Elokuva alkaa hirttäjäisistä. Pikkupojat ovat myös katsomassa, ja yksi selittää, kuinka niska ei kaikilta murru, vaan jotkut vain kuristuvat kuoliaaksi, kuten tämäkin teloitettava, joka haukkoo henkeä ja sätkii kauan pussi päässä. Teloitukset kävivät huvista myös, ja niitä seurasi suuri joukko väkeä kuin markkinoilla, jonkinlaisena päivän tapauksena, jota kauhistella, varoituksena, prosessina, spektaakkelina ja teloituslavana, ja tori paikkana oikeudesta.

Tapaa voi paheksua, koska se ei ole maailmasta kadonnut ja on osa ihmisen historiaa. Historiallisena draamana Humiseva harju on ajaton: sama dramatiikka, rakastamisen vaikeus, samat tarpeet ja kohtalot vievät ihmistä. Oikeutta jaetaan sosiaalisen median kautta hyvin samoin tavoin, ja islamistit harjoittavat julkisia teloituksia edelleen. Eurooppa on kuolemantuomiosta päässyt. Ihminen tapaa nostaa itseään toisten tuomitsemisen, rankaisemisen ja nöyryyttämisen kautta, mikä on myös lapsissa vahvana. Nöyryyttäminen, rankaisu ja kiusaaminen ovat tapoja luoda hierarkiaa ja pitää yllä sääntöjä. Heathcliffin osa maailmassa on sen, jota katsotaan ylhäältä alas, ja hän on armon varassa, roikkuu. Se on julma maailma, jossa yhdenkin ihmisen hyvyys tekee ihmeitä.

Kysytäänkö elokuvassa, keneltä löytyy penistä? Kenties. Sydäntä myös. Turvallisen lapsuuden viettänyt Cathy pyrkii löytämään turvaa myös aikuisuudessa. Keneltä löytyy armoa? Armottomuus on tapa suojella omaa asemaa ja esiintyä parempana.

Elokuvan saama kritiikki kohdistui Heathcliffin unohdettuun tummaan alkuperään ja ihoon, elokuvan kermakakkuisiin pukuihin ja lavastuksen karkkimaisuuteen, mikä on mielestäni piristävän eteeristä ja mielikuvituksellista. Humiseva harju on muuten karu paikka, kuten Britanniakin. Kenties aasialainen palvelijatar Nelly on osa kaivattua eksotiikkaa ja rodullisuutta. Hän tuo aasialaisena naisena tiettyä avointa päällepäsmäröintiä, tuomitsemista ja asioihin puuttumista, mitä toki ei muutenkaan naisväeltä puutu. Nelly puuttuu Cathyn asioihin ja juonii. Cathy on kuin nukke, joka on muovattavissa. Cathyn lapsuuden huoneen hirtetyt nuket luovat mielikuvan julmurista, joka kokeilee voimiaan, että hänellä on vielä villiyttä jäljellä. Cathy löytää Heathcliffin sänkynsä alta.

Villin ja kesytetyn, köyhän ja rikkaan kohtaaminen, sopivaksi muovailtavaksi tulemista, toisensa löytämistä ja kysymistä, mikä meitä erottaa, oikeita vastauksia antavaksi koneeksi tulemiseksi, Cathyä ei toisaalta hirveästi suojella ja hän voi leikkiä melko vapaasti. Lapsuudessa on tasa-arvoa lasten kesken ja empatiaa.

Cathyn vaatteiden kautta kerrottu persoona ja tarpeet kertovat kehittymättömyydestä ja tyttömäisyydestä, johdateltavasta hupakkomaisuudesta, turhamaisuudesta ja tunteiden vietävänä olevasta neidistä, joka kuitenkin pelaa varman päälle ja tietää, mitä tahtoo, mutta etsii melko samoja asioita kuin muutkin naiset: miehen tuomaa turvaa. Jokainen on manipuloiva ja ajattelee omaa etuaan, mutta etenkin naiset, joiden asema on miehistä ja tiukoista säädyllisyyssäännöistä riippuvainen. Kenties häiritsevää on musiikkivideomaisuus, joka saa odottamaan hittikappaleen loppua tai alkua ja joka on toisaalta hauskaa, yllätyksellistä ja toisaalta yllätyksetöntä. Se pyrkii luomaan Cathystä kevyen olennon, popprinsessan, joka kieltää itseltään rakkauden maallisen hyvän tähden. Villi luonto ympärillä on se, mikä ihmisessä on kiellettävä, mutta sen kauneus ja vaara on kiehtovaa. Tietenkin viittaus Kate Bushin samannimiseen kappaleeseen liittynee visuaalisuuden luontiin ja fragmentaarisuuteen: on tarve jakaa elämä sopiviin osiin ja hylätä villiys, jotta selviäisi järjissään ja yhteisön hyväksymänä jäsenenä, mutta on myös ihanaa kuvitella olevansa rakkauden vietävänä edes musiikkivideon keston verran.

Cathyn järkiavioliitto on lellityn prinsessan elämää luksuksessa. Satuihin viittaaminen tekee hänen valinnoistaan elämässä lapsekkaita ja tunnelmasta odottavan pelottavan. On satuja ja tosielämää, mikä on niin kovaa, ettei sitä kauaa kestä. On kuviteltava ja haaveiltava. Pudotus on jyrkkä ja brutaali. Jokainen valinta on pelottava pelottavassa ja julmassa maailmassa, jossa lapsen voi löytää hylättynä kadulta ja myös itsensä hyvin helposti. Joten älä heittäydy ja kokeile onneasi, kuten lapsena. Aikuisuus on eri asia. Sille on suora tie.

Monta kertaa tehty, 15–17 filmatisointia tekoälyn laskujen mukaan. Tv- filmatisoinnit mukaan luettuna n. 30. Humiseva harju saa mielestäni kiinnostavan version Fennellin käsissä. Margot Robbie on tosin vähän tyhjän oloinen ja nukkemainen verrattuna Heathcliffiä näyttelevään Jacob Elordiin. Robbie tekee roolia samaan tyyliin kuin Tonyassa, kasvoillaan. Naisen sisäinen maailma on oleellinen. Se, mikä täytyy peittää. Siinä on ajankuvaa: kuinka nainen on voinut tuoda persoonaansa esiin Brontën ajassa ja kuinka on täytynyt piilottaa oma itse, halunsa ja miksi tukahduttaa oma luonto. Paine olla tietynlainen on iso. Mitä ovat omat halut ja miksi ne ovat väärin? Halut ovat tuhoavia, mikä lie onkaan oma itse, on liikaa. Pidättyväisyys, tiukka linja ja järki auttavat selviytymään. Mikä kestää hetken, ei ole paljonkaan väärti, mutta siitä saa rakkausromaanin. Elokuvan kansikuva on kuin Harlequin-kirjasta, melko juustoinen.

On vaikea toisaalta saada kiinni siitä, kuinka pidättyväisyys ja häpeä muovaavat ihmistä ja mitä siis pelätä eniten elämässä, paljastumista. Myös asiat, joita ihmiset halveksivat toisissa, luo tunnistettavan brittiläisen draaman. Suurimpana köyhyys ja mistä tulee, kuinka asuu ja elää. Arvot ovat kohtauksessa, jossa nunna väkijoukossa ojentaa poikia. On oltava kuitenkin kunnioittava kuolevaa kohtaan. Tietty tapakulttuuri on säilytettävä ja siirrettävä eteenpäin. Ei hirttäjäisissä saa nauraa, on kauhisteltava, silti katsottava ja rukoiltava poloisen tuomitun puolesta. Onko mitään muuta, mikä olisi muovannut länsimaista ihmistä enemmän kuin pidättyväisyys, tunne kunnollisuudesta, pelko silmätikuksi joutumisesta ja häpeä? Kuinka on osattava valita oikein ja pelattava varman päälle, koska epävarmuus tulevaisuudesta on varmaa. Köyhyys, häpeä ja kurjuus seuraavat riskien ottajaa ja väärintekijää. Väärin voi tehdä niin monella tavoin, ja kaikki tekevät väärin paljonkin. Mikä on pahin vääryys, josta rangaistaan? Kaikki ovat syntisiä, joten on kaduttava ja oltava nöyrä.

Penis kuviona ja muotona pulpahtaa esiin monessa yhteydessä, kuin ihme ja yhtäkkisyys ilman säikähdystä, koominen sojotus ja ilmiselvä häiritsevä olemus, kuin kummitus, joka tulee piilosta ja sen tunnistaa, on kuin tavallaan harmia aiheuttava ihmisessä kiinni oleva elukka, aiheuttaa naurun tyrskähdyksen ja kysymyksiä. Pelottavaa on, jos tämä pääsee pidättelemättä tekemään tekosiaan ihmisen aivoituksissa kiinni.

Cathyn ja Heathcliffin yhteinen lapsuus on aika suojassa aikuisten kauhulta. Kauhut ovat vielä toisaalla. Kaikki on leikkiä, tosin tuomitseminen on kasvattavaa ja kaikki tuomitaan kaikkien toimesta. Aikuisuus tuo valintojen vaikeuden ja tunteet. Aikuisten tunne-elämä on hyvin kimuranttia ja vaarallista peliä. Lapset ystävystyvät tuosta noin vain, aikuiset epäilevät ja pelkäävät, laskelmoivat ja manipuloivat, halveksivat ja inhoavat, mitä toki lapsetkin tekevät, mutta ilman samoja seurauksia kenties. Ehkä kiinnostavin osuus Humisevassa harjussa on kehittyminen lapsesta aikuiseksi, luokkaerojen tarkastelu, mikä on hyvin peribrittiläistä ja sitä kautta turvallisuushakuisuus, mitä tapakulttuuria rakkaus ei syrjäytä. Perikatoon ei rakkaudesta kannata joutua. Lapsen pelastaminen kadulta on ehdottoman hyvä teko, mikä lienee kuitenkin melko harvinaista ja tuo kertomukseen hyvyyttä, uskoa ihmiseen.

Cathyn isää näyttelee Miehet käyttäytyvät huonosti -sarjasta tuttu Martin Clunes, joka tuo oman koomisen lisänsä, ja isä käyttäytyy huonosti, mutta on rakastettava. Hän sanoo: “Don’t be tiresome, Cathy. Nobody likes a sourpuss.” Isä lähtee pubiin, seura on kuulemma parempaa kuin kotona uliseva Cathy. Isä on peluri ja tykkää hauskasta elämästä, hänellä on myös hyvä sydän.

En tiedä, onko tämä pitkähkö visuaalinen nukkekotidraama lopulta tarina Cathystä ja Heathcliffistä. Aivan kuin pääosassa olisivat tilat, joissa ihmisten suhteet ja tunteet voimailevat. Lavastus on värikäs ja rikkaan aviomiehen talo on muodikas kakku. Taidokkaasti Cathyn kuollessa tulee hänen peitetystä ruumiistaan hänen profiilinsa varjona  huoneeseen, joka on hänen ihonsa värinen, aviomiehen idea. Viittaus hirtettyyn mieheen, jonka aukinainen suu haukkoo henkeä kankaan läpi. Seinillä on pisamia ja suonia ja lopulta iilimatoja, jotka imevät Cathyn verta.

Rakkaus on omituista, vaikka se on helpoin asia. On isän rakkaus ottolasta ja toisaalta omaa tytärtä kohtaan. Cathyn ja Heathcliffin lapsesta asti kehittyvä rakkaus. Lintonin rakkaus Cathyyn ja epäily, rakastaako Cathy oikeasti aviomiestään. Jumalan rakkaus. Rakkaus luontoon. Kysymys, kuinka rakastaa, kun se on kielletty. Itserakkaus, rakkaus elämän iloja kohtaan ja kuinka löytää keskitie. Rakkaus kuitenkin on toissijaista, vaikka kuinka uskoo. Tukahdutettu rakkaus.

Temple of dead, temple of money, temple of greed, temple of Oxy.

Sackler’s lie, thousands die, sackler’s knew, the pills would kill.

Nämä ovat sloganeita, joita P.A.I.N. (Prescription Addiction Intervention Now) käytti kampanjassaan Purdue/Sackler-yrityksiä vastaan herätellessäön etenkin taideinstituutioita miettimään, mistä niiden vastaanottamat lahjoitukset lopulta tulevat ja millainen vaikutus kansallisesti ja globaalisti Sackler-perheyrityksellä on. Suuret rahalahjoitukset taideinstituutioille ja yliopistoille ovat osa miljardöörien hyväntekeväisyyttä. Kuinka miljardöörit tekevät rahansa, on hyvä kysymys. Mille on kysyntää nykymaailmassa ja kuinka peliä pelataan? Raha on, millä on merkitystä taiteessa. Se määrittelee ja sanelee, ainakin jos nykyistä taidepuhetta kuuntelee. Rahan on näyttävä, muuten ketään ei kiinnosta. Pay to play-kulttuuri kuuntelee menestyjiä, kuten Nan Goldinia. Vaaransa aktivismilla on ja pidätetyksi tuleminen on pientä. Taidemaailmaa ei kuka tahansa pistä seinää vasten, saati että se maailma kuuntelisi jotakin pientä ryhmää. Entä Big Pharma? Vakoilemaan he pystyvät ja on varmasti ahdistavaa huomata, että talosi edessä seisoo sama auto ja mies aamusta iltaan.

Say it loud, say it clear. Oxycontin got them here, samanaikaisesti lääkereseptisade tulee alas Guggenheimissa, tyhjiä pilleripurkkeja kelluu Temple of Dentur lammikossa Metissä. Oxycontinin myynti sai alkunsa 1996 alkaneesta kampanjoinnista, joka oli ilmeisen tehokas. On kiinnostavaa, kuinka rahaa tehdään ja mitä saadulla rahalla tehdään: kuinka markkinoija löytää heikot kohdat ja käyttää niitä hyväkseen. Kuinka rahakkailla on valtaa nimenomaan taiteissa. Onko se todellista osaamista vai oikeassa paikassa oikeaan aikaan olemista? Kun nuori poika loukkaa polvensa, lääkäri määrää Oxycontinia kipuun neljän tunnin välein otettavaksi, on kierre valmis. Poika kuolee myöhemmin heroiinin yliannostukseen. Tarinan kertoo dokumentissa pojan äiti. Aika monta äitiä joutui kohtaamaan saman. 

Kuvataide nimenomaan on kiinnostuksen kohde ultrarikkaille monesta syystä. Mitä nämä syyt ovat, ei ole vaikea arvailla. Taiteen antama mahdollisuus itsensä brändäämiseen ja näkyvyyteen isoimmissa instituutioissa, on iso pelinappula ja arvo. Taide vie ajatukset ja katseen pois rahakkaiden varsinaisesta tekemisestä ja olemuksesta, se muuntaa heidät toisenlaisiksi katsojien silmissä. Tämäkin on  vain yksi taideskandaali. Mistä raha tulee, mihin taide menee ja mitä taide maksaa:  taidemarkkina saa aina miettimään. Rikkaat ja taide ovat hiljaa, ettei mikään muuttuisi. On toki aktivismin kohteita, jotka ovat kuin luutuneita ja taiteelle ikuisuusprojekteja. Taide ja raha on se, mistä taidekouluissa vähän puhutaan, koska se on niin vaikea ja kaukainen asia, ainakin täällä.

Dokumentti on myös Nan Goldinin henkilöhistoriikki. Goldinin teokset ovat suoraan hänen elämästään, aivan kuten Tracy Eminillä. Aika kuvissa joka ei enää palaa sellaisenaan, nostaa hänen teostensa arvoa. Arvolla en tarkoita vain rahallista arvoa. Filmi on nostalgiaa ja digitaalinen kulttuuri ohutta verrattuna aikaan, jolloin kerrostumat olivat näkyviä, ympäristö ja tapa olla hyvin erinäköinen. Diafilmille kuvaaminen, jota Goldin teki paljon ja esitti diaesityksiä erilaisissa paikoissa, on osa Goldinin persoonallista tyyliä, jossa on tunne ystävyydestä, yhteisöstä, omakohtaisuudesta, rakkaudesta ja läheisyydestä. Goldin on kuvannut paljon itseään ja kertoo toimineensa mm. prostituoituna hyvin avoimesti. 

Ensimmäiseen näyttelyynsä taksimatkan hän maksoi ottamalla suihin kuskilta. Siitä alkoi hänen tiensä taidemaailmaan, jota myös vihasi, koska hänen valokuviaan ei pidetty minään, osa syynä sukupuoli, mikä valokuvauksessa edelleen on kipeä kohta ja osin siksi, diaesitykset missä tahansa paikassa istuvat tyyliin. En ihmettele enkä syytä, vaan arvostan, että joku sanoo ääneen peittelemättä ja häpeilemättä. Sitä ihmettelen, ettei useampi sano samaa, mitä Goldin ja mikä todella on skandaalimaista, ei se miten taiteilija elää ja mitä hän näyttää, vaan kuinka taiteissa toimitaan. Se on kuin salaseura, joka puhuu muutoksen puolesta haluamatta itse muuttua.

Ehkä ihmiset rakastavat taidemaailmaa, kun sinne pääsevät ja kritiikki voi tuhota uran noin vain.. Ihmiselle, joka on ollut hiljainen ja ujo kuin Goldin, vastaansanominen tulee helposti: huumeongelma on niin henkilökohtainen ja iso epäkohta, että siihen on puututtava.

Dokumentti Nan Goldinin taistelusta Sacklerien lääkeyritystä vastaan saa näkyvyyttä ja painoarvoa Goldinin maineen kautta. Kuuluisa taiteilija, joka joutui itse lääkekoukkuun leikkauksen jälkeen käyttäen 18 kipupilleriä päivässä, on syystä vihainen: huumekuolemat ovat järkyttävä lisä järkyttävässä maailmassa, jossa pillerikauppiaista on tullut narkkareiden tekijöitä lääkäreiden ja mainonnan avustuksella, mesenaatteja ja taiteenkeräilijöitä. Taide ei selkeästikään paljoa kysele, mistä raha tulee, kunhan sitä tulee. He, jotka hyötyvät kivusta, orgaanisesti lipuvat taiteen ja tieteen läheisyyteen tukijoina ja ihailijoina rahakkaina valtaa käyttävinä henkilöinä. Kipu on johtanut tähän kriisiin, kivun lievityksen tarve, henkisen ja fyysisen. Huumeet ovat sinänsä varsin yleinen asia taiteissa, kuten Goldinkin sanoo nuoruudestaan New Yorkissa: kaikkia huumeita oli helposti saatavilla ja niitä käytettiin ja käytetään.

Goldin pohtikin ääneen kampanjansa alussa, kenties heittona, onko tällä vaikutusta hänen uraansa.

Metropolitan Museum of Artissa Sackler nimi näkyy. Guggenheim myös joutui myrskynsilmään Sackler-tuen johdosta. National Portrait Gallery Briteissä myös on vastaanottanut rahaa Sacklereilta. Nan Goldinin painostuksesta Tate, National Gallery, Serpentine ja Met seurasivat trendiä olla ottamatta vastaan rahaa yritykseltä, joka on vastuussa opioidikriisistä. Myöhemmin Louvre. 

Samankaltainen katastrofi kuin huumeongelma, oli Aids-epidemia 80-90-luvuilla. Goldin menetti yhteisönsä sairauteen ja kuratoi 89-90 näyttelyn aiheena AIDS, mikä oli sisällöltään skandaali ja näyttelyn tuki vedettiin pois sen kovasanaisen poliittisen sanoman johdosta. Homoseksuaalisuus ja HIV olivat tabu-aiheita ja näyttely suututti suorasukaisuudellaan. Konservatiivipoliitikko repi näyttelyn esittelykirjasen puhuessaan aiheesta. Näyttelyyn osallistuvilla taiteilijoilla oli joko AIDS tai läheisiä, jotka sairastuivat. https://whitney.org/nan-goldin-interview

Cost of the opioid crisis in the US is one trillion dollars and has caused the deaths of over half a million Americans. As Nan Goldin says: The Met and other art institutions are the only places Sacklers/Purdue are held accountable. 

Thank you Nan Goldin and P.A.I.N.