Kuvan lähtökohta on se, mikä ohitetaan ja miten yhdentekevältä uusi vaikuttaa. Espoo on muuttumassa Vantaaksi ja Tampere Espooksi.

Ympäristön kuvaaminen on itselleni eräänlaista todistusaineiston keräämistä, siitä helvetillisestä katastrofista, mikä suomalainen rakentaminen tänä päivänä on. Laadullisesti ja esteettisesti niin heikkoa työtä, että ihmettelen, vaikka asiasta valitetaan yleisönosastokirjoituksissa, huolella ei ole minkäänlaista vaikutusta reaalimaailmassa ollut tähän päivään mennessä. Niin, idealisti voisi luulla, että kansalaisen puuttumisella voisi olla vaikutusta parempaan. Realisti ei sellaiseen usko. Ulkoisesti rakennetaan hulppean näköisiä kerrostaloja viimeisen postmodernin maun mukaan kalliin näköisiksi. Se onkin nykyajan omituisuus, että on oltava kalliin näköinen ja rahaa löytyy-imago pidetään pystyssä. Mistä tulee toinen ihmettelyn ja huolenaiheeni, valehteleminen ja ulkokuoren luominen, mitä sisäpuoli on ja todellisuus, voi saada jopa naurattamaan.

Ulkokuori on niin kalliin näköinen, että hinnat kallistuvat pelkän näyn johdosta, koska on näytettävä hyvältä, mutta selkeästi ei oltava hyvä eikä tarjottava hyvää. Kuoret kuluvat yllättävän nopeasti, jos ei sisältö vastaa odotuksia eikä kestä aikaa saati ole moniulotteinen. Arkkitehtuuri-julkaisuissa toistuu hyvin samanlainen rakennustyyli, voisiko sitä kuvata ultramoderniksi ja futuristiseksi, joka kansalaisen tasolle laskeutuessaan on mainoshypellä myyty laatikko, pahimmassa tapauksessa se on aina harmaa ja muovinen. Väreillä ja päälle liimaamisella yritetään korjata osaamisen, kuvittelun ja tekemisen puutteet. Koukerokuvioita siis lätkäistään pinnan päälle ja tasaisia värikuutioita sinne tänne betonin ja tasaisen laatikkokuoren päälle, aivan kuin maalauksissa. Näissä on jotain Mondrianilta. Moniulotteisuus ja voisiko sanoa monikulttuurisuus rakentamisessa on harha, kun vertaa yli sadan vuoden takaiseen rakentamiseen, jossa pintakuviointi ja ulottuvuus tehtiin rakenteeseen. Aivan jokaikinen kohta oli ajateltu, mikä nykypäivänä hivelee esteettistä silmää. Tällaiseen ei ole enää henkisesti (ei ole osaajia) eikä taloudellisesti varaa, koska kaiken nopeatahtisuus syö yksityiskohdat ja ulottuvuudet, joita silmällä etsiä eli miksi rakennamme, voi kysyä. Ainoastaan kaupallisesta tarpeesta, laatikot eivät ole mitään muuta kuin kaupallisen tarpeen ja bisneksen etuja ajatellen tehtyjä. On vain pintaa, joka vaihtuu viiden vuoden välein tai jopa useammin. Suomessa edelleen uskotaan nopeisiin laatikkoratkaisuihin, ne ovat kaupungeille ja rakennuttajille kivoja, koska ovat nopeita ja halpoja. Halpoja ratkaisuja ne todella ovat, esteettisesti aivan saatanan karseita. Kauniin ja kestävän tekeminen vie aikaa ja kysyy osaamista, mitä meillä on yhä vähemmän, näkemyksestä puhumattakaan, vaikka on tulevaisuuden tutkijoita kertomassa, miten huikealta tulevaisuus näyttää, tulevaisuus on yhä litteämpi, ei moniuloitteisempi eikä monikulttuurisempi. Eurooppa on ollut monikulttuurinen jo kauan aikaa, saa nähdä kuinka kauan ja kuinka monikulttuurisuus määritellään. Vasemmalle pyyhkäisy on siirtynyt reaalimaailmaan maisemaa katsottaessa, aivan kuten twiittiin reagoidaan. Sanat ovat vielä hyvin eri asia kuin teot. Asuminen on luksusta, johon ei kohta ole varaa ja varsinkaan kauniiseen kotiin, jonka rakentaminen olisi tehty huolella ja asukasta ajatellen. Ketä oikeasti ajatellaan kaupunkitilaa suunniteltaessa? Kaupantekijöitä tietenkin. Älä istu missään, koska penkkejä ei ole tai jos on, ne ovat epämukavia. Epämääräisyys ihmisissä on myös kauhistus, muotoile itsesi kauneuskirurgialla kuvaksi. Kulje eteenpäin, aivan kuin olisit menossa jonnekin ja jotakin tärkeää kohti. Kuluta, koska jos et kuluta, et ole kiinnostava. Kiinnostavuus on pinnassa, ei sisällössä eikä osaamisessa. Tahdin nopeus on kiinnostava itsessään, kuinka kauan jokin yksi asia kiinnostaa silmää ja aivoja ja miksi, tai kuinka kauan katsomme ympäristöä ja sen tilaa. Onko meidän edes tarkoitus katsoa sitä, sehän on tehty käyttöä varten eli kulutusta. Rahalla luodaan arvo, valitettavan tyhjä sellainen. Mikään ei oikeasti tarkoita mitään, joten älä ota vakavasti yhtään mitään, vaan lillu. Kaikki liukuu ohitsesi.

Toiston ajatus tai ajatuksettomuus, merkitys ja merkityksettömyys. Kuinka henkilökohtainen jokapäiväinen luuppimme onkaan vai onko siinä mitään henkilökohtaista, tunteet kuitenkin aina pelissä? Asioita, joita itse toistan mielessäni: Jos asioita tekee huonosti, miksi tehdä niitä ollenkaan?

Rituaalit ja konventiot luovat turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta, kai, tai ovat todella ahdistavia pakkopaitoja, joiden muuttaminen on kuin pyhäinhäväistys. Näin on aina tehty-ajatus jumittaa Suomessa paikoissa, joissa ei kuvittelisi ja boksin ulkopuolelta ajattelu ja tekeminen on pelottavaa. Kenties islamilla on sellaisille vastaus, kyseisen uskon puolustus on niin kovaa, että pistää miettimään. Rukoilu ja uskonnolliset rituaalit luottavat toiston voimaan ja toistossa todella on voimaa, yksinkertaisuudessa, kauneudessa ja karuttomuudessakin, jonka joku on luonut muiden seurata, joka voi kertoa merkityksettömyydestä ja merkityksellisyydestä samanaikaisesti ja mikä yksilö on tässä pyörivässä maailmankaikkeudessa ja todellisuudessa, joka ei pysähdy ja jonka armoilla olemme. Vuodesta toiseen muuttumattomia rituaaleja ja konventioita pidetään ihmisen elämään kuuluvina asioina, jotka pitävät meidät kiinni tavallisissa asioissa, yhdessä muiden kanssa ja muistuttavat jatkuvuudesta, hierarkioista, säännöistä, mikä on tärkeää, mihin uskomme, muistuttavat, keitä me olemme, mitä arvostamme ja mihin kuulumme. Rituaalit kertovat paikasta kollektiivissa ja se taitaa olla tärkein osuus, että jokaisella on paikka johon kuulua. Uskonnolliset yhteisöt ovat niinkin karuja, että heidän mallinsa elää on hyväksyttävä täysin tai ihminen sysätään ulkopuolelle, voi myös seurata kuolemantuomio. Toisinajattelijoilla on huonot ajat ja ne vain huononevat.

Irrallisuuden tunne johtuu usein, ettei ole rutiineita ja rituaaleja, jotka loisivat merkityksen ja kiinnikekohdan meidän itse sitä varten tarvitsematta jatkuvasti ponnistella eli halveksuntamme ylhäältä annettuja sääntöjä kohtaan voi myös kostautua. Kun yht’äkkiä luopuu jostakin hyvin vanhasta, se ei välttämättä ole hyvä asia, kuten esimerkiksi biologia. Miten biologian kieltäminen on edes tullut asiaksi, on kenties science fictionin vika ja halu ajatella ihminen uudelleen osaksi koneena, on jostain syystä viehättävä. Mites vanha biologia oikein onkaan ja miksi se ihmisen kohdalla joutaa unohtaa? Huomattavasti vanhempi kuin islam. Voi olla ihan hyvä tarkistaa, kuten kuinka kiinni olemme biologiassamme, koska naisten kohdalla biologia on niin massiivinen asia, että hirvittää seurata tätä kuraa, puhumattakaan luonnon monimuotoisuudesta.

Nyt kun yhteiskuntaamme muutetaan tarkoituksella ja hyvin nopealla tahdilla aivan kuin päähänpistosta ja paniikissa, voi olla hyvä pohtia, onko lopputulos se, mitä halutaan ja löytävätkö ihmiset uuden tarkoituksen ja sisällön ja kokevat valmiina annetun maailman muutossuunnitelman paremmaksi, kuin mitä tähän asti on koettu, koska todella moni asia on kuin ilmasta temmattu ja vailla järkeä ja tulee muuttamaan asioita huonompaan suuntaa etenkin köyhien osalta. Olemme tunteiden vallassa ja tunteet sanelevat kaiken, maailman pelastaminen pienen Suomen urakkana vaikuttaa mahdottomalta. Kuinka voi elää näin vailla järkeä ja ilman dialogia ja vastaäänien lyttäämiselläkö saavutetaan tasa-arvoinen parempi maailma? Irrallisuuden ja päämäärättömyyden tunne tuovat esiin mielipuolisuuden, jossa kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa, olla mitä tahansa ja kuin noin vain päästä eroon vastaansanojista että vastuksista, koska kaikki mulle heti nyt tai muuten. Tosin samaa uskonnotkin ovat aina tehneet, päässeet eroon vastaansanojista. Joten juttu lienee on löytää keskitie edelleen, tosin miksi tehdä kompromisseja selkeästi infantiilien mistään mitään tietämättömien kanssa, kun kyse on subjektiivisista totuuksista, pinnan muuttamisesta ja kuluttamisesta? Kiinnostava yhtymäkohta tällä on taiteeseen, jossa taiteilija on hyvin irrallinen ja joskus mielipuolinen henkilö, josta joko kiinnostutaan tai ei ja rahan tekeminen on systeemin keskiössä ja tuo näkyvyyttä. Taidetta pidetään kurissa vanhalla hierarkkisella järjestelmällä, jossa olla joku tärkeä palkkaa nauttiva naruista vetävä vallankäyttäjä on paras paikka ja näin vaikuttaa isosti.

Rituaaleihin, konventioihin ja vallankäyttöön myös kyllästyy ja muuttumattomuuteen toivoo muutosta, kun vuodesta toiseen toistettu kaava ei enää vastaa ihmisten ajatuksia hyvästä ja sopivasta tavasta. Vähän kuin harrastaa seksiä aina samassa asennossa reiän kautta lakanassa pimeässä ainoastaan siitostarkoituksessa ja ajattelee nautintoa. Perhe lienee se yksikkö, jossa konventioita koetellaan ensimmäisenä. Kuinka rituaalimme ja uskomuksemme että tietomme muuttuvat ja katoavat ja mitä se kertoo arvoistamme? Jos monta vuosikymmentä oikeaksi todistettu, ei tunteiden johdosta enää pidä paikkaansa, mihin voi ja tulee uskoa? Pahaan mieleen ja onko usko enää hyvä termi käyttää, koska on yhä vaikeampi uskoa enää mihinkään. Kuinka tunteet todistavat mitään, on syytä kysyä. Mitä on säilytettävä, mitä on muutettava ja miksi ja mikä tärkeintä, kuka pystyy muuttumaan kun muutosta ja kehitystä jarrutetaan hylkäämällä tutkittu tieto? Yliopiston alamäki vaikuttaisi olevan jyrkkä, taiteen kohdalla en puhuisi enää edes yliopistosta, se on lähinnä petosta.

Kuinka syvälle rituaalien tarve menee ihmisen sisimpään, psyykeen ja kertovatko ne enemmän tarpeesta pysyvyyteen vai haluttomuudesta muuttua ja nähdä uudella tavalla vai vaan jostakin vanhasta ja arvokkaasta, säilyttämisen arvoisesta? Kyseessä on todella hitaasti kollektiiviseen tajuntaan ja arkeen uppoava tai uppoamaton ajatus ja muutos on yhä uudestaan perusteltava, miksi jotakin on muutettava, miten ja kenen toimesta ja kuunneltava, kuka ei halua muutosta. Nythän vastaansanojat hiljennetään ja mustamaalataan. Meillä on niin paljon valinnanvaraa ja kanavia kertoa, mitä on muutettava, kiinnostavaa on, kuka todella muuttaa mitään paremmaksi, kuka käyttää valtaa ja miksi, mitä se maksaa ja kenelle, kuka on hiljaa vai onko suurin osa kakofoniasta pelkkää puhetta, koska itsensä muuttaminen on edelleen vaikeaa, puhumattakaan sukupuolesta, jonka muuttaminen on mahdotonta, mutta ääneen on päästävä. Vaikuttaisi aivan kuin puhuminen asioiden parantamisesta on sama kuin muutos itse ja silti olemme vain pinnan tasolla ja sivuutamme todelliset ongelmat, josta ilmastonmuutos on hyvä esimerkki. Naisten kohdalla odotukset liittyvät avioliittoon, seksiin ja lasten saantiin. Ne eivät ole oma asia, vaan kollektiivin jatkuvuus-, kunnia tai häpeäkysymys. Samankaltaisuutta koen nykyisessä hiljaisuuden vaatimuksessa, uhassa ja pelossa sanoa vastaan, pakottamisessa että suun tukkimisessa, kulttuurissa. jossa ihminen halutaan tuhota mielipiteidensä johdosta, ei ole mitään hyvää eikä tasa-arvoista. On kiinnostavaa, että taide ottaa tällaiseen kulttuurin ilman itsekritiikkiä osaa. Olisiko siellä kiinnostusta liittyä islamiin eli saatananpalvojiin. He eivät taida ymmärtää vasemmistolaisuudesta eivätkä feminismistä, todella outoa.

Sukupuoliroolit, miesten ja naisten työt, kristilliset pyhät ja sakramentit hiertävät konventiosaralla eniten, puhumattakaan omapäisyydestä: nainen vielä ja elää noin, kuulostaa, että elämme osin syvästi menneisyydessä. Näin minulle esimerkiksi puhutaan ja nainen vielä, on itselleni lentävä lausahdus. Mitä muuttuminen sitten tarkoittaa, muuttuminen ja missä määrin se on tarpeellista ja palveleeko nykyinen muutostarve ja vauhti lopulta ketään, olemmeko sittenkään kehittyneet, muuttuneet vai luommeko kuvitelmaa kehityksestä, kuten itse näen? Moni ei kestä perässä. Illuusio muutoksesta on vahva ja se liittyy digitalisaatioon ja teknistymiseen. Naisten on edelleen vaikea olla uskottava myös teknisillä aloilla ns. miesten töissä tai tehdä mitään konventionaalisesta poikkeavaa usein saamatta positiivista sanaa ja tulla töissä kiusatuksi ei taida olla kovin harvinaista. Miesvaltaisuus on ollut esim. taiteessa sääntö, jota vastaan naiset edelleen menevät ja kilpailu on kovaa, mikä ei välttämättä näy tason korkeutena vaan kyynärpäätaktiikkana ja tarkoituksellisena haitantekona, nimenomaan jos ei tee ja sano kuten halutaan ja oletetaan. Konventioita ja kaavoja vastaan menevä jää hyvin yksin ja nainen vielä. Mies olisi uskottavampi. Miesten on helpompi ja kivempi toimia keskenään, voi heittää huulta eikä tule vaivaantunut olo. Nais-etuliitettä ei enää hirveästi näe, mutta joissakin yhteyksissä sitä käytetään, kun halutaan nähdä sukupuolten erot kohtelussa työssä ja tavoissa selväksi, koska eroja on paljon, sukupuolet ovat olemassa ja uusi sukupolvi on seksistinen myös, syrjintä on yleistä, kenties jopa väkivaltaisempaa kuin ennen. Tapoja satuttaa näkyy löytyvän.

Teknisyydessä ja tekniikassa on tärkeää, että asiat menevät kuten niiden täytyy mennä, oikein ja parhaalla mahdollisella tavalla. Haastava on illuusio laitteiden täydellistävästä kaikkea uudistavasta luonteesta, saa taidekentän myös luulemaan, että sekin kehittyy, henkisesti ja laadullisesti ei näin ole. Applen laitteet eivät tee sinusta ammattilaista ja kuvaruututaide on pitemmälti tosi boring. En ole kuullut kuvataiteessa miehestä, jota olisi ahdisteltu samoin kuin asia naisille tulee eteen hyvin suurella todennäköisyydellä, työolot ovat mitä ovat ja palkkaus laahaa, usein mitään palkkaa ei ole, konventio, että taiteilijan on oltava hiljaa itseään koskevista asioista, on systeemiä koossapitävä voima. Hiljaisuus vallitsee. Miten BLM nyt sitten kuivahti kasaan? Aseman ja vallan väärinkäyttö on myös kovin muuttumaton ja aina vastaantuleva asia, mutta maalaa kiva maailmaa syleilevä kuva. On yhtä lailla konvention oloista, että joudun sanomaan samoista asioista yhä uudestaan. Millä taiteessa on väliä, jään miettimään, kun liikutaan trendien mukaan ja ollaan huolissaan ihan muusta kuin mistä pitäisi olla huolissaan? Rahalla vaikuttaisi olevan suurin kaikenkattava merkitys. Sillä luodaan arvo ja kiinnostus. Yksi taiteen konventioista, lähipiirin suosiminen voisi olla jo historiaa, koska se ei ole etenkään taiteen etu. Taiteilijan työn halventamista systeemin sisällä on silti vaikea niellä ja muistuttaa millaisessa tehtaassa taiteilija työskentelee että millainen galleria kusipäitä ja idiootteja onkaan mahdollista koota yhteen. Melkoinen konventiokavalkaadi, josta myös kovasti pidetään. Vaikuttaa tarkoitukselliselta ja tahalliselta eli korruptoituneelta. Pelastetaan maailmaa kommentoimalla ja sulkemalla väärinajattelijat ulkopuolelle. Ei hirveän yllättävää, että he ovat usein naisia.

Taiteilijan hyvin erillinen osa yhteiskunnassa tekee ammatista kuriositeetin ja kummajaisen, mikä on osa työn viehätystä ja voimaa. Konventioiden ja rituaalien kritisointi on siis ehdottoman tärkeää, niiden kritisointi ja ääneen avaaminen, jotka oman uran tähden arvostavat rituaaleja, pitävät asiat samanlaisina ja voisi olettaa, kritiikki olisi itsestäänselvää, vaan ei. Kuinka peloissaan taiteilija siis on? Kostotoimien pelossa on ilmeisesti syytä olla. Mikäs siinä, jos syy miksi taidetta tekee, on nyökytellä ja pyllistellä. Konventioista pidetään, ne luovat suuruuksia. Taiteen esittämisen konventioiden avulla taide on ymmärrettävissä taiteeksi, mikä on yksi omituisuus: tarvitaan välttämättä valmiit raamit. Konventiot asettavat maalin johon tähdätä ja millaiset ihmiset pudotetaan. Taiteessa toistuvat samat homeiset ajatuskaavat, kuin missä tahansa muualla, mikä on ollut todella erikoista huomata yhä uudestaan ja uudestaan. Iso on hyvää ja pieni ei riitä ja taiteilijan työura on melko yhdentekevä lopulta. Jos haluaa menestyä, on mentävä keskustaa kohti, tunnettava oikeat ihmiset ja osattava pelata systeemiä, skandaali ja trenditietoisuus on paras tapa saada huomiota. Mikä on tällainen systeemi, joka palkitsee sääntöjen seuraamisesta eikä itsenäisestä ajattelusta tai siitä tunnetusta laatikon ulkopuolelta ajattelusta? Uskonpuute vaivaa itseäni, että tulisi mitään parempaa tilalle, on todella vaikea nähdä ja olla se ainoa, joka sanoo vastaan näinkin rakastetussa systeemissä, jossa arvostetaan milloin mitäkin trendien mukaan. Se ei ole innovatiivista, ei innostavaa eikä muutokseen tai muuttumiseen henkilökohtaisellakaan tasolla pyrkivää ei kannustavaa eikä lupaa hyvää taiteilijalle eikä taiteelle. Taide pyörii niin oman napansa ympärillä ja kyseinen ‘maailma’ on hyvin läpinäkymätön muulle kansalle. Voiko sitä edes ottaa vakavasti?

Toisto estetiikassa on modernin ja koneistumisen mukana tullut ajatteluumme ja elämiimme. Toistaminen on mukavan helppoa eikä tarvitse ajatella tai astua epämukavuusalueelle jos ei tahdo. On kiva ja helppo imitoida sitä, joka luo massiivisia liikkeitä ja kaupallista menestystä, koska kaupallinen menestys on hyvän mittari ja ideaali. Toisto on myös nykytaiteessa tehokeino ja tapa kertoa jotakin, mikä on itseäni kiinnostanut myös. Jos toistamme samaa kuvaa tai samankaltaista julkista taidetta, syntyy kiinnostava esteettinen ulottuvuus, toistamme samaa kuviota, muotoja, ääntä ja liikettä? Toistamalla opimme kaiken, toistamalla kerromme itsestämme, toistaminen on asia jota luonto tekee, niin se uusintaa itseään ja päivät toistuvat erilaisina, mutta aina samalla kaavalla. Toiston ajatus on hyvin voimakas elektronisessa musiikissa, voi olla yksi biitti jota toistetaan ja siinä on silti jotakin kehollista, mikä saa tanssimaan. Tanssitko sinä jonkun pillin mukaan, koska se on helpompaa ja vaarana on hylkäys, kosto, työn mitätöinti ja menettäminen, elämän tuhoaminen, naurettavaksi joutuminen tms. jos teetkin toisin ja sanot vasta-argumentin tai mikä pahinta yrität muuttaa jotakin homeista? Nämä ovat henkilökohtaisia asioita, valintoja ja mitä elämältä haluaa, ei mitä joku sinun varallesi on suunnitellut ja kuinka asiat on aina tehty. Jäljen jättäminen vaatii uhrauksia. Ilkkumisen uhallakin on tehtävä kuten näkee oikeaksi. Taiteessa sen luulisi olevan itsestään selvää.

Jos asioita tekee huonosti, miksi tehdä niitä ollenkaan?

Blow, 2017

Täydellisyyttä on tavoiteltava, mikä on sen hinta? Se voi olla saavuttamaton ja silti nykyään, niin kovin tylsä eli siinä ei ole minkäänlaisia säröjä, koska se on ostettua ja usein imitoitua. Onko jokin täydellistä, koska siitä ei saa kiinni, kuten pienimunaisen patsaan kikkeli tai jpg ja mitä uutta taiteessa todella tapahtuu?

Nokia Orchestra, 2017

Pienimunainen patsas on kuvanveiston suuria mysteereitä. Ehkä alushousut tai lannevaate olisivat hyvä ratkaisu miehen alastomuuteen näinä omituisina aikoina. Uutuus taiteessa on myös verhottu uusiin laitteisiin ja teknologioihin, mitkä ovat iso osa tekemisen viehätystä. Mikä on uutta ja mullistavaa todella taiteessa ja mitä on uutuudenviehätys? Taiteessa täydellisyys on myös mitä tavoitellaan ja toisaalta on jäänteenä oletus, että teos kuvaa tarkasti jotakin nähtyä eli todistaa taiteilijan klassista osaamista ja lisäksi siinä on muita ulottuvuuksia eli se ei ainoastaan ole kopio nähdystä, vaan.. ja sitten tulee se vaikea osuus eli mistä teoksessa on kysymys, jos se ei ole ainoastaan taidonnäyte, kuten edelleen paljon halutaan, upeaa ja hienoa. Täydellisyys on siinä rakennuksessa, teatterissa jossa taidetta esitellään, tarkasti organisoidussa ja asemastaan tärkeässä, valkoisessa minimalistisessa, karussa ilmeessä ja menestyksessä, valitussa taidehenkilökunnassa, titteleissä, valinnoissa, näkyvyydessä ja rahan määrässä. Mitä riisutumpaa, sen parempi. Itseäni kiinnostaa, mikä on poissa, kun ylimääräinen häivytetään ja miksi soraäänet, virheet ja rypyt, että lika ovat niin väärin, että ne suorastaan väkivalloin täytyy poistaa ja millaisen kokemuksen tiellä elämän ylimäärä on? Miksi kliinisyys on täydellistä ja harmonista? Lähestyykö se uskonnollista hartautta? Ja mitä kuvataiteen tilat itsessään voivat paljastaa tästä anaalista tilasta, jossa haluamme olla kuin puhtaina, hyvintoimeentulevina menestyjinä ja rypyttöminä kuin valokuvassa, ilman disharmoniaa ja asymmetriaa? Yksi piirre, jota suomalaiset arvostavat, ovat valkoiset seinät ja neitsyenpuhtaat, jäljettömät, kiillotetut lattiat. Haiseva, likainen ruma ihminen voisi olla performanssina avajaisissa se, jonka tahtoisin tehdä. Ehkä siihen päädynkin. Taiteilija nöyryyttää itseään, jotta muiden ei tarvitsisi ja häneen voi peilata henkilökohtaiset negaatiot ja muut kummallisuudet, joita helposti tulee pintaan, vaikka kuinka estelisi, koska estoista, torjunnasta, kieltämisestä, kiistämisestä ja kielloista ja niiden esiintuomisesta syntyy konflikti. Harmoninen runouden ja utopian kaltainen tila kun ei välttämättä ole aina se, mitä tarvitaan ja halutaan taiteeltakaan. Mitä pidetään kauniina, ei aina ole sitä.

Niin, mitä halutaan, kun halutaan taidetta ja onko sen vastattava johonkin ja mitä oletetaan saavan ja saavutettavan, ainahan on oltava tuloksia, joita esitellä, tai ainakin tuote? Mitä taide saavuttaa kaikella hyvyydellään ja heikkojen puolustamisellaan? Muistuttaa meitä, miten väärin elämme ja teemme ja meidän on parannettava tapamme? Kysyn, koska tuloksia odotan ja tarkoitan ihan muuta kuin NFT-tuottoja, joka teknologia käyttää paljon sähköä ja jossa taiteilijan teoksen varastaminen on sen taiteilijan syy, jolta varastetaan. Taiteilija tavallaan menettää vapautensa tehdessään jotakin haluttua tietyissä valvotuissa rajoissa ja taiteilijan työ halutaan mahdollisimman halvalla, mitä esimerkiksi Tornihotellin keissi todistaa siellä korkealla, mutta työn täytyy kasvaa tuottoa jälkikäteen, joten nimeä on hyvä olla. Voisi olla taiteilijan työlle ja työmahdollisuuksille otollisempaa, jos siirtyisimme takaisin kisällisysteemiin ja taide siirtyisi isommaksi osaksi rakennettua eikä taiteilija olisi luksustuotteita markkinoille tuottava tähti, joka ottaa kantaa ja kommentoi, tähteys, johon harva lopulta yltää, jota kaikki taidekoulutus kuitenkin tukee, jostain aivan käsittämättömästä syystä. Taiteilijan oikeusturva, työskentelyolosuhteet ja palkkaus ovat niin herran kädessä, että on myöskin omituista, kuinka vasemmistolainen taide ei näihin saa muutosta, ei toimi ammattiyhdistysliikkeiden kanssa, nämä ovat näille vallankäyttäjille täysiä mahdottomuuksia kaiken hyvän tekemisen keskellä. Taiteilija, joka ei tule toimeen työllään, on huono taiteilija ja ajatus pidetään elossa eli taiteilijan arvo on siinä, että hän tekee rahaa työllään, silti taidesysteemi ei pyri tuottamaan arkikäyttöistä taidetta, vaan oikea vakavastiotettava nykytaiteilija hakee apurahoja, pyrkii taiteen keskiöön, ideoi että innovoi apunaan uusin teknologia. Työhuoneen koko kertoo myös työn ja taiteilijan tärkeydestä. Työ versus ei-työ kaipaisi läpikäyntiä, koska halutaan ajatella että myös alkutuotanto on työtä, se pohja, jolla taide seisoo ja josta yleensä ei makseta, mutta joka halutaan. Siis raha ei kerrokaan kaikkea? Sillä apurahat perustellaan, tavallaan näkymättömän työn tärkeydellä, mutta silti raha menee rahan luo.

Apuraha toimii taiteessa meriittinä ja pääasiassa raha on tarkoitettu tuotantokustannuksiin, joten en ihan ymmärrä vanhentuneen oloista systeemiä, joka palkitsee näin eli saatu rahasumma on meriitti ja kertoo jotakin taiteen korkeasta laadusta määriteltynä nykytaiteen systeemissä. Esimerkiksi Taiko-sivusto kysyy, mistä viralliselta taiderahan jakamistaholta olet saanut rahaa ja ne laitetaan meriittilistaan. Koska apurahojen haku on kaikille taiteilijoille mahdollista, huolimatta menestyksestä, kysynkin edelleen, miten järkevää on valtion tukea rahallisesti jättimenestystä tyyliin esimerkiksi Jari Tervo ja Osmo Rauhala? Toimintaahan ei viranomaistaholta kyseenalaisteta millään tavalla ja kritisoijat ovat muutenkin joko epäonnistuneita ja kateellisia. Tässä palkitaan menestys apurahalla.

Te olette niin oikeassa, toveri, kyllä toveri. Julkinen taide on yksi kammottavin esimerkki suomalaisen kuvataiteen epäonnistumisista ja yrityksistä kommunikoida muun maailman kanssa. Oikeassa oleminen on todellista asiantuntijuutta, nyökyttelee hän, nimeä on oltava ja vastaansanominen on turhaa ja väärin, hyvä on hyvää, etenkin kun on jalusta, rituaalit, asiantuntijat ja konventiot. Mitäpä ei taiteen ammattilainen tietäisi ja nielisi, koska ei muuta voi ja osaa ja muuten täytyisi etsiä muita hommia. Myös käytössäännöt unohtuvat, kun saa tarpeeksi valtaa eikä tarvitse huolehtia, miten virkamies toimii oikein, koska kukaan ei sano vastaan ja asema on turvattu. Vallankäyttö taiteessa on vastaansanomatonta, ylikävelevää ja tuloksista voi purnata paikallislehdessä ja vihata taiteilijoita. Taiteilijan käyttäytymisen on oltava kuitenkin moitteetonta. Taiteessakin pitäisi edelleen voida vaatia ja odottaa vallan ja ajattelun kovaäänistä haastamista. Siihen taiteilijan omituisuus, ulkopuolisuus ja kaaos osin voi pyrkiä. Kuten on tavallista taiteessa, asiat, joista ei pääse yli kuten epäpätevyys, vallan väärinkäyttö ja paikallaan junnaaminen turvallisessa asemassa, suosiminen, omaan erinomaisuuteen ja älyyn uskominen (mihin muuhunkaan), taiteilijoiden hyväksikäyttö ja kaverit ennen kaikkea-ajattelu, mutta kuitenkin erinomaisuuden poissaolo eli lapsuksia ja selkeitä epäonnistumisia sattuu hämmentävän paljon, mutta nekin ovat muiden vika, ovat vakioita. Pieni muna ei ole näiden ihmisten isoin ongelma. Muuten, kun tarkoituksellisesti leikkii ihmisen työuralla, onko se osa tehdasmaisuutta, jossa taiteilija on materiaalia ja tuottava yksikkö, jolle joko annetaan tai sitten ei, riippuu käytöksestä ja vaatteista, heilutellaan nenän edessä mahdollista kuuluisuutta kuin lottovoittoa? Jotain sen suuntaista olen huomannut. Narsismi ja omahyväisyys on niin suurta, että väärässä oleminen ja väärin tekeminen ovat ok, koska seurataan kaavaa, mitä on tehty ennenkin ja se on oikein, koska human error on siinä taiteilijassa, mutta toisaalta on suoranainen mahdottomuus uskoa, että taiteilijasta löytyisi mitään ihmeellistä, mutta aina heikomman puolella näön vuoksi, eiks jeh? Oletteko nyt ihan varmoja, että meni oikein? Ole armollinen itsellesi, epäonnistuminen on sallittua, sanottiin Aalto-yliopistossa, aivan kuin olisi tullut terapiaan. Olen terapian käynyt, en tarvitse valeterapeutteja taiteen sisältä, sellaista osaamista teillä ei ole, jos minkäänlaista. Aalto painotti, että ulkona on paha maailma ja täällä voi kokeilla eli leikkiä taiteilija. Joo joo, jäin ihmettelemään, mitä lienee kuvittelivat minun tehneet siihen mennessä? Psykoterapia on tehokkuudessaan paljon toimivampi kuin taide ja luotan sen alan ammattilaisiin. Hoitomuotona taide ei vakuuta, ihan siitä syystä, ettei parantumista ole näkyvissä. Mutta kuinka monta kertaa täytyy harhaisia ja itseensä tyytyväisiä tyhjäpäitä tulla vastaan? Ettette vaan hyvesignaloisi ja valitsisi itsellenne sopivia hyväntekeväisyyskohteita, ajassa kiinni olevia uutisia? Taiteilija häpeää ja taiteilijaa hävetään, kuten jo sanoin, se on se performanssi ja rajapinta: hullu taiteilija, terve virkamies.

Vastaansanominen ja kyseenalaistaminen ovat merkki hankalasta ihmisestä, jota on vaikea sietää, koska virheitään ja osaamattomuuttaan ei voi myöntää hierarkiassa, etenkin kun on jo titteli. Viat ovat aina toisaalla, mistä syystä mitään ongelmia ei ole ja jos on, ne selätetään puheissa, aivan kuten missä tahansa kunnan kirjelmässä. Asemansa ja kasvonsa voi menettää lopullisesti, mikä olisi taiteen kannalta hyvä juttu: skandaalit ovat palava metsä parhaassa tapauksessa. Ajattelun ongelmallisuuksia, että ennakkoluuloja, joita taiteessa työskentelevillä on hämmästyttävän paljon, ollaakseen avarakatseinen ja suvaitsevainen ja oletetusti hyvä, ei taida näkyä peilistä? Yliopistotaso on haastava, siellä täytyy reagoida tuloksiin ja faktoihin, ei oletuksiin ja kuulopuheisiin ja oletuksia taiteilijoista riittää. Entä jos taiteilija saa aikaan yllättäviä tuloksia, raportoisiko joku niistä? Koulutetaan, mutta hänen ajatuksensa ovat sittenkin vähän liikaa ja en nyt tiedä tuosta taiteen laadusta ja onko se ajankohtaisuudessaan kiinnostavaa ja ei, ei hän ole kiinnostava, mutta hänen ideansa voidaan varastaa ja häntä voi urkkia. Hän ihmisenä on tosi off. Ilmeisesti ei ja joo, koska taiteella on itsenäinen asiantuntijavalta, mikä ja kuka on kiinnostavaa, riippuu hetkestä ja vaatteista että aatteista. Taiteelle vaan täytyy syytää rahaa, koska kaikki eivät sitä itse osaa tehdä, mieluiten taide on kuitenkin ilmaista, koska taiteilija on luonnonvoima ja hyvä on hyvää. Tornihotellin taidekilpailu oli osaamattomuudessaan ja taiteilijoiden vähättelyssä huvittavin ja kammottava. On tullut selkeästi ilmi, mitä palkkaa nauttiva, valtaa käyttävä, taidekenttää pyörittävä osa ajattelee, eikä ajattelukuvioita ole aikomustakaan muuttaa, koska ne palvelevat sopivasti hyväksikäytön kulttuuria.

Koska olen näin pieni itse enkä osaa edes pukeutua hyvin saati ajatella, kaikesta todistelusta huolimatta, uskoisin, että uskallan sanoa, mitään muita ongelmia ei ole kuin näitä pieniä ja pienelle niitä voi kipata lisää, koska mitäpä pienistä ja ylhäältä näkee kauas ja hyvin, mutta puhutaan rahasta ja sen tekemisestä. Ainoa asia, mikä lopulta kiinnostaa myös taiteessa. Mitä possuja teillä siellä Helsingissä kadulla Töölössä? Hakeeko tekijä valtiolta rahoitusta vai onko itsenäinen yöllinen hassuttelija? Tosi hassua, possuja. Onko virkattuja enemmänkin?

Muuten, olisi kiinnostavaa, jos Hesari kirjoittaisi lisää vihakatsomisesta, jossa inhottujen ihmisten sisältöjä tsekataan pelkällä halveksunnan mentaliteetilla. En ollut ennen kuullut moisesta, ennen kuin luin Hesarista. Opettavaista.

Vasemmistolaista kevättä, antikapitalistisia muraaleja, vahvaa taisteluhenkeä että vappua. Ciao.

Ihmisten pomputtelu, vähättely ja nöyryyttäminen on taiteen essence, koska kerma on päällä. Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset ja tekopyhyys voi olla oikeaa pyhyyttä.

Uskon asioita ja muita kuoleman kysymyksiä.

Uskotko tuonpuoleiseen ja enkeleihin tai ehkä vain enkeleihin, kenties myös sieluun ja sovitukseen? Mihin nykyihminen uskoo ja vielä niin paljon, että on valmis käymään sotaa asian puolesta? Nykyään haetaan liittolaisia (allies to fight the fight) hyvän asian puolesta tietenkin. Kuinka kauan todistelua tarvitaan esimerkiksi lahjakkuuden todistamiseen tai että tieto on faktaa? Holokausti on edelleen joillekin tällainen todisteltava asia. Teetkö päätelmiä ulkonäön perusteella ja mitä vaatetus sinulle kertoo toisesta ihmisestä? Kertooko ulkonäkö kaiken tietämisen arvoisen? Jos niin, haluaisin tietää tarkemmin, onko yleinen siisteys riittävä vai mennäänkö muodin mukaan? Uskotko eli luotatko jonkun sanaan, jos hän on valkoinen ja mies, ennemmin kuin musta ja Afrikasta? Lisääkö Amerikan manner luottamusta? Miten verkostot ja kaverisuhteet vaikuttavat luotettavuuteen tai omistettu omaisuus, yritysten koko, tutkinnot ja brändi niiden uskottavuuteen? Näitä asioita on hyvä tänä päivänä miettiä, kun sukupuoli on uskonasia ja nuori nainen pääsee huijauksessaan niin pitkälle, että hän saa Netflix-sarjan ja pääsee päämääräänsä eli kuuluisaksi, eikä hänen liikenaisen taitonsa kenties koe suurtakaan kolhaisua vankilareissun johdosta New Yorkissa, vaan hän on älykäs, menestynyt, kiinnostava ja viihdyttävä ja kaikkia kiinnostaa, kuinka hän sen teki ja kuinka hän esiintyy. Ehkä hän onkin mies ja/tai omaa varsin isot pallit tai vaan häpyä, koska sukupuoli on ilmoitusasia. Mistä voimme miettiä, ehkä hän sosiopaatti, joka ei välitä toisten omaisuudesta saati tunteista, kun hänen on saatava oma päämääränsä saavutettua, hän käyttää kaikkia naruja. Hän (Anna Delvey) ei myöskään koe tehneensä rikoksia lainkaan ja vankilatuomio oli opettavainen kokemus, jota hän tarkastelee kovin objektiivisesti ja virheitä tekevät ainoastaan muut. https://www.youtube.com/watch?v=8iYo6aNiFh8

Paljon ihmisiä kurssitetaan, kuinka luoda uskottava ja urallaan hyvin etenevän ja päämäärätietoinen kuva itsestä tai muuten potentiaalia (mikä on potentiaalia ja mitä haluamme eniten) omaava eli kuinka osaa tehdä jotakin tiettyä-kuva, kuinka näyttää lupaavalta/lupaukselta jostakin, kuinka näyttää hyvältä kuvassa ja kuinka se hyvä määritellään, kuinka olla myyvä (how to make friends and influence people), vaikka olisikin vain kulissi, ainoastaan onnistuminen merkitsee, näin olet uskottava ja pääset tavoitteisiisi, mitä ne lienevätkään. Tyhjän päällä seisominenkin voi olla mahdollisuus, taiteessa etenkin. Tähtää korkealle, haasta itsesi jatkuvasti. Kyse on sinusta, pyöriskele itsessäsi ja mieti kuinka näet itsesi ja pyri itsestäsi poispäin. Rima juuri ja juuri näkyy ja unelmasi ovat isoja. Toivottavasti meitä kurssitetaan, kuinka olla hyvä jossakin muussakin, kuin vain näyttää osaavalta ja hyvin toimeentulevalta, hyvästä perheestä ja hyvästä koulusta, hyvältä alueelta ajatellen hyviä ajatuksia, seisoen hyvän puolella pahaa vastaan näyttäen hyvältä ja terveeltä. Sen määrittely, mitä hyvällä tarkoitetaan, jää usein oletukseksi, mikä on nykytaistelujen ontuva puoli: on vain mustaa ja valkoista, kun menneisyys on kadonnut näkyvistä. Kaikkihan tietävät, mikä on hyvää ja se on usein materiaalista, sanitoitua ja konemaista toistoa. Designer laukkukokoelma on joillekin määritelmä hyvästä ja tavoiteltavasta ja kiillotuksen määrä kertoo menestyksestä. Miksi näin on, on itselleni arvoitus, koska tämä täydellisyyden irvikuva on pelkkä esitys. Fake it till you make it todella toimii, kun tehdään vaikutus pinnan tasolla, mutta kuinka pitkälle feikkaus voi ja täytyy mennä, ketä kusetetaan, kuinka paljon ja haluammeko tulla huijatuiksi vai olemmeko näin helposti petkutettavissa yhä uudestaan?

Kun varastaa rikkailta, he voivat pudota korkealta, nimittäin omasta turvallisuuden kuvitelmastaan ja haavoittamattomuudestaan, jota rahalla ja kavereilla ostetaan. Instagram-kusetus on jo selvä asia, mutta toisaalta, kun puhutaan vaikuttamisesta, ei kusetus ole mennyt kokonaan ymmärrykseen vääränä ja haitallisena, koska jos ei pääse samoihin lukemiin, tulee morkkis silti, kun tee näin ei toimikaan tai toimii, mutta on kovin ontto. Imitaatio ei ole imartelua, se on selviytymiskeino, eikä tarvitse keksiä paljoakaan tai mitään itse eli se on myös itsepetos. Kun ei ole omaa, otetaan toiselta. Picasso on ohjannut luultavasti enemmän kuin on ollut tarpeen eli varasta ja olet taiteilija ja kaiken lisäksi suuruus.

Kusetus on siis totta sabluunalla, mikä toimii yhteiskunnassa isommassa mittakaavassa lähes kaikessa tv:stä rakentamiseen. Kovalla työllä sanotaan ja joidenkin kohdalla näin, mutta rahaa täytyy tehdä helposti ja päästä esille. Tarvitaan filttereitä, rengasvalo, taustakankaita, vaatteita, kameralinssejä, paikkoja että tunnettuutta. Tai siis treeni, skandaali ja mitä syön, onko muita aiheita? Miksi usko ei ole koetuksella enenevissä määrin? Vai kertovatko masennustilastot tästä? Tosin, ei YouTubella itseään elättävä monen mielestä tee työtä. Miksi niin moni haluaa uskoa uskomattomaan ja toisaalta vain konkreettinen fyysinen on olemassa? Vaikuttaisi sittenkin luottamuspulalta, itseen ja autenttisuuteen, jota tiedekin aina kokee, mutta tiedettä on epäiltävä eli se on normaalia. On epänormaalia, jos tiedettä ei epäillä tai saa epäillä. Mutta uskotko biologiseen sukupuoleen, on jo kysymyksenä outo, mutta asian on valmis kyseenalaistamaan hämmentävän moni kovin yksioikoisesti, muut ajatukset tuomitsevasti ja todella helponoloisesti, aivan kuin olisiko tässä ratkaisu henkisiin ongelmiin ja elämän solmukohtiin. Mistä lähtien biologia on ollut henkilökohtaisesti määriteltävissä tai kukaan, joka kehossaan tuntee, ettei biologia koske häntä, vakavasti otettavissa? Liittyykö tämä kaikki plastiikkakirurgiaan, someen ja tosi-tv:hen? Kuuluvatko tiede ja usko yhteen? Mihin tieteessä voi uskoa, jos sekin on kaupan? Voin sanoa, että luotan tieteen tuloksiin melko paljon riippuen asiasta ja mistä tieto tulee, vaikken aina ymmärrä, kuten lääkeyhtiöiden toimia ja mRna-rokotteen vaikutusta DNA:han ja millainen vaikutus rokotteella on ihmisen elämään jatkossa?

Tieteen saavutukset ovat meihin kaikkiin vaikuttavia ja nyky-yhteiskuntaa hyödyttäviä keksintöjä syntyy valtavalla tahdilla ja tosiaan, kaiken voi ja tulee kyseenalaistaa, myös tieteen, siksi on erikoista, kuinka herkästi yliopistot reagoivat tunteisiin ja pelkäävät imagon menetystä, siis paikka, jossa asioista pitäisikin debatoida ja kiistellä, koska kompleksisuus on meitä koskeva fakta. Kuinka tiedon kyseenalaistamisen teemme, meillä on oltava uskottavat vasta-argumentit, jotka perustuvat todisteisiin, joihin vedota, siis tieteen hyväksymät todisteet, ei kumileimasimen, joita yliopistoissakin on, koska niissäkin on suojatyöpaikkoja ja korruptiota ja väärää tietoa, väärin luotua tietoa. Mikä sija tunteilla on tieteessä tai sukupuolella saati seksuaalisuudella? Tieteilijän työssä ei pitäisi henkilökohtaisella olla tuloksiin merkitystä, jos niin on, onko se luotettavaa tiedettä tai tiedettä lainkaan? Ja kuinka käy uskon tieteeseen tahi yliopistoihin, kun selkeästi henkilökohtainen vaikuttaa ja tunteet ovat näin ensisijaisia? Ketä pitää suojella ja miltä?

Meillä on auktoriteettejä, joilta kysymme neuvoa ja tarkkaa tietoa, kun emme itse tiedä ja osaa jotakin, he eivät ole toivon mukaan oraakkeleita eivätkä kulisseja vaan tieteilijöitä ja tutkijoita. Mitä saamme uskonmiehiltä ja -naisilta? Luottamusta tulevaisuuteen, koska usko tuo toivoa? Tietoa, mitä tapahtuu, jos teemme ja ajattelemme väärin, pelkoa, epätoivoa ja vihaa? Melkoisia tuomioita jaetaan väärin ajattelusta ja luottamuksesta/uskosta tieteen tuloksiin ja joihinkin universaaleihin totuuksiin, joihin tiedekin siis vielä luottaa? Millaisia seurauksia on biologialle biologisen sukupuolen kieltämisellä, siis koko biologian kentälle, koska olen ymmärtänyt, että lisääntyminen on biologian ytimessä ja sukupuolet ovat olemassa tätä tarkoitusta varten? En itse pääse tämän ajatuksen yli enkä tiedä, miltä biologia näyttää tulevaisuudessa. Onko se jotakin keksittyä ja keinotekoista ja mitä haluamme sen olevan? Ja miksi näin olisi ja ketä sellainen biologia palvelee? Kaikkia keksittyjä sukupuolia, joilla on kuviteltu biologia tai ei biologiaa lainkaan? Kuinka kauan keksitty biologia elää ihmisessä, voidaanko ihmiseen rakentaa keksitty eli keinotekoinen biologia ja mitä tarkoitusta se palvelisi? En keksi muuta kuin ikuinen elämä, mutta tapahtuuko tämä elämä todellisuudessa, Instagramissa eli virtuaalitodellisuudessa kirurgin veitsen avulla vai realityssä, siis kuuluisuudessa eli kuvassa?

On maailmoja, jotka särkyvät helposti, tieteen ei kuvittelisi olevan se ensimmäinen särkyvä asia. Miksi tällaiseen itkuhysteriaan on lähdetty mukaan ja onko todella tarkoitus luoda parempi maailma hyväksymällä täydellisiä järjettömyyksiä, kuin että mies voi uida naisten kilpailuissa, koska on itse niin päättänyt ja voittaa kaikki? Kun on näitä uskonasioita, kuten mitä tieteellä perusteellaan, mikä on lopulta tiedettä, mikä antitiedettä ja pseudotiedettä? Olisi kiinnostava tietää, kuinka paljon bullshit-tiedettä yliopistot tuottavat ja miksi? Mikä voisi olla bullshit-tiedettä? Koska emme paremmin tiedä, luotamme jokaisen omaan totuuteen-tyyppinen? Luulin, että tiesimme jo paremmin ja että meillä on kaikki maailman tieto?

Taiteessa auktoriteettiuskovaisuus on 100%, koska taide vaatii erikoisosaamista, jonka saavuttaminen vie vuosia hankkia ja asiantuntijoita on harvassa, etenkin riippumattomia, jotka eivät pelkää sanoa mielipidettään vastakarvaan. Instituutiot menevät trendien kelkassa mitään kyseenalaistamatta ja ajattelevat jälkikäteen, paljastaen paniikkinsa. Se on myös 100% huono asia, koska kusettaminen ja vaikuttaminen on ilmeisen helppoa ja vastaansanomisia ei oteta vakavasti ihan keneltä tahansa, jos keltään, mutta somen massavaikuttaminen on se, mikä huomioidaan. Millaisesta asiantuntijuudesta ja luottamuksesta se kertonee. En ole luottavainen taiteen suhteen, jossa toisten omaisuutta käytetään vallankumouksen nimissä tehtyyn NFT-pelleilyyn, jossa ei perusasioita ole saatu kuntoon ja syytetään taiteilijoita milloin mistäkin. Picasso todella elää monessa suhteessa. Vallankumous on kiinnostava hype-sana, jota taiteessa tykätään viljellä ja se vetää puoleensa kuin hunaja. Kuinka digitaalinen ja virtuaalinen on syrjäyttämässä reaalimaailman jää nähtäväksi. Museotkin isommin ovat vasta koronan johdosta asiaan paneutuneet. Tällä hetkellä kun rahasummat kertovat arvosta, en usko muuhun kuin hetkelliseen uutuudenviehätykseen ja raha viehättää pääasiassa että näennäinen helppous. Taiteelliset arvot ovat vasemmalle pyyhkäistessä varsin helppoja ja nopeasti unohdettavissa.

Riisto taiteessa on ilmeisen normaalia. Kannattaa olla varovainen, saattaisi järkevä ihminen ajatella. Niin siis, peloissaanko? Lucky sperm club and loads of fun.

Erikoinen asia sinänsä, riisto, kun moni taiteessa pitää itseään vasemmistolaisena ja feministinä sitä olematta, koska ne toteutettuina ovat vaikeita asioita selkeästi, että voisi puhua utopioista. Myös epäonnistumisten määrä on pöyristyttävä. Se, että taiteilijan työtä käytetään siekailematta hyväksi, sen ollen jonkunlainen kollektiivinen kosto ja oikeutuksena pidetään taiteilijan mielipiteitä ja mitä tahansa syytä, jolla kovasti loukkaantunut ego voi kuvitella olevansa ylempänä. Onko se tuo hyvä-huono-akseli? On tavallaan erikoista, että tällaista tapahtuu vielä tänä päivänä ja tavallaan ei: valta on kovasti keskittynyttä ja sitä käytetään väärin, siksi en ole lainkaan yllättynyt, todella huvittunut lähinnä. On kiinnostavaa olla niin kovin suuri piikki lihassa ja uhka. Onhan teillä omia ideoita, onhan? Ihmisenä on hyvä kasvaa ja oletus on, että taide auttaa tässä kasvussa. Miksi niin ei tapahdu, kertoo egoilun määrästä. Kun ymmärtää, ettei ole maailmannapa, voi kasvua tapahtua, se auttaa näissä poliittisissa hyvesignaloinneissakin sen verran, että saattaa olla jopa uskottava. Rahahan se teillekin tuo edelleen suurimman arvon, vai mitä? Cheers!

Club of pure romantics, 2017

Taide kuvittelee olevansa vasemmalla, koska se ei voi myöntää olevansa riistäjä. Menisi ideologiselta kuvitelmahäkkyrältä pohja. Ideologia on kiva, se pitää asiat muuttumattomina, koska on uskottava oikeuden voittoon. Silmä silmästä jne. I’m really into you.

I know you like to repeat, but sometimes it happens, you hit a wall.

Näin työväenluokkaisena monessa polvessa, sieltä koskaan nousematta niin sanotusti ylös tekemällä luokkaretkeä todellisuudessa, vasemmistolaisuus taiteessa on todella pysäyttävä kokemus, lähinnä kokemuksena, mikä tämä kupla on ja mikä tuo muu maailma on suhteessa tähän kuplaan ja kuka tämän voi kyseenalaistaa? Duunari tietysti. Taiteilija, joka ei ole ollut kommunisti, hän ei luultavasti ole kuuluisa. Onhan tietysti näitä poikkeuksia, kuten Osmo Rauhala. LOL. Taide ei lähtökohtaisesti ole työväenluokkaista vaan keskiluokkaista. Keskiluokasta tuleva taiteilija saa ihailua ja työväenluokkainen taiteilija ei ole hyväksytty edes siellä omassa luokassaan.. Duunariammateille ja matalapalkkatöille nauretaan, miten säälittävää. Aiheena työ ei ole nykypäivänä trendikäs, paitsi jos olet toimistossa töissä ja teet siistejä sisätöitä, silti te olette vasemmalla? Työstä puhuu nykyvasemmisto muutenkin harvinaisen vähän, paitsi influensereistä, aika hyvät mainosrahat, wow, houkuttelevaa. Mutta, kun olisi parempi tulla tuilla toimeen? Ok. Kiinnostavia ristiriitoja löytyy niin paljon, että joku valehtelee, esittää parempaa kuin on ja ihmetellä täytyy, kuka tämän maksaa, ne tuet siis. Taiteelle täytyy yhä uudestaan muistuttaa, mistä vasemmistolaisuudessa on kyse ja ihmetellä, millaista työtä taide on. Kun vieroksuu työtä ja pyrkii muiden siivellä elämiseen, ehkä oletkin vahvasti oikealla?

Pääroolissa vasemmistolaisuudessa voisi kuvitella olevan matalapalkkaduunarit, köyhät jotka tekevät työt, joita te ette halua edes ajatella tai että sellaisia on edes olemassa tai että niitä joku tekee tai mitä niillä on taiteen kanssa tekemistä. Jos matalapalkkaduunilla ja taiteella olisi tekemistä keskenään, eikun hetkinen, taiteilijallehan ei makseta palkkaa..tekeekö hän orjatyötä? Eikun hänen päätulonsa lienee apurahoissa, ainakin Aalto-yliopiston mukaan. Taide on kuitenkin palkka itsessään. Olet ollut onnekas ja saanut opiskella alaa. Taide ottaa kuitenkin erittäin mielellään verorahat vastaan ja tulee niitä ulkomaita myöten pyytämään, samoin ideat, maksamatta niistä mitään, koska taide tarjoaa hyvää, parannusta ja hiilinkiä ja turistivirtoja. Taiteilijan pitäisi tehdä taiteensa turistivirroille? Ajatelkaa mitä yksi Rothko maksaa hei, aivan saatanasti. Samoin taiteilija voi tehdä työtänsä tässä systeemissä saamatta palkkaa edes museonäyttelystä ja arvostellaan, mitä sillä oli päällä. Älkää jumalauta kutsuko itseänne vasemmistolaisiksi tai feministeiksi, kun systeeminne hyväksikäyttää ja halveksii taiteentekijöitä ja sanoo rakastavansa taidetta samassa lauseessa ja seksistiapinat voivat rellestää mielinmäärin. He ovat tehneet niin, niin kauan kuin minä olen toimintaa seurannut. Asioihin ei ole tullut minkäänlaista muutosta, koska samat ihmiset työskentelevät vuosikymmenestä toiseen palkintoasemissa.

Näitä systeemin työhön liittyviä ongelmia ei kukaan halua korjata, koska se maksaa instituutioille ja tarkoittaa lypsyn päättymistä ja koska taiteilijat ovat epätoivoisia ja haluavat esille, vaikka ja aina ilmaiseksi. Instituutit joutuisivat myös myöntämään tekevänsä mitään ongelmille. Mä uskon, että rakastatte. Rakkautta suorastaan pursuaa, laitetaanko perseeseen. Taiteessa rahastavat kaikki muut paitsi taiteilijat, ja että duunarin skidi tekee nykytaidetta, on ilmeisen harvinaista, koska minua epäillään ja ihmetellään, ihan oikeasti, kuinka se on mahdollista, miten sinä olet päässyt tällaiseen paikkaan. Päästä jonnekin? Se tuntuu olevan kovan työn takana minulle. Ei se helpolla tule. Ei tietenkään ole mikään ihme, että poikkean linjasta ja kuvasta, koska kuka on taiteilija ja mistä hän tulee, millainen on taiteilija ja mitä kukakin osaa. Minun on todistettava feministisyyteni ja vasemmistolaisuuteni keskiluokkaisille hyväperheisille kusipäille, jotka siis ovat vahvasti vasemmalla, mikä tarkoittaa, että minun on oltava samaa mieltä ja näytettävä samalta eli sulauduttava joukkoon, tähän luovuuteen ja rakkauteen. Taiteen seksismille ja naisvihalle kukaan ei myöskään tee mitään, koska seksisteillä on paljon valtaa. Kun käyttää valtaa taiteessa, joltakin lähtee ura. Työpaikkakiusaaja saa potkut vasta monen vuoden jälkeen, koska hänellä on rautaiset suhteet New Yorkiin #Frame. Minä edelleen todistan, että osaanko mitään ja olenko uskottava, eihän minua suurinpiirtein ole olemassa, sula mahdottomuus. Suhteet New Yorkiin tekevät taiteilijan ja taidetyöläisen uskottavuuden.
Minun on sitä vaikea vakavasti ottaa millään tavalla, puhumattakaan tasoista.

Aihe, josta on myös vaikea saada kiinni, koska aiheen henkilöt ja taidemaailma ovat poliittisesti koomisia paskanpuhujia ja huijareita, joille asioiden samanlaisina pysyminen merkitsee tienestien vakautta. Saavutettu asema on saavutettu asema. En itse pysty muuta kuin nauramaan tätä epätodellista luotua systeemiä, jossa taiteilija ei ole millään tavalla määräävässä osassa vaan nappula, jota ei oteta vakavasti ennenkuin hän tekee tuohta ja hänellä on suhteita. Huomauttaisin, että kommunismi pyrkii pois rahasta. Systeemi, jota he itsekään eivät halua purkaa, se on niin täynnä sepitystä ja esitystä, että romahdus tulee olemaan järkyttävä. Sitten kun kukaan ei enää usko. Kuolleita taiteilijoita on hyvä esitellä, he ovat hiljaa.

Suomalainen asuminen ja rakentaminen Tampereella. Kiinnostava konsepti: kuinka kauan hevonpaska säilyy?

Suomalainen asuntotuotanto-ja rakentaminen on ollut kriisissä jo pitkään. Suurin ongelma vaikuttaisi olevan rakentamisen laatu ja minkä verran se kustantaa, että myöskin palkataanko rakennuksille suomalaisia vai ei. Pröystäilyn aika on täällä, mutta tehdään se mahdollisimman halvalla, maahanmuuttajatkin näyttävät tosi hyvältä tässä kuvassa. Rakennetaan kookkaita rakennuskomplekseja, jotta Tampereella kävisi enemmän turisteja ja Tampere saisi näkyvyyttä? Nouseeko veroprosentti näiden kaikkien rakennusprojektien johdosta? Epäilemättä. Tampereella on parempi olla rikas, koska huonompiosainen saa osakseen niin näkyvää halveksuntaa, että en ihmettele masennustilastoja enkä varhaiseläkkeitä. Valittaminen on tähän mennessä ollut melko turhaa, josta syystä olen ryhtynyt miettimään, minkälaisia ihmisiä te palkkaatte ja onko agenda olla auttamatta ihmisiä eli esittää apua ja hyvää palvelua, kun asiakaspalvelu ei edes tiedä, miten reklamoidaan vuokranantajaa. Eihän siihen sähköpostiin kukaan tietenkään vastaa. Katsotaan mitä kuluttajavirasto sanoo. Vuokralainen on käsittääkseni kuluttaja. Rakennetaan näyttävän oloisia pytinkejä ja ollaan niin ylpeitä, mutta monessa sisäilma on huono eli ilmanvaihto ei toimi halutulla tavalla ja kaikenlaisia korjauksia joudutaan tekemään rakennuksen valmistuttua. Kesällä sisällä on todella kuuma ja tunkkainen ilma. Kauniissa taloissa asuvat hyvät ihmiset ja huonoissa taloissa huonot ihmiset, joita täytyy tarkkailla. Vanhassa kerrostalossa ei sisäilmaongelmaa ole tullut vastaani. Ovatko sisällön puutteet hinta, mikä näyttävyydestä maksetaan, koska on omituista rakentaa ahtaita, ilmattomia ja valottomia asuntoja kovilla vuokrilla? Itseäni ei haittaa seitkytlukulainen elementtitaloestetiikka läheskään niin paljon kuin rakentamisen ja isännöinnin kusetus, joka on käynnissä ja vaikuttaa kaiken asumisen hintaan ja maksamme asumisesta todella paljon eli osaammeko vaatia oikeita asioita ja millainen vaikutus valittamisella/reklamoinnilla on, mitä asumiseen tulee? Tiiviillä rakentamisella säästetään siis sähkökustannuksissa, siis sähkökustannuksissa, hei haloo. Ok, no, onhan se kiva, kun sähkölasku on triplaantunut.

En ole kovinkaan vaativa asuja, en tarvitse elektroniikkaa enkä parveketta, kaikkea mieluummin vähemmän kuin liikaa, on mun motto. Ympäristön luonnonmukaisuus, rauhallisuus ja perusasioiden toimivuus riittävät minulle hyvin pitkään, ulkoiset puitteet eivät merkitse tässä yhtälössä paljoakaan, joka monelle on outoa. On siis kuitenkin tärkeää tehdä vaikutus siihen, joka katsoo ja arvioi päästä varpaisiin. Itsestäänselvyyksiä tai jonninjoutavuuksia, mikä on suomalaisen asumisen taso, millaista luksusta ihmiset haluavat, mitä pitää esittää ja omistaa? Olen ymmärtänyt, vaatimustaso nousee, mitä enemmän TV:ssä näytetään remontti-ohjelmia ja Suomen kauneimpia koteja etsitään eli trendikkyys kertoo jotakin hyvää ihmisestä. En itse kaipaa kauppoja enkä liikennettä ja luksusta on luonto että hiljaisuus. Arvoja on niin monenlaisia, nykyään hyvin pinnallisia on paljon.

Että asuu kaupungin vuokra-asunnossa, joka on rakennettu 1970, hmm. Tämän pitäisi minua haitata, koska se haittaa montaa muuta ja on status-asia, kuinka asuu ja missä. Olen tähän myös törmännyt Tampereella, että on tärkeää missä asuu. Joka piirre on saanut itseni pitämään Tampereesta entistä vähemmän. Elementtikerrostalot ovat olleet suomalainen välttämättömyys, kun työt siirtyivät kaupunkeihin 60-70-luvuilla. On todella kammottavaa huomata, kuinka asuinalueet eriytyvät yhä enemmän ja vähävaraisuus on ihmisen oma vika ja sitä on yhä enenevässä määrin vaikea poistaa. Sen huomaa, kun kaksi isännöitsijää käy remontin jälkeen käymässä ja ne asiat joille täytyisi tehdä jotakin, niille ei tapahdu mitään, mutta vuokra kyllä nousee ja vuokralaisen on hyvä olla peloissaan kritisoidessaan ja valittaessaan. Luvattua hellaa joutuu odottamaan vuoden, kun isännöitsijä on unohtanut asian. Hän on myös unohtanut käyneensä koko asunnossa. Kun sama tapahtuu monen muun asian osalta, on se kovin tarkoituksellista kiusaa, mikä asukkaalle aiheutetaan. Reklamaatiosähköpostiin ei vastata, koska siitä jää todiste, kuinka asukkaalle puhutaan. TVA:lla on parempia asuntoja, joihin viitataan puheessa ja asun niissä huonompi-onnisimmissa ja palvelu on sen mukaista. Putkiremontin vuokranalennus ei tule automaattisesti asukkaalle, vaan sitä täytyy hakea lomakkeella, jota ei ole heidän nettisivuillaan. TVA on yleishyödyllinen yritys, joka tuottaa edullista asumista Tampereella. Valtuuston päätöksellä (2018) yritys säilyy sellaisena eikä tuota enenevässä määrin voittoa osakkeenomistajille, kuten muissa vuokra-asuntoja tuottavissa yrityksissä tapahtuu. Huoli on aiheellinen, osinkoja niitä haluaville mielellään tarjoillaan estoitta. https://tampere.cloudnc.fi/fi-FI/Toimielimet/Kaupunginhallituksen_konsernijaosto/Kokous_
31102018/Tampereen_Vuokraasunnot_Oyn_esitys_kohtu(64510) TVA:n sivuillakin on kauniita kuvia parkettilattioista. Jostakin syystä keittiööni laitettiin huonompilaatuinen muovimatto kuin muualle asuntoon. Oliko tämä joku viesti, mikä minun pitäisi ymmärtää? Se viesti ei ole kovin kryptinen. Jos jotakin teette, tehkää se kunnolla. Kohteletteko maahanmuuttajia paremmin kuin suomalaisia köyhiä? Kaikkea sitä kuulee.

Kun ihmisiltä kysellään gallupeissa, mitä he arvostavat elämässä, raha ja tavara eivät ole näiden kyselyiden mukaan ne asiat, jotka määrittävät ihmistä tai tekevät onnelliseksi. Minulla on tästä hyvin konkreettinen erilainen kokemus, kiinnostavasti Tampereelta, jossa elintaso eli status ja omaisuus ovat ihmisen arvon mittarit. Tämä asenne tulee hyvin esille myös vuokranantajani käytöksessä ja viimeaikaisten tutkimusten mukaan muuallakin Tampereella, kun huono-osaiset ja köyhimmät kohtaavat viranomaiset. Päihdeongelmat ja asunnottomuus ovat nousussa, asenteet ovat kovia näitä ihmisiä kohtaan. Tampereen vuokra-asunnoilla on kahdenkerroksen väkeä ja se näkyy, kuinka tällaisia ihmisiä kuten minä, palvellaan. Ulkoisista puitteista ja puutteista huolimatta, asiallinen kohtelu on vähimmäisvaatimus vai kuuluuko isännöitsijän kusipäisyys vuokraan, siis alentavasti? Melkoinen konsepti Tampere, ehkä muuallakin jo käytössä. Kuulostaa luokkayhteiskunnalta. Mutta täällähän sillä on pitkät perinteet. Kohtuuhintaista asumista tarvitaan hillitsemään hintojen nousua ja alueiden moninaisuus on hyvä pitää suomalaisena hyveenä jatkossakin. On paljon merkkejä, että tähän on tulossa muutos, koska paineet hintojen nostoon ovat olemassa. Se on huono asia koko Suomelle ja suomalaisille, joista moni on vähävarainen, vaikka käy töissä kuten minä ja asua jossakin pitää. Odotan aikaa, kun pröystäilyn jäljet ryhtyvät näkymään ja kalleuden johdosta ihmiset menevät muualle.

Co-worker, 2002/ How to breathe

date that passed was a day, time that passed was once that day, name attached to a
person that was not, emergency of spirit, breath, suspicion over what if. who is that? what does she want? what did she want? depending on how we react, expect, scare dictating how we behave. suspicion, why did we expect the things we did? how did we come up with these expectations? suspicion and scare, how did I end up wanting the things I wanted?

how I grew up to be a man, because that is the ultimate ideal of a human being to be. characteristics of a man woman as assisting, a statist, a decoration, a thing, so surrounding that, I could not think of myself as such.