Erinomaisuuden ja hallitsemisen haave että tuntee olevansa joku, on hyvin luonnollista ja tapahtuu kovin usein muita polkemalla ja halveksimalla, tärkeys ja asema halutaan saada aikaan ja toteuttaa. Siitähän kiusaamisessa on kysymys, oman erinomaisuuden korostamisesta ja jonkun toisen ominaisuuksien ja taitojen vähättelystä ja mitätöinnistä. Ajattelu- ja toimintatapa on niin normalisoitunut, että itse kutsun yhteiskuntaamme kiusaamisyhteiskunnaksi, jossa sosiopaatteilla on juuri oikeat otteet ja sosiopatia on ihanne. Oletetaan että on siedettävä huonoa käytöstä, asiatonta kommentointia, vähättelelyä, vallankäyttöä, että on joka paikassa pystyttävä todistamaan olevansa kunnioittavan kohtelun arvoinen. Kysymyksessä on kunnioituksen lunastaminen, kyseenalainen kunnioitus joka on katoavaa laatua. Diplomatia tällaisessa ilmapiirissä on väärä ajattelutapa, koska se ei muuta mitään. Se ei todista henkistä vahvuutta eikä saa ajattelemaan toisin. Kun asiat käännetään muka parhain päin rauhanomaisesti keskustelemalla manipuloija ja sadisti voi jatkaa haluamallaan tavalla, koska häntä ei rangaista esimerkiksi julkisesti häpäisemällä eikä hänen ajattelutapaansa julkisesti tuomita niin että sillä olisi muutokseen johtava merkitys. Siis mitä on todellinen muutos ja kuinka muutos saavutetaan niin että totaalinen maailmankuvan ja toimintatapojen muuttuminen eli alistamisen käyttö omien tarkoitusperien saavuttamiseksi olisi mahdotonta?
Diplomatiaa on että nauraa vitseille vaikka ne eivät ole hauskoja vaan ovat kenties rasistisia, nais- ja homovihamielisiä jne. Diplomatiaa ja pelkuruutta on kun ei puolusta sitä joka on alakynnessä tai vain vähemmistössä, vaan myötäilee ja hymistelee tai ei sano mitään. Kovin diplomaattista ja mikään ei muutu. Kun halutaan ja etsitään aktiivisesti muutosta ajattelu- ja toimintatapoihin on oltava suora, ankara ja uskallettava sanoa vastaan, vaikka se tarkoittaa että sinua ryhdytään vainoamaan ja väkivalta kääntyy sinua kohtaan. Kuten olen itse huomannut, pelkuruus ja haluttomuus puuttua, silloin kun huomaa epäoikeudenmukaisuutta, on hyvin yleistä. On kovin helppoa olla vaan samaa mieltä ja keskittyä omiin juttuihin. Mikään ei todellakaan lopulta muutu vaikka niin kuvittelemme. On pelkuruutta olla myöntämättä omaa heikkouttaan, huonommuutta ja toisen paremmuutta, etevyyttä, etenkin kun tuo toinen on nainen. Auktoriteettiuskovaisuuttamme todistaa ikuinen roikkumisemme instituutioiden antamien pätevyystodistusten perässä. Fakta on totta ja uskottavaa vasta kun virallinen taho on sen huomioinut julkisesti ääneen.
Tätä kaikkea en sano siksi, että kaipaan erityisesti huomiota taiteilijana ja kirjoittajana, vaikka olisihan se tietysti erikoinen tilanne. Sanon siksi, koska jokainen kaipaa tulla huomioiduksi tarpeellisena ja osaavana tekijänä ja ihmisenä, teki hän mitä tahansa työtä ja näin ei ole tilanne. Hyvän palautteen antaminen on ilmeisesti erittäin haasteellista etenkin ihmisille joiden on vaikea kestää toisten ihmisten osaamista, vaikea hyväksyä taitoa ja antaa arvoa. Asia tulee hyvin esille sukupuolia tarkasteltaessa, miten ja millaisia asioita toisissamme arvostamme ja mitä emme. Väkivaltainen vallankäyttö on helpoin tie helppoon erinomaisuuteen ja asemaan. Yksinkertaisin väkivaltatekniikka on avoimesti muiden läsnäollessa halveksia. Keinot voivat olla hyvin pienimuotoisia mutta toistuessaan ne tekevät tehtävänsä ja niihin on hyvin vaikea puuttua. Tietynlaiset ihmiset kerääntyvät keskenään ja jättävät ulkopuolelle ne joita ei haluta joukkoon. Tämän tapahtuessaan tarpeeksi useasti tietynlaiset tunteet saavat tulta alleen, ei ole tarvetta eikä halua olla diplomaattinen. Diplomatiaan ja hiljaiseen hyväksyntään en itse kannusta, koska ongelma on laaja, liian hitaasti muuttuva ja rakenteellinen. Auktoriteettiasemassa olevat eivät joko halua tai osaa puuttua, joten teen sen itse.
Itseänsä täynnä olevia kusipäitä kohtaan minulla ei ole muuta kuin syvää halveksuntaa enkä sitä peittele. Diplomatia vaatii kunnioitusta ja sitä mulla ei ole.
