Tästä päivästä huomaan salaisuuksien kasvaneen yhteen, sormien, juurettomien, toisinajattelijoiden, asuntojen, liukuvien lattioiden. Sama maisema toistuu enkä pääse eteenpäin, sanon taas ja sanon joo, rutiininani pulla ja kahvi keskustan kahvilassa, jotta lopettaisin odottamisen.
Häivy pisteiden jono, sanomalehtien kasvot. Enkö näe tarpeeksi, enkö näe selvästi? Joka päivä on uusi, mutta mitään ei ole muuttunut. Nukkumaanmenoon saakka sekoitan kahvia, lisään sokeria, painan sormenjäljet ikkunaan ennen kuin lähden. Kosketan käytävän seinää, olen lukenut ilmoituksen: tarvitsen itseni takaisin.