Essee: Maisema televisiona, televisio maisemana. Sirpaleisen maailmankuvan hallintaa, mahdollisuus sekä pakoyrityksiä.

1.Maisema televisiona. Henkilökohtainen.

Katoamista on yhdessä hetkessä olla läsnä ja toisessa olla olematta, poistua ajatuksellisesti, mentaalisella tasolla. Mitä tämä poistuminen tarkoittaa on kiinnostava ajatuksellinen inhimillinen ja intiimi kuvittelun paikka. Ryhdymme pohtimaan vaihtoehtoja ja kysymyksiä. Kun muut eivät sinua enää havainnoi tai oma havaitsemiskyky menee pois päältä, lukkiutuu, onko siihen joku korjattavissa oleva syy ja miten paljon meidän on oltava läsnä, paikalla, tavoitettavissa, olemassa, selitettävissä.

Kun ihminen lukitsee, tai lukkiutuu siihen voimatta itse vaikuttaa, itsensä itseensä omasta tahdostaan tai tahtomattaan puhutaan kadonneen puolesta ja annetaan syy: autismi, muistisairaus, inho, masennus, hermoromahdus, luonteenpiirre, vaikea ihminen. Mikä hänelle tuli? En tiedä, missä hän on, häneen ei saa yhteyttä. Siinä on yhteys kuolemaan. Lopullisuuteen, kysymyksiä kuten palaako hän ennalleen ja mitä tapahtui, päättymättömyyden tunne, umpikuja, epätoivo, epätietoisuus, unohdus, kaipaus, anteeksiannon mahdottomuus, vastausten löytymättömyys, epätietoisuus. Katoamisen tapahtumaan liittyy kohtaamisen välttäminen. Ei voi katsoa kadonnutta silmiin. Tapahtumaan liittyy useampi ihminen, tapahtumasarja, tarina, kuka havainnoi ja mitä, kuinka muut kokivat sen mitä tapahtui tälle yhdelle ihmiselle tai kiinnostaako ketään. On joku, jolta on jotakin hävinnyt, on joitakin, joilta on joku hävinnyt, joiltakuilta on kadonnut oma itse. Katoamiseen liittyy tutun menetys, varmuuden katoaminen. Jostakusta tulee kadonnut. Katoaminen on henkilökohtainen tapahtuma, muutos todellisuudessa, poissaoleva ja aukko, jolle ei ole vastauksia. Oman todellisuuden muutos. Kohtaan kadulla tuntemattoman ihmisen, vaihdamme muutaman sanan ja eroamme. Emmekä tapaa enää. Kadonneen kohtalo jää avoimeksi, satunnaista tuttua en ehkä jää pohtimaan.

Katoanko minä? Joka päivä? Vai tuleeko minua lisää? Kuinka minä katoan? Milloin katosin? Tulinko takaisin? Kuinka pitkäksi aikaa katosin, missä olin? Mistä tai keneltä olen ollut kateissa? Katoaminen on tuhoutumista. Tietymättömissä olemista, jonkun olemassaolon lakkaamista, poissaoloa, jonkun tietämättä missä, epätietoisuutta, joku on jäänyt kaipaamaan jotakuta eikä tiedä mistä etsiä. Kuinka ihmiset katoavat? Jotkut katoavat omasta halustaan, jotkut kadotetaan, joistakuista ei kuulu mitään, joitakuita ei näy, toisilla on joku toinen. Itseaiheutettua tai toisen aiheuttamaa. Sairaus tai onnettomuus on heille tehnyt tämän. Jäin kaipaamaan. Kadotus on helvetti. Kadotettu on helvetissä, ei tietäminen, epätietoisuus, tiedon pimittäminen pitää meidät rauhallisina tai saa aikaan rauhattomuutta.

Paul Virilio puhuu Katoamisen estetiikassaan (Esthétique de la disparition 1980, suom. Katoamisen estetiikka) hetkellisistä katoamisista, joita tapahtuu jokaiselle joka päivä. Hetkiä, joille annetaan selitys kuten olen väsynyt, ajatukseni ovat muualla tai minulla on monta asiaa mielessä. Jotta syntynyt vaikutelma ihmisen tilasta ei olisi poikkeava on selitettävä. Meidän on saatava selvyys miksi poikkeama tästä normaalista, johon olemme tottuneet, tapahtuu eli kun on jonkunlainen ‘vika’ olemassaolossa. Poikkeama ajassa ja käytöksessä, hetkessä. Jokin outo ja pelottava, hallitsematon, joka tarvitsee selityksen, koska outous on merkki, ettei kaikki ole kohdallaan. Hetkiä, joina ei ole paikalla, eräänlainen pidennetty sekunti tai tunne siitä, että aika pysähtyy. Sellaista hajamielisyyttä voi tilanteesta, katsantokannasta ja ihmisestä riippuen kutsua kenties autistiseksi, joka vähättelevästä sanasta ja ajatuksesta huolimatta on tavoittelemisen arvoinen tila. Olla eksyksissä, hukata jotakin, etsiä jotakuta. Kammottavuudestaan huolimatta on pyrittävä tilanteisiin, joissa voi kadottaa ja hukata itsensä tai tavaransa.

Sellainen riippumattomuuden, vastuuttomuuden, painottomuuden, ilman lupauksia ilman kamppailua hetki. Elintärkeä luovuuden, ymmärryksen, tietoisuuden ja itsensä ymmärtämisen kannalta. Taiteilijana koen nämä ns. tyhmät hetket oleellisina osina työtäni. Muut ovat huomanneet, että toisinaan olen hajamielisessä tuijotustilassa, jossa oleminen on minulle tarpeellista ja kaunista, koska se on tuskallista ja teen oleellisen eron siihen mitä minun oletetaan olevan ja mitä olen, haluan olla, mitä suljen ulkopuolelle ja mitä otan vastaan, teen vastoin sitä mitä minun oletetaan olevan. Ympärillä olevalle se on kummallista ja vastenmielistä tuijotusta, toljotusta, mitään tekemättömyyttä, tylsämielistä, tylsää, hiljaista jne. Tällaisesta tilasta saa helposti syyllisen ja viallisen olon. Syyllinen sanomattomuuteen, tilan pilaamiseen, haaveiluun, mitääntekemättömyyteen, unenkaltaiseen tilaan keskellä päivää tai aika vain kuluu. Jotakin samaa on vaivautuneissa hetkissä, tai että käsillä on oltava tekemistä istuessa tai on puhuttava, vaikka ei ole mitään sanottavaa. Lue lehtiä, katso tv:tä, vilkaise kelloa, kun olet odotushuoneessa, huokaile syvään, vältä katsekontaktia, taputa jotakin, maiskuta pastillia, juo kahvia, keksi aihe, josta puhua. Liikkumattomuus vaivaa, vaivaannuttaa, siinä on jotakin vikaa, koska se on kuin ei mitään. Mitääntekemättömyys, muttei mitäänsanomattomuus, vaikka on ei mitään.

Katsominen, vilkuilu, silmäily, tuijottaminen, töllöttäminen, josta pääsen aiheeseen töllötin. Katsominen on luonut elämän sellaiseksi kuin me sen nyt näemme ja luulemme näkevämme asioita, joita ei ole. Näemmekö oikeasti sen mikä on edessämme? Näkökyky on evoluution tärkein aisti. Silmättömänä on vaikea olla tai no, mistä minä tiedän, ehkä se on helpompaa, mutta emme olisi mitä olemme. Mitä näkeminen on? Suoraan Wikipediasta lainaten: “näkeminen tarkoittaa havaintopsykologiassa näköhavaintoa eli näköjärjestelmän kykyä tulkita valon välittämää visuaalista informaatiota. Se on silmänsolujen kautta kulkevaa valoinformaatiota aivoihin. Tieto tarkoitti alunperin näkemistä. Näköhavainto voi syntyä myös ilman näköärsykettä.” Näkeminen on kokonaisvaltainen käytäntö, tapa hallita elämää, selviytyä siinä. Jokainen yksilö näkee yksilöllisesti, yksityisesti. Kuinka jakaa se mitä on nähnyt?

Osa omaa taiteilijan työtäni on ikkunasta ulos katselu, joka pitempi aikaisena on tuijotusta. On ymmärrettävä, ettei tarvitse muuta. Tuijotus tai katsominen on luonteeltaan yhtäjaksoista yhden kohteen tarkastelua, siis aktiivista lähes liikkumatta. Siinä on mukana rentous ajatuksella, että tämä on väärin, poissaolevuus, aika, syyllisyys ja jännite, keskittyminen siihen mitä edessä ja ympärillä, siihen missä olen, millainen tuoli tai asento on, hengittämiseen, puseroon, olemiseen hetkessä haluamatta muualle, olemassaolon ymmärtämisen yritys ja mikä on se asia, joka tähän hetkeen liittyy. Keskittyminen ja häiritsevistä ajatuksista pois pyrkiminen eli vaatimuksista itselle. Häiriintymättömyys. Tilanteeseen keskittyminen. Mitä on olla osa maisemaa. jota katsoo. Mitä on olla osa tai kokea kuulumattomuutta? Perusolemassaolokyselyä, mitä on olla, mitä olla tässä, mitä oli äsken ja mitä se on nyt. Ikkunakokemuksen voi ajatella ohjelmana, se jatkuu. Se on tuotettua, etenkin kaupunkimaisema tiettyyn pisteeseen. Minä kuitenkin lopulta luon sen mitä katson, mieleni luo. Minua ei hallitse annettu aika. Minulla on aikaa ilman aikataulua. Valo hallitsee sitä mitä näen. Pimeällä en näe samoja asioita tai samalla tavalla, mutta näen. Näkeminen on oma tapansa olla maailmassa.

Istuessani nojatuolissa tarkkailen valon vaihteluita, ikkunan likaisuutta, likaisuuden asteita ikkunan eri kohdissa, eri päivinä, valon siivilöitymistä, auringon ja katuvalojen, autojen valojen liikettä, ohimenevää ääntä, joka sekin luo kuvan. Tv-ruudun välke jää pois ja sähköisyys, tuotteisuus ja hälinä, mutta jotakin kiinnostavan samaa on näissä ruuduissa. Lumisadetta saa molemmista, luontokokemuksia ja tietoa. Sitten saapuu syyllisyys, ettei se mitä on nähnyt, ole tarpeeksi. Liiasta tv:n tuijotuksesta syyllistetään kuten pelkästä olemisesta kun ei tee mitään, jollaiselta ikkunasta tuijottaminen näyttää ja millaiselta taiteen tekeminen vaikuttaa, ettei tee mitään. Mikä on se mikään ja mitä pitäisi tehdä, olla tekemässä, häärimässä, painamassa eteenpäin. Itse en koe tietenkään vain olevani, minun on kuitenkin perusteltava tekemättömyyteni myös itselleni eli on oltava syy, jotakin mitä etsin. Olen halunnut opetella taidon keskittyä tässä olevaan hetkeen, vaikka se on aina seuraava. Ajatus ettei ole pakenemassa mistään, ettei jätä mitään tärkeämpää tekemättä. Kysymykseen mitä tässä hetkessä on? Kyse on balanssin löytämisestä tekemisen ja tekemättömyyden välillä. Tieto siitä mikä on tekemistä, mielekästä tekemistä, tekemisen mieli, mitä on tekemässä ja miksi, tahi mikä on arvokasta tekemistä, mitä tekemättömyys on ja miksi tekee niin kuin tekee tai jättää tekemättä. Meidät kasvatetaan tekemään hyödyllisiä asioita, tuottamaan jatkuvaa tuottamista, tuottavuutta, liikettä, hyörimistä, olemaan hyödyllisiä. Sellaista elämäntapaa ja ajattelua, joka aktiivisesti vie meitä eteenpäin, meidän on kehityttävä tai kehitettävä jatkuvasti, eikä siinä ole mitään pahaa, jokaisella vain on oma tahti ja vaatiminen on myös välittämistä.

Olen kuullut ihmettelyn ja arvaan ajatukset. Kiinnitän huomioni eleisiin, ilmeisiin. Pohdintaan kuinka kukakin aikansa käyttää ja mihin on arvokasta käyttää aikansa, olemassaolonsa. Mikä maisemassa ikkunasta on kiinnostavaa tai miksi tuo tuijottaa yhtä ja samaa liikkumatonta näkymää? Miksi tätä on vaikea ymmärtää ja miksi määrä korvaa laadun. Viereeni ei voi istua sanomatta mitään. Tekemiseni on kyseenalaistettava, koska se on poikkeava. Olen poikkeava monella tavalla, mikä ei välttämättä ole kannaltani hyvä asia.

Yksi vaihtoehto on, ettei sillä liiku päässä paljoakaan, tuijottajalla eli minulla, kun taas ihmettelijällä, joka on aktiivisesti tekemässä jotakin taas liikkuu. Hän pohtii ääneen. Mitä on pään liike? Eri suuntiin. Että päässä liikkuu jotakin ja mitä siellä pitäisi liikkua? Mitä tähän liikkeeseen vaaditaan ja kuinka se todistetaan, että jokin liikkuu päässä? Kuinka liike kohdistetaan? Onko ajatus liikettä? Siis informaatio liikkuu solujen välillä. Kuinka ajatus kohdistetaan tai kuinka ajatus ja katse liittyvät toisiinsa? Kuinka ajatus syntyy? Täytyykö minun haluta jotakin ajatellakseni? Halu. Aivan kuin minun tulisi todistaa itseni, olemassaoloni tarkoitus joka hetki. Haluta elää, olla elossa. Mitä pitää todistaa lopulta? Entä kuinka tuon asian todistelu käy? Riittääkö puhe? Joillekin riittää vaikean hiljaisen hetken katoaminen. Katsomme toisiimme. Koira voi tulla syliini ja katsoa samaa maisemaa kanssani. Toinen ihminen ei voi. Vaikea tapaus poistuu paikalta. Tämä harrastus vaatii hiljaa paikallaan istumista, sen hyväksymistä, ettei mitään tarvitse tapahtua, muuta kuin maisemassa, joka voi olla takapiha, jossa rastas vetää matoa mullasta ja kuinka mato venyy. Koira sylissä haukahtaa linnulle.

Kuinka ikkunamaiseman katselu eroaa tv:n katselusta? Eroja on tietysti monia, mutta periaate on sama, enkä lopulta tiedä mitä tapahtuu tai kuinka tulee käymään eikä tapahtuminen ole edes tärkeää, maisemassa. Entä mitä tapahtuu aivoissa, aivoille. Pään sisällölle, sisällössä. Maallikkona voin analysoida kokemuksia ja vertailla niitä. Ikkunasta katselu on kuin meditoimista eikä se väsytä samalla tavalla kuin tv:n katselu. Minun ei tarvitse keskittyä kenenkään sanomaan, puheeseen, tekstiin. Yksityiskohdat tulevat esiin ja niitä alkaa löytää etenkin, jos kyseessä on maisema, jossa on kasvillisuutta ja pieneläimiä. Erot ovat tuntemuksellisia ja tieto, jota aivot keräävät ja tuottavat on kenties erilaista kuin jos katsoo värisevää ruutua. Ikkunaruutu on suurempi. Ikkunaruutu on osa taloa, jossa istun sisällä. Hengitän sisäilmaa, olen eristyksissä. Toisinaan ohjelmaa tv-ruudusta katsellessa tarkastelen itse laitetta, sen kulmia, materiaaleja, kuinka laite on, kuinka se on sijoitettu, onko sen päällä jotakin tai alla, tv:n kuperaa lasia, kerääntynyttä pölyä tai pölyrätin jättämiä jälkiä, ruutu, joka on aina pölyinen ja sähköinen. Läheltä katsottuna näkyvät kuvan väripisteet.

2.Inspiraato. Pitääkö olla huolissaan? Mitä kuvittelulle tapahtuu?

Liikkumattomuus ei ole normaali tila ihmiselle. Hän, joka ei tee mitään, koska hän ei liiku, mikä hän on. Aivan kuin hän menettäisi jotakin. Ajan kulua voi seurata ja ajatella eri tavalla olemalla liikkumatta. Ikkunamaisemasta ei voi saada mitä järkevä ihminen tarvitsee, koska kaikessa on oltava järki. Sen katselu on tylsää, adrenaliinitonta ja hyödytöntä eli mikä on tämä tehtävä ja mikä on minun tehtäväni katsojana. Maisemalla on myös tehtävä ihmiselle. Mitä järkevä ihminen tarvitsee muuta kuin aktiivisen ajatellun ympäristön. Mikä on järkevä ihminen? Keskustelukumppaneita, virikkeellinen ympäristön hyödyntäjä, ympäristö on tekemistä ja ajattelemista, ajateltavaa, harmoniaa, epäharmoniaa, turvallisuutta, turvattomuutta, ääniä, valon vaihteluita, autoja, taloja, nimeämiämme asioita. Olemme laitteistuneet, hifistyneet, parhaat kokemukset säilömme laitteisiin, käymiset, elämykset, näkökykymme, havaintomme, HD ja muut lyhenteet on hyvä osata ja on hyvä osata elää oikealla tavalla. Kuinka hyvin meidän on nähtävä? Mitä meidän on nähtävä? Näkökyky laajenee kenties, mutta käsityskyky ei. Entä tieto, tietäminen, mikä liittyy ajatukseen järkevästä, näkevästä ihmisestä. Millaista tietoa tarvitsemme? Millaista tietoa tv antaa tai mitä tietoa ajattelemme saavamme? Entä kuinka saamaamme tietoa käytämme ja mitä se meistä tekee.

Katsellessa tv:n luontodokumenttia ne harvoin ovat hiljaisia, siis sellaisia, joissa olisi vain luonnonäänet. Niissä on kertoja, joka avaa luonnon maallikolle. Kuinka sinivalas elää, kuinka vähän niitä on jäljellä, pääsemme matkalle sinivalaan maailmaan, joka on ihme. Tv:n parhaita puolia. Mutta syyllistän laitteitamme siitä, ettemme enää kestä hiljaisia hetkiä, jotakin on tapahduttava jatkuvasti kohtaamis- ja yhdessäolo tilanteissa. Aamulla kun kävelen bussipysäkille, näen jonkun ikkunasta sinisen valon. Paljastuu, kuka on hereillä. Tv-ruudut ovat kasvaneet huomattavasti, sekin näkyy ikkunoista, laitteiston vaihtuminen näkyy roskakatoksissa. Ihmettelen, kuinka niihin on varaa, saati tilaa. Seinän kokoinen tv on hallitseva näky ohikulkijallekin.

Meille annetaan valinnanvapaus siitä, että voimme kaukosäätimellä päättää mitä katsomme vai katsommeko mitään, mainokset ovat pakollisia, kuten uutiset, taustamusiikki ja selostaja. Niihin katsojalla ei ole henkilökohtaista vaikutusvaltaa, ei netissä eikä missään. Ohjelmilla on tietty päiväjärjestys. Aamulla käydään läpi puheenaiheet, kokataan, jumpataan ja esitellään pinnalla olevia ihmisiä, ollaan hyvällä tuulella, jotta se tarttuisi. Olohuone on tarkoitettu tv:n katsomiseen. Suomessa keittiötelevisio taitaa olla harvinaisuus, makuuhuoneissakin kenties. Tv:n ollessa joka kodissa, yksi huone tavanomaisessa kodissa on rakennettu tv:n ympärille, katseluhuone, viihtymispaikka, television paikka, istumapaikka, näkymäalue, kokoontumispaikka kuin leirinuotio. Ajatus vapaudesta on kenties liikaa, nimenomaan valinnanvapaudesta, mutta siitä annetaan oletus, että tämä on vapautta. Tv luo rakennetta elämään, kun löytää lempiohjelmat ja katselee niitä tiettyyn aikaan, keskustelee niistä, vaikuttuu. Meille valitaan ohjelmat, jotka näytetään, jotka suunnitellaan tietyille ihmisryhmille, esitetään tiettyihin aikoihin sopivilla mainoksilla. Suomessa tv-tarjonta vaikuttaa vielä melko monipuoliselta, vai onko näin enää? Ohjelman kannattavuus sanelee mitä saamme katsottavaksemme. Reality eli todellisuus myy, samoin urheilu ja saippuaoopperat. Mainoselokuvia tehdään nykyään paljon käyttäen huumoria ja ne ovat jopa mielenkiintoisempia kuin itse ohjelmat.

Mitä tv:stä katoaa ajan myötä muuta kuin painoa? Tahti on huima, kuinka tv imaisee itseensä vaikutteita, kuinka se tarkkailee mikä ihmisiä kiinnostaa, mitä kautta ihmisiin voi vaikuttaa. Kiinnostavaa on tuo molemmin puolin vaikuttaminen. Mitä tv haluaa meille antaa tai olettaa meidän haluavan, mitä se meiltä vie, ottaa, mitä sille annetaan? Se on ollut alttarinkaltainen pöydällä nököttävä laite, jonka alla on pitsiliina tai se on kirjahyllyn keskiosassa olevassa kolossa esineenä, ympärillä olevilla muilla hyllyillä kuvia perheenjäsenistä kehyksissä, kirjoja, albumeita. Nykyään tv:n voi asentaa suoraan seinään eli tapa sisustaa ja katsoa muuttuu. Kotona katselukokemuksesta voi luoda teatterikokemuksen tehostamalla kaiuttimin ja televisiolaitteiden edistyneisyydelle, oma lompakko on rajana. Lattialle tulee enemmän tilaa harjoittaa jumppaliikkeitä. Myöskin on helpompi pyyhkiä pölyt litteästä laitteesta.

Tv:tä voi katsoa myös netistä, joten vastaanotinta ei välttämättä tarvitse hankkia. Kenties tv:n katsominen tätä mukaa muuttuu yksityisemmäksi ja monipaikkaiseksi, tietokoneen ääressä harvoin on muille tilaa, mutta sen voi ottaa mukaan. Katselukokemukset monipuolistuvat laitteiden muutoksen myötä ohjelmatarjonnan kaventuessa tai annetaan olettaa, että katselukokemus paranee, parantuu että elämme edistyksessä. Tämä tarkoittanee monipuolistumista. Maailma, näyttää hienommalta ruudulla. Värit ovat huikaisevia ja niitä voi säädellä ja ääni on muhkea. Suomessa on totuttu luonnon laimeaan väriskaalaan ympäristössä, josta hyppää mainoksia, autojen valoja ja taloja. Tv voi olla pökerryttävä kuin huumausaine. Tänäänkin katsoin avaruusdokumenttia aamulla Ylen Areenalta. Olen äimänä kameroiden ja optiikan kehityksestä, kuinka tarkasti ja yksityiskohtaisesti Jupiteria ja Saturnuksen renkaita päästään kuvaamaan ja ne voidaan näyttää meille entä, kuinka tarkasti satelliittikamerat näkevät maahan. Uusi paikka katsoa tv:tä ja valita ohjelmansa on YouTube.

Olen ollut YouTuben käyttäjä useamman vuoden ja ihastunut sen muhkeaan arkistoon, joka paisuu jatkuvasti. Kenen tahansa tekemiä videoita, ladattuja elokuvia, pätkiä, kappaleita, ilmiöitä, kohuja, naurua ja kauhua. Ihana ja kammottava sekamelska ja kaaos liikkuvaa kuvaa ja jokamies luomista. Tila, jossa liikkuvaa kuvaa voi jakaa globaalisti, vapaasti, ilmaiseksi ja jatkaa jakamista sosiaalisessa mediassa. YouTubesta olen löytänyt sellaisia filmejä, joita en olisi osannut etsiä. Se on ollut ehkä sivistävin tv tähän mennessä minun elämässäni. Käyn YouTubessa edelleen joka päivä. Jossain vaiheessa, vuonna 2010 minulla alkoi vaihe, jolloin kävin läpi valtavan määrän videopätkiä, musiikkivideoita ja elokuvia, osina tai kokonaan, trailereita, haastatteluita jne. Tai ehkä satoja tai ehkä tuhansia, tai tuijotin vain yhtä joka päivä, ihan mitä tahansa mielestäni kiinnostavaa. Minulle tuli pakkomielle löytää joka päivälle teema Facebookiin, teema itselleni ja löysin sisällön YouTuben kautta. Istuin useita tunteja päivässä tietokoneen edessä, etsin sopivaa ja sopimatonta materiaalia, kaikkea mahdollista itselleni tuntematonta ja tuttua, sekaisin, mittasin arvoa. Tietokoneesta laitteena tuli mieleni jatke.

Ryhdyin kertomaan näillä Facebookiin postaamillani videoilla tarinaa. Kyse oli minusta keksimässä itselleni Facebook-identiteettiä, luomassa henkilöhahmoa ja kertomassa tarinaa, täytin FB-seinäni kuvatulvalla. Jälkeenpäin ajatellen kävin läpi eräänlaisen tavan, jolla aallonpohjat ilmenevät valtavan pettymyksen jälkeen, jokin muuttuu, halusin jonkin muuttuvan. Loin itseäni instant-taiteilijana, kuinka tehdä taidetta jostakin hetkestään ja löydöistään nettikanavalta, itselleen sopivana jokaisena päivänä tekemättä eroa tai määrittelemättä taidetta kuitenkaan muuten kuin millaiseksi julkinen kuva ja identiteetti määrittyy ja muuttuu, saamalla aikaan taiteenkaltaisen tilan itselleni, pohdinnan, muutoksen, jäljen, näyttämön. Facebook on näyttämö, omituinen tila sääntöineen tai ilman. Kuinka minä olen siinä, kuinka inhimillisyys on netissä ja sen sovelluksissa, kun muut näkevät sen, jonka itsenäni esitän ja ovatko he kiinnostuneita samoista asioista kuin minä. Olin Facebookissa hukassa, enkä tiennyt mitä siellä pitäisi tehdä, tai mitä siellä oletetaan ihmisten tekevän, aivan kuten normaalielämässäkin. Paheksunnan vaara on melkoinen, väärinymmärtämisen ja valehtelun, liika-postauksen. Minun piti näyttää itseni ja olla kuten muut.

Jättämällä avoimeksi postausteni näkijälle motiivini jätän tilaa spekuloinnille. Oletus on että jaetun postin takana on jonkinasteinen pitäminen, hyväksyminen, esittäminen, totuudellisuuteni, todellisuuteni, järjen, järjettömyyden, pitämisen, tietämisen, sivistyksen, viihdyttämisen syy tahi muu syy mikä minua motivoi. YouPube oli sillä hetkellä onneni lähde, paikka, josta etsiä jotakin mitä en tiennyt olevan, opiskelin, olin hukassa ja etsin jotakin elävää suurimmasta mahdollisesta arkistosta, jotakin, joka resonoisi, olisi olemassa, olisi merkityksellistä, tarpeellista ja on tullut löydetyksi. Taidekokemus minulle tapahtui online-tilassa. Facebook-kaverini saattoivat seurata tekemistäni ja kommentoida, jonka kautta sain ideoita ja ajatuksia, en ollut yksin. Tärkein kokija olin minä, löysin tekemisen tavan, joka tuntui mielekkäältä, loin uutta esinettä valmiista materiaalista. Käytin hyväkseni muiden tuottamaa materiaalia rakentaessani kuvaa itsestäni, tuntemuksistani, mielenkiinnonkohteistani. Ajatteluni taiteen tekemisen suhteen muuttui rajattomammaksi, notkeammaksi tai mikä on uutta ja mikä on luomista, mikä on kenen omaisuutta ja kuka on luoja. Loin itselleni kalvoja, joita oli nautinnollista kosketella ja pohtia mitä tästä syntyisi. Tein virtaa omalla nimelläni ja kasvoillani, mutta olin tuntematon, vieras Facebook-olio. Tekemistä kesti monta kuukautta vuoden 2011 puolelle, en jaksanut enää, silti jatkoin. Minun täytyi löytää jotakin itsestäni jatkuvasti. Testata itseäni, kuinka paljon jaksan, mitä saan aikaiseksi, mitä minusta syntyy toisten luoman materiaalin avulla. Minua on kiinnostanut kuinka liikkuva kuva muokkaa ja luo meitä, minua. Se mitä katsomme päivittäin, mitä jaamme, mistä olemme kiinnostuneita, kuinka voimme henkisesti ja miten se vaikuttaa kiinnostuksen kohteisiimme, kuinka alamme luoda näkemäämme uudestaan oman näkemyksemme mukaan. Jonkinlainen ajatuksellinen alkupiste on ollut elokuva, elokuva ihmisen kuvana, internetissä, YouTubessa. Päätökseni oli tutustua elokuvaan niin laajasti kuin mahdollista. Pohdin, miten elokuva syntyy. Mitä elokuvasta tulisi tietää ja miksi. Pohdin, mikä on ohjaajan rooli tai katsojan. Kuinka katsoja samaistuu elokuvaan? Miksi minun tulisi tietää tietyt klassikot ja mitkä ovat klassikoita. Mikä on hyvä elokuva? Miksi elokuva on niin miesvaltainen ala? Voisinko minä tehdä elokuvan? Kenellä on oikeus katsoa elokuvaa netissä, kuinka näitä oikeuksia valvotaan ja mikä on henkilökohtaisuuden merkitys luomisprosessissa. Onko elokuvan katsominen luomisprosessi?

Virilio käyttää kirjassaan Katoamisen estetiikka sanaa lumous, kun hän puhuu elokuvista, mutta monet elokuvat ovat todellisesta. Mikä niissä lumoaa? Samaan hengenvetoon hän tuo esiin termin nukkujat, tunnottomat, ihmiset, jotka elävät elämänsä tietyn turvallisen kaavan mukaan, kaavaa koskaan suuremmin muuttamatta tai haluten jotakin muuta, mutta ovatkin paljastuneet vuosikymmenten päästä briteiksi, jotka ovat vakoilleet Neuvostoliitolle. Nämä tunnottomat ovat kadonneet elääkseen paljastumatta, pitääkseen salaisuutensa, tullakseen esiin piilostaan jostakin syystä. Elää halveksitun petturin elämää, josta saisi elokuvan.

Elämässäni tv ja katoamisen ajatus liittyvät yhteen. Tv on ollut ääni, kuva, liike, valo, painostavan hiljaisuuden poistaja, osa sisustusta, paikalla, turva, tiedonlähde, tapaaminen, rutiini, tapa, riippuvuus, anti, jotakin mistä puhua, tapa poistaa yksinäisyyttä, kadoksissa olemista, helpotus ja katoamisen hetki omasta arjesta. Onko katoaminen sitä etteivät muut näe minua lopulta? Onko katoaminen itsensä pakenemista, löytämättä jäämistä, katoamista kotona, unohtamista, helpotus, normaali tila, olemassa olemattomuutta, olla olemassa jollekulle tai olematta olemassa kenellekään, mitä on olla olemassa. Kun olen merkityksellinen toiselle, olen merkityksellinen itselleni. Olen olemassa, silloin kadoksissa olo tuntuu mahdottomalta. On oltava merkityksellinen itselleen, jotta tietynlainen katoaminen ei tapahtuisi. Itselleen katoaminen on, näin minusta tuntuu, melko yleistä, kadonneet eivät kenties tiedä kadottaneensa itsensä. En tiedä pitäisikö olla huolestunut vai huojentunut. Ehkä katoaminen on hyvä tila. Tai kadonneet eivät osaa tietä takaisin. Teollistuneessa, kaupungistuneessa luonnosta jo vieraantuneessa kulttuurissa itsensä kadottamisella voidaan tarkoittaa juuri luonnosta vieraantumista, takaisin löytämättömyyttä. Sitä ettei enää tunnista luontoa itsessään, ettei osaa toimia luonnossa, pelkoa, luonto pelottaa ja samalla oma itse on pelottava. Myöskin epärehellisyyttä itseä kohtaan voi sanoa itsensä kadottamiseksi. Kun ihminen toimii vastoin itseään. Illat tv:n edessä ovat hyvä esimerkki ihmisen toiminnallista luontoa vastaan. Ollakseen virkeä, kykenevä, terve fyysisesti ja psyykkisesti, tekevä ihminen, hänen on itse luotava, tehtävä. Ei ainoastaan katsella toisten luovan. Passiivisuutta kutsuisin katoamiseksi. Sitä tv luo ja viihde.

Seikkailijan elämä löydetään tv:stä, vaaroja, kuolemaa, selviytymistä, jännittäviä tilanteita, sellaisesta moni haaveilee, lumoutuu sankarillisuudesta tai pahuudesta, ennalta-arvaamattomuudesta. Voi uneksia tutkimusmatkailijan elämästä, joka kierrellen maailmaa etsii kadonnutta lajia, kadonnutta heimoa, ihmistä ja menneisyyttä. Lapsena on helpompi haaveilla jännittävästä elämästä ja erikoisista poluista, helppo kuvitella itsensä leikin avulla erilaisiin nahkoihin ja paikkoihin. Matkia lukemaansa ja tv:ssä näkemäänsä, tehdä mahdottomasta mahdollisen, löytää keinoja mielikuvituksen avulla. Todellisuus on ja ei ole tv:ssä. Mikä todellisuus on tv:n ulkopuolella? Kenen todellisuus ja mitä kannattaa kuvata? Onko se vähäpätöinen, hiljainen, huomaamaton, tylsä, kuollut, negatiivinen, vanha, vielä syntymätön, kulunut, vajaa, kylmä, yksinäinen, hylätty, halpa vai hinnaton. Millaisen ajattelun väline tv on? Entä interaktiivisena yhteiskunnallisena kommentaattorina, osaanottajana tai osallistajana, vai onko tv vain harhakuva, harhakuvien antaja. Televisiollinen huone on ikkunallinen. Huone on, vaikka televisio olisi kiinni, rauhaton. Tv ikkunana ei ole rauhallinen maisema, vaikka menemme sen eteen rauhoittumaan. Sillä on odotuksia ja se odottaa jotakin ja ottaa meistä jotakin. Sillä on ääni, kuva ja voima hallita. Katse kiinnittyy laitteeseen myös, kun se on suljettuna. Se odottaa, vaanii, viettelee ja ottaa valtaansa. Sitä voi koskettaa, osoittaa kaukosäätimellä ja se avautuu. Miksi juuri tv hallitsee huonetta? Samalla ihmismieltä? Välttyäksemme tylsyydeltä katsomme tv:tä.

Halu tietää mitä on, kuinka on, missä on. Jotakin mistä puhua, joku, joka puhuu minulle, joku joka antaa minulle haluamatta mitään vastineeksi. Tv on peitto ja suoja ettei

tarvitsisi puhua. Se ei revi mitään auki, televisio paikkaa jotakin, toimii laastarina. Pitää yllä tasapainoa, ettemme järkkyisi. Yrittää puhua meille järkeä. Mutta ei ole hiljaa, se ei koskaan ole hiljaa, ei edes suljettuna.

4. Rocktähti heittää tv:n ikkunasta.
   MTV kirjoittaa siitä skuupin, näyttää kuvan särkyneestä ikkunasta ja lyhistyneestä, murskautuneesta vastaanottimesta. Hotelli lähettää laskun rocktähdelle. Oliko se tarkoituksellista provokaatiota ja ilkeyttä? Mitä muuta huoneesta rikottiin? Onko huoneesta kuvia? Mikä hotelli se oli? Oliko tapauksella todistajia? Miksi hän näin käyttäytyi? Onko mies masentunut vai huumeiden ja alkoholin vaikutuksen alaisena saanut noin silmittömän raivokohtauksen vai tylsistynyt? Mies joutuu vieroitushoitoon ja saa sakkoja. Hänen toipumisestaan tehdään lisää juttuja. Rocktähteydessä on kiinnostavaa tuo pyrkimys pois balanssista, yritys häivyttää kaikenlainen tavallisuus, tuhota normi, joka on yrittänyt asettaa häntä tiettyyn turvalliseen kaavaan. Halu erottautua, löytää eräänlainen kuolemaa pelkäämätön rajuus ja mielipuolisuus, pelottavuus, hirviömäisyys, rikollinen mieli ja mahdollinen paha. Olla paha. Tehdä pahoja asioita, käyttää huumeita, naisia, rahaa ja viinaa.

Tv on hyvä symboli tavallisuudelle ja turvallisuudelle, joka lentää helvettiin siitä helvetin hotellista, kadulle. Sitä voi juhlia pullollisella, mikä ei taas ole mitenkään tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta tv on melko kallis investointi ja sen tuhoaminen tuosta noin vain on erikoista ja tuhlausta. Olen nähnyt lehtikuvan kadulle heitetystä tv:stä, puuviilulla päällystetty, pudonnut korkealta ja hajonnut kappaleiksi. Roskakatoksessa hylätty tv on tavallinen näky. Kuva heitetystä tv:stä on jäänyt mieleeni, koska se on villi. Heitossa on jotakin kohdallaan, rajua, miehistä, elämänhaluista ja alkanut. Heitossa on oivallus omasta voimasta ja sabotaasista kulttuuria kohtaan. Nautiskelua ympäristön kauhistelusta. Kokeilua mitä tapahtuu ja mitä virkavalta tekee. Huonoa käytöstä, mutta mitä se muuttaa, jos heittää tv:n ikkunasta? Millainen vaikutus sillä on ja kehen? Entä jos kukaan ei reagoisi mitenkään. Tästä ei ole seurannut televisioiden massaikkunastaheittämisiä. Se on pelkkä kuriositeetti ja rock-klisee. Rocktähden ura on nousussa toilailuista huolimatta ja voimme katsoa hänen kapinallisen musiikkivideon kanavalta.

Elämme mediassa, mediasta ja se elää meistä, meissä. Jotakin on pakko tehdä elääkseen

ihmisten maailmassa, joten miksi ei antaisi median syödä meidät ja paskantaa meidät ja voimme kuvata sen, katsoa sen, jakaa sen. Elää tv:n kautta tai avulla, vaikkapa esim. musiikkivideoiden maailmaan sujahtaen kenkäkaupassa, jossa kävelee pitkiä jalkoja värikkäällä värisevällä ruudulla edestakaisin taustalla, musiikissa, sisällä.

Olla osa tätä maisemaa, tarvitsen kengät, tarvitsen melua, yhteenkuulumisen tunteen. Liikkeen on oltava vetävä sellaisille ihmisille, jotka aktiivisesti kuluttavat. Aktiivisuutta vai passiivisuutta. Kuten tämä, liikun, siis olen, ostan ja olen, olla olemassa, olemassaolo on hienovaraista hengitystä eikä riitä liikkeeksi. Sängyssä pitkiä aikoja makaava potilas ei koe elämäänsä mielekkääksi. Hän näkee ulkopuolista maailmaa tv:n kautta, jos sellaista haluaa. Hän on toisten varassa tv apuvälineenä. Missä vaiheessa töllön apuvoima on liikaa? Tai mikä tv meille on, koska se on niin merkityksellinen keino ja tavara? Entä riippuvuus. Olla tv:n orja, millaista se on? Tv on nautinnon tuoja, jolla voimme vaaratta, paljastumatta ilman leimautumisen vaaraa katsella seksiä, väkivaltaa, kidutusta, katastrofeja, kuvitelmia. Voimme kauhistella, ihmetellä, puhua tuntemattomien ihmisten elämistä tuntematta pistoksia omassatunnossa, joutumatta leimatuiksi kyttääviksi selkäänpuukottajiksi. Voimme antaa negatiivisille tunteille vallan ja inhota sarjan roolihenkilöä tai kadehtia hänen satumaista onneaan.

Entä kuinka paljon tv:n katselu on kiinni yhteiskunnallisesta asemasta? Nykyään jokaisella on mahdollisuus hankkia vastaanotin ja se on perusvälineistöä kotona. Ympäristössä, johon minä olen kasvanut, tv on arkinen ja oleellinen osa ja täyte, hälinä, kehto, joka keikuttaa, jonka kanssa ei tarvitse kommunikoida mutta voi ja se ei kommunikoi takaisin, jonka voi laittaa kiinni, se ei väitä vastaan, sen läsnäoloon hauskaan ja jatkuvaan seuraan voi luottaa. Kuinka riippuvaisia olemme sisällöistä, joita meille tuotetaan? Tv on kenties perheen jäsen, valvova lastenvahti, iso veli, myyntitykki, joka kodin kaluste, statusesine, lööppi, puheenaihe, hifistelyn ja halun kohde, elävä kuva, yhteys maailmoihin ja tietoon eli tärkeä. Kunpa sen sisältö olisikin monipuolinen, vapaa miellyttämästä mainostajia tai katsojalukuja.

Katson televisiota töissä henkilökohtaisena avustajana viikonloppuisin. Aluksi tuntui kummalliselta katsella ohjelmia, joita toinen halusi katsella, katsella työn puolesta. Tunsin vaivautuneisuutta ohjelmien musiikkeja ja puhetapaa kohtaan, mitä sanottiin ja kuinka. Hirveä määrä mainoksia, mielistely ärsytti. Minua hämmästyttää kuinka samankaltaisia luodut äänimaailmat ovat tai ehkä se on vain minun asenteellinen näkemykseni. Opettelin sietämään sitä mitä en voi sietää ja aloin pohtia televisio- olemusta, televisiokokemusta. Nykyään olen jo innostunut. Huvittavasti työni kautta ohjelma nimeltään Animal Rescue tuli uniini. Ohjelmassa pelastetaan kaikenlaisia eläimiä kaupunkialueella ja hiukan sen ulkopuolella Brisbanessa Australiassa. Eläimiä, jotka hyvin usein ovat kissoja erilaisissa kiipeleissä.

Unessani pelastin punaisen kissanpennun talon raunioista. En hennonut jättää sitä selviytymään yksin. Otin kissan syliini ja lähdin ajamaan pyörälläni kohti eläinlääkäriä. Matkalla kaaduin pusikkoon yrittäessäni oikaista. Puska oli täynnä ampiaisia. Ajoin pyörälläni hurjaa vauhtia eläinlääkärin luo hätistellen ötököitä, joita ryömi ja pyöri ympärilläni loputtomasti, samalla pelkäsin, että kissa kuolee matkalla. Se oli jo muutenkin huonossa kunnossa. Kissalta lähtikin taju, mutta saimme sen virkoamaan vedellä päästyäni perille ja pelastetuksi. Ampiaiset kuolivat lopulta. Olen pelastanut unissani kissoja aiemminkin. Sama uni näet on toistunut eri kissalla ja eri hyönteisillä, joihin törmään ja joita pakenen pyörällä. Mutta paikka, johon nämä kissaunet päättyvät on aina sama. Siellä aiemmin pelastamani kissat kasvavat ja jatkavat elämistä näissä toisinaan toistuvissa unissani. Lempeät kissan silmät.

Useassa lehdessä on viikon tv-ohjelmat. Lehdissä käydään läpi tv:n tarjonta, tv:ssä esiintyvät ihmiset ovat julkkiksia, joiden kasvot ovat kansikuvissa. Ohjelmista, joita seuraa suuri joukko ihmisiä, tehdään lehtijuttuja, lööppejä. Keksitään ihmisille tv:ssä tekemistä, josta seuraa jotakin, jota voidaan kommentoida seuraavana päivänä. Miksi nämä keksityt tapahtumat, tosi tv-ohjelmat ja saippuaoopperat kiinnostavat tässä määrin, että niillä voidaan myydä lehtiä? Mielestäni on tarpeen kysyä, koska on kyse arvoista, mikä on tärkeää, millaista maailmankuvaa viihdelehdet tv-jutuilla luovat. Mistä on hyvä puhua, mistä täytyy puhua ja kirjoittaa, missä määrin viihde voi hallita ihmisen elämää ja milloin se hallitsee. Missä kohtaa katoaminen tulee vastaan viihteellistyvässä maailmassa? Mistä lähtien toimittaja on ollut tv:tä työkseen kommentoiva henkilö ja miksi?

Viihteellä on jotakin arvokasta annettavaa, koska uutisetkin käyttävät hyväkseen viihteellistymistä. Mitkä valikoituvat uutisiksi, pääsevät tietoisuuteemme ja

puheenaiheiksi? Ovatko ne aiheita, jotka herättävät tunteemme? Aikaansaada joukkoreaktio, uutiset antavat siihen mahdollisuuden. Hysteeristä. Tarvitsemme naurua ja iloa rentoutuaksemme, jaksaaksemme, kokeaksemme kuuluvamme ryhmään, saadaksemme hyvänolon tunnetta. Mikä meitä nykyään naurattaa? Mitä on viihtyä? Itse ajattelen naurua, kun ajattelen viihdettä, mutta viihtyminen on myös rentoutta, huolettomuutta. Viihdyn huumoriohjelmien parissa, mutta myös toimintaelokuvat viihdyttävät minua. Onko se vain hauskanpitoa?

Se, mikä katoaa viihteellisyyden saadessa sijaa, on tunne tylsyydestä, arkisuudesta, vakavuus, asioihin paneutuminen, vaikeista asioista puhuminen, tai kenties alitajunta tekee työtänsä silloin kun viihdymme ja ratkoo ongelmiamme. Mikä kapenee viihteellistymisen myötä yleisessä tietoisuudessa, on marginaali, useampia asioita ihmetellään outoina ja ne pysyvät outoina, saamme käsittämättömän paljon informaatiota päivän mittaan, lopulta kokonaiskuva on vähintäänkin outo. Tai muuri outouden ja tavallisuuden välillä kasvaa. Länsimainen yhteiskunta on kummallinen yhtälö kuvitelmia, jonka väkivaltainen pyrkimys tasapainoon ja onneen on nurinkurinen ja liikkuvan kuvan kyllästämä. Pidämme kuvatulvaa positiivisena, koska se on aktiivinen. Eläydymme jonkun tuntemattoman kohtaloon ja elämään, jonkun, jonka näemme ruudulla elävän. Henkilöistä tulee ihailtuja tai inhokkeja, jotka jatkavat elämäänsä kuvitelmissamme ja kun kadulla tulee vastaan roolihenkilöä esittänyt näyttelijä, hän on roolinsa. Näyttelijä saa kokea tunteemme.

John Fiske puhuu kirjassaan Television culture (1987) median katharsiksesta vaikutuksesta, kuinka esimerkiksi Japanissa näytetään väkivaltaisempaa pornoa tv:ssä kuin länsimaissa keskimäärin, mutta yllättävä tieto on, että Japanissa väkivaltaiset seksirikokset ovat harvinaisempia kuin länsimaissa. Esimerkiksi tv:n tietoa yksipuolistava ja aivojamme tyhmentävä vaikutus on ollut tapetilla, mutta tutkimusten mukaan olemme älykkäämpiä nyt kuin 1900-luvun alussa. Mainontaa, ohjelmasijoittelua, tuotesijoittelua, ajatussijoittelua, aivopesua, taputtelua, tekemisen ja sanomisen tapojen yhdenmukaistamista, silittelyä, trendien seuraamista, sukupuolittamista, normittelua, vähän jotakin kaikille paketoituna. Fiske Television culturessaan sanookin, että kulttuurillinen vaikutus mitä televisioon tulee, kulkee kahteen suuntaan, emme vaikutu ainoastaan tv:stä, se kasvaa mukanamme, muuttuu ympäröivän kulttuurin ja trendien kanssa, joten manipulointia on hankala pitää muuna kuin normaalina informaation jakamisena ja vastaanottamisena. Ellei epäilyttävänä pidetä mainostajien tarpeita, kuinka niitä täytetään ja kuinka ohjelmistoa käytetään hyväksi, jotta luotaisiin taloudellista voittoa. Mikä esim. lasten ohjelmien kohdalla on erittäin arveluttavaa. Poliittinen manipulointi tv:n avulla Suomessa, mitähän se mahtaa olla tai onko sitä? En koe itse tulleeni manipuloiduksi. Mutta, entäpä se uni? Tai kuinka tv-yhtiöiden omistussuhteet vaikuttavat mitä tv:stä näytetään?

Istumme sen edessä ja laitamilla. Tv viihtyminen voi olla täydellistä. Eräs lempiohjelmistani Dallas tuli 90-luvun lopulla iltapäivisin, samoin 60-luvulla filmatisoitu camp-sarja Batman sekä englantilainen Emmerdale. Sopivasti koulu päättyi samoihin aikoihin iltapäivällä, jotta ehdin poikaystäväni kommuuniin katsomaan kimaraa porukalla ja juomaan kahvia. Kolmen sohvan muodostama muodostelma vastaanottimen edessä, keskellä suuri pöytä, joka oli täynnä roinaa. Roskat ja sotkuisuus lattialla lisäsivät tunnelmaa ja tilaa. Eräänlainen temmellyskenttä, silleen jätetty, jonka äärellä saimme nauttia saduista ilkeistä sedistä, tuhmista cowboysta, englantilaisista junteista ja hassuista supersankareista. Tv:n vaikutus minuun ihmisenä ja taiteilijana on syvä. Jo pelkästään tällä ihmettelyn asteella kuinka paljon katsomme tv:tä ja kuinka paljon ympärilläni on katsottu tv:tä. Mutta kuinka analysoida vaikutusta muuten kuin katselumieltymysteni, tuntemusteni, kuinka paljon olen katsellut, mitä ajatuksia katsomani on herättänyt, kenen kanssa, onko tv valokuvassa, kuinka tv elämässäni on ollut, milloin ja missä kautta. Vaikutus on perinpohjainen, kokonaisvaltainen. Olen kuvannut ystävääni asentamassa tv:tä muuton jälkeen. Tv ei ollut pelkkä laite. Se oli asennettuna osa taloa ja asuntoa. Se tarjosi hyviä ja arvokkaita hetkiä sekä läheisyyttä, loi tilanteen, jossa läheisyys ja reagoiminen oli oleellista, kaikkien paikalla olijoiden oli nähtävä pieneltä ruudulta. Trinitronimme oli noin 22- tuumainen loota.