keho

Mikä on sinun unelmasi? Juoda niin paljon colaa, että muutut joulupukiksi? Mitä Coca-cola tekee hampaille? Sihisevät juomat ja terveys.

| Henna Timanttimetsä

Unelmien toteuttaminen on jokaisen velvollisuus itseään kohtaan ja se on myös oikeus, kysymys on, mitä nuo unelmat ovat, kuinka sinne päästään ja onko ajateltava hyötyä ensisijaisesti. Koska ympärillämme on paljon vähättelijöitä, niitä jotka haluavat, ettet pääse sinne minne haluat, on itsenäinen haaveilu, ajattelu ja tekeminen jännittävä tie. Coca-Cola Company on lähtenyt filosofiselle ajatusretkelle nykyihmisen ns. elämättömään elämään, kuin inspiroiden niitä, jotka kokevat elämästään puuttuvan elämän vai onko se elämästä puuttuva minä, henkilö, joka on muuttunut yhä näkymättömämmäksi, koska elämättömyyden ja elämisen ohjeet tuntuvat tulevan ulkopäin kovalla paineella ja kysymys on, mitä sinä olet, todella luot ja teet elämässäsi, jotta voit tehdä vaikutuksen? Vaikuttaminen on asia, johon moni pyrkii. Se tapahtuu usein neuvomalla: tee näin, tulet siksi ja tuoksi. Vaikuttamalla olet vaikuttaja ja moni on tyytymätön moneen asiaan itsessään. Manipuloiminen mainostamalla on vallankäyttöä ja pyrkimys kaiken ja kaikkien samankaltaistamiseen on myös tämän hetkinen trendi eli kaikki mainostavat itseään ja ehkä tuotteita, joita ovat saaneet ilmaiseksi. Kuka ei haluaisi tätä täydellisyyttä mitä jollakin on, mutta olet hyvä sellaisena kuin olet, on erikoisesti ajateltu, jota kukaan ei ajattele, mutta sanoo niin. Voit siis tulla paremmaksi tuotteiden ja brändien avulla, ne tekevät sinusta näkyvän ja katsottavan. Kun istut maisemaan, oletko sittenkin näkymätön?

Täydellinen keskinkertaisuus pyrkimyksenä ja esiteltävänä hyvänä, on ongelmallista. Verrattuna toiseen, jolla on jotakin ihailtavaa kuten hoikka keskivartalo ja iso perse, on esiintymiskulttuurin irvokkainta antia. Aivan kuten mustaihoinen kokee liiallista erilaisuutta ja pelkoa erottautumisesta Suomessa, jossa on hänen mielestään liikaa valkoihoisia ja meidän tulisi olla tästä pahoillamme. Minä en ole, koska en usko samankaltaistamisen tuovan onnea ja olevan täydellisyyttä. Täydellisyyttä ei tavallaan ole. On vain hyvin erilaisia ihmisiä, jotka kipuilevat samankaltaistamisen kulttuurissa ja pyrkivät nukkemaisuuteen ja vaativat erimielisiltä erilaisilta mukautumista käskyttämällä ja jankkaamalla sloganeita huomaamatta miten väsynyttä se on ja jo kääntynyt itseään vastaan.

Kun tarttuu pulloon, on se ajatus ja teko, joka muistuttaa jostakin ja juominen että syöminen ovat tapahtumia, jotka ovat yhtä kuin eläminen ja elämän tapahtumat, jotka vaikuttavat kehossasi ja aivoissasi. Mitä Coca-cola tekee kehossasi? https://www.mtvuutiset.fi/makuja/artikkeli/hurja-vaite-yhden-coca-cola-tolkillisen-vaikutuksista-kehoon-leviaa-netissa-mita-sanovat-asiantuntijat/5245716#gs.sh86dz Kuinka meidän tulee syödä ja juoda jotta elämme ja miten elämme syömällä ja juomalla, kuinka juomisemme ja syömisemme määrittävät elämisen laadun ja millaisissa tapahtumissa että mitä ne kertovat meistä. Cokiksella on edelleen varsin hyvä brändi ja kulutus on kova. Coca-cola Companyn tuotteet päätyvät tyhjinä joko kierrätykseen tai luontoon. Meillä on hyvin erilainen käsitys, mikä on hyvää elämää, mikä vertautuu elämäksi ja mikä kuolemaksi. Helppouteen pyrkiminen pyrkii lieventämään kokemaamme elämän taakkaa, vaikka vain esimerkiksi voimme heittää pois ja unohtaa ja jatkaa eteenpäin murehtimatta. Niitä elämäksi kokemiani asioita on hyvin rajattu määrä ja tämän hetkinen kokemukseni nykyelämästä on, että pystyynkuolemisen määrä ja hinta minkä se maksaa, ei ole sen arvoista eikä sillä ole paljoakaan tarjottavaa. Voin filosofoida, miksi pystyynkuollutta kulttuuria joku pitää elävänä ja mitä nämä säännöt ovat, joilla meitä määritellään eläviksi tai kuolleiksi tai kiinnostaviksi ja ei-kiinnostaviksi ja tulevatko ne populaarikulttuurista, nuorten elämästä, ostamisesta ja myymisestä, mahdollisuuksista joita joko on tai ei ole, kuluttamisen mahdollisuudesta, jonka kautta kaikkien elämää verrataan, helppouden kokemuksesta ja tähän komboon liittyvät syöminen, juominen, matkustaminen, treenaaminen, ihmissuhteet, seksi, työ, harrastukset, kotieläimet, lapset, välineet, laitteet, omistaminen ja koti ja tämän kaiken dokumentointi ja esittely. Joten pähkinänkuoressa nykyihmisen elämän eloon saavat asiat, jotka ovat massiivisesti värikkäämpiä, paremmin dokumentoituja, nähtyjä, jaettuja, isompia kuin sata vuotta sitten ja siihen lisäksi, että nykyihminen kokee jäävänsä osattomaksi helposti ja elävänsä elämätöntä elämää vaikka kaikki perustuu helppouteen, on minulle todellinen itsekkyyden ja itsekeskeisyyden ilmentymä. Ensin kerätään paljon kamaa ja sitten orjallisesti ahdistutaan kun on kerätty paljon kamaa.

Mainoksen katsoja/näkijä/kokija tarttuu kuvan oljenkorteen, jos on onneton eikä elä nyt, koska cola on varsin edullinen ja kaikkien ulottuvilla oleva juoma ja brändi, jolla on lupaus ja kuten useasti on tullut vastaan, taiteilijat juovat viiniä ja se tekee heistä taiteilijoita, viileät tyypit juovat sihiseviä juomia, koska ne ovat kylmiä. Näin yksinkertaista se on. Unelmointi on helppoa, joten jokainen voi siis tarttua toimeen ja toteuttaa ideoitaan. Erottautuminen onkin nykyihmiselle todelllinen tehtävä ja kuka sellaiseen lähtee, voit jäädä ulkopuolelle.

Kuinka pitkälle yhtiön manipulaatio on ajateltu onkin kiinnostava pohdittava ja mitä käsinkirjoitettu osa mainoksessa tarkoittaa, kun emme enää kirjoita käsin eli kynällä ja silti mielenyhtymät autenttisuuteen ja itsenäiseen tekemiseen tulevat kynästä ja autenttisuuteen pyrkiminen on nykyihmisen elämän johtolanka. Coca-Cola on nuorten juoma pääasiallisesti, joten mikäpä tärkeämpää nuorelle, kuin tehdä nyt eikä huomenna ja kutsua sitä elämäksi? Kysymys on hyvin subjektiivisesta kokemuksesta ja kuinka vahvasti asiat koetaan, kuten elämä ja mikä on elämä, millaiseksi sen teet. Tulla jäädyksi ulkopuolelle on paha asia, kokea FOMO ja siitä seuraava tunne, ettet ole mitään, koska et koe samaa, mitä toiset, jotka ovat nyt keskellä jossakin juomassa viiniä. Mikä tuo elämää ihmisen elämään tänä päivänä ja milloin nykyihminen on jumissa, kuten moni tuntee olevansa? Inspiroivat ohjausvideot, jotka kertovat tästä tilasta, jossa moni on, yrittävät ohjata yksilöitä tämän hädän yli, koska ahdistustila on välitön, yleinen ja voimakas. Olemme niin riippuvaisia toisten hyväksynnästä ja siitä, että voimme jakaa villit hetket elettynä elämänä, vaikka ne olisivat hauskanpitotrendi syötettynä lusikalla: näin teet jotta olet suosittu ja et ole kuollut pystyyn ja kun se puuttuu, olet pulassa? On hyvin nykyaikaista ajatella olevansa jumissa työelämässä, lasten kanssa, lainojensa kanssa jne. ja jokaisella tulisi olla mahdollisuus aina uuteen mahdollisuuteen ja avaukseen elämässä. Tämä on kilpailu jossa voitetaan ja hävitään, joten ei ole mikään ihme, että moni kokee häviävänsä ja niin tulee tapahtumaan suuressa mittakaavassa. Onneksi on Coca-Cola. Juomisen viehätys ja hauskuus, että viesti siinä on nimenomaan kuvallisesti ja kulttuurillisesti olennaista ihmiselle, juomme maljoja, juomme onnen tuottamiseksi, terveydeksi, piristykseksi, janoon, tylsyyteen ja pahaan oloon jotta tulisi toisenlainen fiilis.

Pitää elämää tarkoitti lapsena riehumista ja meluamista yli aikuisten sietorajojen. Se tuli mieleen elämisestä nyt, tässä hetkessä, ettei tuo hetki mene hukkaan, dokumentoin sen ja silti se voi olla lähes turha, koska dokumentoinnin määrä on tähtitieteellinen ja olen vain yksi ihminen eli tunnen myös voimattomuutta ja että hukun massaan ja toisaalta en. Mitä teemme kaiken dokumentoinnilla, todistamme jotakin tärkeää, kuten että osaamme valokuvata ja saamme puhelimella aikaan ammattimaisia otoksia eli katso miten hyvä minä olen?

Moraalisaarna, sarja lähiöpenkkejä, joille puskista keräsin roskia ja laitoin esille/Moral Sermon, series of benches and collected garbage tidily put on display, 2015

Miten nykyään paljas perse on vähemmän ihmetystä herättävä kuin paljaat rinnat? Rinnat ovat henkilökohtaisemmat?

| Henna Timanttimetsä
Perse

Persettä pohdiskellessani, mietin nykyistä suhdettamme kehoihin ja etenkin naisen kehoon. Taiteessa alaston keho on perusyksikkö, mutta harvoin sielläkään hyvin erilaisia kehoja tulee vastaan, ehkä nykyään enemmän kuitenkin, kun puhutaan kehopositiivisuudesta, kehojen kauneudesta ja kehon tutkiminen on edelleen kiinnostavaa, voimme muokata itseämme loputtomasti, mutta voimmeko muokata mitä pidämme kauniina ja taiteena, tutkimmeko todella itseämme ja kehitymme vai vain imitoimme ja esiinnymme? Itsensä hyväksyminen on silti, kaikesta positiivisuudesta huolimatta, tänä päivänä todella haasteellista, juuri ehkä itsensäpaljastajien ja menestymisenpakon johdosta, nimenomaan netissä tapahtuvana jonakin jatkuvana itsensä ja toisten tarkkailuna.

Itsensäpaljastaminen on halun osoitus, bisnes ja keho on joku ihminen, kenties taideteos, joka on muokattu ruokavaliolla, treenillä ja leikkauksilla tai ihan sellainen kuin sattuu olemaan, sen kuvaamista ja dokumentointia. Se, miksi haluamme olla kuvassa paljaina, miksi kuvaamme itseämme ja paljastamme mahdollisimman paljon, on minulle vielä hiukan arvoituksellinen asia, mutta exhibitionismi ja huomiohakuisuus lienevät päällimmäisinä ja halu näyttää stereotyyppisen kauniilta on pakkomielteistä. On vaikea tulla huomatuksi lahjakkuudellaan, etenkin kun on nainen ja jokaisen on pakko pärjätä, kuuluisuus ja tunnettuus on ilmeisesti korkein halu, tulla nähdyksi. Pidätkö minusta vai pitäisikö minun olla toisenlainen, on outo ajatus juuri kehon kautta. Paljaat rinnat huomataan, sen ovat feministitkin todenneet. Median huomion saa välittömästi. Onko se sitten naisten vika tai vika ylipäänsä? Olemme kehomme, osiemme summa ja meidät arvioidaan ulkonäkömme kautta, aina ja aina on joku vialla. Rintojen suurennusleikkausten määrästä päätellen voisi kuvitella, että emme olisi kovin kummissamme rinnoista ja nänneistä. Olen ihmeissäni, miksi pullistumat, väljä kaula-aukko ja rintojen välin esittely ei väräytä kenenkään hälytyskelloja, mutta nänni tekee sen? Onko nänni traumatisoiva? Se on se kohta, joka laitetaan lapsen suuhun ja jota voi muutenkin nuoleskella. Nänni on kuin sormenpää, joka osoittaa puseronkin läpi. Katse kiinnittyy siihen melko välittömästi, että ne voi teipillä peittää ja jopa täytyy.

Alastomuus herättää närää ja kummallista kaksoisstandardia, jossa silkka pehmoporno on ihan ok, jos se tapahtuu salilla. Taiteena alastomuus on edelleen outoa selkeästi. Maalauksena menettelee, valokuvana hmm, performanssina menee jo yli. Katsomme alastomia kehoja TV:ssä, se ei häiritse ketään, eivät seksikohtaukset, se on viihdettä, kun meillä ei ole henkilökohtaista kontaktia esiintyvään ihmiseen, se on vaan joku. Riippuuko taas kuka tekee ja kuka katsoja on? En tiedä. Naisen alastomuus on huoraamista, häpeällistä, mies voi lähettää kuvan kullistaan ja se on viihdettä, sille miehelle. Milloin keho ja mitä kehollaan tekee, traumatisoi? Mitä et halua nähdä?

Kun asettuu katsottavaksi alastomana, ottaa ison riskin. Taiteilijana voin sen ottaa, koska reaktio on kiinnostava, siis joko pelottava tai että pornoesityskö tämä. Teenkö taidetta vai olenko aktivisti, imitoinko jotakin? Itseäni kiinnostaa omituisuus, hyökkäävyys, banaalius, vanhanaikaiset tavat katsoa alastonta ja nykyaikainen kehokuvien tulva, pakkomielteisyys kehoa kohtaan, mihin huomio kiinnittyy: nänneihin, läskeihin, muotoihin, ikään ja mitä vielä, onko alaston keho aina seksuaalinen ja miten pakkomielteinen suhde meillä on seksiin? Kun keho on työkalu, on ajatus seksistä myös työkalun asteella, ei henkilökohtainen eikä häpeällinen. Keho on selkeästi kriisissä, sen näkee TV-ohjelmien laadusta, joka on myös kriisissä. Parantavatko paljaat tissit maailman?

Persekulttuuri

| Henna Timanttimetsä

Kun takamus nousee ilmiöksi, tätä ihmisen osaa korostetaan, muokataan, katsotaan, halutaan, vertaillaan, kuvataan, esitellään, arvioidaan armottomasti ja suoraan. Kamera kummallisesti katsoo etenkin naisten ruumiinosia. Kertonee siitä että kameramiehet ovat miehiä ja että mediastrategia on pinnallinen, huomiohakuinen ja seksistinen. Naistenlehdet tekevät samaa, tekijöinä naisia? Naisia ja miehiä kiinnostaa miltä nainen näyttää. Ihminen voidaan tuntea sinä henkilönä jolla on isot pakarat, jolla on isot rinnat, joka on seksikäs, jota haluaisi panna tai jolta halutaan näyttää. Kenenköhän kanssa se on? Mikä on hänen seksuaalinen suuntautuminensa? Kuinka muuten perseestä puhutaan, kuin että ihminen alkaa tai jatkuu tästä kehon kohdasta? Että onkohan sillä hyvä istua? Armottomuus on monasti henkilökohtainen tragedia, se että ihminen nähdään vain kehona, jota halutaan, hyljeksitään ja tuijotetaan, josta puhutaan vain tänä kehona. Haluttavana kehona, jota kenties ‘rakastetaan’ ruumiina, kuvana, mielikuvana, jonka voi ostaa, haaveilla ja pidellä. Julmaa huvia, normaalia ja jokapäiväistä, siis humaania ja rakkaudetonta pikaisuutta. Kehon ‘puutteellisuudet’ otetaan raskaasti, etenkin jos siitä seuraa stigma, erilaisuuden ja huonommuuden kokemus ja ulkopuolelle jättäminen, että ihminen on kiinnostava ulkonäkönsä kautta ja takia. Kummastakin voi seurata stigma: olet joka liian hyvännäköinen tai vain ruma. Jos olet niin pantavannäköinen, että sinut ajatellaan huorana, sinusta siis tehdään ruma, koska seksi ja seksikkyys on rumaa, vaarallista, olet poisheitettävä, olet ulkopuolinen ja likainen. Jokin mikä on visuaalisesti liiallista, on ihmisille vaikea pala, halveksunta ja vallankäytön tilaisuus on siinä. Lihallisuus on yhtäaikaisesti helppo ja vaikea, siinä sen kutkuttavuus ja inho. Emme voi olla kuin eläimet, mutta se on kivaa ja helppoa. Katseenalaisena oleminen tekee naisesta heikon ja haavoittuvaisen. Jotta olisimme vahvoja, vahvistamme lihaksiamme ja kasvatamme kestävyyttämme kehon kautta. Kehona nainen on yksin.

Olla haluttava rinnastetaan johonkin parhaaseen mahdolliseen, mutta silti huoraan ja paheeseen, villiyteen, johon yhtyä hetkeksi. Olla haluttava oikealla tavalla, on edelleen kyse kontrollista ja vapauden puutteesta, jolla voi alistaa, rahastaa ja saada näkyvyyttä eli voi brändätä itsensä ja jonkun toisen kehon kautta. Ristiriitaisesti ulkonäön muokkaaminen nähdään persoonan jatkeena, jonka on oltava tiettyjen normien mukainen. Tuo siis hyvänolontunteen kun joku sanoo, että sulla on hyvä perse. Hyvä perse? Se miten kehonosat jatkavat persoonaa, kertovat persoonasta, onkin kiinnostavaa ja tätä kuvaa voi manipuloida, lopulta ihmisestä ei varsinaisesti tiedä, mutta luulee tietävänsä. Kuvittelu on siis a ja o.

Joillekin tämä on tärkeää, että on hyvä perse ja ryntäät. Rintoja ei kuitenkaan ääneen arvioida. Se on arempi aihe. Yhdysvalloissa rinta-persekulttuuri on valtavan suosittu. Kokonaiset rinnat näkyvillä on liikaa, kuten myös alastomuus on skandaali, mutta rintaväli ja eteentyönnetty rintojen pullistuma on ok ja että ne eivät ole oikeat. Olemme hyvin turhamaisia, voisiko tästä päätellä? Kuten myös siitä kuinka pikaisesti katseella teemme valintoja ja päätelmiä, kertoo ajattelun laiskuudesta ja turhamaisuudesta. Olemme arkoja arvostelulle, tekopyhiä että ahdasmielisiä. Ajattelemme seksin kautta, olemme ihmisiä seksin kautta, kenties hengettömiä mutta elossa oudosti. Nännit jotka näkyvät iltapuvun läpi aiheuttavat lööpit, äiti joka syöttää lastansa rinnoillaan julkisesti, on liikaa katsottavaa, silti haluamme suojella syntymätöntä lasta. Kehokulttuuri koskee miehiä ja naisia. Milloin voi olla tyytyväinen omaan kehoonsa ja ulkonäköönsä? Onko sellaista tilaa? Mistä tyytyväisyys tulee ja kuka sen antaa? Asettaako rajat itse vai asettaako ne ympäristö? Veikkaan viimeistä vaihtoehtoa. Paine on järkyttävä ja siitä puhutaan, saamatta tilanteeseen suurta muutosta. Lehdistö ei auta asiaa, päinvastoin pitää luutunutta katseenkulttuuria yllä skandalisoimalla etenkin naisen kehon. Olemme kuvallisuuden ja haluamisen orjia, meitä katsotaan ja arvioidaan. Se miten naisista puhutaan mediassa on ajatuksissamme. Se on ilmeisen luonnollista, julmuus ja katsominen. Miten paljon voimme hallita omaa haluamme miellyttää ja olla esillä ja miten arvioimme, mitä sanomme ja kenen kehoilla leikimme? Kehokiinnostus on lapsellisella tasolla, johon liittyy huvittuneisuus, naureskelu, huumori ja ikuinen seksismi, luonnollisuuden vaikeus ja järkyttävyys.

Huonoa itsetuntoa pönkitetään olemalla esillä kehoina, vartalon piiskaamisella ja kehittämisellä, joka on jonkunlaista itseinhoa ja ajattelua ulkoisesta paremmasta joka on saatava. Lihakset tuovat lisäarvoa, itsetuntoa, seksiä, vahvuutta, paremmuuden tuntoa ja ilmeisesti iloa. Haemme silti hyvää ihmisyyttä. Itselle ja toisille ollaan hyvin armottomia ja monet ovat valmiita tekemään epätoivoisilta vaikuttavia tekoja, jotta katseet jotka saamme ovat hyväksyviä ja hauskalla tavalla flirttailevia, eivät syyttäviä, mutta katsokaa minua, kehukaa minua. Parhaan perseen omistajat ovat julkkiksia, erityisesti naisia, jotka ovat kultivoineet kehonsa katsottaviksi ja rahaksi. Plastiikkakirurgian mahdollisuus kielletään vaikka kirurgian käyttö voi olla ilmeinen. Halutaan olla luonnollisia ja ikuisia olematta luonnollisia, muutos on meikkiä ja treeniä, työtä, ei helppoutta. Luonnollisuuden aikaansaaminen keinotekoisesti on kiinnostava tapa ajatella. Se on luonnollisuuden inhoamista. Hän on syntynyt kauniiksi, mutta joutuu tekemään paljon töitä pysyäkseen kauniina tai ollakseen kaunis siis katseenkestävä, sellainen jossa katse viipyilee, ihailee, jumaloi ja ihmettelee kuinka. On oltava tuore, uusi tuote jatkuvasti ja enemmän.

Huomiohuoraaminen tapahtuu herättämällä huomio, olemalla esillä joka paikassa, oikeassa paikassa. Mikä herättää ihmisen huomion? Se mitä hän haluaa ja/tai pelkää, mitä kavahdetaan ja hämmästellään: onpas iso perse, onpas kova ääni. (Yläosattomat feministit saavat huomattavasti enemmän huomiota kuin vaatteet päällä.) Yleensä takamusta katsotaan vaivihkaa, niin ettei pyllyn omistaja huomaa eikä hänelle ehkä sanota mitään, voidaan kommentoida kavereiden kesken, katsoitko, näitkö. Nykyään takapuoli kuvataan hiukan kierteisessä asennossa puhelin toisessa kädessä peilistä. Kiinnostavasti alastomuus on silti edelleen tabu. Hyvä perse, jonka eteen on nähty vaivaa on selluliititon, muhkeasti ulkoneva, naisellinen, kiinteä osa ja korostaa kapeaa vyötäröä ja kiinteitä reisiä, joissa ei myöskään ihanteen mukaisesti saa olla näkyvää ihraa. Tämä muotoilu on työn tulos joka asetetaan katsottavaksi. Tätä aikaa edeltävä yhtä voimakkaasti naisen kehon esiintuova muoti oli turnyyri 1870-1890. Turnyyri oli naisen alushameen osa, krinoliinia käytännöllisempi laite, joka tuki naisen mekon kangasta ja sai aikaan korsetin kanssa ampiaisvartaloilluusion. Ajatuksena ei lienee kuitenkaan ollut että naisella oikeasti on valtava perse.  Käytän alatyylistä ahterin kutsumanimeä tehdäkseni selväksi kuinka alatyylinen naisen vartaloon kohdistuva katse, hallinta, pakottaminen ja paine on. Palastelemme kehomme, poistamme ylimääräisen ja yritämme päästä tavoitteisiin joissa rima on kuva, josta on vaikea saada silmiään irti.

Naisen ideaali on tällä hetkellä hyvin kapea vyötärö, täysin vailla ylimääräistä makkaraa, lihaksikas työn tulos ja mielellään liitettynä mahdollisen suureen takamukseen, joka on kiinteä ja pullea, siis ei aivan pullataikina, mutta muotoiltu ja esillä.  Samoin kuin aiemmin, ne joilla on varaa ja aikaa vaalia ulkonäköään tekevät niin, että on kuvauksellinen, ihanteellinen ja katsottavissa. Olemme kauniita kun meille niin sanotaan ja ulkonäkö on hauska muotoiltava, kun teemme sen omasta tahdosta. Ulkonäkö on kuin harrastus, jonka ylläpito maksaa, samalla kerromme omasta arvo- ja ajatusmaailmasta, hallinnan asteesta ja tarpeesta, tarpeistamme, tavoitteistamme ja haaveistamme. Mistä takamustansa esittelevä haaveilee ja tarvitsee? Onko se helppo tulonlähde ja tarpeellinen syy huomioon? Mitä takamuksella luomme ja saamme aikaiseksi? Seksi ja porno kiinnostavat niin suuressa mittakaavassa ja loputtomasti, että kun omistaa seksikkään kehon, sillä kerää katseita aivan kuten eläisimme pornossa. Turnyyrissä ei varsinaisesti ollut kyse pakaroista, vaan kankaan asettelusta ja kokonaisuudesta, ryhdikkyydestä, hallinnasta ja tekemisen mahdottomaksi tekemisestä, poseerauksesta, naisen kuvasta. Kaikenlainen tekeminen on ollut erittäin hankalaa ja vaarallista kyseisessä vaatteessa. Vaarallisuus oli fyysistä ja henkistä, kuten normista poikkeaminen. Tarve näyttää kunnioitettavalta, herraskaiselta ja arvokkaalta oli ihanne, painotus oli luokkatietoista ja pakottavaa. Naisen kehon väkivaltainen hallinta, paikan tietäminen ja hänen itsehillintänsä ovat olleet tärkeitä hyveitä, kiistämättömiä. Protestoiminen on ollut hulluutta, rumuutta ja hankaluutta.  Hyvän naisen ajatus on ollut ettei hän kykene muuhun kuin miellyttämiseen. http://historianet.fi/kulttuuri/hamemuoti-tappoi-tuhansia-naisia 

Hallintaa ja miellyttämistä tarvitaan edelleen kun kyseessä on vartalo. Tähän annetaan ohjeita. Mikään ei saa roikkua tai tursuta hallitsemattomasti, ainoastaan sopivasti in-your-face-tyyliin. Tuhannet haluavat kertoa netissä ja ohjeistaa kuinka päästä samoihin tuloksiin mihin he ovat itse yltäneet. Keho on saavutus, mikä on palkinto? On kyse terveysihanteista, kuinka pysyä terveenä ja kauniina, sinänsä hyvä tavoite. Vartalo on viesti omasta asenteesta, joka voi olla voittajan asenne olympiakisoissa. Miten puhdasta tai likaista peliä urheilu on, tiedämme vastauksen, mutta silti katsomme kisoja. Voittaja on haluttu katsottava ja jäljitelty, hän uhkuu voimaa ja tekemisen iloa. Paljastaminen on nykyään aivan eri luokkaa kuin yli sata vuotta sitten, mikä on hämmentävän suoran seksuaalinen ja himokkuuteen viittaava, pornahtava, seksistinen ja seksiä ihannoiva muoti, terveellisyyden ja dekadenssin sekoitus jossa vapautta on ajatella, että tekee tätä itselleen, ollakseen tyytyväinen siihen miltä näyttää ja mitä on saavuttanut. Saavutus on että on päässyt ideaalivartalomuottiin, että mahtuu siihen. Vapautta ja terveyttä on siis tulla hyväksytyksi ja pidetyksi sellaisena minä muut mielellään vartalon haluavat, miten haluavat. Paljastaminen on rohkeaa ja kiinnostus seksiin on ilmeinen, vaikka seksistä ääneen puhuminen ja esimerkiksi rintojen kokonaan paljastaminen on edelleen hätkähdyttävää ja liikaa. Persereiän näyttäminen on vulgääriä, kiinnostuksemme on lihaksissa ja rasvassa, kuinka ne ovat, minkä muotoiset, kuinka paljon ja mitä on täytynyt tehdä saadakseen sellaiset. Kun joku paljastaa enemmän kuin toiset, sitä katsotaan kuvasta joka kenties rikkoo internetin. Jotakin siis edelleen häpeilemme ja on ihmisen osia jotka eivät kestä katsetta ja ovat joko irvokkaita tai niin yksityisiä, ettei niitä tohdi näyttää. Mitä takapuoli nyt merkitsee muuta kuin kuuluisuutta, ultrafeminiinisyyttä, miten pitkälle voi mennä ja houkutusta, missä menevät rajat ja mitä on vapaus? Ihmisen/naisen takapuoli joka on korostetusti esillä, katsottavana, arvosteltava, ihailtavana, vertailtavissa ja tavoiteltavissa, että on olemassa ihanne takapuoli jonka näkee peilistä.