The Hunt (2020) is a sharp satirical horror-thriller that captures the raw tensions of a deeply polarized society. At its core, the film follows a group of wealthy, self-proclaimed progressive elites who orchestrate the abduction and hunting of ordinary Americans they deem irredeemable deplorables. These targets are stereotyped as gun-clinging rednecks, racists, bigots, homophobes, and conspiracy theorists—people judged not only for their views but for their class, education, looks and backgrounds. The hunters, led by a polished CEO played by Hilary Swank, convince themselves that they stand on the right side of history, making their actions not only justifiable but morally necessary. What begins as an exclusive game and a joke among the privileged quickly spirals into chaos when the prey prove far more capable than expected.
Central to the story is Crystal, a resilient woman portrayed by Betty Gilpin, whose life fits almost too neatly into the elites’ caricature of white trash. With parents lost to drugs and a history that includes military service in Afghanistan, she appears at first glance to be exactly the kind of person the hunters believe deserves elimination. Yet Crystal’s toughness, resourcefulness, and refusal to be easily categorized drive the narrative forward, exposing the fragility of the assumptions that fuel the hunt. The film excels at showing how quickly judgments are passed in today’s world, where online posts, accents, or political leanings can mark someone as beyond repair and therefore fair game. The need to hurt and feel contempt for lower classes and people who act undesirably and destructively is centuries old. Justification is the dying planet. Profiling plays an interesting part as does George Orwell’s Animal Farm. Little pig is yet more valuable than humans in this game. Pig is humanized by dressing it in a shirt, people dehumanized to pieces of meat that explode, get blown up, shot at. For the pig dying they feel sad.
What makes The Hunt particularly effective is its willingness to satirize the dehumanizing language and thinking that has become commonplace on both sides of the cultural divide. The elites casually refer to their victims with terms like tooth-deprived bigots or academically challenged racists, all while maintaining an unshakable belief in their own moral and intellectual superiority. This mirrors real-world rhetoric in which people on the “correct” side feel entitled to degrade, cancel, or even fantasize about violence against those they oppose. Kill terfs and Nazis is commonplace language. The CEO’s dismissive “It was just a joke” line when the operation leaks captures the casual gaslighting that often follows such excesses. The movie does not preach or take a simplistic partisan stance; instead, it reveals how both camps can fall into the same trap of viewing the other as less than fully human, justifying cruelty through ideology, wealth, or perceived enlightenment.
Beneath the gore and dark humor lies an uncomfortable truth about contemporary life. Society feels increasingly fractured along lines of class, politics, and culture, with hasty condemnations replacing empathy or dialogue. The film’s power comes from exaggerating these trends into grotesque horror while inviting viewers to laugh at the absurdity, even as the violence feels disturbingly plausible. In an era when podcasters discuss elite predation and conspiracy theories circulate about powerful people treating ordinary citizens as prey, The Hunt serves as both entertainment and a distorted mirror. It reminds us how easy it is to slide into the belief that certain people, once properly labeled, deserve whatever fate befalls them.
Ultimately, the movie succeeds because it trusts the audience to recognize the satire without needing heavy-handed moralizing. It portrays a world where trust is scarce and appearances deceive, where the protagonist’s hard-earned capabilities upend the expectations of her sophisticated pursuers. For anyone who has watched modern discourse descend into tribal contempt, The Hunt offers cathartic laughter alongside a sobering reflection on how divided we have truly become.
Aspect of the impoverished part of the nation, the thoughts they are expected to have or that they are uneducated, ignorate hillbillies, is what one doesn’t maybe expect educated people on the left to have, but yet again does. Crystal analysing Animal Farm to the CEO when they have their last fight: why am I Snowball, asked Crystal. Snowball is the idealist and wants a better world, you should be Snowball, says Crystal. CEO understands, she had made a mistake by thinking Crystal was unintelligeable expendable loser, who is a specimen, a representative of a lowlife without means and knows nothing of art and culture. Crystal flying private jet home eating caviar with the air hostess is a fine end note. She did have real life use for combat training.
Fuck Putin kirjoitettuna paljaaseen ylävartaloon on naiselta todella rohkea teko Ukrainassa, Valko-Venäjällä, Venäjällä ja ihan missä vaan, koska KGB on kaikkialla ja naisen rooli on joko olla vaimo tai prostituoitu; paljaat rinnat ovat ehkä parasta protestimateriaalia koskaan. Venäjällä tällaisesta suorasta toiminnasta saa vähintään 20 vuotta linnaa syytteenä terrorismi. Lisäksi Oksana saa syytteen Putinin ja patriarkka Kirilin murhayrityksen suunnittelusta, joten pakeneminen on ainoa vaihtoehto. Oksanan istuessa putkassa, vartija sanoo hänelle: nämä kaksi viikkoa eivät ole mitään verrattuna tulevaisuuteesi.
Todella vaikeuksiin mielenosoittamisesta puolialasti Putinia, korruptiota, vallan väärinkäyttöä ja naisen asemaa vastaan Femen joutuu Valko-Venäjällä, jossa Femenin jäsenet vietiin metsään piestäviksi ja päälle kustaviksi. Heitä uhkaillaan, haukutaan ukrainalaishuoriksi ja lopulta jätetään metsään paleltumaan.
Femen sai alkunsa Ukrainan maineesta seksiturismikohteena 2008, mistä slogan Ukraina ei ole bordelli ja on nykyään Ranskassa toimiva radikaali feministinen protestiryhmä ja aktiivinen edelleen. Viimeisin aktio oli Louvren pihalla naistenpäivänä 8.3.2026 Pariisissa liittyen Epstein-skandaaliin. Sianpäänaamioihin pukeutuneet yläosattomat naiset osoittivat mieltä Epsteinin suhteista eliittiin esille tuoden tekogenitaalit, rahan ja kaulukset, hyvin kuvauksellista ja paheksuttavaa, mikä luo myös kiinnostusta. Genitaalit ovat valokuvaajien kiinnostuksen kohde. Niillä saa huomiota. Nainen on monessa kulttuurissa huoran osassa, joten miksi paljas pinta herättää niin paljon inhoa ja asiat, joita vastaan Femen protestoi, ovat normaalistikin paheksuttavia? Huoran osa on otollinen aihe yhä vaan ja nainen, joka ottaa omakseen huoruutensa olemalla alasti, on uhka. Femen sanookin, Fuck your morals!
Elokuvassa tuodaan esille, kuinka liikkeelle käy maailmalle lähdön jälkeen. Ranska on pakopaikka, josta femeniläiset saivat turvapaikan, mutta alkuperäisjäseniä ei miellyttänyt liikkeen sirkusmainen uusi suunta. Oxana kertookin perustajajäsen taiteilija Oxanan tarinan. Ukrainassa hän on köyhä, Pariisissa hän on köyhä ja häpeissään, sanoo hän murheissaan. Aktio vie voimat ja itsekunnioituksen. Femenistä irtautuminen on kivuliasta, kuin kadottaisi itsensä, vaikka Femenin tarkoitus on olla kaikille avoin ja tukea naisia, kenties käy samoin kuin feminismillekin, esillä oleminen ja poseeraus syövät jotakin oleellista pois. Jokainen voi olla Femen, sanoo Oksana. Kuinka huomio muuttaa Femeniä ja femeniläisiä jää arvailujen varaan. Kaikki muutos on kai kestettävä ja käytävä läpi, kuinka suhtautua ylösalaiseen maailmaan, väkivaltaan itseä kohtaan, joka vyöryy päälle ja ihmisiin, jos aikoo jatkaa toimintaa ja selvitä. Ryhtyminen rajuun muutosta vaativaan toimintaan vie voimat. Oksana itse teki itsemurhan 2018. Tavallaan näin radikaali toiminta on entisen Neuvostoliiton maissa kuin kuolemantuomio, itsemurha. Ihmiset haluavat tappaa sellaiset naiset. Se on niin totaalinen yritys muutokseen ja oman naiseutensa omistamiseen, ettei ympäröivä yhteiskunta voi vastata muuten kuin väkivallalla, se ei osaa muuta, hartaasta uskonnollisuudesta joko huolimatta tai sen johdosta. Mikä on kiinnostavaa myös Pussy Riotin suhteen, jonka Punk rukous Kristus Vapahtajan katedraalissa Moskovassa 2012 sinkautti ryhmän Putinin mustalle listalle ja usean jäsenen vankilaan. He ovat myös jatkaneet toimintaansa kansainvälisen kiinnostuksen saattelemina. Viimeisimpänä protesti kohteena on Venetsian biennaali, johon Venäjä osallistuu. Oman henkensä ja maineensa peliin laittaminen on niin iso asia, ettei sitä tee kevyin perustein. Korruptoituneissa ja kovin ottein johdetuissa maissa uhkat ovat todellisia. On huomionarvoista, että juuri naiset ovat kokeneet, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin taistella, vaikka mahdollisuudet muutokselle ovat pienet. Pelko on voimakas ihmisen toimintaa muokkaava tunne ja pelolla johtaminen on tehokasta. Alastomuus aseena on myös asia, jolla saa huomion ja jolla asettaa itsensä kohteeksi. Nainen paljaana on epäuskonnollinen ja sääntöjä pilkkaava protesti, jota pidetään groteskina itsensäpaljasteluna ja häpeällisenä. Nainen menettää maineensa ollessaan katsottavana. Mitä on maine, jos olet muutenkin huora, kakkosluokan kansalainen, tyhmempi kuin mies, ylenkatsottavissa, huonosti koheltavissa, nussittava ja hakattava lelu?
Voimakkaimpia ovat silti sanat, Fuck Putin. Naisen asema Ukrainan sodan aikana on vain huonontunut, myös Venäjällä. Feminismillä on vielä tehtävää ja tämä on oikea tapa tehdä feminismiä.
Woman created by a man. Rene Gallimard was known and loved by a perfect woman.
David Cronenbergin elokuva M Butterfly on tarina ranskalaisesta virkamiehestä, joka rakastuu kiinalaisen oopperan esiintyjään Maon kulttuurivallankumouksen aikaan Kiinassa. Kiinalaisessa oopperassa perinteisesti miehet esittävät naisia, ja Gallimard uppoutuu fantasiaan täydellisestä naisesta; oopperalaulajan rooli jatkuu lavan ulkopuolelle, mikä sopii hänen vakoilijan rooliinsa. Puccinin ooppera Madame Butterfly on elokuvan punainen lanka, ja katkeruus länttä kohtaan on suurta. Kiina on kuin nainen, jonka länsimainen mies viettelee, alistaa, pettää ja jonka valkoinen mies ryövää; kenties tästä johtuu logiikka ja oikeutus kohdella valkoista miestä samoin. Hän on houkka ja helppo nakki.
Oopperalaulaja uskottelee olevansa raskaana ja saaneensa Gallimardin lapsen. Juoni, joka on vakoilukoneiston keksimää, on kuin vitsi ja Kiina leikkii valkoisella miehellä. Kiina leikkii myös kiinalaisilla kuin tinasotilailla. Oopperalaulaja joutuu kaivoksille, koska kaikista taiteilijoista tulee valtion vihollisia, joiden on opittava, kuinka Kiinan tulevaisuus löytyy kaivamalla Kiinan maaperää. Kaivoksilla kuuluu kaiuttimista, kuinka taiteilijat ja älykkäät ovat vieraantuneet kansasta ja siksi he ovat kaivoksilla. Raadannan jälkeen heidät lähetetään palvelemaan uutta yhteiskuntaa, jonka he hylkäsivät. ”Four Os: Old thought, old culture, old customs and old habits. Hard labor will cleanse you of these evils and transform you into citizens of the future. Meditate for the future as you work” kuuluu kaiuttimesta kaivoksella.
Palatessaan Ranskaan vuoden 1968 vallankumous https://www.ebsco.com/research-starters/history/french-students-and-workers-rebel-against-political-order otti askeleitaan. Elokuvassa harmitellaan, kuinka kaikilla on Maon punainen kirja ja kuinka Kiinan vallankumousta ihaillaan. Oopperalaulaja palaa Gallimardin elämään, Buttefly on siltikin vain vakooja. Gallimard joutuu oikeuteen. Häntä epäillään asiakirjojen vuotamisesta Kiinalle ja kumpikin joutuu oikeuden eteen ja Gallimard vankilaan. Butterfly karkotetaan takaisin Kiinaan. Se, ettei Gallimard tiennyt tai kyennyt tunnustamaan, että Butterfly esitti naista myös tosielämässä, on kivuliasta. Butterfly oli täydellinen nainen, Song Liling, joka saapuu oikeussaliin miehenä puku päällä.
On vaikea kuvitella, kuinka pitkälle vallankumous menee alistamisessa ja nöyryyttämisessä. Elokuva alkaakin kuin tavallinen tarina, jossa naimisissa oleva virkamies käy vieraissa ja pettäminen on melko normaalia. Mies kuitenkin rakastuu. Kuuntelulaitteita löytyy mattojen alta virastossa. Vakoilu on tiedossa oleva toimintatapa, kehenkään ei voi luottaa. Luottamuksen pettäminen on kaiken surun alku ja kääntyy hurjuudessaan vitsiksi Ranskassa, jossa on vaikea uskoa, ettei Gallimard tajunnut naisen olevan mies.
Gallimard esiintyy vangeille panopticon-tyyppisen vankilan keskellä, jossa vangit katselevat parvilta alaspäin, kun Gallimard muuntautuu meikillä Madame Butteflyksi ja lopuksi tappaa itsensä vetämällä kaulaansa syvän haavan.
Tässä hetkessä elokuva on edelleen kiinnostava, mitä pettäminen tarkoittaa ja kuinka syvää se voi olla. Valehtelun ja manipuloinnin taito ja taide viedään oman edun tavoittelussa hyvin pitkälle, eikä ihmishengellä ole muu kuin välineellinen arvo. Välineellisyys on kiinnostava arvo vallankumouksessa, politiikassa ja rakkaudessa, onko jotakin muuta kuin välineitä, kun puhutaan suhteista maiden ja ihmisten välillä? Oopperalaulaja puhuu, kuinka hän on Gallimardin orja rakkaudessa. Suhteissa alistamalla käytetään valtaa, koska se on ikivanha tapa, josta ei pääse ja siksi vallankumoukset syttyvät? Ehkä siksi Mao oli ja on myös Euroopassa ihailtu. Hän pyrki ikivanhoista tavoista ja ajatuksista puhdistamaan Kiinaa ja se koettiin hyväksi myös Euroopassa ilmeisesti.
Näin juuri graffitin, jossa luki Eläköön Mao! Elokuvan yhteys tähän päivään on kiinnostava. Kulttuurivallankumous siis tekee vaikutuksen yhä totaalisella porvariston tuhoamisen ajatuksellaan ja työväen diktatuuriin pyrkimisellä. Ajatuksen tasolla ehkä houkutteleva väkivaltainen fantasia. Reaalimaailmassa toteutettuna kärsimysnäytelmä, jonka kammottavuus ja vaikutukset kiinalaisiin, heidän historiallisiin esineisiinsä ja yhteiskuntaan ovat olleet puistattavia. Kun ajattelee Kiinaa nyt, tulevaisuus todella on kaivannaisissa, mutta kuinka voi proletaarin diktatuuri? Se hallitsee markkinoita ja vakoilua. Vakoilu, valehtelu ja pettäminen ovat hyvin humaaneja asioita, joista tragediat saavat alkunsa. Uhrien kohtalo on kammottava. Onko vallankumouksen kammottavuus hyväksytty Kiinassa, että asiat ovat menneet kuten pitikin? Vallankumous vallankumouksen jälkeen ja tehtaat vapauttavat Kiinan, mutteivät kiinalaisia. Vastaan taistelu on melko turhaa, vaikka yritystä toki on ollut Tiananmenin aukiolla. Ovatko kiinalaiset oman maansa vankeja ja orjia eli historia toistaa itseään? Orjuuden väistämättömyys ja ajatus orjuudesta johtaa orjuuttajan halveksuntaan, kuten länsimaisiakin pidettiin, orjuuttajina. Mitä kolonialisti Ranska oli Indokiinassa ja monessa muussa paikassa. Kiinan logiikan mukaan länsi ansaitsee tulla orjuutetuksi aivan kuten nainenkin.
Mies on parempi nainen, on varsin tuttu ajatus ja valehtelun taituruutta. Olen miettinyt, miten hyvä, parempi ja nainen määritellään tässä universumissa. Naiseuden esityksen äärimmilleen vieminen on miehelle parempaa naiseutta tapauksessa, jossa miestä palvotaan, ultrafeminiinisyys on yhtä kuin nainen, koska unelma ja kuvitelmat on ihana elää tosiksi. Naisen muodot, pehmeys ja hellyys, feminiininen hauras olemus ja käytös kuin langennut, mutta leidi. Suhde voi olla esitys, jossa on alistunut ja alistaja. Elokuvassa tosin tulee selväksi loppua kohti, kuka alistaa ketä. Vietelläkseen miehen nainen sanoo olevansa tämän orja ja vallassa, mutta kerää tietoja mieheltä, kuinka Yhdysvallat keräävät ja ryhmittävät joukkojaan Vietnamissa. Länsi-inholla on hyvät perustelut ja ymmärrettävää on molemminpuolinen epäluottamus.
Art of Selfie, obsessed with looks? The obsession fascinates me, not the images that much, also the mass of them, production. Images for instance on Instagram seem very alike are composition, content and how poseing is done. It’s almost funny how little there is to tell in the end. What are images supposed to tell as they are curated? What is the motive? What are we to think about and what kind of judgments to place based on what can be seen? The prettiest angle found, points of views there to not aging, especially eating and clothes, perspectives to humanity, being artificial still and the unending love for self?
For a woman expectations are pretty fixed and even little deviation is seen as weird and easily rejected, doubted, under suspicion. Suspicion is you fake it constantly and lie. That is one burden on women, we are not to be trusted. This is also among women who do follow rules of how to be a woman the right way, act like a woman, look like a woman, get things like a woman, recognizable. What are the feminine things, the more ultra-feminine femininity is created via makeup, pushup and moving like a woman, one wonders who qualifies and how to fit in, how to exploit all of these to be admired and make a buck, men entering the woman-sphere and all, one must think these things. Is it a competition like on TV? Reality? But you begin to look weird, when you stretch your face too much, do too much plastic surgery and picture yourself only, what is that? I think that is weird. In search of perfect? But to me the question, what is a woman, in this day and age, is still numbing. What kind of purpose does it serve and what is it meant to create instead?
How artist presents herself/himself in the business of art, is an interesting loaded mix of expectations burdened with stereotypes, desires and needs hungry for fame. Image manipulation, destruction of self or megalomaniac sense of self, selling of self, creation of a monster or a good-doer is art in itself: constant recreation and exploring the new, trying to have it all and be seen. What does politics got to do with art? Artists are very political nowadays and there is a right path and a wrong one, but all think art is on the left. How that happened? Who do I have to impress is people who pay attention to appearances, if I am interested in impressing such people.. Who is I wonder?
Image manipulation by gadgets gives us options to enhance self-image, look sellable, be the artwork and maybe interesting or just to fit in, be accepted. Usually it is good for to look successful or smell like money and celebrity with future. Scandal is a good way to make news and it can be art as everything when said so. Celebrity culture as pop culture suck Fine Art in as the art is an investment, nice attachment to your persona and interior, an organism which is you, fitting in the ecosystem to look the look and being an interesting artist is heavily sought after status. What happens to quality of art and the thought of art in this process of manufacturing artists through yellow page media, visibility in social media, selling NFTs as art? Is all just digital mush or have a profound cultural importance, importance of quick transactions and constant newness, as faces get boring too? Do we get depth and innovation or glam surfaces, lack of technical skills or just technical skills, lack of insight and hyped nonsense, fast art, which is only over-priced bulk, jpegs? Bubbles to burst, numbers.
Success is measured in money also in art, is the grander the better, how much a name costs? It is what interests media, how much anything sells and what anything looks like, fit the mold, what is the mold? Looks like an hourglass. If bulk sells, it doesn’t really matter, what we call it, because sales is good? How long that lasts? In art also matters who sees it and why and where. It is almost an artform itself, sales of art and the artist as a person. For women appearance is a significant issue to think about when and always you will come by people who check you out, which is why I constantly ponder the issue of looks, it is so big a thing that I can’t really comprehend the magnitude nor significance of appearance in art, but it is the dandy, bohemian, rocker, dangerous in some way, floppy and fun representing the fast life, fleeting existence and creativity, the buzzword. How and what appearance tells what kind of art anyone makes and can it be seen on the artist herself/himself? I have been told this is the case. We are very visually curious, we are built to be. So it is biological too, of course, and meant to raise interest. Women do have harder time convincing credibility and ability, stamina even more so if you think different from the accepted narrative people in art like keeping alive. Appearances matter to this degree, keeping it quiet is easier and more profitable.
Looks has significant meaning as sex does in art, very poignant if wanted so and thrown at you. Many artists exploit this scare of looking extreme, enjoy the stir and being noticed. How do artists get noticed other than naked, by whom and what are the things that interest? They (the establishment) say, they want radical art to align with the assumed leftist-feminist leanings of theirs and the assumed in Fine Art is the facade. Do you really believe in the radical in Fine Art, really? I don’t. Radical challenges too much, for instance lofty positions and the assumptions you stand on are somewhat thin, so you may find yourselves in a weird place, out with the unknown and the unexpected which for curators must be hell. In music it is more celebrated than in Fine Art to do and look totally punk for instance. What’s punk behavior? Fine Art still remains slow and is going more and more conservative, reserved and narrow-minded in the meaning of what is accepted style-wise and experimentally etc. if experimentation is allowed at all. Trends matter. Social justice is a trend. Everything getting more expensive has its toll, everything is measured in money and ruled by the thought of what can be made in the future with the asset. Self-interest is very visible. Is that the spirit of art? And what are they scared of the most is being left outside out of work without security of the system. Outside of what, outside of art sounds like against art or art not found? The grace of celebrity in the white cube is art, it is the tactics of institutions to follow the money and the camera and is art itself? Oh dear, art doesn’t exist anywhere else and especially, if it isn’t noticed by the right people. Art is more like be chic in a magazine simulating punk but don’t step over the lines. Such is the impact of managerial class, the business world, social media and bureaucracy, which flourish in Fine Art. I assume the boxing of artists into wanted and unwanted is more clear process today.
Obscurity, the unknown, the class issue and in which city are you, comes handily visible and it is almost difficult to define with any other words than waiting for the counterculture to emerge like when the fuck and where is it. We need the location and who done it. People who say they love art like to use power in art. Do you love money more? What comes to style and looks, thinking of what is the so-called art of presenting oneself and how does the art made sync with the portrayal and creating of the image of an artist, must it and what is quality in all of this in the end, because it seems just frames and highly designed locations to match? Isn’t it again bulk and template? Easy to manufacture like an artist off the shelf with a name to collect? They do check you from head to toe because the artist is always a liability not the other way round. The element of the unknown has been the essence of Fine Art, discovery not the theater around the object. Do you want to feel secure and see art that fits the narrative of success and how it is defined today through financial winnings in the capitals of the art world? One question is the age of an artist, which all in all is fast: what do we think about aging artists and is art a game for the young and emerging like in a factory? Age is emphasized, youth and for women it always is a question. Or do you see much images of old people in art? Maybe the older women get a better chance, since youth for women is the time for not being taken seriously, but the time when women are enjoyed. Who takes this scene seriously, I wonder? When money is serious, always.
This happens to women more and more, evaluation by appearance and aging. Evaluation based on looks and finances somehow resonate with the ability to do art, think and renew oneself as an artist, am I wrong? Womanly art, womanly colors? How credibility is seen differs for men and women as men do bond naturally together, women can be seen as futile competition, but competition nevertheless. Do your thing honey, if you dare. What, to break anything? Competition of course is harsh. How many times can they say, you can’t? When there is silence, it is a sign of realizing to say anything else is impossible and so hard. How sad. I gather you do not have much to say to begin with, so I am better off.
Fucked, pencil on paper, 2020 (series of young women passed out online)
Stereotypical image and lure in art is the muse and hero, light look on life and its pleasures and women are there for pleasure, to be looked at and made into art or used and discarded, also very lightly. How well women fit into the man-centred world and the thought, what is an artist, who is an artist essentially? The class issue is very much there as well. Many women have pictured themselves in their art as art (how are you art again?), fashion being part of their work, women’s work, which should also be asked what is women’s work as woman is not known anymore (woman is the unknown?), duties and the lot of women, so very often doing the work, which goes unnoticed but is vital for all society. She, the female artist and any woman, processes the female experience in the world, continuously. It is that heavy, also repetitious, recognizable, slowly changing with society. What is that change, who is the vulnerable again? Weak men online shouting they are women? The humiliation and doubting of her, how she is treated can be seen in her work. But yet, how important it is to make a difference between male and female artists anymore? Difference is because women are menstruators and cervix-havers? Men are penis-holders, shoulders, beard-havers, muscular door-openers? Nowadays even feminism serves men, the difference is there and it comes to play continuously organically and via organs we have. We carry organs and assume, even though it is rude towards the minorities. What kind of weight is given to the female voices, organs and what are women allowed to say and do they (the establishment) even see a problem? Flying around the globe to see art at art fairs and provide art to biennales is not knowing that flying is part of the problem contributing to climate change. The countering and questioning female voices remain silenced. There is a familiar ring to it. You do acknowledge sexism, harassment, silencing and misogyny in art? I do acknowledge there are people who really do not see themselves despite how much there are selfies. Do you even recognize what is what, when you don’t know what a woman is? How can we trust such people in places of power? What are you going to do about the stagnant state of Fine Art that serves money and constant consumption? That is what feminism is for? Buying stuff and having the look of feminism? Museum not paying a living wage for cleaning ladies is a wonderful example of art crap.
2020
To see the day when womanhood is questioned to the degree of lunacy, who is a woman. I think I feel it in my bones.
