Melkein,

olen kadottanut vanhan minäni niiden joukkoon.

raivokas tunne-elämä, sitä ei näe tai haista keltaisen seasta, kaikki menee mössöksi. Tunne on kuvauksen varassa, raivon energia jää niin usein käyttämättä.

On vaarallista olla oma itsensä. Entä mukautuminen, pitäminen? Millaista se on, jos autenttisuus on hyvä asia, muuta kuin ilmeettömyyttä, itsensä litistämistä ja hiljaisuutta, että jotakin kiehuu silti? Sitä kuvittelee löytävänsä jotakin muuta ja päätyy samaan.

Katuja, jotka on nimetty ihmisen elinten mukaan ja millaisia liiketiloja niiden varsilla on: sokkeloisia valtavia pettymyksiä, yhä uudestaan joka nurkan takana, uusia elimiä. Violetteja, vihreitä muovikasveja, ei mitään ihmeellistä, kasseja. Räikeä on mainoksissa. Ennalta-arvattavia muotoja, sydämiä. Kuka kysyisi miksi? 

Uuuu ja oooo huutavat liukastelevat ihmiset. Mihin sattui, kuka tietää. Maailma on vihamielinen. Aina on etsittävä syitä, katsottava eteensä ja jalkoihinsa. Pahuuden muoto on kysellä, avata suunsa, näyttää kieltä ja päästää ääni, mikä kuuluu kaiken yli.