Suopesäpallo, 1998, Suon estetiikka konferenssi, Ilomantsi

Swamp baseball at The Aesthetics of Bogland/suopesis suon estetiikkakonferenssissa 1998

Suon estetiikka on edelleen ajankohtainen, se mitä ajattelemme suosta. Suo, joka kasvaa alle millimetrin vuodessa, on hidaskasvuisuudessaan kiinnostava ekosysteemi. Ajattelemme, että meillä on tätä runsautta niin paljon, että sen voi käyttää pois kuljeksimasta ja tavallaan hallita tätä kauheutta, joka luonto on totaalisesti. Vaikeakulkuisuudessaan ja upottavuudessaan sinne ei tee mieli mennä rämpimään, muuten kuin työn puolesta. Se vaikuttaa kaupunkilaiselle jättömaalta, jonka voi käyttää nykyihmisen mielen mukaan. Mikä on maapalan merkitys ihmiselle on myöskin ongelmallinen ajatus, jossa ajatellaan, että kaikella on oltava meille hyötyarvo, kaikki on meitä varten, koska osaamme ja voimme valjastaa olemassa olevia asioita omaan tarpeeseen, joka on loputon. Samaa logiikkaa käytetään monessa asiassa, jossa ajatellaan, että on olemassa joku, jolla on lähes loputon valta ja ne jotka kritisoivat kitisevät turhasta, koska eivät ymmärrä hyvän päälle eli hidastavat ja hankaloittavat putkiajattelijan elämäntehtävää ja -tarkoitusta.

Kun suo valjastetaan tuottavaksi, muutamassa vuodessa se on tasainen pelto, jossa ei kasva mitään todella pitkään aikaan. Mikä on soiden merkitys Suomelle nyt, kun voimme ajatella muita energian luontikeinoja? Mikä on sellaisen merkitys, joka on vaan jossain kaukana, mutta niin lähellä? On ajateltava, mikä on suojellun ja puhtaan luonnon merkitys meille tänään? Mikä on lähitulevaisuudessa kovinta valuuttaa? Tähän kysymykseen kun vastaa oikein, voittaa jättipotin. Se on varsin korvaamaton ja kasvaa itsekseen. Ihminen tarvitsee sitä kipeästi, kuten on tullut kovin selväksi. Miten voimme elää sen kanssa, tapahtuu kesyttämällä ja litistämällä, ajamalla yli. Tämä ei ole kovin harmoninen tapa.

Ilman luontoa me emme ole mitään ja meitä ei ole. Tämä asia kannattaa painaa hyvin syvälle kalloihin, koska kaikesta kieltämisestä ja vähättelystä huolimatta, olemme jo tulleet huomaamaan, että ilmastonmuutos, luonnon saastuminen, puhtaan veden saanti ovat elintärkeitä ihmisen ymmärtää ja osata ottaa huomioon. Ymmärtää näiden pieniltä ja vaatimattomilta vaikuttavien asioiden painavuus. Kun näihin osasiin tulee korjaamaton vika, olemme kusessa. Ne kettutytöt ja -pojat, puidenhalaajat ja huuhaatieteilijät, jotka ovat puhuneet luonnon ja eläinten puolesta, ovat varsin kipeällä tavalla olleet oikeassa. Mahtaa sattua riistokapitalistiin, fasistiin ja antifeministiin. Vähättelyllä ja suoraviivaisella ajattelulla tekee hallaa myös itselleen.

Kun ajattelemme lyhyellä aikajanalla tuloshakuisesti, kuten on ollut tapana ja on edelleen, on huomionarvoista muistaa, että niin ajattelee suurin osa ihmiskunnasta. Miten muutamme tätä koneelta vaikuttavaa tapaa tehdä ja ajatella, jossa oma etu on määräävä? Tarvitaan esimerkkejä jotka selvästi osoittavat, että toisin tekemällä voi pärjätä ja että on olemassa toisenlaista rikkautta kuin taloudellinen. Talous on se mittatikku, jolla kaikki mitataan, raha. Painotamme taloutta ja taloudellista kasvua juuri luonnon ja ihmisten kustannuksella. Luonnosta riistämme arvon, mikä siitä irti lähtee ja se tapahtuu tehokkaasti lyhyessä ajassa, jonka jälkeen siirrymme toiseen kohteeseen. Ajattelu on niin yksinkertaistettua, että on kummallista, ettei toiston haitallisuus aukene siellä missä sen pitäisi. Samaa taloudellisen hyödyn kautta ajattelua tehdään kaikkialla missä hyödynnetään eläimiä ja luontoa. Ne ovat täysin ihmisen otettavissa vailla muuta arvoa kuin se, mikä niillä on ihmiselle. Miten arvo ihmiselle mitataan, miten jonkun arvo havaitaan ja saadaan käyttöön? Mitä ihmisen on hyödynnettävä ja mikä on hyvä jättää hyödyntämättä?

Ihminen arvostaa eniten välitöntä hyvää oloa, joka on koukuttavaa. Pyrimme elämään hyvässä olossa, karttaen huonoa oloa. Olemme paljon mielitekojemme ja kuvitelmien vietävissä. Voittajia ovat ne, jotka kykenevät käyttämään systeemiä parhaiten omaksi hyödykseen. Tätä kiiltoa silmissä pidetään älynä ja oikeutena. Sillä perustellaan turkistarhaus, tehomaatalous, yritystuet ja tehokarjantuotanto. Onko otettava kaikki, mikä on otettavissa, vai voiko jotakin jättää ottamatta? Kaikki tehdään niin tehostetusti kuin on mahdollista puristaa kuivaksi. Puristaminen on hyvä sana tässä kohtaa, tiristäminen. Niin paljon kuin ihmisen voimilla irti lähtee ja sitä kutsutaan edistykseksi. Meidän olisi ajateltava hyödyn ajatus uudelleen. Mikä on tarpeellista ja kaikkia hyödyttävää perustavanlaatuisesti, ei antamalla välitöntä mielihyvää niinkuin sokeri, vaan pitkäkestoisesti pitää kylläisenä. Oikeutus kaikelle on edelleen raha ja oma etu. Edistystä olisi huomata tekojen vaikutukset pitemmällä aikavälillä ja ymmärtää tulla vähemmällä toimeen. Se olisi todellista edistystä.

Terveisiä KHO:lle

Kaikki nämä kaunokaiset henkäilevät jalkojemme juuressa viimeistä syksyään. Pientä kaistaletta lukuunottamatta koko Kaitasuo muutetaan rahaksi.

Niin että oikein kylmiä terveisiä (etenkin kihokilta) Riitalle, Mikalle, Vesa-Pekalle,Tainalle, Jannelle, Ollille ja Tuirelle, näille Korkeimman hallinto-oikeuden veijareille, jotka 18. elokuuta varmaan toisen kampaviinerin jälkeen päättivät myöntää Viipurin Turve ja Multatehdas Oy:lle luvan turpeenottoon.

Kaitasuon lähes 10 000 vuoden taival päättyy kaivinkoneiden möyhennyksessä mustaksi maaksi, jossa ei kasva mitään pitkään, pitkään aikaan.

Kyseessä ei ole mikään vähäinen mylläys Urjalan ja Humppilan rajamailla – turpeenottolupa on myönnetty 80 hehtaarille.” https://www.aamulehti.fi/hyvaelama/kavimme-katsomassa-milta-9-000-vuotta-elamaa-tuonut-suo-nayttaa-oikeus-myonsi-turpeenottoluvan-ja-kaitasuo-tuhotaan-200365873 

https://sites.google.com/a/rams.colostate.edu/rolston-csu-website/environmental-ethics/ee-chbk/aes-swamps-finnish/aes-swamps-finnish-a-pdf

Napanuora/Cord, SuoMen-performance, silently dragging roots back to the marsh/hiljaisesti konkeloiden takaisin vieminen suolle, 1998

Napanuora, Konkeloiden raahaaminen kasasta takaisin suolle, 1998, Suon estetiikka, SuoMen-ryhmä

Mieskasa. Essee tv-urheilun massavaikutuksesta: Millaisena ajattelemme urheilun.

Jonkun on kuoltava, mut kaikki sankareita. Lopulta kaikki on yhtä sotaa, mutta sodan keskellä voi urheilla ja se merkitsee rauhaa. Urheilu on universaali kieli, koska säännöt ovat samat.
Slow motion replays, Super slow motion, Super slow slowmotion replay and superfast it was over in couple of seconds http://www.bbc.co.uk/news/magazine-19726898 Shared language of sports and politics.

Maali!! Mieskasa mieskasa, mieskasa, (onni) syleily, tukehtuminen, maali! Urheilu tv:ssä tuo pakahduttavia kokemuksia. Eläydymme täysillä omiemme tappioihin ja menestyksiin. Ravit, jalkapallo, jääkiekko, talviurheilulajit, mitä niitä nyt on. Jotenkin eläimellistä (pärinää). Massa, se on se formulakuski. Ne tienaa paljo, kuskit. Naisten urheilu, naisurheilu kuten vammaisurheilu saavat vähemmän huomiota mediassa, tosin tilanne kenties muuttumassa hitaasti. Etuliitteet nais- ja vammais- karsinoidaksemme varsinaisesta miesten urheilusta poikkeavat, miksi niin. Eivätkö naiset urheile tosissaan vai liekö hitaampi tahti vähemmän kiinnostava. Mitä tehottomampi meininki, sitä vähemmän katsojia, sen vähemmän tuloja vai mikä logiikka? Mikä on urheilun etiikka? Onko se rahan tekemisen, menestyksen, kilpailun kautta tuleva nopeat syövät hitaat ja voittajat ovat voittajia niin kauan, kun eivät häviä. Entä urheilun seuraamisen logiikka.

Katsomisen kohde on lopulta katsoja itse. Onko maali katsojan halujen ja tekojen kohde? Tapahtuma, joka ohjautuu katseen kohteena olevan luotua jotakin haluttavaa? Pointti on se, ettei tiedä mitä saa ja joutuu jännäämään tulosta. Mikä on kiinnostavaa huippu-urheilussa ja miksi. Ihmiset tekevät äärisuorituksia, itsensä ylittämisiä, tuloksia, yhä nopeampia ja kovempia. Sitä ei voi tarkalleen koskaan tietää kuinka, mutta analysoida voi ja sitä vasten kalkyloida kuinka tulevaisuudessa ihminen pätee, jos haluaa pelata varman päälle kuten tv:ssä halutaan ajatella. Tulos ja katsojaluvut tekevät asiasta hyvän ja pätevän. Onko johtotähtenä innostus, palo, tunne, pyrkimys johonkin parempaan. Niin kai. Vaikea uskoa tai sitten meillä on TV:n kanssa eri näkemys mikä on hyvää. Entä mitä ajattelet, kun katsot urheilua tv:stä? Onko ajatuksesi, etteivät asiat muutu ja seuraamme samaa tapahtumaa paremmilla välineillä yhä uudestaan ja uudestaan? Onko urheilun seuraamisessa oleellista, että ei keskity enää omaan arkeensa? Onko tunteenpalo riippuvainen kansallisen edun saavuttamisesta, voitosta ja kunniasta täydellisenä hyvänä, kansakunnan näkyvyydestä, saadusta positiivisesta tunnesaldosta, joka kestää ja yhteenkuuluvuudesta, joka syntyy yhä uudestaan? Voiko samoin viihtyä ja jännittää urheilun parissa ilman varsinaista omaa puolta? Miksi on niin, että urheilu on valjastettu kansalliseksi edustuskoneistoksi? Miksi juuri urheilu koskettaa niin monia tällä tavoin maan kaataen tai nostaen? Kilpailu ja voittaminen että häviäminen ovat jotakin perusihmisyyttä, jota toteutamme. Pärjäämmekö me? Olemmeko hyviä verrattuna toisiin maihin. Kansallistunnon nostattajana urheilu on ylittämätön, siis usein vielä ihmisten kesken, jotka eivät itse urheile. Onko urheilu teatteria, reality-ohjelmaa vai molempia, ilman valmista loppua, ainoastaan toiveita paremmasta. Sopupelithän eivät käy. On oltava tosissaan oikealla tavalla. Elettävä voittaakseen muttei vilpillisesti. Lopputulos on arvoitus, siitä jännitys, arvaamattomuudessa ja yllätyksessä. Haluamme jännitystä ja dramatiikkaa, nopeutta, vaihtuvuutta, verenmakuisia kohtaamisia kuin sodassa vihollisten taistellessa ja jommankumman voittaessa mutta kaikki elossa ja kaikkensa antaneina. Siitä myöskin vaihtoehdottomuus ja kamala pettymys, kaikkensa antamisessa. Jonkun on näennäisesti kuoltava. Mut’ kaikki sankareita.

Mestarien liigan finaaliottelua odotellessa on alkuhappening, noin puoli tuntia. Siis kyseessä jalkapallo (eng. soccer). Studio on hyvin asiallinen. Kommentaattorit ovat virallisesti puvut päällä. Alustavat ottelun, esittelevät pelaajia. Valmentajia kuullaan kansainvälisessä tiedotustilaisuudessa. Mitä he sanovat? Kertovat pelaajien ominaispiirteistä pelaajina kuten, hän ei ole koskaan vihaisen näköinen ja hän on ensimmäistä kertaa finaalissa ja on nälkäinen, millaisen panoksen joku antaa kokonaispelille. Olen ollut seuraamatta kansainvälistä jalkapalloa tähän asti, joten yllätyin kuullessani mestarien liigan virallisen hymnin 2013 (kuin kansallis-). Kuinka vakava hartaus muovautui pelaajien kasvoille kädet munilla.

Perinteisesti pelin alussa pelaajat seisovat rivissä katsomoon päin tervehtien katsojia, tuomareita ja esittäytyen. Peliä ennen tällä kertaa on näytösluonteinen keskiaikainen taistelu (2013 mestarien liigan finaali). Mahtipontisuuden päälle liimaaminen Lontoon Wembleyn areenalla tuntui kummalta. Kaksi saksalaisjoukkuetta saivat kuninkaalliset ja näytelmälliset puitteet. Kuninkaallisuus tässä yhteydessä vertautuu oksennukseen housuilla ja kuinka kauan oma kuva näkyy. Bayer Münchenin fanit saapuvat kolme tuntia ennen ottelua areenalle. Dortmundin kannattajat ovat hitaampia. Fanijoukoillakin on ominaispiirteitä. Pelin aikana meteli on huikea harras messu. Oooooaaaaaaoooooaaaaaaooooooaaaaaa + koreografia stadionilla. Tahtiin taputuksia (antaumus ja hauskuus), hyppyjä tahtiin. Hyppelehtiviä halauksia miesten kesken, homoeroottisuutta ei lienee, mutta yhteiset asut ja meininki. Väreinä mustakeltainen ja punamusta. Pelottavan samankaltainen joukkolaulu ja mölinä kuului myös vastikään homo-avioliittoa vastustavien ranskalaisten http://www.reuters.com/article/us-france-politics-gaymarriage-idUSKBN12G0T9 (150000 ihmistä otti osaa 2013) http://www.nytimes.com/2013/05/27/world/europe/thousands-march-in-france-against-gay-marriage.html mielenosoitus-mellakassa, jossa otettiin yhteen puolialastomien feministien sijaan poliisin kanssa. Tarpeetonta lienee mainita, että jalkapallo on fanaattisuuteen asti suosiossa Ranskassa. Jalkapallo kuten jääkiekko ovat vahvasti hetero-mieskuvaa vahvistavia, vahvalla miehisyydellä pelaava kulttuuri, joka pitää jotakin muuttumattomana. Samainen mielenosoitus toistui myös tänä vuonna 2017, siis homo-avioliittoja vastaan ja keräsi suuren massan.

Olen minäkin asenteellinen. En kannata fanaattisuutta, perinteisiä sukupuolirooleja, nationalismia, jonka johdosta urheilumenestyksen eteen tehdään asioita, joista ei voi puhua ääneen, syrjintää, joukkotappeluita, rahan syytämistä huippu-urheilulle lasten ja nuorten sijaan. Puhumattakaan muista urheilun lieveilmiöitä, kuten massaturismia, prostituutiota, urheilun kulutuksellisen ja viihteellisen puolen korostamisesta mediassa, kaiken median mammuttimaisesta täyttöasteesta urheilulle. Kiinnitetään valtavaa huomiota huippupelaajiin, tiettyihin lajeihin erityisesti ja urheilun mieskeskeisyys on edelleen omituista. Se on miesten juttu, aivan kuten sota ja taide perinteisesti. Asiat, jotka etsivät, nostavat ja tekevät sankareita. Toki katsojien sukupuoli määrittää mitä näytetään, kuten on loogista, paitsi taiteessa. Kuten tavallista tunteet joukkourheilutapahtumia kohtaan ovat joko puolesta tai vastaan, inhoa, ihailua ja innostusta ja on hyviäkin puolia yhteenkuulumisen tunteesta puheenaiheisiin. Kuten aikamme on urheilu myös narsistista oman edun tavoittelua, joka ei kuulosta siltä mitä urheilun odotetaan olevan: innostusta, iloa ja mukavaa tekemistä, jossa ylitetään itse. Enkä puhuisi reilusta pelistä etenkään huippu-urheilun kohdalla, mutta massatapahtumat puolustavat paikkaansa juuri karnevalistisen hurman ja ilon kokemusten kautta. Siksi olisi entistä tärkeämpää pitää peli puhtaana. Sanonta pelata omaa peliä kuulostaa myös niin homeiselta kuin mikä tahansa sisäänlämpiävä yhteisö. Pelitermistön ajautumisen yleiseen kielenkäyttöön voi toki nähdä hauskana kielenkäyttönä ja toisinaan itsekin revin pelihousuni, kuvainnollisesti.

Laulu, liput, värit, makkara ja olut. Katsomo hiljenee, pelaaja itkee. Näytetään itkevä mies ja julkiset intiimit tilanteet, joihin voi tunnetasolla ottaa osaa, tuntea empatiaa, herkkyyttä, kanssaihmisyyttä ja ihailua. On meneillään maskuliininen performanssi, joka ottaa askeleita feminiinisyyteen. Kuinka määritellä urheilu maskuliinisuuden kautta ja miten urheilu määrittää maskuliinisuuden muuten kuin voiman ja kestävyyden kautta? No kaikilla on oltava lihakset nykyään ja kuka kehon määrittelee yhä uudelleen samalla tavalla mutta vietynä ääreen, joten jotakin muuttuu. Maskuliinisuudella on tiukat rajat, joka on nykymaailmassa edelleen iso ongelma. Puhutaan myrkyllisestä maskuliinisuudesta, machoudesta, peräänantamattomasta itsepäisestä miehisyyden mallista, jossa fyysisellä voimalla pidetään hallinnassa heikkoja ja ajetaan pois näkyvistä ne, joista ei pidetä. Miehessä ei saa olla hiventäkään naisellisuutta eli heikkoutta ja haavoittuvuutta, paitsi että pitkät hiukset, timanttikorvakorut, muotivaatteet, tapa puhua tuovat lisäulottuvuutta karskiuteen ja jäyhyyteen, kuten kaunis vaimo, tyttöystävä, ostetut asiat lisäävät ulottuvuuksia persoonaan. Uhoaminen, pullistelu ja voittaminen merkitsevät rajojen vetämistä, nykyään kun on menestynyt voi olla herkempi. Sellaiseen voi samaistua, kun tuntee olonsa heikoksi. Ulkonäöllä koreillaan, koska miehisyys on muutoksen tilassa, mutta millaisessa onkin kiinnostava pohtia juuri urheilun kautta.

Homous ja heterous urheilussa ovat vielä perinteisissä asemissaan. Hikisyys ja homous sopivat kenties liian hyvin yhteen miehisessä skenessä jossa miehisyyden epäileminen, liika naismaisuus ovat suorastaan rikollisia tekoja. Sellaiselle tyypille nauretaan, häntä kiusataan ja hyljeksitään. Kuinkas voi pärjätä muuten kuin oppia puolustamaan itseään, kova maailma on miesten maailma. On oltava samassa pukukopissa ja suihkussa. Lihaksikas keho on seksikäs, puoleensavetävä, kehon esittäminen voimakkaana tahdonalaisena veistoksellisena haluttavana saavutuksena, työn tuloksena, jonka avulla voittaa kilpailun on jotakin erinomaista. Työtä kaihtamattomuus, raadanta menestymisen eteen, halu voittaa, kehon hallinta ja lihaksikkuus ovat haluttavia ominaisuuksia huippu-urheilun ulkopuolellakin. Ne edustavat pärjääjän habitusta. Kuinka kantaa itsensä, kuinka tehdä itsensä ja menestyä. Se on vaihtoehdottomuuden maailma, se, jossa on vain häviäjiä ja voittajia. Kilpailu voitosta on raadollista, ehdottomuus on raadollista ja kuluttavaa henkisesti. Kakkossija voi olla pettymys. Pettymys on se, joka tuotetaan itselle ja kannattajille kun hävitään. Pettymys on kuin kunnian menetys tässä tapauksessa, heikkous ja huonommuus.

Kentällä valmentaja Diego Maradona suutelee pelaajia. Pelaajan suoritukseen liittyvää kehumista ja teatteria. Erotisoivassa lukutavassa eli kuinka katsoa kuvaa, jossa mies suutelee miestä ei silti ole homoerotiikkaa vaan innostusta. Erotiikka on ulkopuolella niissä naisissa, jotka esiintyvät väliajalla. Kuka erotisoi ja ketä, suutelevathan miespoliitikotkin, mutta miksi. Mikä on eroottista, on treenattu mieskeho, hikinen, voittoisa, yritteliäs ja kuinka pitkälle urheilun eroottisuus viedään tai kuka sitä vie, kun suurtapahtumien nais-miesasetelma on aina sama. Haluaahan mies olla halun kohde. Naisen ja miehen eroottisuus ovat aktiivinen ja passiivinen pysyvästi vastakohtina. Moottori-urheilussa jako on selvä. Nainen poseeraa kimmeltävän ajokin kyljessä vähän vaatteita yllään ja tekee halukkaasti niin. Ajajista hämmentävän harva on nainen, vaikka voisi kuvitella, ettei ajotaidoissa ole kysymys sukupuolieroista. Eroja toki on, mutta onko vauhdissa. Millaisia ominaisuuksia vaaditaan rallikuskilta ja kuinka paljon rahaa vaaditaan, että voi ryhtyä kuskiksi? Mitä tallit, jotka kuskeja palkkaavat odottavat ja kuinka paljon ajajan sukupuolella on merkitystä? Onko ajaja pelkästään voittoisa rohkea mielikuva, jota nainen ei voi olla? Kuva, joka tallista halutaan antaa, on suuri sankarillinen mies tekemässä suuria tekoja. Ostavathan naisetkin autoja, mutta erilaisia kuin miehet. Mikä on ralliautoilun kantava voima ja syy kilpailla on vauhti, ääni ja laitetestaus. Tallit kehittävät mahdollisimman kestäviä ja nopeita autoja. Onko muita syitä kuin mainostaminen ja uuden teknologian testaus? Millä tavalla autoilu liittyy seksiin, mielikuviin, jolla ralliurheilua myydään, tai siis mieskuvaan, prostituutioon, vedonlyöntiin, kaahailuun, auto- ja viihdekulttuuriin, jossa elämme. Kovaa ajaminen vertautuu ns. kapinallisuuteen, aivojen narikkaan heittoon, vapauden tunteeseen ja holtittomaan elämään eli luodaan täydellinen kiiltokuva tekevästä miehestä, jostakin tavoittelemisen arvoisesta sankarillisuudesta ja rahan tekemisen kulttuuri, jossa mikään ei ole tarpeeksi.

Urheilijan kävely areenalle, vilkutus, keskittyminen, juoksu, juoksentelu, hengittely, puhina. Valtava määrä kovaa työtä muutaman sekunnin tai tunnin kliimaksin tähden. Eikä se riittänytkään.

Kuvaa urheilusta tv:ssä ei ole vaikea pilkkoa osiin. Se on “täydelliseksi” luotua ohjelmaa täydellisyydestä, täydellisyyden tavoittelusta ja sen palvonnasta. Valmiiksi pilkottua, teatraalista, hulluuden partaalle, joka huipentuu katsojajoukkojen karnevaaleissa peliareenoiden ympärillä. Niin olisiko urheilua ilman katsojia. Yhteisöllisyyden tuntuna, kuulumisena, oman puolustamisena, tunteiden jakamisena, ilona, kenties sekasortona. Usein urheilusta kiinnostumattoman kysymys on, miksi seurata jotakin, jossa potkitaan nahkakuulaa tai pientä mustaa lätkää jäällä, jota isot miehet ajavat takaa eli viitataan aikuisten lapselliseen käytökseen ja vähäjärkisyyteen. Urheilussa ei kliseisesti käytetä aivoja. Toisen kummallisen toiminnan vähättely ei menoa haittaa, yhteenkuulumisen tunne on niin voimakas ja tekeminen, mikä on tärkein pointti lasten ja nuorten urheilussa, joka kehittää ihmistä kokonaisvaltaisesti kollektiivisena tekevänä olentona. Ei urheilu noin yksinkertaistettuna kuvauksena järkevältä puuhalta kuulostakaan, mutta järki on mainitsemissani asioissa, joista yhteisöllisyys kenties tärkein, kuuluminen, tunne ja niiden esittäminen. Avoimet tunteet urheilussa ja autenttisuus eli suora lähetys ja sen odottamattomat onnen hetket. Mitä on siinä pyhän hetken tunnussa, kun kansalainen tuo mitalin olympialaisista. Sankarillista kuin oman maan puolustus vihollista vastaan. Kuinka avoimia tunteita ja kuinka avoimia kommentteja lopulta voi tässä kontekstissa ilmaista. Epäisänmaallista käytöstä on tuoda maalleen huonoa mainetta, häpeää – tällaisiako te olette. Joo, tällaisia me ollaan.

Urheilijan ylenpalttinen feminiinisyyden esille tuominen ponnauttaa urheilijan valokeilaan: juoksijan pitkät kynnet ja erikoinen seksikkyyttä korostava pukeutuminen, paljas iho, vahva meikki, pienet bikinit. Siinäpä erotisoivalle katseelle paikka. Sama koskee myös miehiä, seksistyminen, ja pohdinta, miksi jääkiekkoilijoiden tyttöystävät ovat usein missejä. (Kauanko sitä jaksaa pohtia.)

Pelaajien näytteleminen eli tuo toinen löi ja sattui niin hemmetisti, vaikkei sattunutkaan ja seuraa vapaapotku, kivun esittäminen. Opetetaanko näyttelemistä jalkapalloilijoille erityisesti? Tai annetaanko pelaajille ohjeita, kuinka kentällä pelataan niin kokonaisvaltaisesti, että kieroilu ja suoranainen valehtelu ovat sopivia keinoja voittoon? Ilmeisesti, koska pelaajien näytteleminen on yleisesti tiedossa oleva asia ja epäilyn kohde. Siis teatteria, onko teatteri urheilua? Äänet, etenkin jalkapallossa yleisön mylvintä on iso osa peliä. Fanit osallistuvat ottelun rakentamiseen luomalla yhteisen tilan, jossa voi ilmaista itseään melko vapaasti. Se on suoja-alue, atmosfääri. Kameratietoisuus – temput, joita tehdään siksi, että peli kuvataan ja omalla käytöksellä halutaan ilmaista tukea, kuulumista joukkoon ja näyttää se mahdollisimman monelle, halu esiintyä, olla esillä. Jokainen voi nykyään olla esiintyjä median ansiosta. Sananvapauden ja luovuuden kannalta hyvä asia.

Entä kuinka urheilija voi lähetyksessä käyttäytyä ja miksi urheilijalta kysytään suorituksen jälkeen, kuinka suoritus meni (eikö se ole jo selvä, kaikki näki) ja kuinka hän itse analysoi urheilutekonsa. Miten arvioida suoritus, joka on tavallaan aina samanlainen, mutta urheilija pyrkii ylittämään sen? Hän teki kaikkensa, parempaan ei pystynyt tällä kertaa jostakin syystä. Rajallisuutemme luo tuskaa. Kuinka suoritustaan voi analysoida ylipäänsä. Mistä sitä tietää miksi se meni niin kuin meni. Analysoinnin tähdentäminen on keskiössä, puheessa täydellistäminen, kuinka kohdistaa ja tarkentaa kun on juuri ponnistanut äärimmilleen. Kuinka tärkeää on kuka analysoi? Kuka on luotettava analysoija muu kuin entinen valmentaja, entinen huippu-urheilija. Kehen muuhun katsoja luottaa? Kuinka luottamus synnytetään, on huippusuoritusten kautta. Onko luottamuksen osoitus, että katsoja palaa katsomaan samaa ohjelmaa uudestaan? Vai voidaanko puhua luottamuksesta? Ehkä se on kokonaan väärä sana tai ilmeisesti joihinkin odotuksiin on osattu vastata. Paluun aikaan saamiseksi, katsojan paluu, tai kun ei tullut töllöstä muutakaan, jupinaa. Mielenkiintoista on millaiset piirteet puhujassa ja millaiset sanavalinnat luovat luotettavan kuvan, mitä sieltä suusta tulee, kuinka paljon ja missä tahdissa. Myös lupa puhua kameralle on jonkinlainen luottamuksen ja uskalluksen osoitus, kaverillisuus, selkään taputtelu. Mielipiteesi on tärkeä. Hetkellisyys, hetken tallentaminen muistoksi, elin sen hetken, josta puhutaan.

Kuinka urheilun seuraaminen tv:n kautta on muuttunut, selostajan käsien huitominen, punainen naama, pelleys, kerronnan sujuvuus, ylitseampuva into voitosta, joka saa katsojan nauramaan, mutta eläimellisyys ei käy, siltikään,  on oltava asiallinen. Mutta eivätkö fanijoukot mylvi, hulinoitse, apinoi, karju, näytä muutenkin tunteitansa avoimesti joukkotappeluun saakka? Formulakisojen yhteydessä on käsittääkseni säännönmukaisesti prostituutiota varten tietyt paikat, miehisiä tarpeita täyttämään, naiset ovat vähäpukeisia, ja olut virtaa. Säännönmukaisesti ajajien tyttöystävien kuvat käsilaukkuineen ja aurinkolaseineen kuvittavat iltapäivälehtiä. Urheilukisojen seuraaminen antaa luvan olla vapaalla, hurrata äänekkäästi, tuhlata rahaa, kännätä, huorata, nimitellä, tapella, käyttäytyä muutenkin holtittomasti, imitoida ihailemaansa urheilijaa kaahaamalla, pukeutumalla joukkueensa paitaan ja väreihin, toisin sanoen karnevalisoida arki äänekkäästi, sotkea julkisia tiloja kuseksimalla ja roskaamalla. Tehdä asioita, joita ei muuten tekisi tai ainakaan julkisesti. Karnevaalisuus myös häiritsee niitä, joita urheilusuoritus ei sytytä, joko häviäjäpuolta tai naapureita. Jääkiekon maailmanmestaruus antaa luvan käyttäytyä näin Suomessa, ei kovin moni muu tapaus.

Median muuttuminen joustavammaksi/suvaitsevammaksi käytöskoodiltaan on suupalttien ja verbaalisesti taiturillisten selostajien ja sosiaalisen median televisioon tulon myötä käynyt luontevasti. Sosiaalisen median kommentointivirran ja mahdollisuus seurata livenä, olla livenä, ottaa osaa – En tiedä mitä tuo muutos, joka on jatkuva, lopulta on tehnyt ja tekee sille mitä tv:stä näemme ja kuinka maailma näyttäytyy. Kankea ja asiallinen tyyli on kaikkoamassa pikkuhiljaa. Tuloksellisuus antaa tilaa urheilun viihteellisyydelle ja urheilun muassa puhutaan lieveilmiöistä, hyvistä ja huonoista eikä ainoastaan keskitytä suoritukseen ja kuinka siihen on päädytty.

Mieleen jäävimmät “urheiluteot” ovatkin olleet niitä, joissa on ilmennyt urheilijasta jotakin persoonallista ja omaperäistä esiin, usein skandaalimaista käytöstä urheilijalta urheilun ulkopuolella. Tähän moni urheilija jo pyrkiikin, näytöksellisyyteen, spektaakkelimaiseen esitykseen maalin ja pelin jälkeen. Uskallukseen ja tunteiden näyttämiseen. Näihin tilanteisiin kamera(-mies) kiinnittää huomiota. Tuuletuksia, että maalitilanteita verrataan ja katsotaan hidastettuna useaan kertaan, kuinka se meni. Näin saadaan aikaan kertomus herooisesta urheilijasta, joka antaa kaikkensa pelille, jota rakastaa sitä mitä tekee ja elää täysillä.

Selostajan on tunnettava peli, pelaajat, joukkueen huoltajat ja manageri, että valmentajat, jotta voi kertoa heistä katsojalle. Kuka valmentaja sai potkut, koska joukkue ei menestynyt. Uusi kehiin. Näytetään pettyneen valmentajan kasvot, kuinka ne ovat tuskasta hikiset tai käsi hän on kasvoilla itkua pidätellen. Tunteet ovat pelissä, miehiset ja suuret. Millaiset kuvat toistuvat, kuinka useasti maalitilanne näytetään, millaiset äänenpainot selostajalla on käytössään, mikä on kuvan, toiston ja äänen suhde? Selostaja on ammattipuhuja. Parhaimmat, ne, joilla on mukaansatempaavimmat jutut ovat huippusuosittuja julkkiksia, joiden ansiosta urheilun katsomiselämys on kihelmöivämpi ja hauska. Joka taas kehittää koko tv-urheilun presentaatiota, ja tulevia lähetyksiä, koska koko ajan on muututtava, oltava kenties hiukan edellä muutosta kuin vain olla osa sitä. Onko muutos viihteellistyminen? On selviydyttävä tilanteesta kuin tilanteesta. Tiivis tunnelma on aina maalilla, hiukan odotteleva ja viipyilevä, tarkasteleva kerronta seuraa. Kuinka tilanne etenee maalille, kuinka maalille päästään. Mitä kentällä tapahtuu, mitä kentällä tapahtuu. Eläytyvä selostaja on kuin pelaaja, pelaten molempien puolella.

ENTÄ KUINKA SUOMI PÄRJÄÄ?

Urheilukisa alkaa jo ihmisten mielessä odotellessa h-hetkeä, arvuutellaan kuinka pelissä käy. Veikataan ja pelataan rahapelejä, keskustellaan. Odotetaan, jännitetään. Urheilu on juhla, median ja mainostajien maisemoima kulutusjuhla, jossa kuluttavat kansakunnat eli katsojat. Pärjäämisestä onkin kyse kokonaisvaltaisesti. Olympialaisten saaminen kotikisoiksi on jo voitto. Maan valmisteluja seurataan, koska ne kestävät vuosia eikä budjetissa säästellä, koska näkyvyys on maailman suurimmissa kisoissa a ja o. Siis mitä näkyy ja mitä ei. Urheilu-alueen siisteyden ylläpitoon käytetään runsaasti voimavaroja. Kuten olympialaisten tieltä poistetaan kaduilla asuvat köyhät omiin slummeihin. Turistien ja katsojien ympäri maailmaa on nähtävä parhaat puolet ilman sosiaalisia ongelmia painamassa tunnelmaa. Suuri urheilutapahtuma on egobuusti maalle ja tuo mainoksen lisäksi turistien rahavirran. Urheilussa liikkuukin valtavat summat, jotka kerätään katsojilta ja mainostajilta
.
Huippu-urheilijoiden palkkiot puhuttavat juorupalstoilla, kuten urheilijoiden yksityiselämä. Kauniit vartalot ja kasvot myyvät urheilu- ja luksustuotteita. Ihailtujen sankareiden oletetaankin olevan esillä. Terveys-, kuntoilu-, laihdutus-yms. business kukoistavat urheilun avustuksella. Terveyttä, kauneutta ja nuoruutta on helppo myydä ja urheilija kehollisuuden kautta helppo erotisoida, saada kaupaksi. Juuri vastikään naisrantalentopalloilijat saivat luvan käyttää peittävämpiä asuja bikinien sijaan. Seikoissa, yksityiskohdissa kuinka miehiä ja naisia kuvataan urheilutilanteessa, on eroja. Pyllistävä naistakamus on helppo kuvauskohde ja katseenvangitsija lehden sivulla. Naisten oletetaan olevan seksikkäitä urheilun ulkopuolella. Lihaksikas nainen on itsevarma, terveennäköinen ja vahva mutta onko hän naisellinen. Kuinka moni seuraa urheilua seksikkyyden takia? Edellisissä Olympialaisissa beachvolley katsomot olivat aina täynnä. Herättääkö urheilija luottamuksen juuri terveellisellä elämäntavallaan ja voittaakseen maalleen? Miksi juuri urheilija on luotettava?

Kävely muuttuu lihasten kasvaessa miehekkäämmäksi, otteet urheilussa ovat riuskat, on voitettava ja oltava koko ajan parempi. Ihmisellä on tavoite ja keinot saavuttaa se. Pärjätäkseen, noustakseen huipulle on oltava narsisti ja haluttava sinne ja myös esille. On kyettävä olemaan katsottavana ja luomaan tarina myös verbaalisesti, joten huippu-urheilu ei vaadi ainoastaan urheilullista lahjakkuutta. On osattava viihdyttää ja puhua. Jos ei osaa, on oltava hyvännäköinen ja palvottavissa. Luotava itsestään idoli, jollaiseksi moni nuori haluaa, katseen kohteeksi. Tulla katsottavaksi, seurattavaksi. Tuota narsismia tukee ralliautoilijoiden kauniiden tyttöystävien ja vaimojen koristeenomaisuus. Piipahtaminen varikolla, käsilaukku ja aurinkolasit.

Suomessa urheilijat ovat vielä sangen vakavia eikä idolikulttuuri ole samanlainen kuin esimerkiksi jalkapallossa muualla maailmassa. Suomalaiset mainostavat maitoa ynnä muita ns. terveystuotteita kiltisti kilteillä urheiluhahmoilla, ehkä joku avioero ja kaahailu-uutinen tai kännissä toilailu tai omituinen kannanotto Twitterissä, on jo vakava paikka. Harri Ollin keskisormen näyttäminen miljoonayleisölle hyppykisojen yhteydessä oli lööppikamaa ja huonoa mainosta. Mielestäni se oli parasta urheilua. Sopimatonta urheilun puhtoisessa pinnassa, josta kaikki tietävät, ettei se nyt niin puhtoista ole. Urheilijalle ei sallita julkista juopottelua tai muuta itsetuhoista käytöstä, mutta sitä jotenkin odottaa ja olettaa tapahtuvan, kun on juhlittava. Ura voi olla ohi hetkessä. Huippu-urheilijan ura on riippuvainen valmentajista, mediasta ja mainostajista. Kuinka urheilijan lopulta käy tarkoittaa sitä, että hän itse on pelinappula ja asettaa itsensä siihen asemaan, mainoskyltiksi. Millaiseksi hänen julkisuuskuvansa muodostuu, ja kuinka se jatkuu urheilu-uran jälkeen, kenties riippuu kuinka suhteitaan on hoitanut. On osattava pelata annetuin tiukoin säännöin ja tässä pelissä.

Vallan määräytyminen, vallan käyttö ja katsojan ohjailu, psykologinen kontrolli on saada katsoja jännityskoukkuun, tunneloukkuun, kollektiiviseen tarinankerronnan huumaan, joka jaetaan ja jota jatketaan iltapäivälehdissä. Urheilulle pyhitetään lehdistössä useita sivuja etusivua myöten. Kiihkeätunnelmaisen pelin tähtihetket, tulokset ja tunnelmat, molemmin puolin sekä syyt voittoon että häviöön. Loukku sinänsä negatiivisena sanana ansana, pyydyksenä, ahnaana suuna, joka puhuu, pulputtaa sopii asetelmaan. Se on vangitsevuus ja tehtävä tv:ssä, koukuttaa. Täyttää tila, katsojan mieli, näkökenttä, tulevaisuus ja suunnitelmat. Television tarjonta herättää haluja, unelmia, mielitekoja ja antaa valmiita virikkeitä, luo tyylin, jonka voi ostaa omakseen. Niin voi tuntea omistavansa saman gloorian kuin tähtikultin päähenkilöt. Vielä enemmän niin kutsuttuna interaktiivisena aikana, jolloin sosiaalisen median kautta voi ottaa osaa ohjelman tekemiseen kommentoimalla. En ole varma keksinnön suomasta lisäarvosta ohjelmalle tai yhtään millekään. Chattailu, kevythumpuuki, kokeiluarvo, Twitter-kommentit, joo. Kuten taas, kulutusarvo ja tunne on melkoinen eli yhteistsemppi päällä. Toisaalta ihmisten käyttämän kielen tutkimuksen kannalta mielenkiintoista, kuinka nopea puhevirta tuo esiin jatkuvan ajatusten vaihdon merkityksellisyyden, median määräävyyden ajassamme, muutoksen nopeuden tai hitauden ja voi pohtia, kuinka aikaansaamamme muutos lopulta on tarpeen ja mihin se johtaa ja mikä muuttuu. Päädymme samoihin pisteisiin, kuin mistä olemme lähteneet kyllästyneinä jatkuvaan hälinään. Vähemmän on enemmän, on vain osattava valita vähemmän mitä.

Maisemointi ihmisen kuvana. Millainen mieli, sellainen maisema?

20160825_204904

Leikkipuistojen liukumäet ovat kaikki yhtä lyhyitä eli ei vaaraa putoamisesta, lelut eivät kovasti poikkea toisistaan. Suomessa todella tietää mitä saa. Yllätyksiä ei juurikaan ole luvassa. Hämmästyttävää sinänsä, koska ajatus suomalaisuuden ja suomalaisten erinomaisuudesta on omaleimaisuudessa. Sama kaikille-ajatus on ajatus tasa-arvosta ja jokaiselle suomalaiselle saman verran eväitä, joka ajatus on erinomainen, mutta voiko se toimia itseänsä eli meitä vastaan eli eväitä ei ole tarpeeksi kun ryhdytään uudistumaan ja tekemään jotakin uutta? Kuva on tasapäistämisestä ja turvallisuudesta, josta suomalaista peruskoulutusta erityisesti soimataan, ajatus joka saa meidät pelkäämään erikoisuutta, erilaisuutta ja poikkeavuutta? Ei saa olla erityisen hyvä, koska opettaja ei tiedä mitä sellaisen kanssa tehdään, ei saa olla erityisen poikkeava, koska ei sellaisenkaan kanssa tiedä mitä tehdä. Loppuuko luovuus samankaltaisuuden ja turvallisuuden vaatimuksessa?

Kaupunki on mielenmaisema ja kuva siitä mikä on sallittua tai kuinka kaupunkilaiset ajattelevat mitä voi tehdä ja kuinka olla. Mikä on kaupunkimaiseman funktio kun ajattelemme millaisia arvoja järjestämämme ja hallinnoimamme kaupunkinäkymä edustaa? Kaupunki, ainakin teoriassa, edustaa kollektiivisia arvojamme ja elämäntapaamme, entä muuta, orjallisuuttamme ja uskoamme samankaltaisuuden voimaan tai että jokaisella on mahdollisuus hyvinvointiin? Kaupunki näyttää siltä millaisia ihmisiä siellä asuu ja mitä he haluavat, elämältä ja kaupungilta. On edelleen osattava vaatia sellaista kaupunkia joka on asukkaita varten. Suomessa ajatus kaupunki kansalaisille toimii pääasiassa hyvin, silti kyseenalaistaisin edelleen tapoja tehdä edustus edellä ja ajatusta että kaupunki on ulospäin ulkopuoliselle katsojalle jotakin, ei niinkään sille joka on sisällä kaupungissa.

Perusarvojamme ja visioita hyvästä kaupungista vaalimme, etenkin poliittisia, ja inhimillisiä tarpeita jotka ovat kulueriä, mitä niistä. Toimivuutta painotetaan kyllä, etenkin autoilun kannalta, asioita joihin käyttäjänä, kaupunkimaiseman kuvaajana, katsojana ja pohdiskelijana kiinnitän huomiota. Suomalaisessa kaupungissa on ikuisen oloinen tiukka järjestys ja samankaltaisuus, joka taitaa olla lakisääteistä ja kovin rakennuttajien hallussa oleva. Joka kaupungissa toistuu geometrisesti säännöllinen, samankaltainen ajattelun ja tekemisen siisteys, parturoitu ja puhdistettu elämisen ja tekemisen idea tai ideattomuus. Jos maisemoidaan laitetaan ruohikolle suuri kivi ja istutetaan pensaita rajaamaan nurmikkoa. Millaisesta ajattelusta tai ajattelun puutteesta ja ihmiskuvasta toisto kertoo? Jonkunlainen säilömisen tarve ja pelko muutoksesta paistaa läpi. Mitä uudistuminen sitten vaatii että kollektiivisesti tapahtuisi muutos ajattelussa, oppimista miten nähdä toisin ja etenkin luonnollista kiinnostusta ympäröivää kohtaan? Millainen on hyvä kaupunki visuaalisesti on oletus materiaalisesta hyvinvoinnista, säännöllisestä järjestyksestä jossa perusasiat toimivat, ylhäältä määrätystä, joka on luutunut mieliimme, jota ajatusta edustavat materiaalivalinnat, suoruus, suorakulmaisuus jossa todellisuudessa vaikutelma on ideaköyhä toiston vankila. Virkamies joka ei ymmärrä että halpa tulee lopulta kalliiksi. Näkymä on toki tiettyyn pisteeseen asti tarkoituksellinen ja puhdas, häiriötön, särötön ja turvallinenkin kunnes home iskee. Voisiko hajuton ja mauton olla jotakin muuta?

20160812_122038
Uusi koulu- ja nuorisotilarakennus Lielahdessa Tampereella, joka edustaa uutta tapaa rakentaa oppimista varten. Pisteet Tampereelle!

Analysoida jotakin mikä on tehty lähes steriiliksi on kuin ajattelisi jotakin mikä on suunniteltu tyhjäksi, jota eivät käytä ihmiset vaan koneet ilman ihmisten tarpeita. Mistään ei saa kiinni muusta kuin omasta ihmetyksestä toistuvaa tapaa maisemoida hengettömäksi loputtomasti toistuvaksi samaksi ja vaikuttamisen mahdottomuus tekee turraksi että vihaiseksi. Toisto edustaa tietynlaista jatkuvuutta ajatuksellisesti, halvan suunnittelun jatkuvuutta ja muutoksen pelkoa, helppoutta johon pyrimme ja ajattelemisen vaikeutta jota kartamme. Pelkoa ärtymystä ja ihmetystä kohtaan, raivo repeää tuon tuostakin jos jokin muuttuu radikaalisti. Nykyään asiat muuttuvat huonompaan ja kallistuvat vaikka kaikki on helppoa ja jopa halpaa, mikä ristiriita. Vaikeus toki on monen asian yhtäaikainen huomioiminen ja vastuukysymykset, vaikeus ajatella toisin uudella tavalla tai jopa palata vanhaan, lainata vanhasta jota ei arkkitehtuurissa harrasteta on todellinen vaikeus. Vedotaan siihen ettei enää osata. Kun osaaminen katoaa niinkin nopeasti kuin on ilmeisesti tapahtunut, taantuminen vaikuttaisi olevan liian helppoa. Päättelen ettei meillä ole tarpeeksi vastusta että tarvitsisi ajatella vaikeita.

_1010019 (13).JPG
2014, Nimetön teos penkille

 

Vähättelyn merkitys

Tämä on henkilökohtaista, ikuista ja poistumatonta, mutta menen silti asiaan. Olemme vähättelyn mestareita. Itsemme ja toistemme vähättelyn ja tiedämme sen. Vähättely iskostuu meihin ja siitä hyvin vaikea kasvaa pois. Se on osa suomalaista kulttuuria, mutta myös osa ihmisyyttä eli hyvin toimiva osa kanssakäymistä kaikkialla maailmassa. Mitä asialle voisi tehdä onkin vaikeampi dilemma jota voi lähteä tarkastelemaan halustamme vahvistaa itseämme toisiin nähden. Tuolle henkiselle ongelmalliselle tapahtuu kovin hitaasti yhtään mitään, koska mielemme mekaniikka ja psykologia palvelevat tietynlaista menestyskulttia, vahvaa menestysihmistä, tietynlaista menestystä joka ei tahdo yleistä muutosta, heikkoutta eikä kaipaa kilpailua. Tahtoisinkin kysyä mikä on vähättelyn merkitys nykykulttuurissamme muu kuin orjuuttaminen. Miksi nöyryyttäminen ja latistaminen ovat hyväksyttyjä tapoja käsitellä ihmistä, käsitellä mitään. Oikeutettua kuin luonnollinen ja normi tapa (tapakulttuuri) ryhtyä käsittämään ja selvittämään (tai jättää selvittämättä) itseämme suhteessa ympärillämme oleviin olentoihin. Miksi olemme käsiteltävissä, hyväksikäytettävissä, nöyryytettyjä ja alistettuja? Kysyn, koska minulle vähättelynkulttuuri on suomalaisessa kulttuurissa, kuvataiteessa, työelämässä, koulutuksessa aina vastaantuleva inhimillinen taisteluareena (ei eläimellinen) ja asenne johon minun on vastattava yhä uudelleen, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Minä vastaan sellaista kehoa ja mieltä joka on vaikea sulattaa sellaisenaan. Se on nujerrettava ja litistettävä sopivaksi, epäsopivana ja vastustelevana sen voi hylätä.

Vähättely on tapa koetella yhä uudelleen jotakin jonka luulee tuntevansa. Väkivalta muuttumattomana, perusteettomana ja lopulta täysin turhana käytäntö, joka ei johda koskaan hyvään lopputulokseen kenenkään kannalta on pysähtymätön kehä. Se ei toimi rakentavasti opetusympäristössä, työssä eikä arjessa, mutta silti se on olemassa joka päivä, koska on ihmisiä joille ei ole kehittynyt muunlaista tapaa kohdata erilaisuutta ja vääristynyt omakuva. Niin erinomainen ei ole kukaan että voi kävellä yli, koska tahtoo niin. Ihmisten välillä hierarkioden ylläpito vähättelyn avulla on keinotekoinen todellisuuden kieltävä tapa pitää yllä luutuneet käytännöt ja saavutetut asemat, ettei mikään muuttuisi, ettei itse tarvitsisi muuttua. Uudet ajatukset saavat sijaa tällaisessa ilmapiirissä huonosti ja sellainen Suomi on, paikka jossa uudelle on sijaa hyvin vähän. Kuinka vähättelyyn vastaan, koska aina se on yhtä alentavaa, halveksivaa, väkivaltaista, katastrofaalista ja muuttumatonta. Vähättely on asennevamma ja otettu ylimielinen yhteiskunnallinen asema, johon minulla ei ole pääsyä, koska en tunne oikeita ihmisiä, minulla ei ole oikeita vaatteita saati oikeita leluja eli mikään millä on väliä ei ole oikein. Mikään ei muutu tällä rintamalla ja jos muuttuu niin kovin hitaasti. Mikä on vähättelyn pohja kun siltä otetaan pohja pois? Järjetön kysymys koska vähättely ei pohjaudu faktoihin ainoastaan kuvitteellisiin rakennelmiin joiden avulla yhteiskunta on pyörinyt ja pyörii. Järjetön fantasia joka palvelee vähemmistöä ihmisistä. Vähättely on siis pohjaton, perusteeton ja lähtökohdiltaan järjetön tapa lähestyä ketään tai mitään. Kun pohja on kuviteltu valta, kuviteltu voima, vähättelijä on helppo lyödä laudalta. Kukaan ei tunne sinua paremmin kuin sinä itse.

Olemme jotakin tai emme ole, aivan kuin se olisi jossakin tehty päätös ja riippuu siitä kuka katsoo. Entä kuka päättää kuka sinä olet ja mitä sinusta voi tulla. Päätös jonkin olemassaolosta ja merkityksestä on katse, tapa ottaa vastaan, tapa puhua, olla puhumatta ja valinta mitä puhutaan. Olemme aina toisiin verrattuna, aina materiaan, sukupuoleen, paikkaan kahlittuina. On lohdutonta että olemme jotakin pelkästään johonkin peilattuna emme itsenämme. Itse joka ei ole mitään ilman toista on melko yksin ellei hän opi näkemään tuon harhan läpi.

Sosiaalista puolta elämästä painotetaan kovin paljon. Entä jos se minkä ajattelemme sosiaalisena ei olekaan todellisuudessa sosiaalista eli vaikka kun puhumme vain itsestämme kuvittelemme olevamme sosiaalisia. Periaatteessa hän joka ei tuota suullista olemassaoloa voi lakata olemasta tai hänet voidaan määritellä hänen ulkopuoleltaan niin ettei häntä tavallaan ole koska häntä ei näy. Kuvitelma jatkuvasta puheesta sosiaalisuuden mittarina on erikoinen vaatimus.  Positiivisen, elämänkatsomuksellisen filosofisen sosiaalisen painottaminen viihteellisen ja hauskan olemassaolon peruste ja moraali. Ei ole lopulta oleellista mistä puhuu, kunhan tuottaa jotakin todistaakseen olemassaolonsa positiivisessa lemmikkieläimen kuvassa, toteemieläimessä joka todistaa hyvyyttä ryhmässä. On todella vaikea oppia suhteuttamaan oma itse oikeaan mittakaavaan ja arvoon näinkin vääristyneessä ja naivissa peilissä. Luultavasti tapan toteemieläimesi juuri nyt.

Vähättely on erityisesti naissukupuolelle tuttua, liian itsestäänselvää ja päivittäistä että se on jopa naismaista, vaikka luulisi että se on miesmäistä ylhäältäpäin katselua. Jonkin mitättömän tarkastelua. Jollei lyttää itseään on lytättävä joku muu ollakseen se mitä on ja enemmän, koska mikään ei riitä. Vähättelyä on vaikea myöntää ja siitä on vaikea puhua, ehkä sitä ei ole vaikea huomata, mutta on vaikea muuntaa järkeväksi rakentavaksi keskusteluksi sellaista sosiaalista ongelmaa, joka on juurtunut kanssakäymisenkulttuuriin, sukupuolirooleihin, kaikkeen hyvin syvälle. Syyttely ja syyllisen löytäminen on tärkeää, koska se on alku asian ratkaisemiselle, vaikka kartamme syyttelyä ja suoraa syyttämistä, mutta joku on joskus syyllinen. Syyllisen löytäminen ja hänen syyllisyytensä tajuaminen ovat ratkaisevia asioita jos haluaa jotakin selvittää ja ratkaista. Mutta toisaalta vähättelyssä on kyse syyllisyydestä, viallisuudesta, viasta johon on syyllinen. On kysyttävä, miksi ei toivottua käyttäytymistä esiintyy, miksi se on niinkin yleistä ja suvaittua. Jos jonkun vähättely, minkä katson olevan kiusaamista, jatkuu siihen kenenkään puuttumatta, mistä on kyse lopulta? Miksi tietyt ihmiset ovat kohteita ja jotkut ihmiset päättävät toimia väkivaltaisesti? Kun pääsemme perimmäiseen syyhyn/syihin käsiksi alkaa tapahtua. Se ei ole helppoa. Kiellämme syyllisyytemme niin kauan kuin on mahdollista. Se perimmäinen on vaikein ja kipein asia josta on vaikea puhua, joka on vaikea kohdata.

Kun puhutaan sukupuolisyrjinnästä, työpaikka- ja koulukiusaamisesta, syyt jotka johtavat syrjintään ja kiusaamiseen ovat ne joihin on helppo tarrautua. Ne ‘heikkoudet’ ja ‘vaillinaisuudet’ jotka pistävät silmään: naiseus, naismaisuus, homous, erilainen pukeutuminen, erilainen keho, kasvot, tavat tehdä asioita. Hämmästyttävästi naiseus ja naismaisuus ovat noita heikkoja kohtia joihin voi vahvemmaksi itsensä tunteva tarttua ja nainen ‘väärässä’ paikassa on se johon kiinnitetään huomiota. Nainen tekemässä miesten töitä, nainen joka ei ole nainen, koska hän ei tee naisten asioita, ei tunnusmerkillisesti ole naisten joukossa kuten naiset ovat. Tästä alkaa arvuuttelun vyyhti jolle ei ole loppua. Naiselta ei itseltään kysytä mitään. Hänet arvuutellaan ja kuvitellaan ulkoisten ominaisuuksien ja merkkien kautta. Hän ei tavallaan luo itse itseään muille, ainoastaan itselleen. Eikä hän itsenään kiinnosta noita muita jotka ovat ryhmä, joilla on valta luoda puhetta ja puheen kautta tehdä näkyväksi oma fantasiansa.

Minkälainen brändi Suomi on ja miksi maa brändätään?

Onko kaikki myytävänä? Vähän tuntuu siltä, että joo. Olemmeko niin epätoivoisia, että meidän on kansakuntana oltava kaapin päällä isojen tekijöiden kavereita? Edelleen Suomi-paran on vaikea tehdä itsenäistä politiikkaa. Meidän on vaikea kritisoida kuuluvasti Israelia, Yhdysvaltoja ja Venäjää. On ylitsepääsemättämän vaikea tunnustaa Palestiinan valtiota ja tuomita kansanmurhaa, jota israel suorittaa. On helvetin kivikkoista löytää tie uusiutuvien energianlähteiden luo. On vaikea seisoa itsenäisesti isoja vastaan, puhua niitä vastaan, jotka rikkovat ihmisoikeuksia jatkuvasti ja lähes rajoituksetta (kauppasuhteet määrittävät olemassaolomme). Yksin on vaikea voittaa ja voittaahan me tahdomme, koska muuten itsetuntomme viistää maata, emmekä ole mitään muiden rinnalla. Olemme kaikki tai ei mitään ihmisiä, luultavasti emme paljoakaan. Jos asiaa tarkastelee omaperäisen ja luovan ajattelun määrän ja ilmenemisen kannalta omakuva luultavasti pitää paikkansa.

Millaista hyväksikäyttöä ja laskelmointia brändääminen eli tuotteistaminen on ja kuinka pitkälle tuotteistaminen on tarpeellista viedä? Kuinka paljon brändissä on varaa muutokselle, kokeilulle, erilaisuudelle tai erilaisille mielipiteille? Kun puhutaan Suomi Oy:stä, minulta nousee karvat pystyyn. Miten kauan olemme kestävällä pohjalla euronkuvat silmissä, ainoana tavoitteena voitto ja tahraton kiltin pelaajan maine? Kovinkaan tahratontahan suomalainen politiikka ei ole, kuten ei ole liike-elämäkään. Harhakuvitelmissa on hyödytöntä oleilla ja puhtoisuutta turha esittää kun tuo puhdas imago ei pidä paikkaansa. Talvivaara on hyvä esimerkki.

Brändi on helpompi käsittää ja käsitellä kuin kansakunta, joka koostuu monimutkaisesti ja monitasoisesti ihmisistä, omaisuudesta, veroista, politiikasta, sairaista, köyhistä, rikkaista, lapsista, kerrostaloista, tekemisestä, monista erilaisista ajatuksista ja tavoista nähdä ja olla. Brändissä ei vain olla. Se ei ole paikallaan koskaan. Valtion taas on pystyttävä olemaan mahdollisimman avoin ja moninainen, joten koen, että brändi-ajattelu istuu erittäin huonosti moniarvoisen valtion johtolangaksi. Menestyäkseen brändin on jatkuvasti oltava ajanhermolla, niinkuin valtionkin. Paikalleen jämähtäminen ei käy jonka jokainen ymmärtää. Sen voimme ottaa ohjenuoraksemme eli ei kaikki kehitys ole pahasta, vaan voi olla jatkuvaa kasvua, kunhan se ei ole ainoa mantra. Brändi on jatkuvasti töissä ja tekee tulosta. Kova myyntitykki näkee brändäyksessä ainoastaan hyviä puolia, ja onhan se kaunista kun yritys lähtee lentoon. Kun on lennettävä mahdollisimman ylös ja kauas, jonnekin minne ei täysin näe, se ei ole pelkästään riskitöntä. Jo sana brändi saa ajattelemaan ostamista ja myymistä, rajatonta ja vapaata kaupantekoa. Suomi tekee kauppaa, mutta mikä kaikki on kaupan? Millaisesta arvomaailmasta ja tapahtumasta on kyse kun busineksen kieli, ajatukset ja ideologia siirretään lähes kritiikittä valtion retoriikaksi ja tavaksi tehdä politiikkaa? Oletuksena on, että kansalaiset nielevät poliitikkojen päätökset ja tavat toimia mukisematta. Äänestämättömyys, se että politiikka ei kiinnosta kostautuu. Saamme sellaista politiikantekoa kuin ansaitsemme?

Kuinka elää brändissä ja kuinka tulla mahdollisimman hyväksytyksi brändiläiseksi? Onko se sama kuin suomalaisuus, kansalaisuus ja kansalaisvelvollisuus? Brändiksi tekeytyminen ja brändin soveltaminen yli viisimiljoonaisen kansan kuvaksi ei ole kaukana totalitarismista ja nykyistä liike-elämää voi pitkälti pitää fasistisena. Kansakunta tuotteena manipuloinnin apuvälineenä media ja voiton maksimoimiseksi menestyksen tiellä, jossa kaikki keinot ovat sallittuja on kyseenalaista. Brändäys-puhe kalskahtaa valkoiselta valheelta, jota ei tarpeeksi kyseenalaisteta. Olemme edelleen virka- ja myyntimiesten vietävinä. Uskomme tuota menestyjää jolla on hyvät puheenlahjat, esiintymis- ja suostuttelutaidot, joka tahtoo meidän kaikkien menestyvän Suomi Oy: ssä. Mikä järjetön konsepti, ajatus ja hulluus! Voiko siitä jättäytyä ulos, koska en tahdo elää tehtaassa. Menestystäkin on monenlaista ja myös kestävää laatua. Synnyin yritykseen, joka tähtää maailman huipulle keinolla millä hyvänsä… koska kaikki palvelevat yritystä eikä päinvastoin, että yritys palvelisi kansalaisia. Niinhän yritysmaailmassa asiat toimivat. Ainoastaan taloudellisella voitolla ja ulkokuorella on merkitystä. Työntekijä on kuluerä ja tarpeellinen ainoastaan kun työntekijän työpanos on yritykselle hyödyllistä. Kun hyötyä ei enää irtoa, työntekijä on tarpeeton. Näin valtio voi myös toimia, mutta se ei ole valtion tarkoitus. Silloin valtio toimii tarkoitustaan eli itseään vastaan kun se aliarvioi ihmiset ja itsensä.

http://yle.fi/uutiset/sdp_ja_perussuomalaiset_vastaavat_presidentille_pienituloisilta_ei_voi_enaa_leikata/7716107

Tehdä muutos näkyväksi

Kuinka puhua vaikeista aiheista, ja kuinka puhua niin, että keskustelu olisi muutakin kuin vastustusta tai puoltamista. Aiheet kuten seksi, huumeet, autoilu, kasvatus, elintaso ja sen vaikutukset ilmastonmuutokseen saavat aikaan vilkasta keskustelua ja herättävät tunteita. Nimenomaan tunteita. Suurinta osaa asioista joita joko vastustamme tai joita puollamme ajattelemme tunteella. Loogisuus on toisinaan kaukana ja nousemme takapuoli edellä puuhun jos on tarve. Toisinaan tuntuu siltä että ainoa tarve on olla oikeassa. Ajatuksia siitä mikä on oikein ja väärin päättelemme juuri kuinka asiat tuntuvat ja näyttävät. Mitä tulisi tehdä lamassa ja kenenkin kohdallaan, mitä sanomista jollakulla toisella on jonkun toisen elämään, kuinka vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja kuinka saada nimenomaan positiivinen kestävä vaikutus, mahdollisimman montaa ihmistä koskettava positiivinen vaikutus.

Itse koen keskusteluilmapiirin Suomessa melko vilkkaaksi ja rakentavaksikin. Toisaalta hämmästelen konservatiivisten ajatusten voimaa ja monen tarvetta lytätä. Toisaalta uskallammeko sanoa mielipiteemme niinkuin ajattelemme? Konservatiivista on vastustaa muutosta, koska muutos edustaa jotakin tuntematonta joka on tulossa ja tekeytymässä näkyväksi valtavirraksi joka tapauksessa. Millaiseksi yhteiskuntamme sitten muuttuu kun vanhoillinen kanta pitää pintansa hanakasti vuodesta toiseen ja kaupallisuudelle annetaan auliisti tilaa sitä sen enempää kyseenalaistamatta? Rahan mahti yleensä tahtoo säilyttää valtarakenteet jotka hyödyttävät rahan tekoa. Voiko olla mitään konservatiivisempaa. Vanhoillisena pidän pitäytymistä fossiilisten polttoaineiden ja ydinvoiman käytössä, homouden ja homoliittojen vastustamista henkeen ja vereen, aikuisuuden arvostamista lapsuuden ja nuoruuden yli, edistysuskovaisuutta, jonka vuoksi maamme vanha rakennuskanta on saatu hupenemaan hulppeaa vauhtia parkkipakkojen ja kuutiohallien tieltä. Naisten oikeuksien vähättelyä pidän supervanhoillisena, lihansyönti vastaan kasvissyönti tappelu on suorastaan naurettava (että köyhällä ei ole varaa ostaa kasviksia kun on syötävä lihaa. MEIDÄN ON SYÖTÄVÄ LIHAA). Suomi tarvitsee tällaisten kestämättömien ajatustapojen välittömän muutoksen. Nyt eikä kahdenkymmenen vuoden päästä. Meillä ei ole varaa ylimielisyyteen, ylivarojen elämiseen eikä pröystäilyyn. Etenkään meillä ei ole varaa halveksua vaihtoehtoisia elämäntapoja kuten kasvissyöntiä. Jonakin päivänä olemme kaikki enemmän kasvissyöjiä, koska lihan tuottaminen yksinkertaisesti kuluttaa liikaa energiaa ja vettä.

Rappi-o

Hienosti tiivistäen, määritellen sen, mitä on olla rappiolla henkisesti. Vähemmän hienosti rappiota on olla välinpitämätön siitä mitä maailmassa tapahtuu. Rappiota on haluttomuus vaikuttaa, pistää korttansa kekoon yhteiseksi hyväksi, olla sotkematta korrellansa sitä valmista soppaa, jonka moderni ihminen on luonut. Rappiota on vain yrittää tulla toimeen, luoda elantoa vain itselleen. Olla kuuntelematta ja vastaamatta soraääniin. Rappiota on olla muuttamatta tuhoavia toimintatapojaan, tapoja, joilla on selvä yhteys luonnon ja yhteisen saastumiseen, katoamiseen, ihmisoikeuksien polkemiseen. Rappio on rahanahneen maailman voitto.

http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1414555862365?jako=ae5cc11f81f3bd696cc822e65482ba9f&ref=og-url

Marimekko made in China Haista Vittu.

Miten nainen isketään? – Suomi24 enkä vihaa sitä vitun hunajaa

Tunnetuin suffragetin tempaus on brittiläisen Emily Davisonin heittäytyminen vuonna 1913 hevoskilpailuissa kuninkaan hevosen alle. Davison kuoli, mutta teko toi paljon huomiota naisten äänioikeustaistelulle.” wikipedia

Heittäytyä johonkin. Uhrautua. Heittäytyä virtaan, aatteeseen, elämään. Miksi heittäytyä? Vaihtoehdottomuus ja voima. Teon, yksilön. Heittäytymisessä on jotakin joka liittyy itsemurhaan. Siinä sanassa. Heittäytyy kun ei ole muuta keinoa, vaihtoehtoa, lopullisesti ja joku voima vie. Nauru loppuu. Nainen kuolee. Feminismi on ainoa valinta naisena minulle, ideologia, ihmisyyden puolustus, naisena, ihmisenä, eläimenä, ajatteleva olentona, katsojana, katsottavana. Nainen sanana on kummallinen. Se ei ole sama kuin mies, samalla viivalla, yhtä, se on jotakin pienempää. Nainen on toinen sukupuolista, naaraspuolinen ihminen, xx-sukupuolikromosomipari, Venus-symboli, reisi- ja sääriluiden välinen kaltevuuskulma suurempi, mikä johtuu leveämmän lantion aiheuttamasta kauempana sijaitsevista lonkkamaljoista, naisen ääni, kuin nainen, niinkuin naiset, älä ole kuin naiset. Nainen ole mies. (Koko maapallolla jokaista naista kohti syntyy noin 1,01 miestä).

Sinullakin on oikeus vaaleanpunaiseen fantasiaan lahna V. Nuole pillua! Suorastaan Velvollisuus. Jo Amnestykin huolestui.

Niin muuten mikä on pyhää? Ovensuukyselyn tulos, ei yhtään mikään.

Mun kenkänallistosta eiku -mallistosta syntyy jotakin, SARJA OLEMATTOMIA TUOTTEITA. (in progress)