Johdatus taiteeseen. Kasa eettisiä ja älyllisiä ongelmia.

Taiteen piirissä on monia eettisiä ja älyllisiä ongelmia joita ratkotaan kovin verkkaiseen tahtiin. Joidenkin mielestä ei ole ongelmia tai niitä ei ole tarvetta ratkoa, koska ne eivät kosketa juuri niitä, jotka ovat elintarvikeketjun johtoportaassa. Yksi kiinnostava yksityiskohta on suhtautuminen taiteentekijöihin. Miten ja mitä heistä ajatellaan ja millaisina ihmisinä heidät nähdään tekijöinä ja ajattelijoina. Millainen on oma käsityksesi? Jään pohtimaan miksi kuluneet ennakkoluulot ja käsitykset pysyvät elossa, ovatko taiteilijat edelleen samanlaisia kuin 50 vuotta sitten, koska taide ei enää osittain ole samassa maailmassa tai osassa tai sama asia, samassa kaavassa pysyvä vai onko? Jos se olisi tai on, taide olisi kenties helpompi mutustella ja hyväksyä (eikö näin ole tilanne, että annamme valmiiksi pureskeltua, koska vaikea ei myy), mutta se ei ole taiteen voima, nimittäin helppous. Pidetäänhän taidetta edelleen kaikesta huolimatta älyllisyyden, luovuuden, innovatiivisuuden ja toisinajattelun alueena eli muutos ja eteenpäin liikkuminen pitäisivät olla asioita joilla koko systeemin pitäisi toimia. Onko näin ja mikä on muutos jonka systeemi ottaa omakseen ja löytää? Miten minusta henkilökohtaisesti vaikuttaa siltä, ettei kuvataide ole millään mittapuulla mitattuna progressiivisin taidemuoto. Jähmeä instituutiovetoisuus, rahan perässä juokseva virkamies- ja asiantuntija-uskovaislahko, joka luottaa trendeihin ja seuraa mihin ja miksi massat liikkuvat, lirkuttelee kauniita mielikuvia tulevaisuuden rahavirroista ja miten taide on tärkeää nimenomaan kansantalouden buustauksessa. Tekemällä näin ja näin kaupungeista tulee kiinnostavia: lisää rakennettavia instutuutioita joihin massat vaeltavat vapaa-ajallaan. Millä muulla tavalla taide on tärkeää tälle homeiselle koneistolle joka pyörittää businesta ja omasta mielestään myös taidetta, ja siis maailmanlaajuisesti on osa miljardibusinesta?

Mitä toisinajattelu taiteessa sitten on kun se on parhaimmillaan ja pahimmillaan täysin pannassa? Ulkopuolella. Tai toisinajattelun ja -ajattelijan asema, koska toisinajattelu ja toisin tekeminen eivät ole kaikkein heti myyvin tuote, kun myyvyys ei ole silloin tuo ensisijainen pointsi ja omituisesti vasta kun provokaatiosta ja marginaalisuudesta on kulunut sopiva aika, jotta sen voi omaksua ja katsoa kauempaa voi sanoa ahaa, kiinnostavaa ja kun oma maailma ei sorru. Toisinajattelu taiteessa on mielikuva joka on mukavan raflaava juuri sopivaan aikaan, sopivina annoksina ja sopivan matkan päästä, aivan kuten on hyväsydämisyys ja pyrkimys yleiseen hyvään ajatuksen tasolla ja pinnallisesti, kivoja juttuja, siten ettei itseä tarvitse laittaa likoon, ettei itseä tarvitse kyseenalaistaa vaan toisten rahat. Älkää nyt saatana järkyttykö jalustoiltanne. Taide on absoluuttisesti oikeassaolevien hurskastelijoiden pelikenttä jossa kritiikki on tyhjää löpinää ettei kukaan loukkaantuisi eikä mikään muuttuisi. Näiden mielestäni vakavien älyllisten ongelmien ratkaisuhaluttomuudesta kertoo haluttomuus katsoa peiliin ja kyvyttömyys olla syyttämättä muita, koska syyt ovat aina muissa. Mieluusti otetaan osaa monimutkaisten yhteiskunnallisten asioiden ‘ratkomiseen’ kommentoimalla siistillä rajatulla alueella jonne on pääsymaksu (mut joo, onhan tää tilavuokra maksettava ja palkat) tai keskustelu ainoastaan samalla tavalla ajattelevien samanlaisten kesken hyväksytyissä raameissa. Se joka ei ajattele samoin on vaikea, vajaaälyinen, antisemitisti tai ei pidä globalisaatiosta (joka on vain hyvä asia) eli vastustaa kansainvälistymistä, mutta vastustaako hän myös taidetta… jaa-a. Kun vastustaa instituutioita jotka haluavat pyörittää taidetta mielensä mukaan, on taiteen puolella.

Selitys hitaaseen älylliseen kehitykseen on siis hyvin yksinkertainen: on kyse vain ja ainoastaan markkinavoimista joiden armoilla taide konkreettisesti on, asia jota on pelättävä, myös on kyse ihmisistä taiteen palkkalistoilla joilla on varsin paljon valtaa sanoa mikä on kiinnostavaa, sopivaa ja yhteiskunnallisesti merkittävää taidetta. Asenteista, mielikuvista, miten etenkin kuvataide palvelee systeemiä, jonka pitäisi palvella taidetta, systeemiä joka näkee taiteilijan loisena ja apulaisena, jonka voi ottaa orjakseen tilanteessa kun taiteilijalta sattumalta saa jotakin aineellisesti merkittävää. Nimenomaan aineellisesti, koska taiteilijan ja taiteen arvo mitataan rahassa ja tärkeintä on näyttävyys ja vaikutelma, ei todellisuus. Arvostus syntyy ensisijaisesti vasta kun taiteilija on niin sanotusti löydetty eli huomattu asiantuntijoiden voimasta. Asiantuntijat antavat taiteilijalle jalustan, koska taide on tuo asia jota on vaikea ymmärtää ja josta moni ei ilmeisesti mitään tiedä joten asiantuntijaan on voitava luottaa siinä mikä on hyvää. Media ja tutkinnot antavat vahvistuksen asiantuntijuudelle. Kuka sitten on asiantuntija aiheesta joka on vaikeasti tulkittavissa, löydettävissä tietyissä paikoissa jossakin aivan muualla, katsottava ja ajateltava jollakin uudella tavalla, kuka määrittelee taiteen, missä taide on taidetta?

Taiteen pystyy täysin sulkemaan vastaanottoalueensa eli aistien ja ajattelun ulkopuolelle vaikka kulttuuria ja taidetta on joka puolella, siis ainakin näennäisesti. Taide saattaa tupsahtaa vahingossa eteen elintarvikekaupan hyllyltä. Myös asiaan vihkiytymättömälle on selvää, että on kyse rahastuksesta. Tämä voi olla keräiltävä esine, kuten muumimuki on. Ne ovat mukavia ja herkkiä. Tom of Finland-kahvi on tällainen keräile-koko-sarja-esine, vaikka on kyse paketin kuvittamisesta. Häipyykö marginaalisuuden voima kun Tompan (k.1991) kuvat päätyvät näin vahvasti valtavirran ja markkinan otteeseen ja onko hänen taiteellaan tässä kohtaa voima muuttaa asenteita taiteilijoita ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan? Välimatka vaikuttaisi sopivalta. Pakettiin on helppo tarttua ja asialle voi naurahtaa. Taiteilija loisena ja halveksittuna saa omituista ristiväriä ylleen tai sitten vain kelmun. Taiteilijan osa on olla juuri tuo omituinen kunnes hänen työnsä arvo ymmärretään eli kaupallistetaan tuotteena täydellisesti, kunnes hänen työnsä tuottaa tulosta, tulosta jolla on se arvo jota jokainen voi arvostaa ja kunnioittaa eli taloudellinen tulos ja maine josta haluavat hyötyä mahdollisimman monet. Arvo jonka jokainen ymmärtää. Ristiriita piilee monessa kohtaa, asenteiden yht’äkkisessä muutoksessa, jonka valtaisa suosio ulkomailla tai arvovaltaisen asiantuntija lausunto voivat suoda, aivan kuin helpotuksen huokaus, mikä sankari ja suurmies. Jään odottamaan Tom of Finland banaaneita, jugurttia, laastaria, särkylääkettä, viiniä ja autoa. Demonstraatio kuinka alkeellisella tasolla toimitaan ja yritys ymmärtää kuinka arvo synnytetään tai otetaan pois ja missä asioiden arvo on.

Kiinnostavalla tavalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun taitelijoiden teokset edelleen koristavat esimerkiksi akvarellilehtiöiden kansia ja öljyväripakkauksia. Vincent van Gogh (k.1890) on nimenä  ja kuvana hyvin paljon käytetty ja hänen katseensa tulee vastaan kun käyn hankkimassa lehtiön kirjakaupasta. Jään miettimään kuinka vahvasti kiinni kuvataide on tuossa ajassa, siinä tavassa ajatella, tehdä taidetta ja nähdä taiteilija. Mikä on van Goghin voima edelleen on hänen taiteensa ja eletty elämä. Tuo mies ja hänen taiteensa on kovin voimakas mielikuva ja tarina. Hänen taiteensa on edelleen hyvin pidettyä ja arvokasta, van Gogh on saavuttanut arvon johon harva pystyy. Hänen elämänsä on tehnyt esimerkiksi minuun syvän vaikutuksen ja juuri tuo karseus ja kauheus minkä hän kävi läpi, on se mikä saa voimakkaan pahanolon tunteen nousemaan ja raivon, kun seuraa taiteen ja markkinan tapaa myydä eräänlaista hyvänolon juttua. Kun tietää ja tuntee sen halveksunnan ja vihan määrän joka taiteilijaan voidaan kohdistaa, myyntiartikkelina van Goghin omakuva on itseasiassa järkyttävä. Hän maalasi myös kukkia, toki. Lievä pehmennys asiaan, loputon kauneus ja hauraus. Tähän peilattuna halveksunnan kokemus on kuin tunne kauhuelokuvasta tai painajaisesta joka ei lopu vaikka kuin osaisi vangita kankaalle kukkien kauneuden. Halveksunta ja yksinäisyys josta on noustava ylös, josta taide nostaa ylös, juuri taiteen tekeminen, itsestä valon löytäminen kaiken pimeyden keskellä.

Ajatus taiteilijasta on edelleen patologisesti tauti, taiteilija systeemiä hyväksikäyttävä loinen, vaikka loiset ovat jossain toisaalla, mutta heistä ei puhuta loisina, koska heillä on rahaa ja kivan näköiset vaatteet. Ne joilla on kuukausipalkka, jotka puhuvat taiteen taloudellisesta vaikutuksesta imevät taiteesta sen rahallisen arvon ja arvostavat taidetta juuri sen rahallisen hyödyn ja arvon kautta. Taiteilijuus on onnettomuus, koska se melko varmasti on epävarma, epävarmuuden, pelon, hylkäämisen ja epäonnistumisen syövyttämä, taiteilija syyllistetään siitä mitä hän on ja mitä tekee. Kuviota voi yrittää ymmärtää, mutta todennäköisesti et voi jos et ole koko elämälläsi mukana taiteessa. Sivusta seuraamalla näet näytelmän. Siitä voi ihmeenkaupalla selvitä että on naisena, taiteilijana tai homona maailmassa ja tekee taidetta toisinajattelijana. Täytyykö osata käyttää systeemiä hyväkseen? Sitä täytyy ymmärtää ja tietää kuinka systeemissä olevat ihmiset ajattelevat. Voitko kyseenalaistaa täysin ne joilla on valtaa ylitsesi? Voitko kyseenalaistaa taiteen esittämisen keinot ja miksi taidetta esitetään tai kuka siitä eniten hyötyy, kuka mittaa hyödyn? Voitko kyseenalaistaa taiteen hierarkian ja asiantuntijalahkolaisuuden muuten kuin tulemalla uudelleen halveksituksi? Et. Systeemi käyttää sinua, sinä et käytä systeemiä.

Maisemointi ihmisen kuvana. Millainen mieli, sellainen maisema?

20160825_204904

Leikkipuistojen liukumäet ovat kaikki yhtä lyhyitä eli ei vaaraa putoamisesta, lelut eivät kovasti poikkea toisistaan. Suomessa todella tietää mitä saa. Yllätyksiä ei juurikaan ole luvassa. Hämmästyttävää sinänsä, koska ajatus suomalaisuuden ja suomalaisten erinomaisuudesta on omaleimaisuudessa. Sama kaikille-ajatus on ajatus tasa-arvosta ja jokaiselle suomalaiselle saman verran eväitä, joka ajatus on erinomainen, mutta voiko se toimia itseänsä eli meitä vastaan eli eväitä ei ole tarpeeksi kun ryhdytään uudistumaan ja tekemään jotakin uutta? Kuva on tasapäistämisestä ja turvallisuudesta, josta suomalaista peruskoulutusta erityisesti soimataan, ajatus joka saa meidät pelkäämään erikoisuutta, erilaisuutta ja poikkeavuutta? Ei saa olla erityisen hyvä, koska opettaja ei tiedä mitä sellaisen kanssa tehdään, ei saa olla erityisen poikkeava, koska ei sellaisenkaan kanssa tiedä mitä tehdä. Loppuuko luovuus samankaltaisuuden ja turvallisuuden vaatimuksessa?

Kaupunki on mielenmaisema ja kuva siitä mikä on sallittua tai kuinka kaupunkilaiset ajattelevat mitä voi tehdä ja kuinka olla. Mikä on kaupunkimaiseman funktio kun ajattelemme millaisia arvoja järjestämämme ja hallinnoimamme kaupunkinäkymä edustaa? Kaupunki, ainakin teoriassa, edustaa kollektiivisia arvojamme ja elämäntapaamme, entä muuta, orjallisuuttamme ja uskoamme samankaltaisuuden voimaan tai että jokaisella on mahdollisuus hyvinvointiin? Kaupunki näyttää siltä millaisia ihmisiä siellä asuu ja mitä he haluavat, elämältä ja kaupungilta. On edelleen osattava vaatia sellaista kaupunkia joka on asukkaita varten. Suomessa ajatus kaupunki kansalaisille toimii pääasiassa hyvin, silti kyseenalaistaisin edelleen tapoja tehdä edustus edellä ja ajatusta että kaupunki on ulospäin ulkopuoliselle katsojalle jotakin, ei niinkään sille joka on sisällä kaupungissa.

Perusarvojamme ja visioita hyvästä kaupungista vaalimme, etenkin poliittisia, ja inhimillisiä tarpeita jotka ovat kulueriä, mitä niistä. Toimivuutta painotetaan kyllä, etenkin autoilun kannalta, asioita joihin käyttäjänä, kaupunkimaiseman kuvaajana, katsojana ja pohdiskelijana kiinnitän huomiota. Suomalaisessa kaupungissa on ikuisen oloinen tiukka järjestys ja samankaltaisuus, joka taitaa olla lakisääteistä ja kovin rakennuttajien hallussa oleva. Joka kaupungissa toistuu geometrisesti säännöllinen, samankaltainen ajattelun ja tekemisen siisteys, parturoitu ja puhdistettu elämisen ja tekemisen idea tai ideattomuus. Jos maisemoidaan laitetaan ruohikolle suuri kivi ja istutetaan pensaita rajaamaan nurmikkoa. Millaisesta ajattelusta tai ajattelun puutteesta ja ihmiskuvasta toisto kertoo? Jonkunlainen säilömisen tarve ja pelko muutoksesta paistaa läpi. Mitä uudistuminen sitten vaatii että kollektiivisesti tapahtuisi muutos ajattelussa, oppimista miten nähdä toisin ja etenkin luonnollista kiinnostusta ympäröivää kohtaan? Millainen on hyvä kaupunki visuaalisesti on oletus materiaalisesta hyvinvoinnista, säännöllisestä järjestyksestä jossa perusasiat toimivat, ylhäältä määrätystä, joka on luutunut mieliimme, jota ajatusta edustavat materiaalivalinnat, suoruus, suorakulmaisuus jossa todellisuudessa vaikutelma on ideaköyhä toiston vankila. Virkamies joka ei ymmärrä että halpa tulee lopulta kalliiksi. Näkymä on toki tiettyyn pisteeseen asti tarkoituksellinen ja puhdas, häiriötön, särötön ja turvallinenkin kunnes home iskee. Voisiko hajuton ja mauton olla jotakin muuta?

20160812_122038
Uusi koulu- ja nuorisotilarakennus Lielahdessa Tampereella, joka edustaa uutta tapaa rakentaa oppimista varten. Pisteet Tampereelle!

Analysoida jotakin mikä on tehty lähes steriiliksi on kuin ajattelisi jotakin mikä on suunniteltu tyhjäksi, jota eivät käytä ihmiset vaan koneet ilman ihmisten tarpeita. Mistään ei saa kiinni muusta kuin omasta ihmetyksestä toistuvaa tapaa maisemoida hengettömäksi loputtomasti toistuvaksi samaksi ja vaikuttamisen mahdottomuus tekee turraksi että vihaiseksi. Toisto edustaa tietynlaista jatkuvuutta ajatuksellisesti, halvan suunnittelun jatkuvuutta ja muutoksen pelkoa, helppoutta johon pyrimme ja ajattelemisen vaikeutta jota kartamme. Pelkoa ärtymystä ja ihmetystä kohtaan, raivo repeää tuon tuostakin jos jokin muuttuu radikaalisti. Nykyään asiat muuttuvat huonompaan ja kallistuvat vaikka kaikki on helppoa ja jopa halpaa, mikä ristiriita. Vaikeus toki on monen asian yhtäaikainen huomioiminen ja vastuukysymykset, vaikeus ajatella toisin uudella tavalla tai jopa palata vanhaan, lainata vanhasta jota ei arkkitehtuurissa harrasteta on todellinen vaikeus. Vedotaan siihen ettei enää osata. Kun osaaminen katoaa niinkin nopeasti kuin on ilmeisesti tapahtunut, taantuminen vaikuttaisi olevan liian helppoa. Päättelen ettei meillä ole tarpeeksi vastusta että tarvitsisi ajatella vaikeita.

_1010019 (13).JPG
2014, Nimetön teos penkille

 

Helppouden oikeutus ja harha

On mielestäni aiheellista pohtia helppouden merkitystä, olemusta ja miten helpolla luulemme pääsevämme ja miksi. Ongelmien kohtaaminen tuntuu väistämättömältä jossakin kohtaa etenkin kun ongelmia on väistelty tarpeeksi kauan. Perustelemme usein tekemiämme valintoja niiden helppoudella, käytännöllisyydellä, sujuvuudella, mutkattomuudella, vaivattomuudella ja että pystymme tekemään mahdollisismman montaa asiaa monen asioista joita joudumme tekemään on oltava helppoja, vietävä vähän aikaa, tilaa, kadottava silmistä kun se ei enää ole akuutti ja tarpeellinen. Monien arjen ongelmien on oltava valmiiksi ratkaistuja jotta voimme elää melko monimutkaisessa modernissa maailmassa joka yhä kompleksisoituu kiihtyvällä vauhdilla. Ymmärrän esimerkiksi lauseen, jotta jäisi elämälle aikaa, niin että elämä ei saa olla monimutkaista eikä vaikeaa esimerkiksi siivoamisen ja ruuanlaiton takia ja nuo tärkeimmät asiat kuten ihmissuhteet, harrastukset yms. aktiviteetti ovat monelle varsinaista elämää, muu ylimääräinen on taakanomaista suorittamista. Ei ole ihme että työ tuntuu raskaalta. On paradoksaalista elää sitten kun, löytää helppous ostamalla, unohtamalla, kieltämällä elämän olemassaolo omassa mielessä tietyissä asioissa. Poisheittäminen ratkaisee roskan ongelman. Pohtiminen kuinka asioita voisi tehdä toisin ja paremmin on jätetty auktoriteettien ja myyntimiesten harteille, joiden ansiosta elämämme on helpompaa ehkä liian helppoa.

Harhauttava hokeman tyyppinen kehäpäätelmä on löytää elämälle aikaa, vapaa-aikaa jolloin elämä on silloin helppoa, silloin voi elää kun elämiselle on aikaa, jonka johdosta moni yksityiskohta ja nyanssi jää huomaamatta tai katoaa kokonaan aistiemme ulottumattomiin kun erittelemme ajan erikseen elämälle, tuolle ajalle kun voimme tehdä miellyttäviä asioita ilman pakkoa vapaina. Lisäaskeleet jäävät ottamatta koska halumme helppouteen ja keveyteen, liika helppous johtaa umpioitumiseen ja kaavoihin kangistumiseen, uuden löytäminen, mitä sille tapahtuu? Helppo elämä kangistaa ruumiin ja mielen, tietysti jos helppous on tekemättömyyttä, minnekään pyrkimättömyytä, apatiaa. Toimeen ryhtymisen vaivalloisuuden voivottelu ja henkinen laiskuus ovat helppoon elämään tottuneen tunnusmerkkejä. Kun on tähän mennessä päässyt helpolla niin miksei vastaisuudessakin. Äänessä on syyllistävä tatsi. Kuinka helpolla oletamme pääsevämme kuitenkin vaikuttaa siltä että monessa kohtaa mennään riman ali ihan vaan koska voimme emmekä vaivaudu ottamaan selvää tai tekemää asioille oma-aloitteisesti mitään.

Kuka sitten pääsee helpolla ja kuinka helppoutta mitataan? Riippuu varmaan siitä mikä nähdään vaikeana ja millainen ponnistus on vaivalloista vaatien ponnistelua, aikaa, paneutumista, energiaa, kiinnostusta ja intohimoa. Asioiden eteenpäin vieminen vaatii asioista kiinnostumista, jotta jaksaa ponnistella vaikeankin tehtävän parissa pitkän aikaa kysyy kykyä keskittyä, uteliaisuutta, heittäytymistä, uhrautumista, venymistä, henkistä ja fyysistä. Kysyy kanttia tehdä jotakin johon kukaan muu ei usko kuin sinä itse, jonka tiimoilta saa kuulla tekevänsä jotakin täysin turhaa ja vähemmälläkin pääsisi. Joten miten vähällä on päästävä elämässä mietin, koska vähällä pääseminen kuulostaa todella kummalliselta elämän asenteelta. Mihin yksi ihminen pystyy ja kuinka pitkälle yhden ihmisen ponnistus jaksaa? Mille asioille omistaudumme elämässä kertoo kuinka paljon helppoon elämään uskomme ja haluammeko helpolla päästä. Onko helppous sitä että elää vain itselleen, omille tarpeilleen ja niitä täyttääkseen? Se voisi olla yksi ihmisen elämän helppouden määritelmä. Moni ongelma eliminoituu taustahälyksi kun ympäristö ei kiinnosta. On ilmeisesti helppo olla kiinnostumatta ihmiskunnan ongelmista kun ne eivät ole heti oman oven takana. On helppo olla välittämättä jonkun toisen elämästä ja mieluiten niin. On helppo olla tunteeton ja olla kuin herran kukkarossa, ainakin niin voisi luulla. Tunteettomuuden osoitus on vahvuuden merkki ja vahvalle vaikeatkin asiat ovat helppoja. Ne voi sivuuttaa merkityksettöminä, pieninä olemattomina asioina joiden kanssa heikot painivat.

Helppous on hauskaa. Yleensä se on olemista ja leijailemista onnen tunteessa, stressittömyydessä, ongelmitta ja vaivoitta. Ehkä joku muu hoitaa ne vaikeat asiat tai ne katoavat niin ettei niitä tarvitse kohdata. Helppouden upottavuus, houkuttelevuus, viettelevyys ja luksus. On luksusta olla tekemättä mitään jos on tehnyt paljon töitä. Tekemättömyys tuntuu pitempi aikaisena raskaalta, aivan kuin ei olisi olemassa kun ei voi tai pysty tekemään mitään. Jostakin äärimmäisen helposta tulee vaikeaa ja painostavaa koska mielekäs tekeminen on vaihtelevan ja hyvän elämän perusta. Mielekkyys tekee asioista helpompia. Millaisten asioiden sitten tulisi olla ja haluamme olevan helppoja ja valmiiksi ajateltuja? Millainen vaara ja petos vaanii valmiiksi ajateltujen mallien, valmiiksi pureskeltujen asioiden maailmassa jossa itse tekeminen ja oma ajattelu ovat jotenkin liikaa, ja onko sellainen uhkakuva ja maailma käsillämme jossa elämä on tarkasti suunniteltu ja itsenäinen ajattelu on vaarallista, oman äänen kuuluville saaminen on riskaabelia ja pelko leimatuksi tulemisesta on vahva? Onko siis helpompaa olla hiljaa, myöntyä annettuihin malleihin, pelätä annettuja uhkakuvia ja katsoa mitä tapahtuu?

Suosi suomalaista!

Voisiko sanoa että isänmaallinen ihminen rakastaa Suomea eli hän pitää Suomesta, haluaa kehittää Suomea, ylläpitää suomalaista kulttuuria ja kieltä. Voiko isänmaallisuutta mitata ja vertailla millainen isänmaallisuus on parempaa ja arvokkaampaa, vertailla kenen kannalta ja kenen hyväksi? Voi ajatella että ihminen joka on töissä valtiolla tekee isänmaallista työtä, tavallaan palvelee palkkaa vastaan valtiota ja sen ihmisiä. Näin oletan Suomessa vielä olevan, että ihmisiin jotka toimivat viroissa voi luottaa, ja että he tekevät parhaansa, etenkin tietävät mikä on maan ihmisille parhaaksi ja toimivat sen mukaan, eivät omien mieltymystensä ja etujen mukaan.

Monenlaiset epäonnistuneilta näyttävät liiketoimet joita valtio on harjoittanut ja keittoja joita isänmaallisina pidetyt suomalaiset yritykset keittävät edelleen luovat harmaan varjon muuten kovin vauhkon, uskollisen ja uskonnollisen isänmaallisuuden päälle. Jääkiekkoasu päällä ei kerro ihmisen todellisesta isänmaallisuudesta paljoakaan, eikä isänmaallisuutta poseeraamalla synny, ei sellaista uskoa kansaan ja kansalaisuuteen joka ylläpitäisi vahvaa identiteettiä ja luottamuksen tunnetta että selviämme yhdessä ja että meissä on voimaa, edelleen. Välillä on sellainen tunne että laiva on uppoamassa, uhkakuvia maalaillaan kovin tiuhaan ja niin mustina, että muualta tulevat pelottavat asiat vievät kaiken huomion. Ehkä niin on tarkoituskin, tarkoitus ei ole kasvaa suomalaisina vaan pysyä iänikuisesti samanlaisina epäluuloisina örrinkäisinä, englantia puhumattomina juntteina, jurpottajina ja helposti kauhistuvina pienessä lämpimässä piirissä supisijoina jotka eivät uskalla sanoa poikkipuolista sanaa. Sellaista suomalaisuutta minä en kannata enkä halua. Haluan edelleen pitää Suomesta ja nimenomaan sellaisena joka on utelias uudelle, omintakeinen, luontokeskeinen, avoin ja kekseliäs.

Minulle isänmaallisuutta on luonnonsuojelu, lapsuuteen ja nuoriin panostaminen, sitä että pidetään huolta. Huolenpito ei vain lähimmäisistä vaan myös ympäristöstä joka on iso osa suomalaisuutta. Osa suomalaisuutta on se kuinka rakennetaan ja tällä hetkellä se on huolestuttavan yksitotista ja yllätyksetöntä. Suomalaisuutta voi pohtia kun katsoo marketteja ja virastorakennuksia, jotka ovat saapuneet ja syöpyneet kaupunkimaisemaan lähtemättömästi kuin mitään ei olisi enää tehtävissä. Apatia osin johtuu siitä tunteesta, että koetaan kuin mitään ei voi tehdä markkinavoimien edessä, asiat vain  tapahtuvat. Rakennuksia vain rakennetaan sellaisiksi kuin joku viisaampi ja tietävämpi on päättänyt. Ilman meteliä asiasta näin varmasti tapahtuu, ilman että joku ääneen ihmettelee ja kyseenalaistaa miksi tehdään kuten tehdään. Ilmeisesti suurin osa suomalaisista on tyytyväisiä siihen mitä näkevät, koska en ole huomannut suurta kansalaisliikehdintää markettien ylivoimaa vastaan tai vastustusta rakennusurakoitsijoiden tapaa vastaan rakentaa samantyylisiä ylihinnoiteltuja blokkeja joka paikkaan ja edullisia vuokra-asuntoja kovin harvakseltaan, jos ollenkaan. Elementtityyli ilmeisesti viehättää suomalaisia, kuten halvat tuontitavarat, valkoinen ja musta ja halvempi työvoima. Tähän asti kovasti on ollut sellainen ajatus että kaikki parempi tulee ulkomailta ja meidän tulee apinoida sitä mitä muualla tehdään koska se on itsestäänselvästi parempaa, isoa, hienoa, upeata ja grandea, etenkin kallista. Kuten esimerkiksi ydinvoimala jonka uraani suinkaan ei tule Suomesta, tai museo jonka vallan upea brändi houkuttelee risteilymatkustajia konsultin mukaan varsin mukavasti, eli ei meillä ole mitään hätää, kun on näin fantastista isänmaallisuutta täällä Suomessa ja olemme niin kovin hyväuskoisia ja luottavaisia siihen, että ulkomailta tulee se parempi vaihtoehto. En tiedä, kuinka paljon ulkomaisia työläisiä rakennusmailla käytetään, mutta veikkaan että hyvin paljon. Se siitä isänmaallisuudesta. Suosi suomalaista on tainnut unohtua, kuten kestävä kehitys ja että läheltä voi löytyä ratkaisu isoihinkin ongelmiin kun tosissaan halutaan ratkaisu löytää. Lähiruoka ja Suomessa valmistetut tavarat joutuvat edelleen puolustamaan paikkaansa ja taistelemaan halvempien kanssa. Molemmat olisivat ekologisesti että talouden kannalta erinomaisia vaihtoehtoja. Tällä hetkellä tahtotilaa ratkaista ongelmat Suomea suosien ja tulevaisuus huomioon ottaen ympäristöystävällisesti ei ole löytynyt. Tyypillistä suomalaista itsensä vähättelyä ja liikemiesmäistä vähäjärkisyyttä jossa ainoa jolla on merkitystä on miltä asiat näyttävät ja mitä sillä tienaa löytyy yllin kyllin.

Isänmaallisuus on ihmisten hyvinvoinnin puolella, ei vain osan ihmisistä vaan kaikkien. Se ei vähättele omaa maataan eikä kanssakansalaisiaan. Syttyykö valo vai ei, sopii toivoa. Töitä ymmärryksen eteen on tehtävä, koska ihmiset jotka päättävät asioista eivät ilmeisesti ymmärrä oman maansa parasta kuten eivät kuluttajatkaan. Kannattaa kuluttaa vähemmän ja ostaa laadukkaampaa. Esimerkiksi ydinvoimaan satsaaminen tahi mihin tahansa katastrofin ainekset omaavaan energiamalliin panostaminen on umpikuja ja kallis sellainen. Pelkkä ajatus siitä kuinka hirveä rahakasa on tuhottu yhteen ydinvoimalaan saa voimaan pahoin. Millaisesta suomalaisuudesta ja identiteetistä energia- ja rakennuspolitiikkamme kertoo on karua kalkkia. Teemme voitonmaksimoinnin kustannuksella suuria päätöksiä jotka maksavat veronmaksajat ja luonto. Suomalaisuutta on se ettemme pysty muuttamaan teko- ja ajattelutapojamme niin nopeasti kuin olisi tarpeen. Epäilemme, vastustamme ja jahkaamme. Välillä vastustamme vastustamisen vuoksi. Emme pysty muuttamaan elintapojamme, koska pidämme niitä ainoina oikeina ja jääräpäisesti pitäydymme niissä, koska meidän ei voi todistaa olevan väärässä ja se joka yrittää on hullu tai muuten vain pelkkä uhka joka on eristettävä. Se mikä meitä uhkaa on tuo joku joka yrittää kertoa että on parempia tapoja elää ja ne säästävät luonnonvaroja, energiaa, tuovat työtä ja hyvinvointia. Kovin on ilmeinen uhka. Itsensä muuttaminen voi olla isänmaallinen teko ja muuttumattomuus isänmaan pahin uhka. Suurin uhka näyttäisi olevan suomalaisille ja suomalaisuudelle suomalaiset itse. Kannattaa valita viisaasti kun valintoja tekee, teemme päivittäin useita kymmeniä pieniä valintoja jotka vaikuttavat elämäämme.

Sen sijaan, että meillä olisi puutarha, meillä on nurmikko.

Kerrostalokomplekseja asumiskäyttöön, joka on tarkoittanut tähän tiettyyn tarkoitukseen tarkasti suunniteltuja kokonaisuuksia ihmisille, perheille ja heidän kulkuvälineilleen. Pelkästään rationaalisia käytäntöläheisiä ja nopeasti valmistuvia ratkaisuja bulkkina. Suomessa lähestymistapa rakentamiseen suosii samankaltaisuutta, poikkeamattomuutta, persoonattomuutta, siistiä ja kolhoa ulkonäköä, josta kenelläkään ei pitäisi olla valittamista tai ehkä parikymmentävuotta sitten. Useampikerroksinen betoninen elementtitalo, asfalttiparkkipaikka ja autotalli, koristepuskia, koristepuita, roskapiste ja nurmikkoa, lastenleikkipaikka, puita ja kenties lähiön liikekeskus. Arjen pyörittämisen peruselementit paikoillaan, aina samoilla paikollaan. Variaation mahdollisuus on hyvin eliminoitu ja säännöstelty.

Suomalaisissa kerrostalolähiöissä on paljon hyvää, mutta on asioita joita jää kaipaamaan ja ihmettelemään niiden puuttumista. Ihmettelemään jää myös kaiken samankaltaisuuden toistoa. Onko saavuttamamme kerrostalorakentaminen niin hyvää, että siinä on peruste samankaltaisuudelle ja toisenlaisen kaipaus jää pois koska emme tarvitse enää muuta? Se, kuinka asumme, vaikuttaa siihen kuinka elämme kokonaisvaltaisesti. Kuinka kuljemme, missä käymme kaupassa, koulussa, millaisia kohtaamisia meille tapahtuu ja tapahtuuko niitä. Kerrostalolähiö on paikka, jossa vieraan kohtaamista vältellään ja naapurin rauha on pyhä kuten on omakin rauha. Lähiöasumisen paradoksi on kaikessa massaominaisuudessaan eristys, eristäminen, sulkeutuminen ja omastaan huolehtiminen. Näin olen tämän itse kokenut aina lähiöissä asuneena. Epäluuloisuus samassa talossa asuvia kohtaan on aikamoista. Sitä on välillä vaikea uskoa todeksi, mutta on se uskottava.

Mutta perimmäinen aiheeni, johon halusin päätyä on se mitä meille todella rakennetaan kun rakennetaan lähiötä ja mitä sieltä jätetään pois. Miksi valitaan hyötykasvien sijaan koristekasveja? Miksi saamme valtavia alueita yhdentekevää nurmikkoa, jota hoidetaan tunnon tarkasti aivan kuten asfaltti, jota pidetään lehtipuhaltimin puhtaana neuroottisesti ja valtavasti melua aiheuttaen. Miksi halutaan saada aikaan hygieeninen ja tunnesteriili maisema, jossa olla kuin säiliössä? Mitä haluamme säilöä ja mitä rauhaa varjella? Miksi säilömme itsemme sen sijaan, että säilöisimme kasviksia? Itsemme säilöminen on ilmeisesti helpompaa ja käytännönläheisesti mukavan teknistä. Ketään muuta on vaikea kohtata säiliönkaltaisissa oloissa, kuten on varmaan itseään.

Miksi jalkapallokentän kokoinen nurmikkopläntti voi loistaa vihreänä auringossa kuin voittopokaali ja kuin statementti vaalimisesta? Miksi se pääasiassa on tyhjä? Miksi siinä ei kasva kymmeniä omenapuita, kirsikkapuita, luumupuita, ja herukkapensaita? Ne vaativat huomattavasti vähemmän huolenpitoa kuin nurmikko ja tuottavat ravinnollisesti arvokasta ruokaa. Nurmikko ei tuota yhtään mitään. Se on pelkkä menoerä. Kaiken lisäksi hyötykasvit ovat huomattavan kauniita. Miksi haluamme välttämättä sen, mikä ei tuota mitään sen sijaan, että lähiön asukkailla olisi mahdollisuus tutustua jopa toisiinsa marjan poiminnan yhteydessä? Kysymys tietenkin nousee, kuinka sato jaetaan ja kenelle se on tarkoitettu.

Kuvittelu ja oivallus, oivallus ja kuvittelu

Lakkaammeko kuvittelemasta jossakin elämme vaiheessa vai muuttuvatko kuvitelmamme aikuisuudessa? Mistä kuvitelmat tulevat ja miksi sanalla kuvitelma on hiukan negatiivinen kaiku? Siksikö että kuvitelma on vain kuvitelmaa? Onko haave parempi sana tai unelma? Emmekö aikuisina uskalla kuvitella samoin kuin nuorena ja lapsena vai liittyykö aikuisuuteen lapsuuden ja nuoruuden halveksunta, kuvittelun halveksunta turhana, tavoittamattomana ja hyödyttömänä. Lasten ja nuorten kuvittelu on vapaampaa aikusten materiaalihakuisista unelmista, järjestyksen ja menestyksen kaipuusta. Aikuisten kuvitelmat vaikuttavat jälkikasvun kuvitelmiin, aikuiset olettavat lastensa omaavan samat haaveet ja halut. Riippuu lapsesta alistuukoo hän täysikasvuisten tahtoon, sääntöihin ja aikuisten mielivaltaan.

Graffiti on kaupungin kuvittamista, omankädenoikeutta betonikonstruktiossa. Graffititaiteilija kuvittaa kuvitelmia, olotiloja ja ajatuksensa tuntemattomana taiteilijana kaikkien nähtäväksi. Katutaide on kaupungin ajattelun ja kokemisen rajojen puskemista laajemmalle, oman henkisen ja fyysisen tilan löytämistä, vallan ja omien taitojen käyttöönottamista julkisessa tilassa.