Romantiikka myy: kommunistit juoksevat rahan perässä. He pitävät rahoistasi, eivät sinusta.

Mitä romantiikka tarkoittaa ylipäänsä taiteessa? Taiteessa romantiikka on hiukan eri asia kuin ‘oikeassa’ elämässä, mutta ne saattavat taiteilijalle yhdistyä omituisella tavalla, kun taiteen ‘oikea’, elämä ja tekeminen kohtaavat. Taide on kulissi, kulissi on se millä tätä asiaa myydään ja se on hyvä olla pystyssä, mutta onko se taidetta? Itse lähdin opiskelemaan kuvanveistoa 1998, vaihdoin muotoilupuolelta, koska siellä ei ollut tarpeeksi opettajia, joka laman jälkeen ihmetytti minua, ettei opettajia löytynyt, kuten meille sanottiin. Koulu oli juuri vaihtunut AMK-muotoon, mikä vanhempien opiskelijoiden mukaan selkeästi heikensi opetuksen laatua ja tottahan se oli: ei yhtään vierailevaa opettajaa esimerkiksi. Muotoilua on haasteellista opiskella itsenäisesti, taiteessa se on helpompaa. Kyynisyys ja aliarvioiminen taiteessa ilmeisesti kuuluvat asiaan, koska ne ovat pääasialliset tavat kohdata mitään, etenkin joku tuntematon taiteilija (mitä tilannetta voi joutua käyttämään hyväkseen). Astuin kuvanveiston saliin ja ilmeinen reviirinsuojeluvaisto iski, kun kuuluva kommentti oli, kuka vitun ääliö tuo on. Noh, minä esittelin itseni ja ryhdyin työhön. Kuinka persettäni kommentoitiin opettajan toimesta oli myös kiinnostava ‘taiteellinen’ interventio ja yritys saada minut tuntemaan itseni alastomaksi, mutta jos työni esimerkiksi loukkaa maahanmuuttajia, siitä täytyy olla erityisen varovainen, näin hän minulle kertoi. Hämmästyttävää, mutta totta. Niinhän se menee, esineillä ei ole tunteita, joten minulta on turha kysyä, miltä tuntuu, eikö totta. Aina vain pelkästään helvetin hyvältä. Ajatella, että minä olen tässä se haitallinen ja ilmeisen pelottava, koska ajatukseni saattavat oikeasti muuttaa jotakin. Muutoksen ja kritiikin pelko on taiteen kohdalla todella outo ilmiö. Kaipa tarkoitus on jämähtää ja sitten vain sekoitetaan.

Ymmärrän, että kilpailu on kovaa, mutta itse yritän pärjätä osaamisella, en kenenkään alasampumisella enkä hiljentämisellä. Osaaminen alalla tuntuu olevan todella hakusessa edelleen, nämä huippuosaajat kaveeraavat kyllä keskenään hyvin lahjakkaasti. Ehkä se on alalla vaadittava suurin taito. Taidehan on kaikkia varten, paitsi taiteilijan ammatti.. Ihmistä on helppo haukkua ja hänen kehumisensa on äärimmäisen vaikeaa, kun hän ei ole kaveri ja varsinkin kun ei kestä, että hän puhuu vastaan tai protestoi jotakin niin täydellistä kuin taiteen ammattilainen vastaan. Vastaansanomisen ja kritiikin sietokyky on taiteen egoilussa ja kuka puhuu-hierarkkiassa varsin heikko. Se siitä feminismistä ja kommunismista taiteessa. Ne ovat kauniita ajatuksia, joiden kautta kommentoida ulkomaailmaa ja saada itselleen hyvän ihmisen aura, ideoita vain ei sisäistetä ja ymmärretä konkretian tasolla, jolloin olisi pakko saada aikaan esimerkiksi nollatoleranssi syrjinnälle ja seksismille. Kyllä te puhua osaatte, tekojen laita on sitten ihan eri juttu, kun voi olla kaverista kyse ja omasta urasta. Mielestäni pelottomuus ja tietynlainen uhrautuminen taiteen eteen on pakollista, jotta saavutetaan jotakin merkityksellistä. Se on vallankumouksen perusjuttuja, itsensä unohtaminen.

Ihmisenä ja tekijänä kasvaminen taiteen kautta on ollut oleellinen asia itselleni. Mitä taiteen haluun muuttaa mitään tulee, olen hyvin skeptinen, mahdollisuus on toki aina olemassa ja se on otettava. Pelko, että skene ei hyväksy ja ajattelee, että olet haitaksi liiketoiminnalle, on 100%. Se vaan kertoo vastalauseen tarpeellisuudesta. Todellinen muutosvoima tulee marginaalista, kuten ennenkin on tullut ja taiteen historiasta voimme lukea, miten vallankumouksellisuus ja väärintekeminen on ollut muutosvoimaista, vaikutusvaltaista ja oleellisen tärkeää taiteen ja ajattelun kehitykselle, ja lähes aina vastustus on ollut väkivaltainen. Reviirin suojelu ja muurin murtaminen että rakentaminen toistuvat syklisesti. Taidetta hallitsee maine ja raha, kuten kaikkea muutakin ja se ei ole hyväksi taiteelle, koska näiden kahden attribuutin kautta määritellään mikä on hyvää. Maineikkaan taiteilijan nimi on mainosta ja hänen sanaansa kuunnellaan. Positiosta kauniin puhuminen jotenkin kuuluu asiaan ja vallankumouksellisia voi kaukaa ihailla. He eivät pääsisi nykyään lähellekään taidekenttää, luultavasti jo pelkän hajun johdosta. Taiteella on edelleen oikea paikka.

Romantiikka siis myy, romantiikan aikakausi on meille se, jolloin kauneus oli lähellä ja Suomi nousi itsenäiseksi. Syntyi uusia ideoita ja aatteita. Kauneus on ympärillämme ja tämä liittyy taiteeseen, rakentamisen ja taiteen yhteyteen, mistä kauneutta etsimme ja mitä pidämme kauniina. Kauneuden olemus on, että se ottaa aikansa; rahaa meillä ei ole hitaasti tekemiseen enää ollenkaan, eikä varmaan taitoa saati halua. Meillä ei jostakin syystä enää ole resursseja, kapasiteettia, voimia, jonka voi päätellä jatkuvasta ulinasta ja tehokkuuden vaatimuksesta.

Romanttinen ajatus taiteilijasta, taiteilijaelämästä ja taiteen tekemisestä pysyy edelleen elossa, koska se on niin uljas ja kaunis ja ihana viininmaisteinen kuva, huoleton ja peloton hyppäys unelmaan saavuttamattomasta. Pelottomuus todellakin on puoleensavetävää, koska se on niin harvinaista, se on myös välttämätöntä ja se kohta kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Jotakin kaunista on ehdottomuudessa, vimmaisuudessa ja mahdottoman tavoittelussa, ja kun tuon mahdottoman joku saavuttaa, on se inspiroivaa, ihailtavaa ja iloa tuottavaa muillekin. Satu köyhästä murjotusta taiteilijasta on totta ja viekoitteleva, mikä on edelleen mielestäni kummallista. Se myös huvittaa köyhää taiteilijaa, koska rahalla mitataan oletko taiteilija. Taiteilija on kuin sankari ja antisankari yhdessä, mitä taiteellinen vapaus ajatuksena kenties edustaa, että voit olla sääntöjä rikkova, melkeinpä millainen tahansa, mutta ole oikeanlainen, koska sinut tsekataan päästä varpaisiin. Kun taiteesi istuu kehykseen jossa on oltava, sinutkin hyväksytään?

Koskee edelleen miehiä, kuinka kauan härskiä käytöstä ollaan valmiit peittelemään ja sille naureskelemaan. Nainen on potentiaalinen tyrkky ja toinen taiteilija on ehkä hyödyllinen kontakti tai hyödyllinen hölmö, joten työ on yksinäistä ja yksinäisyydestään täytyy pitää. Sukupuolen takia vähättely taiteessa on niin tavallista, että se melkein kuuluu asiaan. Huonoja puolia romanttisessa taidekäsityksessä on, ettei se päde enää nykypäivänä taiteilijan työssä, silti kiiltokuvaan takerrutaan kuin lapselliseen ajatukseen inspiraatiosta. Asia on ymmärrettävissä myös sairauden kautta, jona taiteilijaa usein pidetään. Taiteilijassa on myös aina jotakin vikaa ja joku probleemi, josta syystä taiteilija on henkilökohtaisesti tunnettava, jotta hänen työnsä voi laittaa esille ja hänet esitellä muille. Mielenterveysongelmat yhdistetään taiteilijoihin yhtä hanakasti kuin alkoholismi ja muu häiriökäyttäytyminen, joten taiteen parantavat vaikutukset jäävät pohdituttamaan. Siksi hiukan kavahdan esimerkiksi taideterapiaa tai kun masentunut haaveilee taiteilijan ammatista: ala ei varsinaisesti toimi terapiana eikä taiteilijaksi lukeudu iltaisin viinilasin ääressä höpöttöjä, tosin ravintolassa verkostoituminen lienee yhä vahvassa käytössä. Alkoholi toimii huonosti mielenterveyden pelastajana, sanoisin samaa taiteesta ammattina, muista taiteen parantavista vaikutuksista en osaa sanoa. Nautintoaineet ja taide jotenkin elimellisesti ovat yhtä ja näin parannetaan maailmaa. Tämä ilmeisesti tapahtuu, kun sinut on hyväksytty sisäpiiriin ja käytät oikeita aineita? Silloin sinut on parannettu ja olet puhdas? Hajuttomuus ja mauttomuus lienevät nykytaiteessa trendinä, koska pelko on vahvasti läsnä, mitä samanmielisyys ja sulautuminen muuttavat?

Illuusiot, todellisuus, itse tekeminen, osaaminen ja saavuttaminen voivat olla hyvin kaukana toisistaan. Aivan yhtä vaikeaa tuntuu olevan ymmärtää, että taiteessa on kyse ideoista, ennen kaikkea omista ideoista eli kun sanotaan, minäkin voisin tehdä tuon, tarkoittaa teknisesti voit varmasti toteuttaa montakin nykyteosta, mutta alkuperäinen idea on jonkun toisen ja se idea on elimellisen tärkeä teoksen kannalta, ei välttämättä tekninen osaaminen. Hämmentävästi tämä taso jää monelta ymmärtämättä ja taiteilijaa on helppo halveksua että vähätellä, mikä on myös taideskenessä eli -maailmassa varsin normaali käytäntö ennen kuin taiteilija hyväksytään asiantuntijoiden toimesta. Eli kärsimys kyllä kuuluu taiteen tekemiseen, joka syntyy jatkuvasti itsensä todistelun tarpeesta, koska ei edes koulutus takaa mitään. Taiteilija roikkuu aina hiukan ilmassa, mikä voi olla merkki epävarmuudesta, joka ei niin kovasti nauttivalle, on todellakin kärsimystä aiheuttavaa. Joidenkin taiteilijoiden mielessä romanttinen taiteilijakuva on yhä sellainen jättiläinen, joka täytyy pitää elossa, ja jotkut ovat sekoittaneet perseenpuristelun ja seksismin romantiikkaan tai luulevat, että nuoret ovat tämän perinteen jatkajia ja ehkä ovatkin ja ajattelevat, että näin on hyvä edetä taiteessa edelleen? Seksikkäillä perseillähän tehdään uraa ja rahaa, ehkä kohta taiteessakin, niin iso asia naisen vartalo on ja siihen työntymisen mahdollisuus.

P.S: Ihanko totta kommunisti?
Mitä kommunisteihin taiteessa tulee ja joita on ilmeisen paljon, olen ymmärtänyt, että taiteilijan tuleekin elää yhteiskunnan tuilla eikä tehdä muuta työtä, etenkään pienipalkkaista paskatyötä, jota kommunistitaiteilija halveksii. Tämä tuli päin naamaa ja oli että wow, nyt on todellista kommunistisettiä. Kummallista kommunismia siellä keskiluokassa. Miten keskiluokkainen, hyvätuloinen on edes kommunisti tai halveksii köyhää taiteilijaa, koska voi? Nyt menee puurot ja vellit sekaisin taiteen tohtorilta. (Minkälainen ihminen tappaa kissan ja tekee siitä videon? Että sellainen opettaja..kannattaa siellä Aalto-yliopistossa olla tarkempi millaisia opettajiksi valitsette.) On myöskin kummallista kuinka vähän taiteen instituutioihin kohdistetaan kritiikkiä tai se hiljennetään valittamisena. Kun on poliittinen taiteilija, on varsin outoa jättää näin suuri yhteiskunnallinen vaikuttaja kuin taidemaailma, kritiikin ulkopuolelle, mikä käy yhteen uraa ajatellen, eikö totta. Taiteilijan ura rakentuu esiintymisestä taiteen paikoissa, joten älä ole hankala ja esitä kritiikkiä täydellisyydelle.

Tahdon viihdyttää, sua kiihdyttää.

Mitä tarkoittaa innovatiivisuus?

Näin itse ajateltuna katsoisin, että olla innovatiivinen on synonyymi kekseliäisyydelle, oivaltamiselle ja innostavalle löytämiselle, ideoimiselle ja itsensä haastamiselle, uskallukselle haastaa ympäröivä yhteiskunta ja ihmiset eli samanmielisyys ja nyökyttely eivät käy. Innovatiivisuus on synonyymi uuden oppimiselle, halulle kehittyä ja tulla niin hyväksi kuin pystyy eli monelle asialle jotka nivoutuvat innovatiivisuudeksi, uusiksi asioiksi, ajatuksiksi, toimintamalleiksi, tuotteiksi ja kulttuuriksi, joka on kehittyvä jatkumo jossa uudet ihmiset ja ideat saavat upeasti kuplia ja räiskiä. Sitä tässä vaan mietin kun Suomi on taas valikoitunut maailman innovatiivisemmaksi maaksi että jokin silti ei ole kohdallaan ja jokin on kovasti jämähtänyt paikalleen uskaltamatta liikkua ja tehdä uutta, koska se poikkeava erilainen ammutaan alas välittömästi. Mielipidettään ei uskalla sanoa, koska voi menettää työmahdollisuuksia, voi tulla mustamaalatuksi. Siksipä on todella helpompi sulautua ja olla hiljaa, olla ajattelematta, tekemättä ja kyseenalaistamatta, uudistumatta todella. Uudistua voi pinnallisesti, jota en pidä innovointina vaan päälle maalaamisena. Näin olen itse kokenut tämän innovatiivisen maan ilmapiirin kovin monessa paikassa. Eniten tietysti ennakkoluuloiset asenteet hämmästyttävät taiteen sisällä jossa luulisi ja oletetaan olevan hyvin innovatiivisia ihmisiä. Ikävä tuottaa pettymys, itsekin tuosta pettymyksestä edelleen yritän selviytyä. Kun puhutaan kovasti innovatiivisuudesta ja sen tärkeydestä maan menestykselle välttämättömänä voimana, niin melkenpä samassa lauseessa voi tulla esiin kuin huomaamatta kuinka tuo äänekäs puhumaan päässyt eliitti ja etuoikeutettujen luokka jättävät helposti noteeraamatta ne jotka todella innovoivat. On helppo puhua siitä mikä on lähellä näkemättä kauas ja toistaa tuota samaa kaavaa menemättä toisaalle koska lähellä on se paras juttu. Innostutaan yhdestä maailmalla menestyneestä ja toitotetaan se kaapin päälle joka lehdessä, innostutaan Vesa-Matti Loirista joka viikko iltapäivälehden kannessa, innostutaan mansikoista ja uusista perunoista, puhutaan taloudellisesta voitosta ja häviöstä ja ne mittaavaat myös innovaation arvon. Innostumme itsestämme ja vuodesta toiseen samoista asioista kuvakulmaa muuttamatta niin kovin että emme näe, mitä ympärillä on. Sitä sanotaan omahyväisyydeksi, näköalattomuudeksi ja siinä voi piehtaroida kuten Suomi auliisti tekee. Toki Guggenheim saattaisi olla turismin kannalta ok, mutta ei kovin innovatiivinen ratkaisu monelta muulta kantilta eikä myöskään itsenään kekseliäs. Suuri maailma, jota sanottiin Guggiksen edustavan ja täällä olevan niin kovin tuntematon, voi olla hyvin jämähtänyt omaan suuruuteensa. Myöskin suuri maailma on näyttänyt toimivan kovin epädemokraattisesti ja epäoikeudenmukaisesti, joten mitä suurella maailmalla on meille annettavaa innovatiivisuutta ajatellen? Itselle ja omalle maalleen tulee antaa arvoa vaikka suuri brändi olisikin kovin kiinnostunut Helsingistä. Vähättely ei ole kovin innovatiivista eikä kannustavaa. Siinä yksi suomalaisten ihmisten, instituutioiden ja virkamiesten koetinkivi: kuinka oppia arvostamaan omaa osaamista ja ajattelua. Tämä on yksi vuodesta toiseen pettymystä aiheuttava piirre Suomessa. Monesta paikasta nousee tuo kummallinen itseruoskinta ja vähättely joka ei enää tänä päivänä ole oikeutettua eikä omakuvamme välttämättä pidä paikkaansa koska katsomamme kuvakulmat ovat pysyneet samoina. Kyllä pidän suomalaisia omaperäisinä, itsenäisinä ajattelijoina jotka vajoavat tähän edellä mainuttuun alhoon syystä tai toisesta ja uskalluksen puuttesta. Se että Guggenheim-projektia erittäin hyvistä syistä äänekkäästi kritisoidaan olisi kansainvälisesti ajatellen väärin tehty tai huonoa busineksen kannalta ei pidä paikkaansa. Se olisi jos kukaan ei sanoisi asioiden toista puolta, jos asioista ei voitaisi keskustella ja jos projektit puskettaisiin väkisin läpi koska usko elitin päättely ja päätöksentekoon olisi 100%. Politiikkaa ja instituutioiden toimintaa seuranneena tänä päivänä usko päättäjiin on hyvin alhainen. Niin eli innovaatio Suomessa..varmaan riippuu kuka asiaa tarkastelee ja mistä vinkkelistä.

Siispä Suomen kova sijoitus innovaattorina oli minulle aikamoinen yllätys, ilman mittareita näkemättä ja tutkimuksesta sen enempää tietämättä sanon että kuulostaa huuhaalta tai maailmalla menee todella huonosti. Mitä siis innovaationa pidetään ja mihin panostetaan onkin kiinnostavaa. Teknologia vie voiton ja se vie meitä, myöskin ajatuksena että teknologia edustaa todellista innovointia ja on tarkoituksellista koska se vie ihmiskuntaa eteenpäin hyvällä tavalla. Hyvä eteenpäin meneminen teknologian mittareilla on teknologisoituminen, digitalisoituminen, saavuttettavissa oleminen, internetin kautta olemassa oleminen josta seuraa etteivät ihmiset jotka eivät ilmoita itseään kuuluville somessa ole relevantteja ja kiinnostavia, koska teknologia jostakin syystä tekee ihmisesta kiinnostavan. Meidän on osattava luoda itsemme teknologian avulla.