The Hunt (2020)

Pencil on paper, 2015-2020


The Hunt (2020) is a sharp satirical horror-thriller that captures the raw tensions of a deeply polarized society. At its core, the film follows a group of wealthy, self-proclaimed progressive elites who orchestrate the abduction and hunting of ordinary Americans they deem irredeemable deplorables. These targets are stereotyped as gun-clinging rednecks, racists, bigots, homophobes, and conspiracy theorists—people judged not only for their views but for their class, education, looks and backgrounds. The hunters, led by a polished CEO played by Hilary Swank, convince themselves that they stand on the right side of history, making their actions not only justifiable but morally necessary. What begins as an exclusive game and a joke among the privileged quickly spirals into chaos when the prey prove far more capable than expected.

Central to the story is Crystal, a resilient woman portrayed by Betty Gilpin, whose life fits almost too neatly into the elites’ caricature of white trash. With parents lost to drugs and a history that includes military service in Afghanistan, she appears at first glance to be exactly the kind of person the hunters believe deserves elimination. Yet Crystal’s toughness, resourcefulness, and refusal to be easily categorized drive the narrative forward, exposing the fragility of the assumptions that fuel the hunt. The film excels at showing how quickly judgments are passed in today’s world, where online posts, accents, or political leanings can mark someone as beyond repair and therefore fair game. The need to hurt and feel contempt for lower classes and people who act undesirably and destructively is centuries old. Justification is the dying planet. Profiling plays an interesting part as does George Orwell’s Animal Farm. Little pig is yet more valuable than humans in this game. Pig is humanized by dressing it in a shirt, people dehumanized to pieces of meat that explode, get blown up, shot at. For the pig dying they feel sad.

What makes The Hunt particularly effective is its willingness to satirize the dehumanizing language and thinking that has become commonplace on both sides of the cultural divide. The elites casually refer to their victims with terms like tooth-deprived bigots or academically challenged racists, all while maintaining an unshakable belief in their own moral and intellectual superiority. This mirrors real-world rhetoric in which people on the “correct” side feel entitled to degrade, cancel, or even fantasize about violence against those they oppose. Kill terfs and Nazis is commonplace language. The CEO’s dismissive “It was just a joke” line when the operation leaks captures the casual gaslighting that often follows such excesses. The movie does not preach or take a simplistic partisan stance; instead, it reveals how both camps can fall into the same trap of viewing the other as less than fully human, justifying cruelty through ideology, wealth, or perceived enlightenment.

Beneath the gore and dark humor lies an uncomfortable truth about contemporary life. Society feels increasingly fractured along lines of class, politics, and culture, with hasty condemnations replacing empathy or dialogue. The film’s power comes from exaggerating these trends into grotesque horror while inviting viewers to laugh at the absurdity, even as the violence feels disturbingly plausible. In an era when podcasters discuss elite predation and conspiracy theories circulate about powerful people treating ordinary citizens as prey, The Hunt serves as both entertainment and a distorted mirror. It reminds us how easy it is to slide into the belief that certain people, once properly labeled, deserve whatever fate befalls them.

Ultimately, the movie succeeds because it trusts the audience to recognize the satire without needing heavy-handed moralizing. It portrays a world where trust is scarce and appearances deceive, where the protagonist’s hard-earned capabilities upend the expectations of her sophisticated pursuers. For anyone who has watched modern discourse descend into tribal contempt, The Hunt offers cathartic laughter alongside a sobering reflection on how divided we have truly become.

Aspect of the impoverished part of the nation, the thoughts they are expected to have or that they are uneducated, ignorate hillbillies, is what one doesn’t maybe expect educated people on the left to have, but yet again does. Crystal analysing Animal Farm to the CEO when they have their last fight: why am I Snowball, asked Crystal. Snowball is the idealist and wants a better world, you should be Snowball, says Crystal. CEO understands, she had made a mistake by thinking Crystal was unintelligeable expendable loser, who is a specimen, a representative of a lowlife without means and knows nothing of art and culture. Crystal flying private jet home eating caviar with the air hostess is a fine end note. She did have real life use for combat training.

 

 

M Butterfly

Lentävänniemi, 2026

Woman created by a man. Rene Gallimard was known and loved by a perfect woman.

David Cronenbergin elokuva M Butterfly on tarina ranskalaisesta virkamiehestä, joka rakastuu kiinalaisen oopperan esiintyjään Maon kulttuurivallankumouksen aikaan Kiinassa. Kiinalaisessa oopperassa perinteisesti miehet esittävät naisia, ja Gallimard uppoutuu fantasiaan täydellisestä naisesta; oopperalaulajan rooli jatkuu lavan ulkopuolelle, mikä sopii hänen vakoilijan rooliinsa. Puccinin ooppera Madame Butterfly on elokuvan punainen lanka, ja katkeruus länttä kohtaan on suurta. Kiina on kuin nainen, jonka länsimainen mies viettelee, alistaa, pettää ja jonka valkoinen mies ryövää; kenties tästä johtuu logiikka ja oikeutus kohdella valkoista miestä samoin. Hän on houkka ja helppo nakki.

Oopperalaulaja uskottelee olevansa raskaana ja saaneensa Gallimardin lapsen. Juoni, joka on vakoilukoneiston keksimää, on kuin vitsi ja Kiina leikkii valkoisella miehellä. Kiina leikkii myös kiinalaisilla kuin tinasotilailla. Oopperalaulaja joutuu kaivoksille, koska kaikista taiteilijoista tulee valtion vihollisia, joiden on opittava, kuinka Kiinan tulevaisuus löytyy kaivamalla Kiinan maaperää. Kaivoksilla kuuluu kaiuttimista, kuinka taiteilijat ja älykkäät ovat vieraantuneet kansasta ja siksi he ovat kaivoksilla. Raadannan jälkeen heidät lähetetään palvelemaan uutta yhteiskuntaa, jonka he hylkäsivät. ”Four Os: Old thought, old culture, old customs and old habits. Hard labor will cleanse you of these evils and transform you into citizens of the future. Meditate for the future as you work” kuuluu kaiuttimesta kaivoksella.

Palatessaan Ranskaan vuoden 1968 vallankumous https://www.ebsco.com/research-starters/history/french-students-and-workers-rebel-against-political-order otti askeleitaan. Elokuvassa harmitellaan, kuinka kaikilla on Maon punainen kirja ja kuinka Kiinan vallankumousta ihaillaan. Oopperalaulaja palaa Gallimardin elämään, Buttefly on siltikin vain vakooja. Gallimard joutuu oikeuteen. Häntä epäillään asiakirjojen vuotamisesta Kiinalle ja kumpikin joutuu oikeuden eteen ja Gallimard vankilaan. Butterfly karkotetaan takaisin Kiinaan. Se, ettei Gallimard tiennyt tai kyennyt tunnustamaan, että Butterfly esitti naista myös tosielämässä, on kivuliasta. Butterfly oli täydellinen nainen, Song Liling, joka saapuu oikeussaliin miehenä puku päällä. 

On vaikea kuvitella, kuinka pitkälle vallankumous menee alistamisessa ja nöyryyttämisessä. Elokuva alkaakin kuin tavallinen tarina, jossa naimisissa oleva virkamies käy vieraissa ja pettäminen on melko normaalia. Mies kuitenkin rakastuu. Kuuntelulaitteita löytyy mattojen alta virastossa. Vakoilu on tiedossa oleva toimintatapa, kehenkään ei voi luottaa. Luottamuksen pettäminen on kaiken surun alku ja kääntyy hurjuudessaan vitsiksi Ranskassa, jossa on vaikea uskoa, ettei Gallimard tajunnut naisen olevan mies.

Gallimard esiintyy vangeille panopticon-tyyppisen vankilan keskellä, jossa vangit katselevat parvilta alaspäin, kun Gallimard muuntautuu meikillä Madame Butteflyksi ja lopuksi tappaa itsensä vetämällä kaulaansa syvän haavan.

Tässä hetkessä elokuva on edelleen kiinnostava, mitä pettäminen tarkoittaa ja kuinka syvää se voi olla. Valehtelun ja manipuloinnin taito ja taide viedään oman edun tavoittelussa hyvin pitkälle, eikä ihmishengellä ole muu kuin välineellinen arvo. Välineellisyys on kiinnostava arvo vallankumouksessa, politiikassa ja rakkaudessa, onko jotakin muuta kuin välineitä, kun puhutaan suhteista maiden ja ihmisten välillä? Oopperalaulaja puhuu, kuinka hän on Gallimardin orja rakkaudessa. Suhteissa alistamalla käytetään valtaa, koska se on ikivanha tapa, josta ei pääse ja siksi vallankumoukset syttyvät? Ehkä siksi Mao oli ja on myös Euroopassa ihailtu. Hän pyrki ikivanhoista tavoista ja ajatuksista puhdistamaan Kiinaa ja se koettiin hyväksi myös Euroopassa ilmeisesti. 

Näin juuri graffitin, jossa luki Eläköön Mao! Elokuvan yhteys tähän päivään on kiinnostava. Kulttuurivallankumous siis tekee vaikutuksen yhä totaalisella porvariston tuhoamisen ajatuksellaan ja työväen diktatuuriin pyrkimisellä. Ajatuksen tasolla ehkä houkutteleva väkivaltainen fantasia. Reaalimaailmassa toteutettuna kärsimysnäytelmä, jonka kammottavuus ja vaikutukset kiinalaisiin, heidän historiallisiin esineisiinsä ja yhteiskuntaan ovat olleet puistattavia. Kun ajattelee Kiinaa nyt, tulevaisuus todella on kaivannaisissa, mutta kuinka voi proletaarin diktatuuri? Se hallitsee markkinoita ja vakoilua. Vakoilu, valehtelu ja pettäminen ovat hyvin humaaneja asioita, joista tragediat saavat alkunsa. Uhrien kohtalo on kammottava. Onko vallankumouksen kammottavuus hyväksytty Kiinassa, että asiat ovat menneet kuten pitikin? Vallankumous vallankumouksen jälkeen ja tehtaat vapauttavat Kiinan, mutteivät kiinalaisia. Vastaan taistelu on melko turhaa, vaikka yritystä toki on ollut Tiananmenin aukiolla. Ovatko kiinalaiset oman maansa vankeja ja orjia eli historia toistaa itseään? Orjuuden väistämättömyys ja ajatus orjuudesta johtaa orjuuttajan halveksuntaan, kuten länsimaisiakin pidettiin, orjuuttajina. Mitä kolonialisti Ranska oli Indokiinassa ja monessa muussa paikassa. Kiinan logiikan mukaan länsi ansaitsee tulla orjuutetuksi aivan kuten nainenkin. 

Mies on parempi nainen, on varsin tuttu ajatus ja valehtelun taituruutta. Olen miettinyt, miten hyvä, parempi ja nainen määritellään tässä universumissa. Naiseuden esityksen äärimmilleen vieminen on miehelle parempaa naiseutta tapauksessa, jossa miestä palvotaan, ultrafeminiinisyys on yhtä kuin nainen, koska unelma ja kuvitelmat on ihana elää tosiksi. Naisen muodot, pehmeys ja hellyys, feminiininen hauras olemus ja käytös kuin langennut, mutta leidi. Suhde voi olla esitys, jossa on alistunut ja alistaja. Elokuvassa tosin tulee selväksi loppua kohti, kuka alistaa ketä. Vietelläkseen miehen nainen sanoo olevansa tämän orja ja vallassa, mutta kerää tietoja mieheltä, kuinka Yhdysvallat keräävät ja ryhmittävät joukkojaan Vietnamissa. Länsi-inholla on hyvät perustelut ja ymmärrettävää on molemminpuolinen epäluottamus.

Traileri https://youtu.be/fgANS15AN4I?si=4huxWumzR91-ncsF

kohtaus elokuvasta https://youtu.be/_FxL2PtDy0w?si=HDGQP9Bqt7CYnkf-