Travelling man

What are the purposes of travel nowadays? It is little pain to get the most pleasurable experience. It is interesting how much we move ourselves from one place to another and what does this action, method and motion mean, stand for us other than feeling alive. How compulsory it is as we compare ourselves to others and what they do. We must match up the achievements of others and travel is an achievement. Other people inspire us to go, our frustration and finding life force us. For us to feel alive, be achieving members of the modern society and powerful today is to be able to move freely, feel the importance of you. To go around signifies living and of course we must have a place to go back to, also something to document the trip. The documentation is important for remembering and going back to the moment of freedom and enjoyment. How we were there, how we looked and what we found. Travel is the purpose of living and be alive in a moment, it is in the movement and in the new. It may be the purpose of you, how you present yourself and see what you must do in your life to be what you want you to be. Movement stands for adventure, going to to some extent the unknown, if you are up for it you can. It is also about conquering yourself, going against something that is hindering you, restraining you from expressing yourself, living and doing what you want to do and be. How you travel tells who you are. This is how we live and travel is a big part of the modern. It is now at reach for all to do and it is freeing as there is the initiative of your own no matter how ready-made the trip is. The ready-made is the modern and for all to enjoy the same good experience is to share it. How much the trip looks like you, becomes part of you and you feel the movement is liberating you and when you come back home something may have changed for the better in your life. You went and survived, lived and learned something. The learning is in front of our idea of travelling and why we go. To think what happens when you walk may sound too simple a task. We don’t have to think our walking, it happens easily when nothing is stopping us.

How to see and understand the idea and purpose of adventure and exploration of ours today and what it is for other than leaving routines and something exhausting behind. Adventure is going to the unknown and appreciation of existing when anything can happen to you. To see excitement in a routine done daily may be difficult, to think routines over in a new way could be an interesting start, to do and think in a new way. Not to see the routine as compulsory but as a method of existing and choosing how you exist. Is this how we want to exist? An adventure, things that go unnoticed, happen suddenly and change everything completely, sound like a disaster. Routine and habit of travelling is to think how to be adventurous in the every day, to think that the goal of adventure is overrated and an immature fantasy, may put us back to ground. Moving from a to b and b to a, is matter of thinking about how you do it, why you do it, how you feel when you do it, what happens when you do it, what kind of things you notice during. Changing tiny habits changes your brain, for example take another route. What is it like to move the average way daily? Is it the accepted orthodox way, fast or slow, what is the purpose of time spent for making the trip, what is the purpose of time in travelling altogether. Effort makes travelling spiritual. The way most people do is to choose the safest, easiest and fastest method. Is it possible to change that pattern of thinking how we travel and what is the travelling? To go far is our most preferable goal. It is exploration in an era of high speed. To be an explorer and think it is authentic, individual and a personal choice.

Eliittijoukko, etujoukko.

Mitä eliitti tarkoittaa? Se on valintakysymys, kuka mielestäsi on eliittiä, koska nykyään voimme valita. Se on yhteiskunnallisen arvojärjestyksen ja ominaisuuden ääneen lausuminen ja totena pitäminen, eliittiys on laadullinen termi. Se on hierarkkisen arvon tietämistä, oman arvon ja jonkun toisen arvon, on  kuitenkin kyse arvo-oletuksesta johon liittyy absoluuttisuus johon uskotaan, jonka mukaan käyttäydytään, arvo joka on nähty, havaittu ja todistettu jollakin tavalla, joillekin, asiantuntijoiden kautta ja jota pidetään totena, arvo jota voidaan pitää yleisesti pätevänä ja ylevänä, tavoiteltavana ja hyvänä on oltava jotenkin tietoon liittyvä, annettujen ja saavutettujen ominaisuuksien summa jolle sana eliitti on yleinen tunnustus, arvonimi, kehu ja titteli tälle hyvälle ja parhaalle jota halutaan, ylläpidetään, kehitetään, jos se ei ole pysyvä tila, ja johon asioita verrataan. Eliitti on kuitenkin pääasiassa yhteiskunnallinen asema ja ei kerro laadullisesti välttämättä yhtään mitään, toteaa vain pallin koon, kyse on vahvuudesta ja miten vahvuus näyttäytyy, mitä vahvuudella tehdään. Eliitti voi myös degeneroitua ja silti pysyä eliittinä, kunnes tulee toinen eliitti joka kyseenalaistaa entisen eliitin ja sen arvovallan ja merkityksen tulevaisuudessa. Eliittiyyteen liittyy ansa ja valinta, kokemus valinnasta, vallasta, vapauksista, liikkuvuudesta ja ajatus ehdottomuudesta, oikeassa olemisesta, jonkunlaisesta kiistattomuudesta.

Eliitillä on auktoriteettiasema, sananvalta ja kyky käyttää asemaansa etenkin omaksi hyväksi. Minulle ei ole eliittiä, joten sana tarkoittaa minulle mielistelytilannetta, jossa kenties eliitti kutsuu eliitiksi jotakin kehuakseen, arvostaa eliittiä joka on olemassa eron luomiseksi ja itseään varten, vallan jaon ja erityisyyden, tärkeyden osoittamiseksi. Sanaa käytetään kun halutaan arvottaa joku ryhmä hyväksi, poikkeavasti korkeatasoiseksi ja edistyneeksi, yhteiskuntaa ja toisia ihmisiä sisällöllään rikastuttaen tai näin ainakin toivon eli siinä on harvinaislaatuisuuden ja lahjakkuuden leima. Se on myös tapa alleviivata, alistaa, tehdä arvottomaksi tai arvokkaaksi joku ihminen ja ryhmä sen johdosta mitä he edustavat, ajattelevat ja tekevät. Riippuu mistä ihminen on lähtöisin mitä hän ajattelee eliitistä, kuka on eliittiä, mitä eliitillä tarkoitetaan ja mikä eliittileiman merkitys on. Elitismi on poissulkeva ja negatiivinen. Mitä elitismi sulkee pois on kysymisen arvoinen asia ja miten eliitti kokee itseään koskevan kritiikin, ottaako se sen henkilökohtaisesti vai rakentavasti. Tämä myös määrittelee eliittiä, mitä siitä voidaan sanoa ja mitä eliitti ajattelee itsestään. Elitismiä puolustavat perustavat kantansa elitismin säilövään ja kasvattavaan tapaan pitää arvossa ja tuoda esiin kauneus, älyllisyys, edistyksellisyys, tieto hyvästä ja huonosta, elitismiin liittyy ajatus moraalin, paremmuuden ja sivistyksen vaalimisesta.

Ihmisellä voi olla itsellään kokemus, että on eliittiä sukupuolensa, lahjakkuutensa, ihon värinsä, ulkonäkönsä, syntyperänsä, asuinpaikkansa, omaisuutensa, yhteiskunnallisen asemansa ja koulutuksensa vuoksi. Kyseessä on laadullinen arviointi joka yleensä saa osakseen hyväksyntää kun ihminen itse uskoo täysin oman erinomaisuuteensa. Ajatuksemme hyvästä, siitä mikä on saavutus, menestys ja arvostettavaa pysyvät jokseenkin samoina varsin kauan aikaa, joita arvoja ei kyseenalaisteta tai niitä on vaikea kyseenalaistaa ilman negatiivista vastakaikua. Kyseessä on kohteliaisuus ja tapa, elitismi on omaisuus jota ei hyvällä jaeta tai anneta pois. On olemassa eliitti ja se muu osa kansasta. Eliitti on kuin seinä joka on vaikea murskata ja siksi se on lähes aina vanhoillinen. Mitä tämä eliitti tekee joka on niin hyvää ja johon tällä muulla osalla ei ole helposti mahdollisuuksia, saada aikaan sama tai jotakin parempaa on siis uskonasia, todisteet on voitava kriittisesti tarkastella. Kehittyä samaksi kuin se toinen joka on eliittiä on elitismiä eikä välttämättä kehitystä, omistaa samaa, olla samaa, puhua samalla tavalla on tulla hyväksytyksi, hakea hyväksyntää. Puhumme eliitistä kuin se olisi jotakin tavoittelemisen arvoista ja ehdotonta hyvää. Eliitti sanaan liittyy materiaalinen hyvinvointi ja ylemmyys, ylenkatse edelleen eli sana on arrogantti ja kenties nykyään jo merkityksetön korusana. Tarkoitus on erotella hyvä huonosta etuliitteellä eliitti-, jotta tiedämme mikä on se mihin osaamme pyrkiä ja tähdätä. Medianäkyvyys voi johtaa eliittiyteen, se on poseeraamista ja esiintymistä pahimmillaan, johtamista, asioiden purkamista ja uudelleen kokoamista parhaimmillaan. Kuinka hyvin eliitti kykenee näkemään itsensä ja pystyy itsereflektioon ja tätä kautta henkiseen kasvuun kertoo myös eliittiyden tasosta.

Eliitti sanaan liittyy älyllisyys, puhetapa, käytös, koulutus, tulotaso, pukeutuminen, tason tietäminen, kalleus, mikä on se taso jossa ollaan eliittiä ja pysytään siellä. Se on voittamista, suuruutta ja ymmärtämistä erinomaisuudesta ja sen laadusta. Eliittiys on vahva tietoisuus erinomaisuudesta verrattuna muihin, verrannollinen palkkaan, saavutettuihin etuihin ja verkostoihin. Liittyykö siihen osaaminen ja tuntemus todellisuudesta vai kuvitelma näistä? Puheen tasolla voidaan luoda kuvitelma osaamisesta ja tietämisestä. Jos eliittiys onkin harha ja kuvitelma omasta erinomaisuudesta, että oma asia, se mitä tarjoaa, on parempaa kuin moni muu ja puhuu niinkuin tämä paremmuus olisi totta eli puhuu mainospuhetta vailla totuuspohjaa, eliittiys saa jännittävän tyhjyyden löyhähdyksen.

Suuri kaupunki antaa hyvin luultavasti tällaisen kokemuksen, on olemassa itsestäänselvyys ja kiistämätön fakta. Kun sinne menee aistii mitä kaupunki ajattelee itsestään, miten kaupunki ja kaupunkilaiset ovat, mitä kaupungista puhutaan, miten kaupunkilaiset itse näkevät kaupunkinsa, mikä on kaupungin itsetunto ja henkinen pääoma. Siihen täytyy jotenkin varautua, koska kaupungeittain asenteet vaihtelevat suuresti. Eliittiys joka tulee koulutuksen ja taustan kautta on opittu ja haluttu asia. On haastava ja koominen tilanne kohdata tyhjyyden leyhähdys ja nähdä uskon vahvuus johonkin hauraaseen jota pidetään vahvana ja vankkumattomana. He jotka ovat omasta mielestään eliittiä, mahdollisesti seisovat suossa. Mikään ei horjuta tätä eliittiyden uskoa ja loukkaantuminen tapahtuu välittömästi. Horjuminen ja todellisuuden näkeminen tapahtuvat ainoastaan katastrofin kautta, että menettää sen, jonka kautta on ajatellut olevansa eliittiä, kermojen kermaa. Hämmentävää on kuinka ulkoinen asia saa aikaan eliittiyden, että on vaikka New Yorkista. Siinä on heti sellainen eliittiaura, mutta mikä sen tekee? Onko se amerikkalainen ekseptionalismi? Se että taide on eliitin, taide on eliitille tapa erottautua, on kokonaisuuden kannalta erittäin huono asia, enkä itse työssäni koe minkäänlaisia eliittituntemuksia, muutoin kun jos tapaan ihmisiä jotka saavat elantonsa taiteesta tai kuten yleensä tapaan ihmisiä joilla ei ole mitään todellista tietoa taiteesta vaan ajatellaan että taide on jotakin korkeaa, koska niin ajatellaan ja se on vaikeaa. Raha, eristäytyminen, asenteet ja perinne tekevät taiteesta elitistisen.

Elitismi liittyy rahaan ja rahan määrään, mutta ei hyvätuloinen popstara ole elitistinen, koska hän tekee kevyttä musiikkia. Elitismi liittyy siis sisällön tasoon ja valintaan, erikoisuuteen, harvinaislaatuisuuteen, arvokkuuteen, perintöön, moninaisuuteenkin voisi kuvitella. Jos on elitismi joka on jo kuihtumassa, se on menettämässä arvonsa, painonsa, merkittävyytensä ja sisältönsä senhetkisessä maailmassa, ja tätä saatetaan pitää tekohengityksen avulla ja konemaisesti hengissä, koska eliittiasialla on tehtävä ja niitä jotka uskovat asian merkityksellisyyteen ja painoon kokonaisuuden kannalta.

Ajattelu että eliitti on paras mahdollinen ihmisryhmä on kammottava, koska siitä puuttuu nöyryys. Nöyryys ei tarkoita nöyristelyä ja nuolentaa, vaan aitoa kiinnostusta erilaisuutta ja uusia mahdollisuuksia kohtaan. Kun eliitti on se johon itseään tulee verrata ja tuntea nahoissaaan elitismi, on se vastoin sitä mikä on hyvää. Eliittiä vastaan kyllä hyökätään etenkin kun koetaan halveksuntaa ja väkivaltaa eliitin puolelta, mutta onko sillä mitään merkitystä nykyään voi kysyä. Jostakin syystä moni on omasta mielestään parempi kuin tuo toinen ja haluaa sen mahdollisimman suoraan osoittaa, mikä on varsin suuri perusongelma ihmisten kesken. Elitismi on vallankäyttöä ja varsin brutaalia. Se on tavallaan helppo ja suoraviivainen tapa, mutta kompleksinen ja itseään syövä, koska ajatus itsestä ylempänä on tehty lähes mahdottomaksi muuttaa. Suomen kauneus on minulle ollut ettei kotitausta vaikuta suoraan siihen, miten ihminen elämässään pärjää. Ajatus, että eliitin joukosta tulevat eliittilapset on edelleen voimissaan, he ovat niitä jotka tietävät olevansa eliittiä verrattuna muihin. Tämä tieto ja luottamus omaan erinomaisuuteen on ensiarvoisen tärkeää menestyksen kannalta. Ajatus eliitistä on varsin normaali ja vanha ja sellainen halutaan pitää elossa koska tarvitsemme vertailu- ja juhlimisen kohteita. Onko eliittiyden kokemuksella ja varjolla kyykytettävä muita, on peruskysymys yhteiskunnallisesti ja mitä kyykyttäminen tarkoittaa ja miten siihen voi vastata, onko olemassa puolustuskeinoja on tasa-arvon kannalta oleellista. Se mihin ihminen syntyy, hänen sukupuolensa, ihon ja hiusten värinsä ja vaatteensa eivät kerro ihmisen lahjakkuuksista ja miten hän voi pärjätä, miten hänen elämässä tulisi pärjätä ja mitä tehdä. Itseluottamuksen syntyminen vaatii uskoa omiin mahdollisuuksiinsa ja luottamusta rakenteiden sallivuuteen ja vastaanottavaisuuteen. Se mitä eliittiys tarkoittaa on hyvä muistuttaa, että se ei ole pysyvä tila, josta ei voi pudota tai saavuttamaton torni jota on palvottava.

Vappu Joensuussa

Mieskasa. Essee tv-urheilun massavaikutuksesta: Millaisena ajattelemme urheilun.

Jonkun on kuoltava, mut kaikki sankareita. Lopulta kaikki on yhtä sotaa, mutta sodan keskellä voi urheilla ja se merkitsee rauhaa. Urheilu on universaali kieli, koska säännöt ovat samat.
Slow motion replays, Super slow motion, Super slow slow motion replay and super fast it was over in couple of seconds http://www.bbc.co.uk/news/magazine-19726898 Shared language of sports and politics.

Maali!! Mieskasa mieskasa mieskasa (onni) syleily, tukehtuminen, maali! Urheilu tv:ssä tuo pakahduttavia kokemuksia. Eläydymme täysillä  omiemme tappioihin ja menestyksiin. Ravit, jalkapallo, jääkiekko, talviurheilulajit, mitä niitä nyt on. Jotenkin eläimellistä (pärinää). Massa, se on se formulakuski. Ne tienaa paljo, kuskit. Naisten urheilu, naisurheilu kuten vammaisurheilu saavat vähemmän huomiota mediassa, tosin tilanne kenties muuttumassa hitaasti. Etuliitteet nais- ja vammais- karsinoidaksemme varsinaisesta miesten urheilusta poikkeavat, miksi niin. Eivätkö naiset urheile tosissaan vai liekö hitaampi tahti vähemmän kiinnostava. Mitä tehottomampi meininki, sitä vähemmän katsojia, sen vähemmän tuloja vai mikä logiikka? Mikä on urheilun etiikka? Onko se rahan tekemisen, menestyksen, kilpailun kautta tuleva nopeat syövät hitaat ja voittajat ovat voittajia niin kauan kun eivät häviä. Entä urheilun seuraamisen logiikka.

Katsomisen kohde on lopulta katsoja itse. Onko maali katsojan halujen ja tekojen kohde? Tapahtuma joka ohjautuu katseen kohteena olevan luotua jotakin haluttavaa? Pointti on se ettei tiedä mitä saa ja joutuu jännäämään tulosta. Mikä on kiinnostavaa huippu-urheilussa ja miksi. Ihmiset tekevät äärisuorituksia, itsensä ylittämisiä, tuloksia, yhä nopeampia ja kovempia. Sitä ei voi tarkalleen koskaan tietää kuinka, mutta analysoida voi ja sitä vasten kalkyloida kuinka tulevaisuudessa ihminen pätee, jos haluaa pelata varman päälle kuten tv:ssä halutaan ajatella. Tulos ja katsojaluvut tekevät asiasta hyvän ja pätevän. Onko johtotähtenä innostus, palo, tunne, pyrkimys johonkin parempaan. Niin kai. Vaikea uskoa tai sitten meillä on TV:n kanssa eri näkemys mikä on hyvää. Entä mitä ajattelet, kun katsot urheilua tv:stä? Onko ajatuksesi etteivät asiat muutu ja seuraamme samaa tapahtumaa paremmilla välineillä yhä uudestaan ja uudestaan? Onko urheilun seuraamisessa oleellista että ei keskity enää omaan arkeensa? Onko tunteenpalo riippuvainen kansallisen edun saavuttamisesta, voitosta ja kunniasta täydellisenä hyvänä, kansakunnan näkyvyydestä, saadusta positiivisesta tunnesaldosta joka kestää ja yhteenkuuluvuudesta joka syntyy yhä uudestaan? Voiko samoin viihtyä ja jännittää urheilun parissa ilman varsinaista omaa puolta? Miksi on niin, että urheilu on valjastettu kansalliseksi edustuskoneistoksi? Miksi juuri urheilu koskettaa niin monia tällä tavoin maan kaataen tai nostaen? Kilpailu ja voittaminen että häviäminen ovat jotakin perusihmisyyttä jota toteutamme. Pärjäämmekö me? Olemmeko hyviä verrattuna toisiin maihin. Kansallistunnon nostattajana urheilu on ylittämätön, siis usein vielä ihmisten kesken jotka eivät itse urheile. Onko urheilu teatteria, reality-ohjelmaa vai molempia, ilman valmista loppua, ainoastaan toiveita paremmasta. Sopupelithän eivät käy. On oltava tosissaan oikealla tavalla. Elettävä voittaakseen muttei vilpillisesti. Lopputulos on arvoitus, siitä jännitys, arvaamattomuudessa ja yllätyksessä. Haluamme jännitystä ja dramatiikkaa, nopeutta, vaihtuvuutta, verenmakuisia kohtaamisia kuin sodassa vihollisten taistellessa ja jommankumman voittaessa mutta kaikki elossa ja kaikkensa antaneina. Siitä myöskin vaihtoehdottomuus ja kamala pettymys, kaikkensa antamisessa. Jonkun on näennäisesti kuoltava. Mut kaikki sankareita.

Mestarien liigan finaaliottelua odotellessa on alkuhappening, noin puoli tuntia. Siis kyseessä jalkapallo (eng. soccer). Studio on hyvin asiallinen. Kommentaattorit ovat virallisesti puvut päällä. Alustavat ottelun, esittelevät pelaajia. Valmentajia kuullaan kansainvälisessä tiedotustilaisuudessa. Mitä he sanovat? Kertovat pelaajien ominaispiirteistä pelaajina kuten, hän ei ole koskaan vihaisen näköinen ja hän on ensimmäistä kertaa finaalissa ja on nälkäinen, millaisen panoksen joku antaa kokonaispelille. Olen ollut seuraamatta kansainvälistä jalkapalloa tähän asti, joten yllätyin kuullessani mestarien liigan virallisen hymnin 2013 (kuin kansallis-). Kuinka vakava hartaus muovautui pelaajien kasvoille kädet munilla.

Perinteisesti pelin alussa pelaajat seisovat rivissä katsomoon päin tervehtien katsojia, tuomareita ja esittäytyen. Peliä ennen tällä kertaa on näytösluonteinen keskiaikainen taistelu (2013 mestarien liigan finaali). Mahtipontisuuden päälleliimaaminen Lontoon Wembleyn areenalla tuntui kummalta. Kaksi saksalaisjoukkuetta saivat kuninkaalliset ja näytelmälliset puitteet. Kuninkaallisuus tässä yhteydessä vertautuu oksennukseen housuilla ja kuinka kauan oma kuva näkyy. Bayer Munchenin fanit saapuvat kolme tuntia ennen ottelua areenalle. Dortmundin kannattajat ovat hitaampia. Fanijoukoillakin on ominaispiirteitä. Pelin aikana meteli on huikea harras messu. Oooooaaaaaaoooooaaaaaaooooooaaaaaa + koreografia stadionilla. Tahtiin taputuksia (antaumus ja hauskuus), hyppyjä tahtiin. Hyppelehtiviä halauksia miesten kesken, homoeroottisuutta ei lienee, mutta yhteiset asut ja meininki. Väreinä musta-keltainen ja puna-musta. Pelottavan samankaltainen joukkolaulu ja mölinä kuului myös vastikään homo-avioliittoa vastustavien ranskalaisten http://www.reuters.com/article/us-france-politics-gaymarriage-idUSKBN12G0T9 (150000 ihmistä otti osaa 2013) http://www.nytimes.com/2013/05/27/world/europe/thousands-march-in-france-against-gay-marriage.html mielenosoitus-mellakassa, jossa otettiin yhteen puolialastomien feministien sijaan poliisin kanssa. Tarpeetonta lienee mainita että jalkapallo on fanaattisuuteen asti suosiossa Ranskassa. Jalkapallo kuten jääkiekko ovat vahvasti hetero-mieskuvaa vahvistavia, vahvalla miehisyydellä pelaava kulttuuri joka pitää jotakin muuttumattomana. Samainen mielenosoitus toistui myös tänä vuonna 2017, siis homo-avioliittoja vastaan ja keräsi suuren massan.

Olen minäkin asenteellinen. En kannata fanaattisuutta, perinteisiä sukupuolirooleja, nationalismia, jonka johdosta urheilumenestyksen eteen tehdään asioita, joista ei voi puhua ääneen, syrjintää, joukkotappeluita, rahan syytämistä huippu-urheilulle lasten ja nuorten sijaan. Puhumattakaan muista urheilun lieve-ilmiöitä kuten massaturismia, prostituutiota, urheilun kulutuksellisen ja viihteellisen puolen korostamisesta mediassa, kaiken median mammuttimaisesta täyttöasteesta urheilulle. Kiinnitetään valtavaa huomiota huippupelaajiin, tiettyihin lajeihin erityisesti ja urheilun mieskeskeisyys on edelleen omituista. Se on miesten juttu, aivan kuten sota ja taide perinteisesti. Asiat jotka etsivät, nostavat ja tekevät sankareita. Toki katsojien sukupuoli määrittää mitä näytetään, kuten on loogista, paitsi taiteessa. Kuten tavallista tunteet joukko-urheilutapahtumia kohtaan ovat joko puolesta tai vastaan, inhoa, ihailua ja innostusta ja on hyviäkin puolia yhteenkuulumisen tunteesta puheenaiheisiin. Kuten aikamme on urheilu myös narsistista oman edun tavoittelua, joka ei kuulosta siltä mitä urheilun odotetaan olevan: innostusta, iloa ja mukavaa tekemistä jossa ylitetään itse. Enkä puhuisi reilusta pelistä etenkään huippu-urheilun kohdalla, mutta massatapahtumat puolustavat paikkaansa juuri karnevalistisen hurman ja ilon kokemusten kautta. Siksi olisi entistä tärkeämpää pitää peli puhtaana. Sanonta pelata omaa peliä kuulostaa myös niin homeiselta kuin mikä tahansa sisäänlämpiävä yhteisö. Pelitermistön ajautumisen yleiseen kielenkäyttöön voi toki nähdä hauskana kielenkäyttönä ja toisinaan itsekin revin pelihousuni, kuvainnollisesti.

Laulu, liput, värit, makkara ja olut. Katsomo hiljenee, pelaaja itkee. Näytetään itkevä mies ja julkiset intiimit tilanteet joihin voi tunnetasolla ottaa osaa, tuntea empatiaa, herkkyyttä, kanssaihmisyyttä ja ihailua. On meneillään maskuliinen performanssi joka ottaa askeleita feminiinisyyteen. Kuinka määritellä urheilu maskuliinisuuden kautta ja miten urheilu määrittää maskuliinisuuden muuten kuin voiman ja kestävyyden kautta? No kaikilla on oltava lihakset nykyään ja kuka kehon määrittelee yhä uudelleen samalla tavalla mutta vietynä ääreen, joten jotakin muuttuu. Maskuliinisuudella on tiukat rajat, joka on nykymaailmassa edelleen iso ongelma. Puhutaan myrkyllisestä maskuliinisuudesta, machoudesta, peräänantamattomasta itsepäisestä miehisyyden mallista jossa fyysisellä voimalla pidetään hallinnassa heikkoja ja ajetaan pois näkyvistä ne joista ei pidetä. Miehessä ei saa olla hiventäkään naisellisuutta eli heikkoutta ja haavoittuvuutta, paitsi että pitkät hiukset, timanttikorvikset, muotivaatteet, tapa puhua tuovat lisäulottuvuutta karskiuteen ja jäyhyyteen, kuten kaunis vaimo, tyttöystävä, ostetut asiat lisäävät ulottuvuuksia persoonaan. Uhoaminen, pullistelu ja voittaminen merkitsevät rajojen vetämistä, nykyään kun on menestynyt voi olla herkempi. Sellaiseen voi samaistua kun tuntee olonsa heikoksi. Ulkonäöllä koreillaan, koska miehisyys on muutoksen tilassa, mutta millaisessa onkin kiinnostava pohtia juuri urheilun kautta.

Homous ja heterous urheilussa ovat vielä perinteisissä asemissaan. Hikisyys ja homous sopivat kenties liian hyvin yhteen miehisessä skenessä jossa miehisyyden epäileminen, liika naismaisuus ovat suorastaan rikollisia tekoja. Sellaiselle tyypille nauretaan, häntä kiusataan ja hyljeksitään. Kuinkas voi pärjätä muuten kuin oppia puolustamaan itseään, kova maailma on miesten maailma. On oltava samassa pukukopissa ja suihkussa. Lihaksikas keho on seksikäs, puoleensävetävä, kehon esittäminen voimakkaana tahdonalaisena veistoksellisena haluttavana saavutuksena, työn tuloksena, jonka avulla voittaa kilpailun on jotakin erinomaista. Työtä kaihtamattomuus, raadanta menestymisen eteen, halu voittaa, kehon hallinta ja lihaksikkuus ovat haluttavia ominaisuuksia huippu-urheilun ulkopuolellakin. Ne edustavat pärjääjän habitusta. Kuinka kantaa itsensä, kuinka tehdä itsensä ja menestyä. Se on vaihtoehdottomuuden maailma, se jossa on vain häviäjiä ja voittajia. Kilpailu voitosta on raadollista, ehdottomuus on raadollista ja kuluttavaa henkisesti. Kakkosasija voi olla pettymys. Pettymys on se joka tuotetaan itselle ja kannattajille kun hävitään. Pettymys on kuin kunnian menetys tässä tapauksessa, heikkous ja huonommuus.

Kentällä valmentaja Diego Maradona suutelee pelaajia. Pelaajan suoritukseen liittyvää kehumista ja teatteria. Erotisoivassa lukutavassa eli kuinka katsoa kuvaa jossa mies suutelee miestä ei silti ole homoerotiikkaa vaan innostusta. Erotiikka on ulkopuolella niissä naisissa jotka esiintyvät väliajalla. Kuka erotisoi ja ketä, suutelevathan mies-poliitikotkin, mutta miksi. Mikä on eroottista on treenattu mieskeho, hikinen, voittoisa, yritteliäs ja kuinka pikälle urheilun eroottisuus viedään tai kuka sitä vie kun suurtapahtumien nais-miesasetelma on aina sama. Haluaahan mies olla halun kohde. Naisen ja miehen eroottisuus ovat aktiivinen ja passiivinen pysyvästi vastakohtina. Moottori-urheilussa jako on selvä. Nainen poseeraa kimmeltävän ajokin kyljessä vähän vaatteita yllään ja tekee halukkaasti niin. Ajajista hämmentävän harva on nainen, vaikka voisi kuvitella ettei ajotaidoissa ole kysymys sukupuoli-eroista. Eroja toki on, mutta onko vauhdissa. Millaisia ominaisuuksia vaaditaan rallikuskilta ja kuinka paljon rahaa vaaditaan että voi ryhtyä kuskiksi? Mitä tallit jotka kuskeja palkkaavat odottavat ja kuinka paljon ajajan sukupuolella on merkitystä? Onko ajaja pelkästään voittoisa rohkea mielikuva, jota nainen ei voi olla? Kuva joka tallista halutaan antaa on suuri sankarillinen mies tekemässä suuria tekoja. Ostavathan naisetkin autoja, mutta erilaisia kuin miehet. Mikä on ralli-autoilun kantava voima ja syy kilpailla on vauhti, ääni ja laitetestaus. Tallit kehittävät mahdollisimman kestäviä ja nopeita autoja. Onko muita syitä kuin mainostaminen ja uuden teknologian testaus? Millä tavalla autoilu liittyy seksiin, mielikuviin jolla ralli-urheilua myydään, tai siis mieskuvaan, prostituutioon, vedonlyöntiin, kaahailuun, auto- ja viihdekulttuuriin jossa elämme. Kovaa ajaminen vertautuu ns. kapinallisuuteen, aivojen narikkaan heittoon, vapauden tunteeseen ja holtittomaan elämään eli luodaan täydellinen kiiltokuva tekevästä miehestä, jostakin tavoittelemisen arvoisesta sankarillisuudesta ja rahan tekemisen kulttuuri jossa mikään ei ole tarpeeksi.

Urheilijan kävely areenalle, vilkutus, keskittyminen, juoksu, juoksentelu, hengittely, puhina. Valtava määrä kovaa työtä muutaman sekunnin tai tunnin kliimaksin tähden. Eikä se riittänytkään.

Kuvaa urheilusta tv:ssä ei ole vaikea pilkkoa osiin. Se on “täydelliseksi” luotua ohjelmaa täydellisyydestä, täydellisyyden tavoittelusta ja sen palvonnasta. Valmiiksi pilkottua, teatraalista hulluuden partaalle, joka huipentuu katsojajoukkojen karnevaaleissa peliareenoiden ympärillä. Niin olisiko urheilua ilman katsojia. Yhteisöllisyyden tuntuna, kuulumisena, oman puolustamisena, tunteiden jakamisena, ilona, kenties sekasortona. Usein urheilusta kiinnostumattoman kysymys on, miksi seurata jotakin jossa potkitaan nahkakuulaa tai pientä mustaa lätkää jäällä jota isot miehet ajavat takaa eli viitataan aikuisten lapselliseen käytökseen ja vähäjärkisyyteen. Urheilussa ei kliseisesti käytetä aivoja. Toisen kummallisen toiminnan vähättely ei menoa haittaa, yhteenkuulumisen tunne on niin voimakas ja tekeminen, mikä on tärkein pointti lasten ja nuorten urheilussa, joka kehittää ihmistä kokonaisvaltaisesti kollektiivisena tekevänä olentona. Ei urheilu noin yksinkertaistettuna kuvauksena järkevältä puuhalta kuulostakaan, mutta järki on mainitsemissani asioissa, joista yhteisöllisyys kenties tärkein, kuuluminen, tunne ja niiden esittäminen. Avoimet tunteet urheilussa ja autenttisuus eli suora lähetys ja sen odottamattomat onnen hetket. Mitä on siinä pyhän hetken tunnussa, kun kansalainen tuo mitalin olympialaisista. Sankarillista kuin oman maan puolustus vihollista vastaan. Kuinka avoimia tunteita ja kuinka avoimia kommentteja lopulta voi tässä kontekstissa ilmaista. Epäisänmaallista käytöstä on tuoda maalleen huonoa mainetta, häpeää – tälläisiäkö te olette. Joo, tälläisiä me ollaan.

Urheilijan ylenpalttinen feminiinisyyden esille tuominen ponnauttaa urheilijan valokeilaan: juoksijan pitkät kynnet ja erikoinen seksikkyyttä korostava pukeutuminen, paljas iho, vahva meikki, pienet bikinit. Siinäpä erotisoivalle katseelle paikka. Sama koskee myös miehiä, seksistyminen, ja pohdinta, miksi jääkiekkoilijoiden tyttöystävät ovat usein missejä. (Kauanko sitä jaksaa pohtia.)

Pelaajien näytteleminen eli tuo toinen löi ja sattui niin hemmetisti, vaikkei sattunutkaan ja seuraa vapaapotku, kivun esittäminen. Opetetaanko näyttelemistä jalkapalloilijoille erityisesti? Tai annetaanko pelaajille ohjeita, kuinka kentällä pelataan niin kokonaisvaltaisesti, että kieroilu ja suoranainen valehtelu ovat sopivia keinoja voittoon? Ilmeisesti, koska pelaajien näytteleminen on yleisesti tiedossa oleva asia ja epäilyn kohde. Siis teatteria, onko teatteri urheilua? Äänet, etenkin jalkapallossa yleisön mylvintä on iso osa peliä. Fanit osallistuvat ottelun rakentamiseen luomalla yhteisen tilan, jossa voi ilmaista itseään melko vapaasti. Se on suoja-alue, atmosfääri. Kameratietoisuus – temput, joita tehdään siksi, että peli kuvataan ja omalla käytöksellä halutaan ilmaista tukea, kuulumista joukkoon ja näyttää se mahdollisimman monelle, halu esiintyä, olla esillä. Jokainen voi nykyään olla esiintyjä median ansiosta. Sananvapauden ja luovuuden kannalta hyvä asia.

Entä kuinka urheilija voi lähetyksessä käyttäytyä ja miksi urheilijalta kysytään suorituksen jälkeen kuinka suoritus meni (eikö se ole jo selvä, kaikki näki) ja kuinka hän itse analysoi urheilutekonsa. Miten arvioida suoritus joka on tavallaan aina samanlainen, mutta urheilija pyrkii ylittämään sen? Hän teki kaikkensa, parempaan ei pystynyt tällä kertaa jostakin syystä. Rajallisuutemme luo tuskaa. Kuinka suoritustaan voi analysoida ylipäänsä. Mistä sitä tietää miksi se meni niin kuin meni. Analysoinnin tähdellistäminen on keskiössä, puheessa täydellistäminen, kuinka kohdistaa ja tarkentaa kun on juuri ponnistanut äärimmilleen. Kuinka tärkeää on kuka analysoi? Kuka on luotettava analysoija muu kuin entinen valmentaja, entinen huippu-urheilija. Kehen muuhun katsoja luottaa? Kuinka luottamus synnytetään on huippusuoritusten kautta. Onko luottamuksen osoitus, että katsoja palaa katsomaan samaa ohjelmaa uudestaan? Vai voidaanko puhua luottamuksesta? Ehkä se on kokonaan väärä sana tai ilmeisesti joihinkin odotuksiin on osattu vastata. Paluun aikaan saamiseksi, katsojan paluu, tai kun ei tullut töllöstä muutakaan, jupinaa. Mielenkiintoista on millaiset piirteet puhujassa ja millaiset sanavalinnat luovat luotettavan kuvan, mitä sieltä suusta tulee, kuinka paljon ja missä tahdissa. Myös lupa puhua kameralle on jonkinlainen luottamuksen ja uskalluksen osoitus, kaverillisuus, selkään taputtelu. Mielipiteesi on tärkeä. Hetkellisyys, hetken tallentaminen muistoksi, elin sen hetken, josta puhutaan.

Kuinka urheilun seuraaminen tv:n kautta on muuttunut, selostajan käsien huitominen, punainen naama, pelleys, kerronnan sujuvuus, ylitseampuva into voitosta, joka saa katsojan nauramaan, mutta eläimellisyys ei käy, siltikään,  on oltava asiallinen. Mutta eivätkö fanijoukot mylvi, hulinoitse, apinoi, karju, näytä muutenkin tunteitansa avoimesti joukkotappeluun saakka? Formulakisojen yhteydessä on käsittääkseni säännönmukaisesti prostituutiota varten tietyt paikat, miehisiä tarpeita täyttämään, naiset ovat vähäpukeisia ja olut virtaa. Säännönmukaisesti ajajien tyttöystävien kuvat käsilaukkuineen ja aurinkolaseineen kuvittavat iltapäivälehtiä. Urheilukisojen seuraaminen antaa luvan olla vapaalla, hurrata äänekkäästi, tuhlata rahaa, kännätä, huorata, nimitellä, tapella, käyttäytyä muutenkin holtittomasti, imitoida ihailemaansa urheilijaa kaahaamalla, pukeutumalla joukkueensa paitaan ja väreihin, toisin sanoen karnevalisoida arki äänekkäästi, sotkea julkisia tiloja kuseksimalla ja roskaamalla. Tehdä asioita, joita ei muuten tekisi tai ainakaan julkisesti. Karnevaalisuus myös häiritsee niitä, joita urheilusuoritus ei sytytä, joko häviäjäpuolta tai naapureita. Jääkiekon maailmanmestaruus antaa luvan käyttäytyä näin Suomessa, ei kovin moni muu tapaus. Median muuttuminen joustavammaksi/suvaitsevammaksi käytöskoodiltaan on suupalttien ja verbaalisesti taiturillisten selostajien ja sosiaalisen median televisioon tulon myötä käynyt luontevasti. Sosiaalisen median kommentointivirran ja mahdollisuus seurata livenä, olla livenä, ottaa osaa – En tiedä mitä tuo muotos, joka on jatkuva lopulta on tehnyt ja tekee sille mitä tv:stä näemme ja kuinka maailma näyttäytyy. Kankea ja asiallinen tyyli on kaikkoamassa pikku hiljaa. Tuloksellisuus antaa tilaa urheilun viihteellisyydelle ja urheilun muassa puhutaan lieve-ilmiöistä, hyvistä ja huonoista eikä ainoastaan keskitytä suoritukseen ja kuinka siihen on päädytty.

Mieleen jäävimmät “urheiluteot” ovatkin olleet niitä, joissa on ilmennyt urheilijasta jotakin persoonallista ja omaperäistä esiin, usein skandaalimaista käytöstä urheilijalta urheilun ulkopuolella. Tähän moni urheilija jo pyrkiikin, näytöksellisyyteen, spektaakkelimaiseen esitykseen maalin ja pelin jälkeen. Uskallukseen ja tunteiden näyttämiseen. Näihin tilanteisiin kamera(-mies) kiinnittää huomiota. Tuuletuksia, että maalitilanteita verrataan ja katsotaan hidastettuna useaan kertaan, kuinka se meni. Näin saadaan aikaan kertomus herooisesta urheilijasta, joka antaa kaikkensa pelille, jota rakastaa sitä mitä tekee ja elää täysillä.

Selostajan on tunnettava peli, pelaajat, joukkueen huoltajat ja manageri että valmentajat, jotta voi kertoa heistä katsojalle. Kuka valmentaja sai potkut, koska joukkue ei menestynyt. Uusi kehiin. Näytetään pettyneen valmentajan kasvot, kuinka ne ovat tuskasta hikiset tai käsi hän on kasvoilla itkua pidätellen. Tunteet ovat pelissä, miehiset ja suuret. Millaiset kuvat toistuvat, kuinka useasti maalitilanne näytetään, millaiset äänenpainot selostajalla on käytössään, mikä on kuvan, toiston ja äänen suhde? Selostaja on ammattipuhuja. Parhaimmat, ne joilla on mukaansatempaavimmat jutut ovat huippusuosittuja julkkiksia joiden ansiosta urheilun katsomiselämys on kihelmöivämpi ja hauska. Joka taas kehittää koko tv-urheilun presentaatiota ja tulevia lähetyksiä, koska koko ajan on muututtava, oltava kenties hiukan edellä muutosta kuin vain olla osa sitä. Onko muutos viihteellistyminen? On selviydyttävä tilanteesta kuin tilanteesta. Tiivis tunnelma on aina maalilla, hiukan odotteleva ja viipyilevä, tarkasteleva kerronta seuraa. Kuinka tilanne etenee maalille, kuinka maalille päästään. Mitä kentällä tapahtuu, mitä kentällä tapahtuu. Eläytyvä selostaja on kuin pelaaja, pelaten molempien puolella.

Entä kuinka Suomi pärjää?

Urheilukisa alkaa jo ihmisten mielessä odotellessa h-hetkeä, arvuutellaan kuinka pelissä käy. Veikataan ja pelataan rahapelejä, keskustellaan. Odotetaan, jännitetään. Urheilu on juhla, median ja mainostajien maisemoima kulutusjuhla, jossa kuluttavat kansakunnat eli katsojat. Pärjäämisestä onkin kyse kokonaisvaltaisesti. Olympialaisten saaminen kotikisoiksi on jo voitto. Maan valmisteluja seurataan, koska ne kestävät vuosia eikä budjetissa säästellä, koska näkyvyys on maailman suurimmissa kisoissa a ja o. Siis mitä näkyy ja mitä ei. Urheilu-alueen siisteyden ylläpitoon käytetään runsaasti voimavaroja. Kuten olympialaisten tieltä poistetaan kaduilla asuvat köyhät omiin slummeihin. Turistien ja katsojien ympäri maailmaa on nähtävä parhaat puolet ilman sosiaalisia ongelmia painamassa tunnelmaa. Suuri urheilutapahtuma on egobuusti maalle ja tuo mainoksen lisäksi turistien rahavirran. Urheilussa liikkuukin valtavat summat, jotka kerätään katsojilta ja mainostajilta
.
Huippu-urheilijoiden palkkiot puhuttavat juorupalstoilla, kuten urheilijoiden yksityiselämä. Kauniit vartalot ja kasvot myyvät urheilu- ja luksustuotteita. Ihailtujen sankareiden oletetaankin olevan esillä. Terveys-, kuntoilu-, laihdutus-yms. business kukoistavat urheilun avustuksella. Terveyttä, kauneutta ja nuoruutta on helppo myydä ja urheilija kehollisuuden kautta helppo erotisoida, saada kaupaksi. Juuri vastikään naisrantalentopalloilijat saivat luvan käyttää peittävämpiä asuja bikinien sijaan. Seikoissa, yksityiskohdissa kuinka miehiä ja naisia kuvataan urheilutilanteessa on eroja. Pyllistävä naistakamus on helppo kuvauskohde ja katseenvangitsija lehden sivulla. Naisten oletetaan olevan seksikkäitä urheilun ulkopuolella. Lihaksikas nainen on itsevarma, terveennäköinen ja vahva mutta onko hän naisellinen. Kuinka moni seuraa urheilua seksikkyyden takia? Edellisissä Olympialaisissa beach volley katsomot olivat aina täynnä.. Herättääkö urheilija luottamuksen juuri terveellisellä elämäntavallaan ja voittaakseen maalleen? Miksi juuri urheilija on luotettava?

Kävely muuttuu lihasten kasvaessa miehekkäämmäksi, otteet urheilussa ovat riuskat, on voitettava ja oltava koko ajan parempi. Ihmisellä on tavoite ja keinot saavuttaa se. Pärjätäkseen, noustakseen huipulle on oltava narsisti ja haluttava sinne ja myös esille. On kyettävä olemaan katsottavana ja luomaan tarina myös verbaalisesti, joten huippu-urheilu ei vaadi ainoastaan urheilullista lahjakkuutta. On osattava viihdyttää ja puhua. Jos ei osaa, on oltava hyvännäköinen ja palvottavissa. Luotava itsestään idoli, jollaiseksi moni nuori haluaa, katseen kohteeksi. Tulla katsottavaksi, seurattavaksi. Tuota narsismia tukee ralli-autoilijoiden kauniiden tyttöystävien ja vaimojen koristeenomaisuus. Piipahtaminen varikolla, käsilaukku ja aurinkolasit.

Suomessa urheilijat ovat vielä sangen vakavia eikä idolikulttuuri ole samanlainen kuin esimerkiksi jalkapallossa muualla maailmassa. Suomalaiset mainostavat maitoa ynnä muita ns. terveystuotteita kiltisti kilteillä urheiluhahmoilla, ehkä joku avioero ja kaahailu-uutinen tai kännissä toilailu tai omituinen kannanotto Twitterissä, on jo vakava paikka. Harri Ollin keskisormen näyttäminen miljoonayleisölle hyppykisojen yhteydessä oli lööppikamaa ja huonoa mainosta. Mielestäni se oli parasta urheilua. Sopimatonta urheilun puhtoisessa pinnassa josta kaikki tietävät, ettei se nyt niin puhtoista ole. Urheilijalle ei sallita julkista juopottelua tai muuta itsetuhoista käytöstä, mutta sitä jotenkin odottaa ja olettaa tapahtuvan kun on juhlittava. Ura voi olla ohi hetkessä. Huippu-urheilijan ura on riippuvainen valmentajista, mediasta ja mainostajista. Kuinka urheilijan lopulta käy tarkoittaa sitä, että hän itse on pelinappula ja asettaa itsensä siihen asemaan, mainoskyltiksi. Millaiseksi hänen julkisuuskuvansa muodostuu ja kuinka se jatkuu urheilu-uran jälkeen kenties riippuu kuinka suhteitaan on hoitanut. On osattava pelata annetuin tiukoin säännöin ja tässä pelissä.

Vallan määräytyminen, vallan käyttö ja katsojan ohjailu, psykologinen kontrolli on saada katsoja jännityskoukkuun, tunneloukkuun, kollektiiviseen tarinankerronnan huumaan, joka jaetaan ja jota jatketaan iltäpäivälehdissä. Urheilulle pyhitetään lehdistössä useita sivuja etusivua myöten. Kiihkeätunnelmaisen pelin tähtihetket, tulokset ja tunnelmat, molemmin puolin sekä syyt voittoon että häviöön. Loukku sinänsä negatiivisena sanana ansana, pyydyksenä, ahnaana suuna, joka puhuu, pulputtaa sopii asetelmaan. Se on vangitsevuus ja tehtävä tv:ssä, koukuttaa. Täyttää tila, katsojan mieli, näkökenttä, tulevaisuus ja suunnitelmat. Television tarjonta herättää haluja, unelmia, mielitekoja ja antaa valmiita virikkeitä, luo tyylin jonka voi ostaa omakseen. Niin voi tuntea omistavansa saman gloorian kuin tähtikultin päähenkilöt. Vielä enemmän niin kutsuttuna interaktiivisena aikana, jolloin sosiaalisen median kautta voi ottaa osaa ohjelman tekemiseen komentoimalla. En ole varma keksinnön suomasta lisäarvosta ohjelmalle tai yhtään millekään. Chattailu, kevythumpuuki, kokeiluarvo, Twitter-kommentit, joo. Kuten taas, kulutusarvo ja tunne on melkoinen eli yhteistsemppi päällä. Toisaalta ihmisten käyttämän kielen tutkimuksen kannalta mielenkiintoista, kuinka nopea puhevirta tuo esiin jatkuvan ajatusten vaihdon merkityksellisyyden, median määräävyyden ajassamme, muutoksen nopeuden tai hitauden ja voi pohtia, kuinka aikaansaamamme muutos lopulta on tarpeen ja mihin se johtaa ja mikä muuttuu. Päädymme samoihin pisteisiin, kuin mistä olemme lähteneet kyllästyneinä jatkuvaan hälinään. Vähemmän on enemmän, on vain osattava valita vähemmän mitä.

Ennakkoluulojen jännittävä maailma: Juorun loppu.

Ennakkoluulot ovat kiinnostava maailmaa luova voima, naisviha, perinteet ja seksismi ruokkivat ennakkoluuloja. Nainen on edelleen huonompi kuin mies, vähemmän älykäs, vähemmän lahjakas, vähemmän lihaksikas, vähemmän ja vähempi arvoinen maailmassa, joka toimii miesten ehdoilla ja miehille. Ennakkoluuloja ja vihaansa on vaikea myöntää, huomata, tunnustaa, että tekee ja ajattelee väärin jotakin ihmistä ja ihmisryhmää kohtaan. Ajatteluaan on vaikea muuttaa, koska se vaatii työtä, nöyryyttä ja oman heikkouden myöntämistä. Se vaatii väärässä olemisen tunnustamista. Vaikeaa etenkin asiantuntijalle, eikö totta. Se olisi tunnustus, että ei ole niin hyvä eikä pätevä ihminen kuin antaa olettaa juuri nyt, sellaisena kuin on, vaikka sinulle on kerrottu kuinka hyvä, pätevä ja taitava olet.

Ennakkoluuloisuus on hyvin päällekäyvä, inhorealistinen, pintansa pitävä, ryhmäyttävä, vanhanaikainen ja harhainen tapa ajatella, johon on helppo sujahtaa, jossa on turvallista pysyä, jota itsepintaisesti voi olla muuttamatta, koska se palvelee hyvin. Ennakkoluulot ovat tapamme käyttää valtaa juuri niiden helppouden, näennäisen oikeellisuuden kautta, niiden voimakkuuden ja väkivallan avulla. Ennakkoluulot antavat voimaa joillekin ja ottavat pois joiltakin. Ennakkoluulot ja niissä pitäytyminen todistavat jotakin, mutta eivät siitä jota kohtaa ennakkoluulo on. Ennakkoluulot ovat kuin vasara jolla hakataan kunnes toisin todistetaan, ettei asia ollutkaan niin ja sitten voi ehkä pakon edessä sanoa, voi anteeksi, en tiennyt, en osannut kuvitella että asia olisi toisin, että tästä olisi sulle jotakin haittaa jne. jne.. Jos et esimerkiksi tiedä etkä ymmärrä moraalista etkä etiikasta mitään, ehkä kannattaisi käydä kurssi..

Kun sama ennakkoluulo toistuu monessa paikassa samanlaisena aina muuttumattomana, tapahtuma on identtinen, väkivaltainen ulossulkeminen, epäluuloinen, halveksiva, tietämätön, ylimielinen, pinnallinen tarttuminen johonkin kohtaan nimenomaan ihmisen ulkonäössä, tavassa olla ja tehdä, voi miettiä kuinka sokeita omalle ajattelulleen ja olemiselleen hyvinkin koulutetut ihmiset voivat olla.  Kun et itse näe itseäsi, et kuule mitä puhut, et ymmärrä millainen vaikutus puheellasi on, voi pohtia miksi sinulle on annettu enemmän valtaa kuin ansaitset. Kun et osaa kuvitella pintaa etkä annettuja, iänikuisia malleja syvemmälle, ei sinusta voi ajatella, että olet kovin älykäs tai luova, saati innovatiivinen. Mieti mitkä ovat tosia asioita jotka näet toisessa, mitä todella näet kun katsot, mitä asioita arvostat jossakussa ja miksi joillakin ihmisillä on tarve saada joku toinen näyttämään huonolta, mikä on todella huonoa, mikä on väkivaltaa jos todella vastustat väkivaltaa. Kannattaako sellaiseen ihmiseen luottaa etenkään ammatillisesti, jonka näkemys perustuu ennakkoluuloihin, kuulopuheisiin, kuvitelmiin ja oman aseman pönkittämiseen. Voit kuvitella itsesi asemaan jossa sinulla ei ole valtaa siihen mitä sinusta puhutaan, ajatellaan ja kuinka sinut arvioidaan, sillä mitä teet ei ole mitään vaikutusta että ennakkoluulo katoaisi. Moni elää kuvitelmaa itsestään ja maailmasta, kuvittelee olevansa isompi voima ja tärkeämpi tekijä kuin on. Ryhmän voima antaa pontta kuvitelmille ja ennakkoluuloille joilla haetaan tärkeyttä ja relevanttiutta omalle jollekin, mikä se jokin lieneekin.

Ennakkoluulot esimerkiksi itseäni kohtaan alkavat seuraavanlaisesti: ne lähtevät sukupuolesta, mihin nainen kykenee älyllisesti ja käytännössä, mihin nainen joka näyttää siltä kuten minä näytän pystyy älyllisesti ja käytännössä, millaista työtä hän tekee, kuinka hän ajattelee, miten hän pukeutuu ja ketä varten, miksi hän meikkaa ja ketä varten. Mitä nainen joka näyttää samalta kuin minä tekee elämässään, mitä hänen tulee tehdä, miltä hänen tulee näyttää ja voiko hän esimerkiksi meikata omaksi ilokseen. Tätä hän ei voi tehdä, koska kaikki mitä hän tekee, hän tekee saadakseen huomiota ja tullakseen naiduksi, houkutellakseen kumppania, huomiota, työtä, ihan mitä tahansa eli nainen joka näyttää minulta tekee ulkonäölleen asioita voidakseen manipuloida muita saadakseen asioita, käyttääkseen muita hyväkseen eli nainen joka näyttää minulta osaa ajatella vain omaa hyötyään ja käyttää ulkonäköään hyväkseen, ainoastaan ulkonäköään saadakseen sen mitä haluaa. Mutta silti naisen tulee olla kaunis, mutta hän ei saa ajatella olevansa kaunis. Hän ei saa korostaa kauneuttaan, koska silloin on pinnallinen. Ehdotukset että minun tulee käyttää ulkonäköäni, että pääsen elämässä eteenpäin, ovat täysin normaalikäytöntö. Ulkonäköni kommentointi esimerkiksi taideyhteydessä, on ihan täysin normaali käytäntö. Mitä sukupuolellani ja ulkonäölläni on taiteen käytäntöjen kanssa mitään tekemistä? Voin ihmetellä itsekseni.

Kaikki tietävät, mitä nainen joka näyttää siltä kuten minä, haluaa. Hän haluaa manipuloida ja käyttää hyväkseen eli ulkonäkö ja seksi ovat hänen valuuttansa. Tästä syystä häntä voi kohdella kuin tavaraa joka ei osaa ajatella itse (mutta hän osaa manipuloida), ei osaa tehdä itse (mutta hän osaa luoda itsensä niin että selviytyy), koska hän on täysin ulkoisten avujensa varassa ja tämä on ainoastaan hänen syynsä. Hänen sukupuolensa syy, joten hänelle voi tehdä mitä tahansa, hänestä voi sanoa mitä tahansa, häntä voi vahingoittaa ettei hän saa niitä asioita joita HÄN HALUAA. Hän on tässä se haluava, mutta haluttava osapuoli jonka hän hyvin tietää. Akti on käypä raha. Jokainen mies haluaa kauniin vaimon joka on hyvä sängyssä, jota voi esitellä, jonka kautta mies on miehinen ja haluttava.

Ulkonäköni on kummallisen kiinnostava kaikille muille paitsi itselleni. Minulla on mennyt tovi että olen täysin ymmärtänyt millainen vaikutus pärstäketoimella on ja mitä ulkonäkö ihmisestä kertoo todella. Tein sen että poistin välittömät merkit naiseudestani. Siihen kiinnittävät enemmän huomiota kaikki muut kuin minä ja olen kokenut että naisellisuus on tekemisen tiellä, kuten on hyvin ilmiselvää. En edelleenkään korosta itseäni, mutta minun joko odotetaan tekevän niin tai edelleen odotetaan että en korosta naiseuttani, joten muiden odotuksille en anna arvoa. Naisellisuuden karsimista jopa kiitellään, miehet kiinnittävät huomiota siihen etten käytä meikkiä, naiset ihmettelevät kun en käytä meikkiä. En ajattele meikkaamista kun herään aamulla, en ajattele meikkejä, ehostamista eli laittautumista Se miltä näytän on toki eräs työväline ja siihen kiinnittävät huomiota toiset ihmiset. Ulkonäkö on siis kiinnostava asia ihan muille kuin minulle ja teoriassa kiinnostava asia sosiaalisessa kanssakäymisessä. Edelleen se on ensimmäinen asia mihin minussa kiinnitetään huomiota ja sen jälkeen tulevat asiat kuten olenko älykäs, olenko lahjakas, miksi teen mitä teen, analysoidaan kaikki pinnallisesti näkyvät asiat ensin joista etsitään syitä asioiden tiloihin, aivan kuin selitystä.

Kun olen humalassa minulle voi suoraan tulla ehdottamaan suihinottoa, niin että sen kuulevat kaikki, sitä voivat kaikki kommentoida, mutta siihen ei puutu kukaan. Sellaista kuin minä ei puolusta kukaan. Olen pohtinut miksi sellainen kuin minä jätetään aivan totaalisesti yksin puolustautumaan, kun mies saa joukon taakseen puolustuksekseen oli hän tehnyt mitä tahansa ja naiset toki tiimiytyvät samankaltaisina keskenään, tämäkin on teoriassa sosiaalisesti kiinnostavaa, ei muuten. Miestä täytyy puolustaa tätä kamalaa narttua vastaan, koska tämä kamala bitch, hyväksikäyttäjä ja typerä huora ansaitsee kaiken paskan päälleen, koska hän pystyy olemuksellaan manipuloimaan kaikkia ja koska hän näyttää siltä, että hänelle täytyy ja voi tehdä kaikki paha, jotta hänet on käytetty ja hänen voimansa on viety ja hänelle on näytetty hänen olemattomuutensa, mitättömyytensä ja arvottomuutensa. Tämä samahan tapahtuu myös monen naisen mielessä, toimesta ja halusta. Ulkonäkö on kirous oli ruma tai kaunis ja ihminen typistetään sen kautta. Hämmentävää on kuinka paha peilataan johonkuhun toiseen ja oma pahuus peitetään niin kauan kunnes ei enää voi. Itseään ei voi paeta. Oman pahuuden paljastuminen on katastrofi ja kasvojen menetys.

Kertokaa missä kohtaa alkaa minun kyynisyyteni, minun manipuloiva luonteeni, minun pahuuteni, minun egoistisuuteni, minun harhaisuuteni, minun narsistisuuteni, minun loputon huonouteni, pahansuopuuteni, tyhmyyteni, lahjattomuuteni, heikkouteni: osaako se tehdä hyvin mitään. Se, joku jolla ei ole edes nimeä jonka voisi sanoa ääneen, koska eihän se ole edes ihminen joka olisi sinun kanssasi samalla tasolla. Siitä voi sanoa ihan mitä vaan, kun se ei ole mitään, paitsi tavara jonka arvo muotoutuu hyvin konkreettisella tasolla, mutta jotenkin täysin abstraktisti ja absurdisti.

Vaikeita asioita

Niin mitkä ovat? Lähtien syömisestä, kirjoittamisesta, puhumisesta, lukemisesta, olemisesta, kävelemisestä, ihan kaikki asiat ovat näennäisesti yksinkertaisia ja jokaisen hallittavissa, eikö niin? Mutta lähtökohdiltaan ja moninaisuudessaan hankalia kun ryhdymme tarkastelemaan kuinka asiat tapahtuvat esimerkiksi solu- ja hermostotasolla, kuinka ajatuksesta syntyy liike ja tapahtumaketju, eli todella vaikeita asioita, joita meidän ei välttämättä tarvitse jatkuvasti ajatella, mutta hyvä olisi, että pysähtyisimme hetkeksi miettimään tätä kaaosta, josta elämämme koostuu. On esimerkiksi vaikea opetella uudelleen kävelemään, on vaikea muuttaa opittuja ajattelu- ja käytösmalleja, on vaikea sukkuloida tuhansien erilaisten palvelumallien, lomakkeiden ja tekemisen tapojen suoranaisessa sotkussa, vaikka näennäisesti ainakin yritämme hallita kaaosta. Jos ei tarkalleen tiedä miten asioita käytetään, miten joku asia käytännössä tapahtuu, miten uuden asian kanssa ajatellaan joku asia uudelleen. Vaikuttaa että ajattelumme ei muutu samaa vauhtia kun teknologia muuttuu, josta on tutkimustietoakin olemassa. Miten yhteensovittaa tämä ristiriita, että olemme henkisesti yhtä avuttomia kuin ennenkin, mutta meillä on mahdollisuuksia moninkertaisesti enemmän olla vähemmän avuttomia ja miksi emme ole vähemmän avuttomia? Koska mahdollisuuksia on moninkertaisesti enemmän. Teknologia lisää oman elämän hallinnan mahdollisuutta tai luo enemmän kaaosta ja hallitsemattomuutta eri tavalla kuin ennen, uudenlaista asioiden kerroksellisuutta ja monimutkaisuutta jota emme osaa ottaa huomioon. Elektroniikkaa mainostetaan elämää helpottavana asiana, kun taas itse näen valtavan romuvyöryn jossakin kaukana meistä ja vastuun siitä kuinka materiaalit tavaroiden valmistamiseen saadaan inhimillisesti eikä epäinhimillisesti. Kauas voi mennä lomalle ja sieltä voi tulla pois parin viikon päästä rentoutuneena.

Kuten esimerkiksi menen kauppaan jossa on mainos, että UPS kuljettaa pakettinne, mutta minun täytyy tietää, ettei se kuljeta yksityishenkilöiden paketteja kuten posti. Toiseen kauppaan tulee Matkahuollon kautta paketteja aivan kuten Postiin, mutta lähikaupastani voi nostaa rahaa kassalta, koska pankkiautomaatti poistui. Eli minun on tiedettävä tarkkaan miten mikäkin yksikkö toimii yksityiskohtaisesti ja mitä se tarkoittaa, koska kaupassa joutuu omituiseen tilanteeseen, kun siellä kuljetuspalvelun toiminta on itsestään selvästi selvää toisin kuin minulle, vaikka asiasta aikaisemmin tiedustelin kassalta, että täältä voi lähettää paketteja kuten ikkunassanne lukee..Joo, tämä on vain yksi esimerkki maailmasta, joka on aina ollut arki tasolla itsestäänselvyyksien ja oletusten vallassa ja minulle ei itsestäänselvyyksiä juuri ole, koska pilkon kaiken osasiin ja taas takaisin. Että totta-kai-asiat-menevät-kuten-niiden-oletetaan-menevän-ajattelu voi aiheuttaa yllätyksiä, sekaannuksia, väärinymmärryksiä, kohellusta, oletuksia, turhautumista, huonoja fiboja jne.

Kuten oletetaan, että nuoret ovat valmiimpia ja osaavampia kuin kaksikymmentä vuotta heitä vanhemmat ymmärtämään, uudistumaan, soveltamaan, oppimaan jne. uusia tekniikoita ja tapoja tehdä digitalisoituvassa maailmassa, voi epäillä monenkin todellisuudentajua ja ymmärrystä elämästä. Että nuorilla on valmiiksi jotakin mitä vanhemmilla sukupolvilla ei ole, jotakin osaamista ja ymmärrystä enemmän, mikä on varsin suuri harha, koska mitä itse ymmärrän nuoruudesta ja ajattelun kehityksestä, vie varsin pitkän tovin oppia ymmärtämään syy- ja seuraussuhteita, miten asiat toimivat, kuinka omaa osaamistaan hyödynnetään rakentavasti ja syvällisesti ja kaikki eivät aikuisenakaan pääse ymmärryksessä kovin pitkälle. Asioiden ja itsen syvällinen ymmärtäminen, suhde toisiin ja tiedon hankinta vie tietyn ajan, omaksuminen, oppiminen ja sen kautta osaamisen käyttöönotto ei ole edelleenkään itsestään selvästi helppoa eli monimutkaisten asioiden yksinkertaistamisessa, olevinaan yleispätevien totuuksien hokemisessa viisautena on tietty vaara johon on jo astuttu. Sitä voi pohtia, miksi tietynlainen kieli ja ajattelu viettelee monia niin kovin etenkin poliitikko-markkinointi-konsulttiväkeä. Sellainen, että kuulostamme tietävämme mistä puhumme kun toistamme yhtä ja samaa sitä kyseenalaistamatta ja todistamme tätä sanomaa positiivisesti ja ‘kiihkottomasti’ hyvänä asiana. Minulle se puhuu yhä enenevässä määrin epätoivosta liian suuren ja mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä, tietynlaista käsien levittelyä ja jotakin on pakkoa sanoa kun ei voi olla hiljaa, huulten heiluttelua eli olemme romanttisesti itseämme suuremman vuoren edessä, jonka kuvittelemme tuntevamme ja valloittavamme tuosta noin vain. Ongelman koosta kertoo avuttomuus, joka monella on kun seuraa esimerkiksi politiikkaa ja lukee uutisia: me emme tiedä mitä tuleman pitää, mutta vauhti on hurja.

Maisemointi ihmisen kuvana. Millainen mieli, sellainen maisema?

20160825_204904

Leikkipuistojen liukumäet ovat kaikki yhtä lyhyitä eli ei vaaraa putoamisesta, lelut eivät kovasti poikkea toisistaan. Suomessa todella tietää mitä saa. Yllätyksiä ei juurikaan ole luvassa. Hämmästyttävää sinänsä, koska ajatus suomalaisuuden ja suomalaisten erinomaisuudesta on omaleimaisuudessa. Sama kaikille-ajatus on ajatus tasa-arvosta ja jokaiselle suomalaiselle saman verran eväitä, joka ajatus on erinomainen, mutta voiko se toimia itseänsä eli meitä vastaan eli eväitä ei ole tarpeeksi kun ryhdytään uudistumaan ja tekemään jotakin uutta? Kuva on tasapäistämisestä ja turvallisuudesta, josta suomalaista peruskoulutusta erityisesti soimataan, ajatus joka saa meidät pelkäämään erikoisuutta, erilaisuutta ja poikkeavuutta? Ei saa olla erityisen hyvä, koska opettaja ei tiedä mitä sellaisen kanssa tehdään, ei saa olla erityisen poikkeava, koska ei sellaisenkaan kanssa tiedä mitä tehdä. Loppuuko luovuus samankaltaisuuden ja turvallisuuden vaatimuksessa?

Kaupunki on mielenmaisema ja kuva siitä mikä on sallittua tai kuinka kaupunkilaiset ajattelevat mitä voi tehdä ja kuinka olla. Mikä on kaupunkimaiseman funktio kun ajattelemme millaisia arvoja järjestämämme ja hallinnoimamme kaupunkinäkymä edustaa? Kaupunki, ainakin teoriassa, edustaa kollektiivisia arvojamme ja elämäntapaamme, entä muuta, orjallisuuttamme ja uskoamme samankaltaisuuden voimaan tai että jokaisella on mahdollisuus hyvinvointiin? Kaupunki näyttää siltä millaisia ihmisiä siellä asuu ja mitä he haluavat, elämältä ja kaupungilta. On edelleen osattava vaatia sellaista kaupunkia joka on asukkaita varten. Suomessa ajatus kaupunki kansalaisille toimii pääasiassa hyvin, silti kyseenalaistaisin edelleen tapoja tehdä edustus edellä ja ajatusta että kaupunki on ulospäin ulkopuoliselle katsojalle jotakin, ei niinkään sille joka on sisällä kaupungissa.

Perusarvojamme ja visioita hyvästä kaupungista vaalimme, etenkin poliittisia, ja inhimillisiä tarpeita jotka ovat kulueriä, mitä niistä. Toimivuutta painotetaan kyllä, etenkin autoilun kannalta, asioita joihin käyttäjänä, kaupunkimaiseman kuvaajana, katsojana ja pohdiskelijana kiinnitän huomiota. Suomalaisessa kaupungissa on ikuisen oloinen tiukka järjestys ja samankaltaisuus, joka taitaa olla lakisääteistä ja kovin rakennuttajien hallussa oleva. Joka kaupungissa toistuu geometrisesti säännöllinen, samankaltainen ajattelun ja tekemisen siisteys, parturoitu ja puhdistettu elämisen ja tekemisen idea tai ideattomuus. Jos maisemoidaan laitetaan ruohikolle suuri kivi ja istutetaan pensaita rajaamaan nurmikkoa. Millaisesta ajattelusta tai ajattelun puutteesta ja ihmiskuvasta toisto kertoo? Jonkunlainen säilömisen tarve ja pelko muutoksesta paistaa läpi. Mitä uudistuminen sitten vaatii että kollektiivisesti tapahtuisi muutos ajattelussa, oppimista miten nähdä toisin ja etenkin luonnollista kiinnostusta ympäröivää kohtaan? Millainen on hyvä kaupunki visuaalisesti on oletus materiaalisesta hyvinvoinnista, säännöllisestä järjestyksestä jossa perusasiat toimivat, ylhäältä määrätystä, joka on luutunut mieliimme, jota ajatusta edustavat materiaalivalinnat, suoruus, suorakulmaisuus jossa todellisuudessa vaikutelma on ideaköyhä toiston vankila. Virkamies joka ei ymmärrä että halpa tulee lopulta kalliiksi. Näkymä on toki tiettyyn pisteeseen asti tarkoituksellinen ja puhdas, häiriötön, särötön ja turvallinenkin kunnes home iskee. Voisiko hajuton ja mauton olla jotakin muuta?

20160812_122038
Uusi koulu- ja nuorisotilarakennus Lielahdessa Tampereella, joka edustaa uutta tapaa rakentaa oppimista varten. Pisteet Tampereelle!

Analysoida jotakin mikä on tehty lähes steriiliksi on kuin ajattelisi jotakin mikä on suunniteltu tyhjäksi, jota eivät käytä ihmiset vaan koneet ilman ihmisten tarpeita. Mistään ei saa kiinni muusta kuin omasta ihmetyksestä toistuvaa tapaa maisemoida hengettömäksi loputtomasti toistuvaksi samaksi ja vaikuttamisen mahdottomuus tekee turraksi että vihaiseksi. Toisto edustaa tietynlaista jatkuvuutta ajatuksellisesti, halvan suunnittelun jatkuvuutta ja muutoksen pelkoa, helppoutta johon pyrimme ja ajattelemisen vaikeutta jota kartamme. Pelkoa ärtymystä ja ihmetystä kohtaan, raivo repeää tuon tuostakin jos jokin muuttuu radikaalisti. Nykyään asiat muuttuvat huonompaan ja kallistuvat vaikka kaikki on helppoa ja jopa halpaa, mikä ristiriita. Vaikeus toki on monen asian yhtäaikainen huomioiminen ja vastuukysymykset, vaikeus ajatella toisin uudella tavalla tai jopa palata vanhaan, lainata vanhasta jota ei arkkitehtuurissa harrasteta on todellinen vaikeus. Vedotaan siihen ettei enää osata. Kun osaaminen katoaa niinkin nopeasti kuin on ilmeisesti tapahtunut, taantuminen vaikuttaisi olevan liian helppoa. Päättelen ettei meillä ole tarpeeksi vastusta että tarvitsisi ajatella vaikeita.

_1010019 (13).JPG
2014, Nimetön teos penkille

 

Totaalikieltäytyjän dilemma

Mietin onko totaalikieltäytyjä ongelma pääasiassa itselleen vai yhteiskunnalle, mikä hänen ongelmansa on yhteiskunnassa jossa ihminen pakotetaan suorittamaan palvelus osoittaakseen uskollisuutensa, kyvykkyytensä, miehekkyytensä, isänmaallisuutensa ja saman mielisyytensä ja mikä on yhteiskunnan ongelma joka vangitsee ihmisen joka totaalisesti kieltäytyy tekemästä kuten hänen odotetaan tekevän jotta yhteiskunta toimisi kuten on suunniteltu. Totaalikieltäytyjä on uhka monella tapaa. Hänen ajatuksensa siitä että yksilö voi itse päättää kuinka toimii, millaisten arvojen takia taistelee ja kuinka tämä taistelu tapahtuu. Totaalikieltäytyjä on tavallaan hylkiö, joka ei tunne kunniaa samoista asioista kuten sellainen, joka haluaa osallistua isänmaan puolustamiseen armeijan ja valtion osoittamalla tavalla. Meidän yhteinen asiamme on kuulua tähän maahan ja tietää uhkat. Tiedämmekö ne? Valtion on osattava varautua aseelliseen selkkaukseen käyttäen reserviä tukeutuen aseisiin, kansalaisten olla valmiita kuolemaan sekä tappamaan maansa ja maanmiestensä että -naistensa puolesta. Totaalikieltäytyjäksi kutsutaan ihmistä joka kieltäytyy sekä ase- ja siviilipalveluksesta, on vakaumuksellisesti armeijaa, sotimista, tappamista eli murhaamista kansakunnan nimissä vastaan. Voisiko totaalikieltäytymistä soveltaa muilla alueilla kuin sotimisen harjoittelussa? Kyllä, ja se on erittäin kannatettavaa. Kun ei halua kantaa korttansa samaan roihuavaan kekoon, kokee että valtio tekee enemmän hallaa kuin hyvää, on väärällä puolella eikä usko maailmankuvaan jossa sotiminen ei ole vaihtoehto. Edelleen menestys mitataan hyvin yksinkertaisilla mittareilla, menestykseen päästään tietyillä ehdoilla ja menestys merkitsee jotakin tiettyä. Totaalikieltäytyjä ei osallistu yksioikoiseen selviytymisstrategiaan jossa elämä määritellään yhteiskunnan kaavojen mukaan, erilaisuus on uhka, uhkia eliminoidaan väkivalloin, hiljentäen, väärällä tiedolla ja mustamaalaten, ihmiset ahdetaan muotiin jossa tehtävässä armeija myös toimii. Maailma, joka ei tahdo muuttua pehmeämmäksi ja väkivallattomaksi, koska se ei uskalla, ei osaa eikä usko muuhun kuin suureen ja ilkeään, kovaan ja äärimmäiseen voiman käyttöön, toimii hyvin armeijamaisesti, kaavamaisesti, väkivaltaisesti ja tukahduttavasti aivopesten.

Olen itse viehättynyt totaalikieltäytymisen ehdottomuudesta. Ehkä viehättyä on väärä sana, totaalikieltäytyminen on absoluuttista. Se on periksiantamaton yksilön voimannäyte systemaattista alistamista vastaan. Kyse on vakaumuksesta joka uhmaa  yksioikoista järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja sen ajattelua. Samanlaista uhmaa on feminismissä ja veganismissa. Kieltäytymisen vakaumus ja mielen osoittaminen joka horjuttaa käsitystä kansalaisuudesta, massasta, sukupuolen velvollisuuksista, oikeuksista, ihmisyydestä, kansalaisen velvollisuuksista yhteiskuntaa ja toisiaan kohtaan ja miten velvollisuudet ja oikeudet määritellään (onko joillakin enemmän velvollisuuksia kuin toisilla). Armeijassa on kyse sukupuoleen ja ikään sidotusta tavasta joka nojaa vahvasti Suomen sotimiin sotiin, kunniaan, velkaan, perinteeseen, mieskuvaan ja miehen tehtäviin. Kyllä, SOME:ssa on ollut jupinaa, että armeijan tulisi sellaisenaan koskea myös naisia jotta olisimme tasa-arvoisia. Kyse on suuremmasta asiasta kuin sukupuolten erilaisista tehtävistä yhteiskunnan suojelemiseksi ja sotimisesta, tasa-arvosta joo, sotimisen harjoittelusta, että kuka voi tarttua aseeseen sodassa ja kuka laitetaan etulinjaan. On myös kyse voiko nainen käskeä armeijassa, luoda strategian ja olla johtaja aseellisessa konfliktissa. Jupina ei puhu tästä. Se puhuu rivisotilaan kokemuksesta, joka halutaan myös naiselle, koska rivisotilas on alistettu. Sinä, joka olet alistettu voit kieltäytyä alistetuksi tulemisesta, sillä on seurauksensa, mutta jupina tuskin auttaa. Kun lähdetään hakemaan tasa-arvoa, työelämä on hyvä esimerkki kuinka nainen hyväksytään johtajaksi tai miesvaltaiselle alalle. Ei siitä sen enempää.

Tällä hetkellä on ollut puhetta, että Suomi on huonosti varautunut uhkiin, aseellisiin ja ympäristöllisiin. Uhkiin, jotka  väijyvät ja tulevat yhä lähemmäs, kuten meitä päivittäin muistutetaan, joille emme kuitenkaan voi mitään, vaikka sosiaalisessa mediassa paljon puhumme. Olemme kädettömiä, munattomia ja aivottomia. Terrorismi, islamismi, sota- ja ilmastopakolaisuus, mahdollinen Lähi-Idän sodan laajeneminen, sen yhä vakavammaksi konfliktiksi muuntautuva luonne on todellinen uhka. Suomi ei edelleenkään vaadi äänekkäästi Syyrian sodan lopettamista. Se pölisee ympäripyöreitä kansainvälisissä tapahtumissa ja hymyilee nätisti. Tapaa Yhdysvaltain presidenttiä, ja he, presidentit kehuvat toisiaan. Suomi ei pystyisi puolustautumaan eikä pysty ehkäisemään terroria-iskua jos sellaista joku suunnittelee. Totaalikieltäytyjän ehdottomuudella on tilausta. Kieltäydymme myötäilemästä Yhdysvaltoja olisi hyvä alku.

Sen sijaan, että kannamme huolta mitä meistä ajatellaan ja saammeko turisteja tänne pohjoiseen, meidän tulisi kantaa erityistä huolta millaisen kannan otamme sotiin, joihin ei näy loppua, miksi syydämme rahaa hankkeisiin, jotka ovat pohjattomia kaivoja, jotka maalaavat ruusuisia tulevaisuuden kuvia ilman katetta. Suomen varovainen kanta on liian varovainen mitä tulee asioihin, joilla todella on merkitystä monen tulevaisuudessa merkityksellisen asian kannalta. Kalliita kämmäyksiä ollaan valmiita tekemään pikavoittojen toivossa eivätkä poliitikot ääneen sano, että asioita tehdään edelleen samalla tavalla väärin kuin aina ennenkin, asioista päätetään saman kaavan mukaan kuin menneisyydessä. Olemme vaikuttuneita suurista suunnitelmista, koosta, halpuudesta, kalleudesta, häikäisystä joka on yhä vaan ja aina toistuva ohut kuva massiivisesta voitosta, rakennelmasta, unelmasta ja erinomaisuudestamme. Nuo pikavoitot ovat peräjälkeen osoittautuneet kovin epäonnistuneiksi yrityksiksi, joita ovat olleet luomassa ihmiset joiden järkevyyttä ja ammattitaitoa voi epäillä. Onko tällä epäilyllä ja sen sanomisella mitään merkitystä, tuskin. Ammattitaidottomuutta osoittavat syyt ja miksi asioita tehdään kuten tehdään, mihin hankkeilla pyritään ja mihin on päädytty voimme yhdessä päivitellä, mutta rakenteet jotka saavat aikaan tällaista sotkua ja taloudellista menetystä puhumattakaan arvokkuuden menetyksestä ja luonnon tuhoamisesta eivät muutu ellei niitä päätetä muuttaa.

Kiihkottomuuden estetiikka

Kiihko on termi jota on totuttu käyttämään vihastuneesta tunteesta jossa käytetään sanoja ja kehoa painottamaan voimakasta tunnetta ja omaa kantaa. Kiihko on uhkaava ja kiihkoilija on uhka vaarantaen tasapainon ja mielen rauhan. Sellaiselta suljemme korvamme ja sellaisen kanssa emme halua olla missään tekemisissä ellei asioissa todella ole jotakin pielessä ja kiihkoilija onkin oikeassa, ha. Kiihkossa voidaan käyttää arveluttavaa toisen puolen vastaisuutta ja mustamaalaamista lyömäaseena tarkoituksella satuttaaksemme. Näin arvelen usein olevan puhuttaessa todellisesta kiihkosta, joka ei ole kovin harvinaista, väkivaltaisuutta, aggressiota, sytyttämistä runsaalla ja vahvalla puheella vahvoin sanoin ja visioin. Tiedon vääristely ja pahat puheet kuuluuvat todelliseen kiihkoiluun. Aggressio ja väkivalta eivät ole ainoastaan fyysisiä tapahtumia ja satuttaminen voi olla hyvinkin harmittoman oloista. Tämä kuulostaa sosiaaliselta medialta, juorupalstoilta ja politiikalta. Kiihko on puolelleen käännyttämistä jossa uskossaan vahvat ja tiedoissaan heikot kohtaavat, mutta se voi parhaimmassa tapauksessa saada aikaan palavaa keskustelua. Kuvaillakseni kiihkottomuuden olemuksen, joka islamin ja kristinuskon vastakkainasettelun aikoina painottuu erikoisesti eli on jatkunut melko kauan ja joka, kiihkottomuuden, sovittelevuuden ja tyyneyden ihanne, mielestäni Suomessa saa jännittävät mittasuhteet, on tehtävänä hankala ja kiihkoinen. Suomalainen auktoriteetteihin luottaminen ja toisaalta uskonpuute vaikuttamismahdollisuuksiin ovat mielestäni luoneet kuplan joka hiljentää vastaanväittäjät ja venkoilijat. Kun ihmisistä ja tiedottamisesta on kyse, jotakin vääristyy aina, joten on oltava tarkka kuinka asioita lähestyy ja kuinka ne toteuttaa. Kenties olemme tulleet liian varovaisiksi ja pelkäämme toteuttaa ideoita jotka voisivat älähdyttää ja poiketa totutusta kaavasta jossa poikkeamia ei sallita. Vääristynyttä kuvaa emme voi välttää tarkoituksella kiillotetussa maailmassa, joka pyrkii kohti täydellistymistä ja harmoniaa ja jossa kiihko ja epäjärjestys ovat silti enemmänkin valtavirtaa ja määräävä asenne, jossa median on oltava näennäisesti  kiihkoton ja puolueettomuus eli asioiden tarkastelu monilta eri puolilta ilman omaa kantaa voi olla liikaa pyydetty. Eli on toisinaan vaikea sanoa mikä todella on vääränlaista kiihkoa, sellaista jota on vastustettava ja paheksuttava kun pääasiassa vaikuttaa että kapitalistisen maailmankuvan vastustaminen esimerkiksi boikotoimalla on kiihkoa kun kapitalisti itse ei ole kiihkoinen laisinkaan vaan harmiton ja hyvä liikkeenharjoittaja.

Kun tarkastelemme asenneilmastoamme laajemmin, tai ehkä oikeastaan olemattomuuden olemusta kun on oltava kuin ei olisikaan, koska kiihkoa ei saa olla jos haluaa tulla vakavasti otetuksi. Asiat ovat niin ja onhan toki niinkin sovittelevasti ettei synny äläkkää. Luterilaisessa älkäähän nyt kyllä se siitä ilmastossa on hyvä häslätä miljoonien ja miljadrien kanssa kun ei siitä kovin suurta meteliä kukaan jolla on asema nosta vaarantamatta omaa positiotaan. Älisijät ja vastustajat ovat niitä hankalia joilla on väärä asenne kun halutaan todella tahkota rahaa. Asennettamme kansalaistottelemattomuuteen, toisinajatteluun, erilaisuuteen ja yleensä mihinkään poikkeavaan on syytä kritisoida ja painottaa vaikutusmahdollisuuksiemme kapenemisen mahdollisuutta joka on todellinen uhka. Olemme omaksuneet niin totaalisen kiihkottomuuden metodin että kaikki poikkipuolinen ja hiukankaan kovaääninen on kiihkoilua. Perussuomalaisten provokaatioihin suhtautuminen on hyvä esimerkki ja etenkin kun osa heidän ajatuksistaan on osoittautunut paikkansa pitäviksi kuten huoli ghettoutumisesta, mielipiteet pakolaisvirrasta ja pakolaisten vastaanottamisesta eli pakolaisia ja hädänalaisia autetaan parhaiten siellä missä hätä on ei massavaelluksella maihin joissa rasismi, työttömyys ja sopeutuminen ovat oikea ongelma.

Kiihkottomuus on tullut tarkoittamaan Suomessa asennetta jossa kaikki on hyvin. Jossa voidaan toki sanavapauden nimissä sanoa oma mielipide mutta pääasiassa sillä ei ole hevonvitun väliä, koska kuka vittu sä oikeasti edes olet. Kiihkottomuus on pidättyväisyyttä, kykyä olla hiljaa ja mieluiten aina, pukeutua sopivalla tavalla ja nauraa oikeissa kohdissa. Kaikenlainen muu käytös on omituista ja sitä on kartettava ettei leimautuisi. Kiihkoton yhteiskunta jakaa leimoja kiihkottomuudessaan, siinäpä vasta kunnon kiihkoa. Jännittävä ristiriita on juuri tässä pidättyväisyyden ja ryhmäkurin pakossa. Kun ihminen kiihkoaa eli näyttää tunteiden koko skaalan ollessaan kimpaantunut asioiden laidasta, kimpaantuneisuus jota ei saa etenkään julkisesti näyttää, koska se on mielenvikaista, sivistymätöntä ja johtaa ongelmatilanteisiin kertoen että ihmisellä itsellään on ongelma koska hän noin reagoi. Kiihkoilija on ongelma kiihkottomuutta ihannoivalle yhteiskunnalle joka haluaa olla rauhallinen ja pysyä rauhallisena, haluamatta minkäänlaisia sekaannuksia vaikka miljardiluokan ongelmia rakennetaan tuosta noin vain koska halpa sähkö.

Kiihko yhdistetään terrorismiin, radikalismiin, epäselvyyteen, epäilyttävyyteen, epäammattimaisuuteen, epäherrasmiesmäisyyteen ja epänaismaisuuteen, vaikka naismainen on negatiivinen termi on epänaismainen vielä negatiivisempi. Kuka nainen haluaa olla epänaismainen?