Sun mysteeris
sun mysteeris
sun
sun musta mysteeris
kuinka asiat menevät lepattavat
mitä ihmiset häpeävät sitä mitä ovat
musta väri on suoja pimeässä, aamulla se paljastaa kaiken,
näytät vanhemmalta,
naama tulee esiin hörppää lasista valoa juotavia syötäviä nautittavia kaartavia
hädässään kohta johon koski on ohi kohta lopettavat sinkoilunsa yökköset
joihin ihastuin
kun se jonka nostin liikkui kädelläni.
Sinä nukut, minä valvon.
Nostat peittoa ja kosketat takamustani unessa, minä vain katson sinua kun olet täysin poissa, mutta siinä.
Epätasaisuuksia jousissa karkeuksia sanoissa selityksiä jalkapohjissa,
kylmiä veitsiä ja haarukoita, joilla tutkia näitä reikiä. Senkin marttyyri, karvoja suussa violetteja läikkiä siellä täällä, tasaista hengitystä.
Nautiskelijoiden suonet ovat putouksia rasvalle, kiinalainen sumu jossa haiden pyrstöt saavat aikaan hyvänmakuisen liemen, ohjaa liikennettä haisevalla joella, hengität niskaani huokosten läpi, minun lävitseni, etkä tajua.
Juoksemme portaat ylös ja alas kunnes henki ei kulje, monen peiton alla kunnes on hiki.
Huomenna tulet taas. Et varmaan usko, IadoreYou.
Tiedät jokaisen salasanan
murtuneita kohtia ja ajattelet että teen pommeja. Hajuja ja ääniä, nappien paikkoja, ihmettelyä ääneen. Pitelin kuvaa valaasta edessäni.
Istun eikä minua erota. Enkä ehkä edes istu.
Mikään ei ole valmista. Ikinä. Ei edes tämä kirjoitelma.
Puhallan niinkuin, paitsi että olen oikeasti ja minun on hengitettävä normaalisti.
Näytä vain hampaitasi, minä hymyilen, saat minut nauramaan.
Pullo putosi pöydältäni. Kuitenkin siinä olet edelleen. Purista niin että jää jälki.
Mitä savi on? Luomisen symboli.
Kun katson alas maa kumisaappaissa näyttää surulliselta,
liimaantuneet lehdet kengissäni kävellessäni ruohossa
mietin ikääni taskussani pullonkorkki.
Mistä pitäisin kiinni?
Piirrän ilmaan, elefantti kaatuu mutaan. En kuvittele, kirjoitan mitätapahtuu ja se haisee maalle.
kuinka kokoan tuolin
kuinka talon, miten katson sen sisään,
kuinka avaan rasiallisen pastilleja
kuinka sormeilen purjonrenkaita
kuinka avaan autonoven
kuinka se lämähtää kiinni liian kovaa eikä saisi,
kuinka katson peilistä, kuinka seison, miten kehoni on, vaatteitteni suhde massaan,
kuinka pyöreä on olkaluu
kuinka kauan ja millainen olen
kun olen koko ajan
kuinka olen
kun kohta
olin
ja kohta johon koskin oli.
Rumuuden hetki, täydellinen siksi, koska tapahtui jonkunlainen ymmärrys, aristava hyväksyminen, en olisi voinut olla missään muualla.
Herkkä ruumis aluskasvillisuudessa, siellä mistä kasvit kasvavat, yllättäviä tapahtuu ja tuntuu,
kuonassa, mädässä, maatumisessa, mullassa, hengessä, hytinässä, suojattomuudessa, vääjäämättömyydessä.
Sopimattomuus jonka heitin pois, vaatteettomuus on oleellista, työntyvä tuuli puhalsi märkiä kudottuja verkkoja, ainoa itsestäänselvyys on yhteenkuuluvaisuuden tunne tähän ja halu paeta. Geometrian ajatus että on joku järjestys, josta kasvaa, mutta se ei tunnu tässä viimassa tai pysy koossa, kuvailemattomuus, kuvailun mahdottomuus ja vaikeus kun hampaat lyövät loukkua, sattumanvaraisuus, monia silmiä ja suita jotka etsivät ruokaa, näkevät ruokaa, kaunista, aaltoilevaa, minusta riippumatonta että olen tuntevaa lihaa. Olen vain tiellä. Näköni alkoi, elintoimintoni eivät olleet tottuneet tähän koettelemukseen. Vain suojassa kun olin hävennyt rintojani. Että häpeä ja itsensä vähätteleminen ovat kuviteltua itsensä suojelemista.
Arvoituksellinen sammal, kylmä, tuoksuva ja pehmeä, toinen nänni ylös, toinen kuin sammaloitunut metsään, kiitäjät munivat ahteriisi ja sinne poimuun mistä et pidä. Hengittäen umpeen ja auki, käsittämättömyyksiin, ääniin joita en osannut kuunnella. Tämä on paluu, saamani viestit ovat avoimet, niiden radat kulkevat missä vaan.
MutaUtopia, Hopeausva
hevosen nimi Into,
maa oli vettä valui saappaaseeni
rapa lensi ilmassa, nitisi litisi
haisi sulavalle lumelle, mäiskähti hyppäsi
käveli pöydälläni kuin ei mitään
kevyesti puhallus, lihakset ja jänteet
kaviot. Tuli päälle.
Joku hamusi takkini hihaa
kassini hihnaa kaipasi äitiään joka tallissa ei pysynyt paikallaan
kutsui poikaansa Mustajalkaa ja potki lautaseinää. Kovaääninen vastaus oli pahoillaan kun ei päässyt aitaa pitemmälle. Ulkona kavioiden kaupungit, ikkunat, joista heijastui housujeni lahje
hevonen ja ratsastaja taivastalli.
Istuin kuudessatoista kuvatarra edessäni,
raaputettu julistus karvaisen kuolema
anelevat silmät, tekee pahaa ja tunnen itseni pahaksi, syylliseksi, kurjaksi ja voimattomaksi, mutta väkivaltaiseksi, räjähdysalttiiksi, herkäksi, turhautuneeksi, väsyneeksi, toimettomaksi.
kirjailtu istuin edessäni, ei edes kenenkään kuluttama.
Edessäni: Olet mulle velkaa tämän! ja todellakin olen!
Laatikot tienpientareilla, valoilla,
ulkona katuvalonkeltainen
jääkiekkokaukalon kaiku, ihan niin tyhjällä käyvää.
Ehkä olen narsisti, ajattelin, siis tietenkin olen,
mutta jätän sen virheen itseeni, ei kai ihminen voi olla olematta
rakastamatta itseään. On rakastettava ja uskottava se. Joo, mutta kun en ole vain minua varten.
Kiinniolevana penkkiin, suljettuna
sunnuntaina kuustoista vie mua
kirkkaansinisiin valoihin tiellä,
jolla on hiljaista keltaista ja mustaa.
Pienten, pienten osasten multaan, pisaroihin, imeytymiseen, kosteutukseen, helpotukseen juomisesta. Kun ojennan käteni, pidättelemättömät salaisuudet tulevat liki, kuun reunalla, tähti nousee edessäni. Revin analyysin.
Sunnuntaisin ammeessa on liuennutta saippuaa, peitossa on tulppa, jonka vedän irti. Myrskyää lunta, oksaisesta kepistä talvi ja esiinvedetty pistin, peitoksi mustien kivien.
Odotan lämmintä yötä. Kosken punaista poskea. Jalkojemme alla märkä maa, joka ei haittaa, kun olemme kuumia että hehkumme, hypimme ojien yli. Suorat kasvurivit ovat majakka, kämmen. Joten ei pelkoa.
Liian valoisaa, liian paljon järjestettyjä hyllyjä, liikaa melua, visuaalista, hajullista, tunnollista ja äänellistä, vain saadakseni hiivaa ja tehdäkseni taikinan. Jakautunut solu on kuin se ensimmäinen, leijuvat läpikuultavat pallerot joissa on kaikki, ihmisen korkeudella. Kuin korvasta kasvaisi varpu, kuuntelen jokaista ääntä. Kuin sukkahousuihin valuisi navetan seinästä talteenotettuja nauloja, kuuntelen jokaista ääntä. Olen jähmettynyt, kasvot joille kairat tulevat. Naulat koskevat toisiinsa ja kilisevät. Korkeaa metallista laulua, eläinten ääniä.
Tämä on petos, kädet jotka eivät tehneet mitään, mutta saivat kaiken. Mainostornit julistavat, saippuoivat minut navetan hajusta, lehmästä, siasta, vuohesta ja kanasta. Uteliaisuus purskahtaa liimaa, tunnetta löydöksistä, ihmisen korkeudella, kollegoiden katseissa läpikuultavia palloja: miksi en minä?
Mies ajeli taksilla Altasta Hettaan mittarissa tuhansia Norjan kruunuja. Lapinmiehen puvussa hän lauloi koko matkan, ja heilui edestakaisin. Lumimyrsky oli alkanut. Katuvaloja ei ollut. Naisen hiukset, rinnat, tuoksuvat häpykarvat, joista laulu kertoi, huvitti taksikuskia. Jalkatilassa ruuvimeisseli kieri edestakaisin.
Pohjoisessa saa suihinoton pöydän alta. Vähäpukeiset naiset vaivihkaa katoavat juomiensa alle, avaavat vetoketjun ja ottavat elimen suuhunsa. Sitä voi neljäntuulenhatussa olla, että nyt menee joka kulmaan ja klubin valot välkkyvät sopivasti niin, ettei kasvoja näy.
Svetlana istui vähissä vaatteissa tyhjässä tilassa lattialla pullon kanssa, huuhtoen makua suustaan pikkuhiljaa. Vodka maistui sopivan tuliselta. Se poltti joka muiston ja hetken pöydän pöytien alla. Hänen reitensä pullistelevat sukkanauhoissa, verkkosukkahousuissa, rinnat rintaliiveissä. Sää on ulkona. Myrsky ei ulotu sisälle ja sitä voi katsella lattialta, kun päivän työ on tehty. Murmanskiin ei jäänyt ketään eikä mitään. Hän ei puhunut pohjoisen miesten kanssa susista tai niiden oikeuksista. Oli juonut mitä muutkin olivat juoneet. Täällä miehissä on paljon rakkautta, he haluavat paljon rakkautta.
Svetlana nukkui taljan alla narisevalla sohvalla. Täällä aurinko ei noussut vielä pitkään aikaan.
Majakollektiivi Timanttimetsä 