Romantiikka myy: kommunistit juoksevat rahan perässä. He pitävät rahoistasi, eivät sinusta.

Mitä romantiikka tarkoittaa ylipäänsä taiteessa? Taiteessa romantiikka on hiukan eri asia kuin ‘oikeassa’ elämässä, mutta ne saattavat taiteilijalle yhdistyä omituisella tavalla, kun taiteen ‘oikea’, elämä ja tekeminen kohtaavat. Taide on kulissi, kulissi on se millä tätä asiaa myydään ja se on hyvä olla pystyssä, mutta onko se taidetta? Itse lähdin opiskelemaan kuvanveistoa 1998, vaihdoin muotoilupuolelta, koska siellä ei ollut tarpeeksi opettajia, joka laman jälkeen ihmetytti minua, ettei opettajia löytynyt, kuten meille sanottiin. Koulu oli juuri vaihtunut AMK-muotoon, mikä vanhempien opiskelijoiden mukaan selkeästi heikensi opetuksen laatua ja tottahan se oli: ei yhtään vierailevaa opettajaa esimerkiksi. Muotoilua on haasteellista opiskella itsenäisesti, taiteessa se on helpompaa. Kyynisyys ja aliarvioiminen taiteessa ilmeisesti kuuluvat asiaan, koska ne ovat pääasialliset tavat kohdata mitään, etenkin joku tuntematon taiteilija (mitä tilannetta voi joutua käyttämään hyväkseen). Astuin kuvanveiston saliin ja ilmeinen reviirinsuojeluvaisto iski, kun kuuluva kommentti oli, kuka vitun ääliö tuo on. Noh, minä esittelin itseni ja ryhdyin työhön. Kuinka persettäni kommentoitiin opettajan toimesta oli myös kiinnostava ‘taiteellinen’ interventio ja yritys saada minut tuntemaan itseni alastomaksi, mutta jos työni esimerkiksi loukkaa maahanmuuttajia, siitä täytyy olla erityisen varovainen, näin hän minulle kertoi. Hämmästyttävää, mutta totta. Niinhän se menee, esineillä ei ole tunteita, joten minulta on turha kysyä, miltä tuntuu, eikö totta. Aina vain pelkästään helvetin hyvältä. Ajatella, että minä olen tässä se haitallinen ja ilmeisen pelottava, koska ajatukseni saattavat oikeasti muuttaa jotakin. Muutoksen ja kritiikin pelko on taiteen kohdalla todella outo ilmiö. Kaipa tarkoitus on jämähtää ja sitten vain sekoitetaan.

Ymmärrän, että kilpailu on kovaa, mutta itse yritän pärjätä osaamisella, en kenenkään alasampumisella enkä hiljentämisellä. Osaaminen alalla tuntuu olevan todella hakusessa edelleen, nämä huippuosaajat kaveeraavat kyllä keskenään hyvin lahjakkaasti. Ehkä se on alalla vaadittava suurin taito. Taidehan on kaikkia varten, paitsi taiteilijan ammatti.. Ihmistä on helppo haukkua ja hänen kehumisensa on äärimmäisen vaikeaa, kun hän ei ole kaveri ja varsinkin kun ei kestä, että hän puhuu vastaan tai protestoi jotakin niin täydellistä kuin taiteen ammattilainen vastaan. Vastaansanomisen ja kritiikin sietokyky on taiteen egoilussa ja kuka puhuu-hierarkkiassa varsin heikko. Se siitä feminismistä ja kommunismista taiteessa. Ne ovat kauniita ajatuksia, joiden kautta kommentoida ulkomaailmaa ja saada itselleen hyvän ihmisen aura, ideoita vain ei sisäistetä ja ymmärretä konkretian tasolla, jolloin olisi pakko saada aikaan esimerkiksi nollatoleranssi syrjinnälle ja seksismille. Kyllä te puhua osaatte, tekojen laita on sitten ihan eri juttu, kun voi olla kaverista kyse ja omasta urasta. Mielestäni pelottomuus ja tietynlainen uhrautuminen taiteen eteen on pakollista, jotta saavutetaan jotakin merkityksellistä. Se on vallankumouksen perusjuttuja, itsensä unohtaminen.

Ihmisenä ja tekijänä kasvaminen taiteen kautta on ollut oleellinen asia itselleni. Mitä taiteen haluun muuttaa mitään tulee, olen hyvin skeptinen, mahdollisuus on toki aina olemassa ja se on otettava. Pelko, että skene ei hyväksy ja ajattelee, että olet haitaksi liiketoiminnalle, on 100%. Se vaan kertoo vastalauseen tarpeellisuudesta. Todellinen muutosvoima tulee marginaalista, kuten ennenkin on tullut ja taiteen historiasta voimme lukea, miten vallankumouksellisuus ja väärintekeminen on ollut muutosvoimaista, vaikutusvaltaista ja oleellisen tärkeää taiteen ja ajattelun kehitykselle, ja lähes aina vastustus on ollut väkivaltainen. Reviirin suojelu ja muurin murtaminen että rakentaminen toistuvat syklisesti. Taidetta hallitsee maine ja raha, kuten kaikkea muutakin ja se ei ole hyväksi taiteelle, koska näiden kahden attribuutin kautta määritellään mikä on hyvää. Maineikkaan taiteilijan nimi on mainosta ja hänen sanaansa kuunnellaan. Positiosta kauniin puhuminen jotenkin kuuluu asiaan ja vallankumouksellisia voi kaukaa ihailla. He eivät pääsisi nykyään lähellekään taidekenttää, luultavasti jo pelkän hajun johdosta. Taiteella on edelleen oikea paikka.

Romantiikka siis myy, romantiikan aikakausi on meille se, jolloin kauneus oli lähellä ja Suomi nousi itsenäiseksi. Syntyi uusia ideoita ja aatteita. Kauneus on ympärillämme ja tämä liittyy taiteeseen, rakentamisen ja taiteen yhteyteen, mistä kauneutta etsimme ja mitä pidämme kauniina. Kauneuden olemus on, että se ottaa aikansa; rahaa meillä ei ole hitaasti tekemiseen enää ollenkaan, eikä varmaan taitoa saati halua. Meillä ei jostakin syystä enää ole resursseja, kapasiteettia, voimia, jonka voi päätellä jatkuvasta ulinasta ja tehokkuuden vaatimuksesta.

Romanttinen ajatus taiteilijasta, taiteilijaelämästä ja taiteen tekemisestä pysyy edelleen elossa, koska se on niin uljas ja kaunis ja ihana viininmaisteinen kuva, huoleton ja peloton hyppäys unelmaan saavuttamattomasta. Pelottomuus todellakin on puoleensavetävää, koska se on niin harvinaista, se on myös välttämätöntä ja se kohta kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Jotakin kaunista on ehdottomuudessa, vimmaisuudessa ja mahdottoman tavoittelussa, ja kun tuon mahdottoman joku saavuttaa, on se inspiroivaa, ihailtavaa ja iloa tuottavaa muillekin. Satu köyhästä murjotusta taiteilijasta on totta ja viekoitteleva, mikä on edelleen mielestäni kummallista. Se myös huvittaa köyhää taiteilijaa, koska rahalla mitataan oletko taiteilija. Taiteilija on kuin sankari ja antisankari yhdessä, mitä taiteellinen vapaus ajatuksena kenties edustaa, että voit olla sääntöjä rikkova, melkeinpä millainen tahansa, mutta ole oikeanlainen, koska sinut tsekataan päästä varpaisiin. Kun taiteesi istuu kehykseen jossa on oltava, sinutkin hyväksytään?

Koskee edelleen miehiä, kuinka kauan härskiä käytöstä ollaan valmiit peittelemään ja sille naureskelemaan. Nainen on potentiaalinen tyrkky ja toinen taiteilija on ehkä hyödyllinen kontakti tai hyödyllinen hölmö, joten työ on yksinäistä ja yksinäisyydestään täytyy pitää. Sukupuolen takia vähättely taiteessa on niin tavallista, että se melkein kuuluu asiaan. Huonoja puolia romanttisessa taidekäsityksessä on, ettei se päde enää nykypäivänä taiteilijan työssä, silti kiiltokuvaan takerrutaan kuin lapselliseen ajatukseen inspiraatiosta. Asia on ymmärrettävissä myös sairauden kautta, jona taiteilijaa usein pidetään. Taiteilijassa on myös aina jotakin vikaa ja joku probleemi, josta syystä taiteilija on henkilökohtaisesti tunnettava, jotta hänen työnsä voi laittaa esille ja hänet esitellä muille. Mielenterveysongelmat yhdistetään taiteilijoihin yhtä hanakasti kuin alkoholismi ja muu häiriökäyttäytyminen, joten taiteen parantavat vaikutukset jäävät pohdituttamaan. Siksi hiukan kavahdan esimerkiksi taideterapiaa tai kun masentunut haaveilee taiteilijan ammatista: ala ei varsinaisesti toimi terapiana eikä taiteilijaksi lukeudu iltaisin viinilasin ääressä höpöttöjä, tosin ravintolassa verkostoituminen lienee yhä vahvassa käytössä. Alkoholi toimii huonosti mielenterveyden pelastajana, sanoisin samaa taiteesta ammattina, muista taiteen parantavista vaikutuksista en osaa sanoa. Nautintoaineet ja taide jotenkin elimellisesti ovat yhtä ja näin parannetaan maailmaa. Tämä ilmeisesti tapahtuu, kun sinut on hyväksytty sisäpiiriin ja käytät oikeita aineita? Silloin sinut on parannettu ja olet puhdas? Hajuttomuus ja mauttomuus lienevät nykytaiteessa trendinä, koska pelko on vahvasti läsnä, mitä samanmielisyys ja sulautuminen muuttavat?

Illuusiot, todellisuus, itse tekeminen, osaaminen ja saavuttaminen voivat olla hyvin kaukana toisistaan. Aivan yhtä vaikeaa tuntuu olevan ymmärtää, että taiteessa on kyse ideoista, ennen kaikkea omista ideoista eli kun sanotaan, minäkin voisin tehdä tuon, tarkoittaa teknisesti voit varmasti toteuttaa montakin nykyteosta, mutta alkuperäinen idea on jonkun toisen ja se idea on elimellisen tärkeä teoksen kannalta, ei välttämättä tekninen osaaminen. Hämmentävästi tämä taso jää monelta ymmärtämättä ja taiteilijaa on helppo halveksua että vähätellä, mikä on myös taideskenessä eli -maailmassa varsin normaali käytäntö ennen kuin taiteilija hyväksytään asiantuntijoiden toimesta. Eli kärsimys kyllä kuuluu taiteen tekemiseen, joka syntyy jatkuvasti itsensä todistelun tarpeesta, koska ei edes koulutus takaa mitään. Taiteilija roikkuu aina hiukan ilmassa, mikä voi olla merkki epävarmuudesta, joka ei niin kovasti nauttivalle, on todellakin kärsimystä aiheuttavaa. Joidenkin taiteilijoiden mielessä romanttinen taiteilijakuva on yhä sellainen jättiläinen, joka täytyy pitää elossa, ja jotkut ovat sekoittaneet perseenpuristelun ja seksismin romantiikkaan tai luulevat, että nuoret ovat tämän perinteen jatkajia ja ehkä ovatkin ja ajattelevat, että näin on hyvä edetä taiteessa edelleen? Seksikkäillä perseillähän tehdään uraa ja rahaa, ehkä kohta taiteessakin, niin iso asia naisen vartalo on ja siihen työntymisen mahdollisuus.

P.S: Ihanko totta kommunisti?
Mitä kommunisteihin taiteessa tulee ja joita on ilmeisen paljon, olen ymmärtänyt, että taiteilijan tuleekin elää yhteiskunnan tuilla eikä tehdä muuta työtä, etenkään pienipalkkaista paskatyötä, jota kommunistitaiteilija halveksii. Tämä tuli päin naamaa ja oli että wow, nyt on todellista kommunistisettiä. Kummallista kommunismia siellä keskiluokassa. Miten keskiluokkainen, hyvätuloinen on edes kommunisti tai halveksii köyhää taiteilijaa, koska voi? Nyt menee puurot ja vellit sekaisin taiteen tohtorilta. (Minkälainen ihminen tappaa kissan ja tekee siitä videon? Että sellainen opettaja..kannattaa siellä Aalto-yliopistossa olla tarkempi millaisia opettajiksi valitsette.) On myöskin kummallista kuinka vähän taiteen instituutioihin kohdistetaan kritiikkiä tai se hiljennetään valittamisena. Kun on poliittinen taiteilija, on varsin outoa jättää näin suuri yhteiskunnallinen vaikuttaja kuin taidemaailma, kritiikin ulkopuolelle, mikä käy yhteen uraa ajatellen, eikö totta. Taiteilijan ura rakentuu esiintymisestä taiteen paikoissa, joten älä ole hankala ja esitä kritiikkiä täydellisyydelle.

Tahdon viihdyttää, sua kiihdyttää.

Kun taide on tavara, taiteilijakin on.

Taiteen tavarallisuus on taiteilijan tavarallisuus on taidemaailman tavarallisuus josta syntyy logistiikka ja kuljetus. Se on kallista, voi pojat kuinka kallista. Täytyy puhua henkilöbrändistä kun puhutaan tunnetusta taiteilijasta ja imago on oleellinen osa työtä, kuinka kertomus syntyy ja miten sitä pidetään yllä. Onko kertomus satu, paikalleen jämähtänyt kuvitelma jossa moni roikkuu kiinni kun ei muutakaan keksi ja se on tähän asti ollut hyvin tuottoisaa. Missä kohtaa taiteilija on tehdas, loputtomasti toimiva ikiliikkuja ja missä kohtaa taidetyöläinen jonka pitäisi elääkin, on edelleen omituinen pohdittava akuutti asia, varsinaista määritelmää millekään on usein mahdoton sanoa ääneen, mutta hevonpaskan tunnistaa suurista puheista. Taiteilija toimii kuin yritys kun hän tuottaa myytäviä uniikkeja tavaroita jotka ovat ideoita jotka toimivat teoksina, mutta rahanvaihtoa ei välttämättä tapahdu tai sitten tuohta tulee runsaasti jos on onnekas, oikeassa paikassa oikeiden ihmisten seurassa. Taiteilijan on luotava ura ensin taidemaailmassa, jotta hän voi tehdä asioita sen ulkopuolella. Taidemaailmalla on vahva auktoriteetti tehdä taiteilijoita eli taidemaailma on tehdas ja taiteilija on tavara.

Kun ihminen nähdään tavarana; siitä on asetettu markkinahinta joka maksetaan tavaran omistamisesta tai vuokrasta, käytöstä. Tavara arvostellaan kuten tavara, jotkut kohtelevat tavaroita hyvin, toiset huonosti. Tavaroilla ei ole tunteita eivätkä ne ajattele eivät sano vastaan vaan tekevät tehtävänsä eli luovat arvoa. Taiteeseen on monella pinnallinen näkemys, mikä on ymmärrettävää, ajatteleminen vie energiaa, aikaa eli on työlästä. Pidämme sisustamisesta laatutaiteella, jonka tunnistaa. Se tuo kotiin arvokkuutta ja omistajalleen vakuutuksen hyvästä mausta ja arvon noususta. Laatutaiteen tuntee että sillä on korkea hinta, siinä on sitä jotakin, se myydään oikeassa paikassa ja sen on tehnyt tunnettu, arvostettu taiteilija varmoin ottein ja on tiennyt mitä tekee. Taiteessa kuten sisustamisessa vaikuttaisivat päällimmäisenä olevan tärkeitä ulkokohtaiset asiat kuten mikä tyyli sopii tähän aikaan, mikä houkuttelee mahdollisimman paljon katsojia, millainen maku kenelläkin on, mikä ei pistä silmän eikä erotu taustasta ja kuinka tätä kautta kukin saa asiansa eteenpäin eli oman persoonansa ja identiteettinsä esiin tavaroiden ja ideoiden avulla. Tärkeät jutut, kuten tunnettuus joka on kovin suhteellista, myyvyys, hinta, mitä taide lisää siihen paikkaan jossa se on, tuovat lisäarvoa. Kiinnostava kysymys on miksi taide toimii kuin laastari kuin kunnon kohottaja ja ilmeen antaja. Mikä on taiteen sisustuksellinen arvo sisä- ja ulkotiloissa? Ulkotiloja sisustetaan siinä missä sisätilojakin, kuinka tämä arvo mitataan ja miksi taiteen tulee sopia muuhun sisustukseen?

Mikä on taiteen tekemisen mieli, merkitys ja arvo kun kaikki lasketaan ensisijaisesti rahassa. Tässä mahdollisessa tuotossa joka on menestys, suuruus, huippuus, saavutus, julkisuus, ja mitkä asiat edesauttavat tätä ketjureaktiota tapahtumaan? Jotenkin itsestään selvän oloinen ketjureaktio, että siinä on jo pakko-oireilun tuntua ja toiston makua, pyörimme kehää kun emme osaa tai uskalla mennä pois vanhasta. Ei ole sattumaa taitelijan uraa tehdessä yleisimmät kommentit ovat tuleeko sillä toimeen, oletko hyväkin, oletko tunnettu, et sä varmaan tunnettu tai hyvä ole, koska olet täällä töissä eli taiteilijan työn kuvaus alkaa rahallisesta tilanteesta, toisinaan jopa millaista taidetta teet. Saatan miettiä tovin kuinka selittäisin, koska se on itselle niin itsestäänselvää etten osaa palikkatasolla selittää kovin helposti, kuten mikä on installaatio, käsitetaide, miten taide voi olla netissä, miksi näissä ei ole hintoja ja miksi et tee kuvistasi vedoksia. Tärkeintä tuntuu olevan että asia myydään eli se kiinnostaa kun saadaan kaupaksi konkreettisesti myyjä-ostajasuhteessa. Mistä on kysymys eli mitä myydään? On oltava kappale jotakin jonka tunnistaa taiteeksi jonka voi omistaa ja liittää itsensä jatkeeksi?

Miksi joku on taiteilija, mitä merkitsee olla taiteilija. Taiteen traditioksi voidaan kutsua jatkuvaa ammattitaidon epäilyä, koska taiteilijat nyt ovat sellaisia, kyllähän te tiedätte sen ajatuksen ja kliseen. Tsekataan moneen kertaan ettei ole päästään sekaisin, pyydetään suosituksia. Siinä työympäristössä jossa taidetta, etenkin kuvataidetta, tehdään pään sekoaminen ei ole mikään ihme, joten onhan se ymmärrettävää että epäillään. Sama pään kunnon tarkastelu vaan ei tapahdu kuraattoreille, taidekriitikoille, taidevirkailijoille yms. muille jotka saavat palkkansa taiteen parissa. Heidät on virallisesti valittu, joten he ovat ok. Virallisuus sulkee pois epämääräisyyden ja heikkouden, päätöksistä ja visioista huolimatta.  Se on vain kestettävä, että kuka tahansa on taiteen asiantuntija ja tuntee taateelijoita ja pitää asemaansa meriittinä lähinnä itselleen.

Kuinka arvo syntyy taiteessa, riippuu siitä missä taide esitetään, kuka taiteen on tehnyt, millaisen vastaanoton taide on saanut yleisesti ja taidemaailmassa ja kuka siitä on kirjoittanut ja missä. Entä jos lakkaa olemasta kiinnostunut siitä mistä taiteentekijän tulisi olla kiinnostunut eli näyttelyiden pitämisestä, esille pääsemisestä, myynnistä ja suhteista. Entä jos tekeekin niin että tekee päinvastoin ja innovoi itselleen uuden tavan olla taiteilija. Huonostihan siinä käy, niin. Tuleeko sillä edes toimeen? Tämä uusi tapa on äärimmäisen paljon inspiroivampi ja kiinnostavampi. Se on itsenäistä ajattelua jossa päätäntävalta on minulla. Kun kaikki tekevät vain työnsä haluamatta muuttaa vallitsevia käytäntöjä, joko uskalluksen puutteesta, tai koska vanha järjestelmä palvelee henkilökohtaisesti juuri sinua, mitä saamme? Juuri sen mitä meillä nyt on, sisäilmaltaan ummehtuneen koneiston, joka ei uskalla muuttua paremmaksi tai ei osaa eikä halua.

Johdatus taiteeseen. Kasa eettisiä ja älyllisiä ongelmia.

Taiteen piirissä on monia eettisiä ja älyllisiä ongelmia joita ratkotaan kovin verkkaiseen tahtiin. Joidenkin mielestä ei ole ongelmia tai niitä ei ole tarvetta ratkoa, koska ne eivät kosketa juuri niitä, jotka ovat elintarvikeketjun johtoportaassa. Yksi kiinnostava yksityiskohta on suhtautuminen taiteentekijöihin. Miten ja mitä heistä ajatellaan ja millaisina ihmisinä heidät nähdään tekijöinä ja ajattelijoina. Millainen on oma käsityksesi? Jään pohtimaan miksi kuluneet ennakkoluulot ja käsitykset pysyvät elossa, ovatko taiteilijat edelleen samanlaisia kuin 50 vuotta sitten, koska taide ei enää osittain ole samassa maailmassa tai osassa tai sama asia, samassa kaavassa pysyvä vai onko? Jos se olisi tai on, taide olisi kenties helpompi mutustella ja hyväksyä (eikö näin ole tilanne, että annamme valmiiksi pureskeltua, koska vaikea ei myy), mutta se ei ole taiteen voima, nimittäin helppous. Pidetäänhän taidetta edelleen kaikesta huolimatta älyllisyyden, luovuuden, innovatiivisuuden ja toisinajattelun alueena eli muutos ja eteenpäin liikkuminen pitäisivät olla asioita joilla koko systeemin pitäisi toimia. Onko näin ja mikä on muutos jonka systeemi ottaa omakseen ja löytää? Miten minusta henkilökohtaisesti vaikuttaa siltä, ettei kuvataide ole millään mittapuulla mitattuna progressiivisin taidemuoto. Jähmeä instituutiovetoisuus, rahan perässä juokseva virkamies- ja asiantuntija-uskovaislahko, joka luottaa trendeihin ja seuraa mihin ja miksi massat liikkuvat, lirkuttelee kauniita mielikuvia tulevaisuuden rahavirroista ja miten taide on tärkeää nimenomaan kansantalouden buustauksessa. Tekemällä näin ja näin kaupungeista tulee kiinnostavia: lisää rakennettavia instutuutioita joihin massat vaeltavat vapaa-ajallaan. Millä muulla tavalla taide on tärkeää tälle homeiselle koneistolle joka pyörittää businesta ja omasta mielestään myös taidetta, ja siis maailmanlaajuisesti on osa miljardibusinesta?

Mitä toisinajattelu taiteessa sitten on kun se on parhaimmillaan ja pahimmillaan täysin pannassa? Ulkopuolella. Tai toisinajattelun ja -ajattelijan asema, koska toisinajattelu ja toisin tekeminen eivät ole kaikkein heti myyvin tuote, kun myyvyys ei ole silloin tuo ensisijainen pointsi ja omituisesti vasta kun provokaatiosta ja marginaalisuudesta on kulunut sopiva aika, jotta sen voi omaksua ja katsoa kauempaa voi sanoa ahaa, kiinnostavaa ja kun oma maailma ei sorru. Toisinajattelu taiteessa on mielikuva joka on mukavan raflaava juuri sopivaan aikaan, sopivina annoksina ja sopivan matkan päästä, aivan kuten on hyväsydämisyys ja pyrkimys yleiseen hyvään ajatuksen tasolla ja pinnallisesti, kivoja juttuja, siten ettei itseä tarvitse laittaa likoon, ettei itseä tarvitse kyseenalaistaa vaan toisten rahat. Älkää nyt saatana järkyttykö jalustoiltanne. Taide on absoluuttisesti oikeassaolevien hurskastelijoiden pelikenttä jossa kritiikki on tyhjää löpinää ettei kukaan loukkaantuisi eikä mikään muuttuisi. Näiden mielestäni vakavien älyllisten ongelmien ratkaisuhaluttomuudesta kertoo haluttomuus katsoa peiliin ja kyvyttömyys olla syyttämättä muita, koska syyt ovat aina muissa. Mieluusti otetaan osaa monimutkaisten yhteiskunnallisten asioiden ‘ratkomiseen’ kommentoimalla siistillä rajatulla alueella jonne on pääsymaksu (mut joo, onhan tää tilavuokra maksettava ja palkat) tai keskustelu ainoastaan samalla tavalla ajattelevien samanlaisten kesken hyväksytyissä raameissa. Se joka ei ajattele samoin on vaikea, vajaaälyinen, antisemitisti tai ei pidä globalisaatiosta (joka on vain hyvä asia) eli vastustaa kansainvälistymistä, mutta vastustaako hän myös taidetta… jaa-a. Kun vastustaa instituutioita jotka haluavat pyörittää taidetta mielensä mukaan, on taiteen puolella.

Selitys hitaaseen älylliseen kehitykseen on siis hyvin yksinkertainen: on kyse vain ja ainoastaan markkinavoimista joiden armoilla taide konkreettisesti on, asia jota on pelättävä, myös on kyse ihmisistä taiteen palkkalistoilla joilla on varsin paljon valtaa sanoa mikä on kiinnostavaa, sopivaa ja yhteiskunnallisesti merkittävää taidetta. Asenteista, mielikuvista, miten etenkin kuvataide palvelee systeemiä, jonka pitäisi palvella taidetta, systeemiä joka näkee taiteilijan loisena ja apulaisena, jonka voi ottaa orjakseen tilanteessa kun taiteilijalta sattumalta saa jotakin aineellisesti merkittävää. Nimenomaan aineellisesti, koska taiteilijan ja taiteen arvo mitataan rahassa ja tärkeintä on näyttävyys ja vaikutelma, ei todellisuus. Arvostus syntyy ensisijaisesti vasta kun taiteilija on niin sanotusti löydetty eli huomattu asiantuntijoiden voimasta. Asiantuntijat antavat taiteilijalle jalustan, koska taide on tuo asia jota on vaikea ymmärtää ja josta moni ei ilmeisesti mitään tiedä joten asiantuntijaan on voitava luottaa siinä mikä on hyvää. Media ja tutkinnot antavat vahvistuksen asiantuntijuudelle. Kuka sitten on asiantuntija aiheesta joka on vaikeasti tulkittavissa, löydettävissä tietyissä paikoissa jossakin aivan muualla, katsottava ja ajateltava jollakin uudella tavalla, kuka määrittelee taiteen, missä taide on taidetta?

Taiteen pystyy täysin sulkemaan vastaanottoalueensa eli aistien ja ajattelun ulkopuolelle vaikka kulttuuria ja taidetta on joka puolella, siis ainakin näennäisesti. Taide saattaa tupsahtaa vahingossa eteen elintarvikekaupan hyllyltä. Myös asiaan vihkiytymättömälle on selvää, että on kyse rahastuksesta. Tämä voi olla keräiltävä esine, kuten muumimuki on. Ne ovat mukavia ja herkkiä. Tom of Finland-kahvi on tällainen keräile-koko-sarja-esine, vaikka on kyse paketin kuvittamisesta. Häipyykö marginaalisuuden voima kun Tompan (k.1991) kuvat päätyvät näin vahvasti valtavirran ja markkinan otteeseen ja onko hänen taiteellaan tässä kohtaa voima muuttaa asenteita taiteilijoita ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan? Välimatka vaikuttaisi sopivalta. Pakettiin on helppo tarttua ja asialle voi naurahtaa. Taiteilija loisena ja halveksittuna saa omituista ristiväriä ylleen tai sitten vain kelmun. Taiteilijan osa on olla juuri tuo omituinen kunnes hänen työnsä arvo ymmärretään eli kaupallistetaan tuotteena täydellisesti, kunnes hänen työnsä tuottaa tulosta, tulosta jolla on se arvo jota jokainen voi arvostaa ja kunnioittaa eli taloudellinen tulos ja maine josta haluavat hyötyä mahdollisimman monet. Arvo jonka jokainen ymmärtää. Ristiriita piilee monessa kohtaa, asenteiden yht’äkkisessä muutoksessa, jonka valtaisa suosio ulkomailla tai arvovaltaisen asiantuntija lausunto voivat suoda, aivan kuin helpotuksen huokaus, mikä sankari ja suurmies. Jään odottamaan Tom of Finland banaaneita, jugurttia, laastaria, särkylääkettä, viiniä ja autoa. Demonstraatio kuinka alkeellisella tasolla toimitaan ja yritys ymmärtää kuinka arvo synnytetään tai otetaan pois ja missä asioiden arvo on.

Kiinnostavalla tavalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun taitelijoiden teokset edelleen koristavat esimerkiksi akvarellilehtiöiden kansia ja öljyväripakkauksia. Vincent van Gogh (k.1890) on nimenä  ja kuvana hyvin paljon käytetty ja hänen katseensa tulee vastaan kun käyn hankkimassa lehtiön kirjakaupasta. Jään miettimään kuinka vahvasti kiinni kuvataide on tuossa ajassa, siinä tavassa ajatella, tehdä taidetta ja nähdä taiteilija. Mikä on van Goghin voima edelleen on hänen taiteensa ja eletty elämä. Tuo mies ja hänen taiteensa on kovin voimakas mielikuva ja tarina. Hänen taiteensa on edelleen hyvin pidettyä ja arvokasta, van Gogh on saavuttanut arvon johon harva pystyy. Hänen elämänsä on tehnyt esimerkiksi minuun syvän vaikutuksen ja juuri tuo karseus ja kauheus minkä hän kävi läpi, on se mikä saa voimakkaan pahanolon tunteen nousemaan ja raivon, kun seuraa taiteen ja markkinan tapaa myydä eräänlaista hyvänolon juttua. Kun tietää ja tuntee sen halveksunnan ja vihan määrän joka taiteilijaan voidaan kohdistaa, myyntiartikkelina van Goghin omakuva on itseasiassa järkyttävä. Hän maalasi myös kukkia, toki. Lievä pehmennys asiaan, loputon kauneus ja hauraus. Tähän peilattuna halveksunnan kokemus on kuin tunne kauhuelokuvasta tai painajaisesta joka ei lopu vaikka kuin osaisi vangita kankaalle kukkien kauneuden. Halveksunta ja yksinäisyys josta on noustava ylös, josta taide nostaa ylös, juuri taiteen tekeminen, itsestä valon löytäminen kaiken pimeyden keskellä.

Ajatus taiteilijasta on edelleen patologisesti tauti, taiteilija systeemiä hyväksikäyttävä loinen, vaikka loiset ovat jossain toisaalla, mutta heistä ei puhuta loisina, koska heillä on rahaa ja kivan näköiset vaatteet. Ne joilla on kuukausipalkka, jotka puhuvat taiteen taloudellisesta vaikutuksesta imevät taiteesta sen rahallisen arvon ja arvostavat taidetta juuri sen rahallisen hyödyn ja arvon kautta. Taiteilijuus on onnettomuus, koska se melko varmasti on epävarma, epävarmuuden, pelon, hylkäämisen ja epäonnistumisen syövyttämä, taiteilija syyllistetään siitä mitä hän on ja mitä tekee. Kuviota voi yrittää ymmärtää, mutta todennäköisesti et voi jos et ole koko elämälläsi mukana taiteessa. Sivusta seuraamalla näet näytelmän. Siitä voi ihmeenkaupalla selvitä että on naisena, taiteilijana tai homona maailmassa ja tekee taidetta toisinajattelijana. Täytyykö osata käyttää systeemiä hyväkseen? Sitä täytyy ymmärtää ja tietää kuinka systeemissä olevat ihmiset ajattelevat. Voitko kyseenalaistaa täysin ne joilla on valtaa ylitsesi? Voitko kyseenalaistaa taiteen esittämisen keinot ja miksi taidetta esitetään tai kuka siitä eniten hyötyy, kuka mittaa hyödyn? Voitko kyseenalaistaa taiteen hierarkian ja asiantuntijalahkolaisuuden muuten kuin tulemalla uudelleen halveksituksi? Et. Systeemi käyttää sinua, sinä et käytä systeemiä.

Taiteilija ja psyyke

Ensin ennakkoluulo, se yhä uudestaan toistuva, joka on päästettävä ilmoille hiukan naurahtaen. Osaksi, koska ei ymmärrä eikä koe yhteenkuuluvuutta, ei tiedä miksi taidetta tehdään, miksi joku on taiteilija, miksi taidetta on tai mihin muuhun taidetta käytetään kuin terapiana, harrasteena ja sisustuselementtinä. Ei tarvitse ymmärtää, en etsi ymmärtäjää enkä lohdutusta. Taide on kieli. Taide on hiukan kuin itkeminen julkisesti, siihen ei osata suhtautua että se olisi normaalia. Taide halutaan ymmärtää syvänä, jota ei voi eikä haluta nähdä, siksi ennakkoluulot ja poissulkeminen ovat ymmärrettäviä reaktiota, tavallaan. Siksi myös provosointi on herkullista, koska se on niin helppoa. Ulkopuoli on niin ulkona. Myös sisäpuoli on tällä hetkellä tavattoman pihalla.

Kenen psyykestä puhumme, ja mikä sisä- tai ulkopuoli? Sen jota kohden sormi osoittaa?Joku sulkeutunut ympyrä joka haisee paskalta? Taiteilijaa pidetään jotenkin epäonnistuneena ihmisenä varsinkin kun hän ei tule taiteilijasuvusta, jotenkin hulluna, ihmisenä joka terapoi itseään, itseään, itseään (moni taiteilija puhuukin paljon itsestään, joten ei aivan tuulesta temmattua, mutta niin tekevät hyvin monet muut, ylikorostunut itsekorostus on merkki jostakin), jonka taiteessa on kysymys hänestä itsestään, hänen problemaattisesta psyykestään, jota hän ei pysty muulla tavoin prosessoimaan ja hän haluaa tehdä tämän prosessoinnin julkisesti, näyttää mitä käy läpi, saadakseen ymmärrystä ja ongelmiinsa vastauksia, saadakseen oman ongelmansa julki, itkettyä, myötätunnon toivossa, tuskissaan vierittää ja kierittää, tuskissaan piirtää ja maalaa, kun ei ole lääkettä muuta kuin alkoholi ja tämä terapia, jota hän kutsuu taiteeksi ja itseään taiteilijaksi. Taiteilija on se jota arvioidaan ulkopäin, hän ei itse ymmärrä eikä osaa edes ajatella. Tarvitaan asiantuntija tekemään arviointityö, mutta hyviä on tosi vähän. Hyviä arvioitsijoita on myös hyvin vähän, saati taiteenasiantuntijoita, niitä on erittäin vähän jopa yliopistossa. Kuvittelijoita on paljon, sellaisia jotka eivät kestä kuulla eriävää mielipidettä tai nähdä hulluja, olla lähellä hulluja, nähdä hulluja kuvia. He kuvittelevat itsestään liikoja ja ovat puhtaita. Oman arvioni mukaan vammattomia ihmisiä ei ole ja lian pelkääminen on anaalireaktio.

Millaisesta taiteilija- ja taidekäsityksestä tämä hullunkuva, hullun kuvan tekeminen ja hyvin tavanomainen ajatus taiteilijoista kertoo? Se elää niin taidekentällä kuin sen ulkopuolella. Olen kuullut sen niin monta kertaa niin museohenkilökunnalta, kuraattoreilta kuin taiteilijoilta itseltään, joten ei ole ihme, että legenda elää. Taiteilijat voivat olla haastavia, pelottavia, sekaisin, yms. joten lasten kanssa ei kannata lähteä kokeilemaan mitään. Se on halveksiva, kirjoitettu osin taidehistoriaan, kuinka taiteilijat elivät ja elävät, kuinka heidän, eli pääasiassa miestaiteilijoiden, elämä oli huuruista, sekavaa, köyhää ja likaista, jotkut toki ovat suuria sankareita ilman ulkopuolista pelottavaa hulluutta. Kuvaa on voitu romantisoida myynnin toivossa, liioittelu, juoruaminen ja puheen tasolla maalailu ei ole kovin tieteellistä tai asiallista, jostakin syystä se kiinnostaa. Onhan rähjäisyydessä oma hauskuutensa, tämä vitsi-taiteilija joka elää yhä aivan kuin elämä ja taiteen tekeminen olisivat edelleen samanlaista ja samoista motiiveista lähtöisin kuin sata vuotta sitten. Niin jokaisella on ‘oma’ taidekäsityksensä jonka jokainen voi pitää sitä muuttamatta, onhan kyse mausta ja stereotypioista. Joidenkin taidekäsitykseen ei mahdu esimerkiksi pornograafinen tai eroottinen taide, joka, seksi,  on mitä suurimmassa määrin osa taidetta, se on vain haluttu sensuroida pois ja tähän on syynä uskonto. Taiteilijoilla on kuulemman mukaan voimakas libido, ahaa. Seksismistä päätellen ajatus elää yhä, alan seksismi on kuin luonnollinen asia, jolle ei voi mitään. Ai mikä seksismi? Niin tuntuu olevan loputon typeryyskin. Eli kun synnitön haluaa avautua taidekäsityksestään, se on uskoakseni hyvin rajautunut ja umpimielinen. Kuva pelkästään on saatananpalvontaa. Kun lapsia ja hauraita halutaan suojella taiteessa esiintyvältä pornografialta yms. se on sensuuria. Rajan vetämisen ‘taitoa’ on luoda tämä turvallinen tila, jonne eivät kuulu järkyttävä materiaali, joka saa aikaan tunteita, traumoja ja ajatuksia. ‘Turvallisessa’ tilassa taide ummehtuu hyvin helposti. Taiteilija tosin ei ole turvassa.

Tästä pääsemme helposti aiheeseen taiteilija ja psyyke. Ajatus, että mielisairaus ja taiteilijan ammatti kuuluvat yhteen, elää vahvasti. Työmäärään nähden, hulluus ei tule kysymykseenkään. Työmäärä, jonka menestyäkseen joutuu tekemään on valtava, saati tullakseen niin hyväksi kuin on mahdollista. Se vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä ja opiskelua eli työtä. Masennus ja alkoholismi heikentävät työkykyä merkittävästi. Ajatus, että taiteilija ja alkoholismi kuuluvat vahvasti yhteen elää vahvasti. Ei ole uutta eikä yllättävää lukea, että taiteilija käy läpi omaa patologiaansa tehdessään taidettaan, läpi kipupisteitään, tai että taide lähtee taiteilijan traumoista. Hän siis uskaltaa käydä niitä läpi, hän uskaltaa itkeä ja näyttää tunteensa toisin kuin yhteisö ympärillä. Sysäys lähteä taiteilijaksi on monen kuvitelman mukaan ollut henkinen kipu, tuska. Taas kerran kun ei pysty kohtaamaan omaa tuskaansa, on osoitettava muita ja liattava heidät avoimesti kärsiviksi. Ne muut likaiset.

Itse rakastuin maalaamiseen ja kuvanveistoon. Halusin tietää, mihin pystyn siinä latistavassa ilmapiirissä, jossa taide oli jotakin ulkopuolella, joka ei duunaria kosketa, jota duunari ei näe, eikä duunarin kakara pysty tekemään. Tuska on sana jota kuulee käytettävän tässä yhteydessä, ei tosin taiteilijan alkoholismista puhuttaessa vaan duunarin, siis kun puhutaan vaikka miehistä. Eli kun puhutaan taiteesta katsotaan psyyken lätäkköön, jota katsoja voi vatvoa arvioidakseen tekijän psyykettä: hulluhan se on, omituinen ainakin, kartettava. Katsojan oma hulluus on hänen oma asiansa tai hän ei ole tarpeeksi hullu vatvoakseen omaa psyykettään. Jotakin voi paljastua ja mitä siitäkin seuraa, häpeä. Suurennuslasin alla on tuo onneton taiteilija, tunnetusti hullu, vääränlainen ja omituinen. Ammattiin haluava on hullu ja hänellä on aihetta käsitellä omaa problematiikkaansa kuvan avulla loputtomasti. Säveltäjä ei esimerkiksi ole niin hullu kuin kuvataiteilija. Säveltäjä on arvokas ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan olematta hullu. Hän käsittelee kauneutta, vaikka sävelkulkuja voi olla vaikea seurata ja ymmärtää, niin ei tuollainen voi hullusta päästä lähteä: päätelmä, epäloogisuus ja taidekäsitys nivoutuvat yhteen.

Masennus ja alkoholismi ovat Suomessa varsin yleisiä. Maailman laajuisesti WHO:n tilaston mukaan joka vuosi 800 000 ihmistä tekee itsemurhan. Moni yrittää ja miljoonat joutuvat kokemaan elämän itsemurhan tehneen läheisenä. Pitäisikö ihmisten tehdä enemmän taidetta kun sillä sanotaan olevan parantavia voimia? Taiteilijan ammatti ei toimi parantavana. Tämän voin kertoa omasta kokemuksesta. Ennakkoluulot ja taidekäsitykset hyppivät silmille ja päälle joka puolelta. On oltava henkisesti todella vahva että sen kestää. Taiteilijat ovat sitä ja tätä, hulluudesta syntynyttä potaskaa tekevät, en ymmärrä, eikä sillä elä ja mitä hyötyä moisesta voi olla, yrittämisestä kuvata jotakin, mitä ei haluta nähdä. Jos ei jotakin ymmärrä, ei se tarkoita, että tuo asia, jota ei ymmärrä, olisi väärin tai hullua. Kun ei ymmärrä hulluutta, omaa hulluuttaan tai tunne itseään, on perin kummallista arvostella kenenkään toisen henkistä tilaa, mutta kovin normaalia. Pahan puhuminen on suurta huvia. Kyseenalaistan sellaisten ihmisten henkisen terveyden. Kun on tarve pilata jonkun toisen ihmisen maine ja elinkeino, kannattaa käydä juttelemassa ammattiauttajan luona. Puhuminen auttaa ja ammatti-ihmisillä on vaitiolovelvollisuus eli puheet eivät leviä. On toki taiteilijoita, jotka eivät usko terapian tehoon saati psykologiaan. Itse en usko sellaisiin taiteilijoihin tai heidän työhönsä. Kyllä, taiteeseensa laittaa osan itsestään, omat kiinnostuksen kohteet kertovat jotakin, mutta mitä. Psyykestä jotakin, ainakin sen mitä yllä mainitsin eli vahvuuden ja kiinnostuksen ihmisen mieltä kohtaan. Kun taiteilija piirtää pornograafisia kuvia piirtääkö hän itseään, poseeraako hän itse, kiihottuuko hän, onko piirtäminen lähtöisin halusta olla ekshibitionisti ja esitellä omia perversioita? Taas kerran kuvassa on taiteilija itse, vaikka näin ei olisi. Onko kuva aina ottajansa, tekijänsä omakuva? EI.

Taide saa aikaa kaikenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä, siinä sen tärkeys. Taiteen tekeminen on ajattelua, siksi aivottomuuden ajatus on omituinen. Koska taiteilija haluaa ilmaista jotakin, jota voi olla vaikeaa sanallisesti ilmaista, joka on usein hankalaa kuvataiteilijoille ja kenelle tahansa, näin voi olla ja voi olla olematta, ajatuksellisuus tai ajatuksettomuus, järkevyys ja järjettömyys. Kyllä käy mielessä, miksi vaivautua tekemään taidetta, kun se litistetään ja rutistetaan paskaksi, kuten taiteilija, ja miksi näyttää tekemänsä kuva, miksi nähdä vaiva ja olla antamatta periksi kyynisyydelle. Mitä tällä halutaan, kuvan näyttämisellä? Moni katselija ja taiteen ammattilaiseksikin itseään tituleeraava ajattelee kovin kehämäisesti, kaavamaisesti, halveksivasti, paljastaen omat ennakkoluulonsa. Pitäisikö taiteilijaa suojella tältä saastalta? Ennakkoluulot ovat hyvää materiaalia. Mitä katsomme, miksi, miten, entä miten analysoimme kuvia, milloin kuva on vain kaunis kuva? Kun nainen piirtää seksistä, onko se hyväksytympää kuin jos mies tekisi samoin. Mies on perverssi lähtökohtaisesti, nainen on uhri ja katsomisen kohde. Ensimmäiset kysymykset ovat, mitä näillä kuvilla halutaan, mitä piirtäjä haluaa, miksi näyttää tällaista? Katsojaa etsii syytä miksi taiteilija on halunnut tehdä ja näyttää julkisesti kuvan aktista tai itsensäpaljastajasta, alasti poseeraavasta ihmisestä, näyttää genitaalialueet, joita emme voi tai halua katsoa. Poseeraus, aikamme ilmiö ja kuinka poseeraamme, kenelle ja miksi, mitä näytämme, paljastamme ja mitä emme. Mitä taiteilija ajattelee, ajatteleeko hän, onko hän kykenevä analyyttiseen ajatteluun ja luomaan kuvan analyysinsä pohjaksi tai kuvan analysoitavaksi itsenään ilman taiteilijaa eli jääkö kuva elämään? Mikä on kuvan elämä? Onko kuva ilman taiteilijan psyykettä ja mitä taiteilija haluaa?