Silmätikkuna on aiheellista kirjoittaa vainosta, jonka teknologia mahdollistaa tehokkaasti sekä instituutioiden sokeus ideologian vaikutuksesta luotettavuudelle ja mikä on hyvää tai huonoa. Miten poliittisuus ja kaupallisuus yhdistyvät?

Virtuaalisesti vainoaminen on huomattavasti helpompaa, kuin puun takaa ja pimeydestä. Selän takana puhuminen, pelottelu ryhmän avulla ja muu stalkkaaminen/seuraaminen, kuten esimerkiksi toimittajat tekevät ja kirjoittavat juttujaan somekirjoitusten pohjalta tai niihin viittaamalla, mikä on usein mitätöimistä ja itsensä ylentämistä. Vainoaminen on narsistinen tapa pakottaa joku valtansa alle, aivan kuin omistaisi sen toisen ja vallankäyttö on nimenomaan tarkkailua ja raportoimista eteenpäin, aivan kuten juoruilussa, löydetään ne negatiiviset asiat ja keskitytään vain niihin, ei kontaktia kohteeseen välttämättä tarvita eli mahdollisuutta puolustautua ei ole muuten kuin blokkaamalla somessa ja kirjoittamalla ylös kaikki. Vaino perustellaan hyvin itsekeskeisesti oman edun kautta ja toisen pahuudella, kielteisillä luonteen piirteillä ja ajatusten vääryydellä, pelolla fasismista ja puhutaan toisen mahdollisesta väkivaltaisuudesta, mitä jo sanatkin tuottavat, toki toisinaan. Puhutaan mielipiteistä, tuo sanoi noin, käyttäytymisestä, oikeassa olemisesta, loukatuksi tulemisesta, milloin mistäkin, joka on tunnetasolla ilmeisen vakava asia, nimenomaan tunnetasolla ja jaetaan näin omankädenoikeutta: tuo teki noin ja sanoi noin, siksi minä voin tehdä näin, mikä on myös cancel-kulttuurin toimintamalli ja väitetään, ettei cancel-kulttuuria ole tai että se on hyvä tapa toimia, kun ahdistaa. Kun oikeus on näin voimakkaasti rivikansalaisilla ja instituutioilla, mikä on todellisen oikeuden taso ja määrä suomalaisessa yhteiskunnassa? Muualla tilanne vaikuttaisi olevan vielä huonompi. Mikä on vainotuksi tulleen oikeusturva ja mikä on mielipiteenvapauden taso Suomessa esimerkiksi? Kun on itse tullut huonosti kohdelluksi ja oma viiteryhmä joko syrjii tai on syrjitty, täytyy tämä kohtalo jakaa ja laittaa paha kiertämään ihan kenelle tahansa, joka uskaltaa sanoa poikkeavan mielipiteen, kuten tällä hetkellä tapahtuu. Faktoja ei ole, on tunteita ja kun tunteet määrittelevät oikeuden, olemme menossa taaksepäin lujaa. Väärässä olemista ei voi myöntää, eikä anteeksi (kumpikaan puoli), silloin luovuttaisi vallan itseltään ja myöntäisi virheellisyytensä, vastapuolen oikeassa olemisen, kostomentaliteetin ja että toisella on joku kredibiliteetti.

Se, että joutuu vainotuksi, on erittäin pelottava kokemus, uhkaava ja traumatisoiva, mutta ketä se kiinnostaa, kun mahdollisuutena on massiivinen näkyvyys. Miten tunteet ovat saaneet näin suuren vallan ja sananvallan etenkin? Silmätikkuna oleminen on hiukan samanlainen kokemus kuin silkka vaino. Ei voi tehdä mitään oikein ja jokainen liike rekisteröidään, raportoidaan eteenpäin ja nähdään negatiivisessa valossa, et siis voi etkä osaa tehdä mitään oikein. Tarkoitus tällä rankaisukeinolla on antaa opetus, opettaa tavoille, riisua erilaisuus eli vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen että omanarvontuntoon, niin että on kiltisti nyökyteltävä ja oltava samaa mieltä, varoa tekemisiään tai muuten käy huonosti, parempi kun vain poistut. Työmahdollisuuksien menettäminen on iso juttu, kuten ettei työtä noteerata ollenkaan. Tämä on textbook behavioristinen malli, kuinka mikä tahansa ajatteleva olento oppii, palkitsemalla ja rankaisemalla. Näin toimivat aikuiset ihmiset nykymaailmassa: sinä et tehnyt, kuten minä halusin, et saa sitä ja tätä. Ihan aikuisten yliopistossa ja työpaikoissa toimitaan näin.

Taiteilijana olen osannut jo etukäteen henkisesti valmistautua tällaisiin konflikteihin, niitä on tullut vastaan paljon. Konfliktin voi katsoa olevan perustoimintatapa taiteissa, silti sitä pelätään, konfliktin aiheuttajaa, konfliktia itseään, tilannetta, jossa on käytävä läpi vaikeita asioita. On olemassa oleva ääri, joka on keskiluokalle pelottava ja se tarkoittaa menetystä, kasvojen, rahan ja aseman. Taide myös on hyvin hierarkkinen ja vanhanaikainen systeemi ja ajattelu on kuin tehty tällaiselle pelkuruudelle ja ajatusrikostuomioistuimelle ilman tuomioistuinta, on vain säännöt ja teoria, joita voi rikkoa ja haastaa, jos uskaltaa ja jo pelkästään kilpailu aiheuttaa erikoista käytöstä, ihan mitä ja ketä tahansa poikkeavaa kohtaan. High profile on tavoiteltu asema myös omasta mielestään äärivasemmistolaiselle, siis itseisarvona on asema. Suvaitsevaisuus ja muutos parempaan ei ole taiteiden ytimessä ja on hämmentävää, että näin väitetään. Oletus on, että taide on vasemmalla. Todellisuus on jännän äärellä ja odottaa, että joku sanoo ääneen. Äärivasemmalla on erittäin moni taiteilija omasta mielestään. Miksi he työskentelevät neoliberalistisessa taidemarkkinassa ja -systeemissä, joka ei muutu muuta kuin kaupallisemmaksi ja rahanahneemmaksi? Ismit ovat kuin titteleitä, mutta ne ovat aseita väärinajattelevia ja väärin eläviä kohtaan, mutta kovin tylsiä, koska feminismi ja vasemmistolaisuus sellaisina kuin minä ne ymmärrän, eivät toimi taiteissa. Jos toimisivat, palkanmaksu museoissa toimisi kaikille taiteilijoille eikä tarvitsisi kommentoida lehdessä, että taiteilijat ovat niin tiedostavia nykyään. Ai ovat vai? Mitä he tiedostavat? Omien mahdollisuuksiensa vähäisyyden ja sen, kuinka paljon he ovat systeemin armoilla?

Vainoamisella ja pelonkulttuurilla on suoraviivainen tarkoituksensa ja ilmeisesti moni kokee, että sellainen on sivistyksen merkki ja oikein, että on omasta mielestään trendikkäästi oikean ja hyvän puolella, pahaa vastaan ja voi pomputtaa ihmisiä ja tuhota uria, koska on loukkaantunut ja nappia painamalla ongelma-ihminen poistuu eikä saa näkyvyyttä ja parasta on, jos tälle ihmiselle julkisesti nauretaan. Sivistyksenkin siis ymmärrämme hyvin eri tavoin. Se on niin pitkälti ulkokultaista monin paikoin, että ehkä meidän pitäisi katsoa asiaa tarkemmin ja kriittisemmin ihmisiä, jotka käyttävät valtaa arkitasolla selkeästi kiusaamalla ihan luvan kanssa. Vainon kohteelle kun käy huonosti, tunnetaan voitonriemua ja ilakoidaan, sitten vainotaan lisää ja katsotaan, miten huonosti hänelle vielä käy. Tällainen Big Brother-tyyppinen valvonta ja seuraamus seuraamuksen perään sanotuista ja tehdyistä asioista, on viety jo varsin pitkälle ja varmasti rikkoo ihmisoikeuksia ja lakeja. Luulin, että ihmisoikeudet olivat keskiössä ja tärkeitä, mutta ne eivät siis olekaan kaikille eikä kaikkien, vaan joku päälleliimattava asia, joka kuuluu joillekin jossakin toisaalla, koska kansainväliset sopimukset ja YK? Nettivainoamiseen on vaikea puuttua, koska todistaminen on ongelma. Yhteisöissä, joissa suosioon pääsy on edellytys menestymiselle, tämä on tuttua. Usean vuoden jälkeen, en enää kuvittele. Somessa sanotuista asioista syntyy uusia poruja ja jotenkin en ole samaa mieltä nykymaailman ihmisten kanssa monestakaan asiasta, eikä minun mielestäni tarvitse. Laissa on mielipiteen ja uskonvapaus ja tarkoittaa juuri sitä. Se ei tarkoita muunneltua lakia, että kyllä sinulla on oikeus, mutta minä haluan että sinulla ei ole oikeutta ja teet ja ajattelet, kuten minä haluan tai muuten. Vainoamisella puututaan ihmisten elämiin, elinkeinon harjoittamiseen selkeästi, vaikka toisin väitetään, vapauteen sanoa ja tehdä eli se on vapauteen kajoamista, ei vapauden sallimista kaikille, mitä vapautta kaikille halutaan, mutta ei haluta. Pelolla ohjaaminen ei tietenkään ole mitään uutta ja olen itse pohtinut, voiko täysin pelotta nainen ja taiteilija edes elää. Pelot nimenomaan ovat naisten elämässä olemassa olevia ja todellisia. Pojat voivat pienestä asti olla pelottomampia ja pelottomuus tulee heiltä kenties luonnostaan. Joten on kiinnostavaa, että transnaiset esimerkiksi julkaisevat hirttokuvia naisista, joita kutsutaan nimellä terf, kill all terfs on slogan jota paljon näkee. Väkivaltaisuus on selkeästi miesten ongelma, kun nainen sanoo eriävän mielipiteensä ja vastaus siihen on hirttäminen: en voi itse muuta sanoa kuin, ettei sukupuolta voi vaihtaa ja biologialla on merkitys käytöksessämme. Nämä hirttokuvat ja tappamisfantasiat eivät myöskään täytä vihapuheen kaltaista syytemahdollisuutta ilmeisesti, eivät kiinnosta Feminististä puoluetta, en tiedä yhdenkään poliisin esimerkiksi puuttuneen transihmisten vihakäytökseen naisia kohtaan sanomalla julkisesti asiasta. Britanniassa nuorten naisten joukkoraiskaustapauksissa pakistanilaisten miesten toimesta, poliisi pelkää tulevansa leimatuksi rasistiksi ja ei ilmeisesti vain ole ollut tarpeeksi high profile-tapaus suojella valkoisia köyhiä nuoria naisia, vaikka uhreja on ilmeisesti tuhansia, ilmiö edelleen jatkuu ja jopa pahenee. Se siitä feminismistä, sanoisin. Kun patriarkaattia murskataan, silloin ei suojella patriarkaalisia uskontoja, joita ovat kaikki isot uskonnot. Matriarkaalisia lienee hyvin vähän. Ristiriidat eivät lakkaa, taiteissakin islam otetaan lämpimästi vastaan ja heidän uskonvapaus on taiteissa ja politiikassa hyvin tärkeä suorastaan pyhä asia. Uskontojen kritisointi on erinomaisen tärkeää juuri naisten ja tyttöjen oikeuksien kannalta. Ihmisoikeuksia islam ei paljoa tunnusta, silti he tulevat niitä lännestä pyytämään ja länsimaiset ihmiset syyllistetään kuolemista tänne tulon aikana ja ihmisoikeuksien puutteesta. Se on ilmeisen mahdotonta nähdä, että me emme voi tehdä heille hyvinvointivaltiota, kun he eivät itse sitä tee. Ihmisoikeuksiin vaikka Iranissa on täältä käsin vaikea vaikuttaa.

Taiteilijoiden aktivismi on perinne, johon on hyvä tarttua, jota poliittista taidetta itsekin teen ja mietin, mitä tarkoittaa taiteella vaikuttaminen ja mihin sillä vaikutetaan, jos yleisö on ylempää keskiluokkaa ja muuta rikasta populaatiota, onko kyseessä omatunto, sääli, huomiotalous, todellinen hätä ja mitä tehdä sille? Onko se tiedottamista pahimmillaan? Mikä on taide osuus siinä? Onko kyseessä vain aktivismi taidekontekstissa ja poliittinen äärivaikuttaminen ns. älyllisessä tilassa, jossa debatoida ja onko taidetila yleensä vasemmistolainen vai kapitalistinen, riistokapitalistinen, kuten itse ajattelen? Vasemmistolainen porvari on kiinnostava monin tavoin ja on nykyään vasemmiston johtohenkilö, joka ei siis ole työläinen. Työ ei ole vasemmiston pääkiinnostuksen kohde eikä ajatuksissa, muuten kuin olla tekemättä työtä ja tehdä taidetta tai filosofoida. Eli onko taiteen poliittisuus mainos itsessään taiteen paikoille, taiteen ammatille, jota valtiokin tukee, kunnianosoitus vasemmistoteorialle ja -ajattelulle, joka taiteissa on hyvin arvostettua vain teoriatasolla. Trendeihin voimakkaasti tarttuminen ja joidenkin taiteilijoiden raju tuomitseminen viittaa tähän ulkokultaisuuteen ja puhe taiteissa on siitä, mikä kiinnostaa sillä hetkellä ja on katastrofin partaalla, ei tosin vanhustenhuolto. Niin, mikä kiinnostaa vai mikä on tärkeää vai mikä tuo asiakkaita? Mikä luo kiinnostavuuden ja mihin katse kiinnittyy tai mitä haluamme nähdä, mitä meidän tarvitsee nähdä taidekontekstissa tai herätellä jatkuvasti itsessämme? Taide pyrkii viestimään omaa kantaansa päivän kysymyksiin ja on näin aallonharjalla eli kuin klikkiotsikoissa katse kiinnittyy sillä hetkellä tärkeinä koettuihin asioihin, luoden taiteilijan imagon ja poliittisuuden näkyvästi, syntyy taidetyö. Onko sitä olla poliittinen taiteilija, jos kuitenkin pelkää sanoa, mitä todella ajattelee ja pelkää systeemin rangaistusta? Moni selkeästi pelkää eikä taiteen järjestelmää kukaan ääneen kritisoi. Se on liian poliittista? Kun taiteilija on oikealla puolella, häntä voi seurata ja kannattaa, häneen voi luottaa, kun mediakin luottaa ja raportoi. Lännessä toisinajattelija taiteilija blokataan somessa ja poistetaan kartalta, idässä hän joutuu vankilaan tai tapetaan. Toisinajattelija voi olla taiteen toisinajattelija, ei pelkästään maan johdon kritisoija, kuten monessa autoritaarisessa maassa.

Romantiikka myy: kommunistit juoksevat rahan perässä. He pitävät rahoistasi, eivät sinusta.

Mitä romantiikka tarkoittaa ylipäänsä taiteessa? Taiteessa romantiikka on hiukan eri asia kuin ‘oikeassa’ elämässä, mutta ne saattavat taiteilijalle yhdistyä omituisella tavalla, kun taiteen ‘oikea’, elämä ja tekeminen kohtaavat. Taide on kulissi, kulissi on se millä tätä asiaa myydään ja se on hyvä olla pystyssä, mutta onko se taidetta? Itse lähdin opiskelemaan kuvanveistoa 1998, vaihdoin muotoilupuolelta, koska siellä ei ollut tarpeeksi opettajia, joka laman jälkeen ihmetytti minua, ettei opettajia löytynyt, kuten meille sanottiin. Koulu oli juuri vaihtunut AMK-muotoon, mikä vanhempien opiskelijoiden mukaan selkeästi heikensi opetuksen laatua ja tottahan se oli: ei yhtään vierailevaa opettajaa esimerkiksi. Muotoilua on haasteellista opiskella itsenäisesti, taiteessa se on helpompaa. Kyynisyys ja aliarvioiminen taiteessa ilmeisesti kuuluvat asiaan, koska ne ovat pääasialliset tavat kohdata mitään, etenkin joku tuntematon taiteilija (mitä tilannetta voi joutua käyttämään hyväkseen). Astuin kuvanveiston saliin ja ilmeinen reviirinsuojeluvaisto iski, kun kuuluva kommentti oli, kuka vitun ääliö tuo on. Noh, minä esittelin itseni ja ryhdyin työhön. Kuinka persettäni kommentoitiin opettajan toimesta oli myös kiinnostava ‘taiteellinen’ interventio ja yritys saada minut tuntemaan itseni alastomaksi, mutta jos työni esimerkiksi loukkaa maahanmuuttajia, siitä täytyy olla erityisen varovainen, näin hän minulle kertoi. Hämmästyttävää, mutta totta. Niinhän se menee, esineillä ei ole tunteita, joten minulta on turha kysyä, miltä tuntuu, eikö totta. Aina vain pelkästään helvetin hyvältä. Ajatella, että minä olen tässä se haitallinen ja ilmeisen pelottava, koska ajatukseni saattavat oikeasti muuttaa jotakin. Muutoksen ja kritiikin pelko on taiteen kohdalla todella outo ilmiö. Kaipa tarkoitus on jämähtää ja sitten vain sekoitetaan.

Ymmärrän, että kilpailu on kovaa, mutta itse yritän pärjätä osaamisella, en kenenkään alasampumisella enkä hiljentämisellä. Osaaminen alalla tuntuu olevan todella hakusessa edelleen, nämä huippuosaajat kaveeraavat kyllä keskenään hyvin lahjakkaasti. Ehkä se on alalla vaadittava suurin taito. Taidehan on kaikkia varten, paitsi taiteilijan ammatti.. Ihmistä on helppo haukkua ja hänen kehumisensa on äärimmäisen vaikeaa, kun hän ei ole kaveri ja varsinkin kun ei kestä, että hän puhuu vastaan tai protestoi jotakin niin täydellistä kuin taiteen ammattilainen vastaan. Vastaansanomisen ja kritiikin sietokyky on taiteen egoilussa ja kuka puhuu-hierarkkiassa varsin heikko. Se siitä feminismistä ja kommunismista taiteessa. Ne ovat kauniita ajatuksia, joiden kautta kommentoida ulkomaailmaa ja saada itselleen hyvän ihmisen aura, ideoita vain ei sisäistetä ja ymmärretä konkretian tasolla, jolloin olisi pakko saada aikaan esimerkiksi nollatoleranssi syrjinnälle ja seksismille. Kyllä te puhua osaatte, tekojen laita on sitten ihan eri juttu, kun voi olla kaverista kyse ja omasta urasta. Mielestäni pelottomuus ja tietynlainen uhrautuminen taiteen eteen on pakollista, jotta saavutetaan jotakin merkityksellistä. Se on vallankumouksen perusjuttuja, itsensä unohtaminen.

Ihmisenä ja tekijänä kasvaminen taiteen kautta on ollut oleellinen asia itselleni. Mitä taiteen haluun muuttaa mitään tulee, olen hyvin skeptinen, mahdollisuus on toki aina olemassa ja se on otettava. Pelko, että skene ei hyväksy ja ajattelee, että olet haitaksi liiketoiminnalle, on 100%. Se vaan kertoo vastalauseen tarpeellisuudesta. Todellinen muutosvoima tulee marginaalista, kuten ennenkin on tullut ja taiteen historiasta voimme lukea, miten vallankumouksellisuus ja väärintekeminen on ollut muutosvoimaista, vaikutusvaltaista ja oleellisen tärkeää taiteen ja ajattelun kehitykselle, ja lähes aina vastustus on ollut väkivaltainen. Reviirin suojelu ja muurin murtaminen että rakentaminen toistuvat syklisesti. Taidetta hallitsee maine ja raha, kuten kaikkea muutakin ja se ei ole hyväksi taiteelle, koska näiden kahden attribuutin kautta määritellään mikä on hyvää. Maineikkaan taiteilijan nimi on mainosta ja hänen sanaansa kuunnellaan. Positiosta kauniin puhuminen jotenkin kuuluu asiaan ja vallankumouksellisia voi kaukaa ihailla. He eivät pääsisi nykyään lähellekään taidekenttää, luultavasti jo pelkän hajun johdosta. Taiteella on edelleen oikea paikka.

Romantiikka siis myy, romantiikan aikakausi on meille se, jolloin kauneus oli lähellä ja Suomi nousi itsenäiseksi. Syntyi uusia ideoita ja aatteita. Kauneus on ympärillämme ja tämä liittyy taiteeseen, rakentamisen ja taiteen yhteyteen, mistä kauneutta etsimme ja mitä pidämme kauniina. Kauneuden olemus on, että se ottaa aikansa; rahaa meillä ei ole hitaasti tekemiseen enää ollenkaan, eikä varmaan taitoa saati halua. Meillä ei jostakin syystä enää ole resursseja, kapasiteettia, voimia, jonka voi päätellä jatkuvasta ulinasta ja tehokkuuden vaatimuksesta.

Romanttinen ajatus taiteilijasta, taiteilijaelämästä ja taiteen tekemisestä pysyy edelleen elossa, koska se on niin uljas ja kaunis ja ihana viininmaisteinen kuva, huoleton ja peloton hyppäys unelmaan saavuttamattomasta. Pelottomuus todellakin on puoleensavetävää, koska se on niin harvinaista, se on myös välttämätöntä ja se kohta kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Jotakin kaunista on ehdottomuudessa, vimmaisuudessa ja mahdottoman tavoittelussa, ja kun tuon mahdottoman joku saavuttaa, on se inspiroivaa, ihailtavaa ja iloa tuottavaa muillekin. Satu köyhästä murjotusta taiteilijasta on totta ja viekoitteleva, mikä on edelleen mielestäni kummallista. Se myös huvittaa köyhää taiteilijaa, koska rahalla mitataan oletko taiteilija. Taiteilija on kuin sankari ja antisankari yhdessä, mitä taiteellinen vapaus ajatuksena kenties edustaa, että voit olla sääntöjä rikkova, melkeinpä millainen tahansa, mutta ole oikeanlainen, koska sinut tsekataan päästä varpaisiin. Kun taiteesi istuu kehykseen jossa on oltava, sinutkin hyväksytään?

Koskee edelleen miehiä, kuinka kauan härskiä käytöstä ollaan valmiit peittelemään ja sille naureskelemaan. Nainen on potentiaalinen tyrkky ja toinen taiteilija on ehkä hyödyllinen kontakti tai hyödyllinen hölmö, joten työ on yksinäistä ja yksinäisyydestään täytyy pitää. Sukupuolen takia vähättely taiteessa on niin tavallista, että se melkein kuuluu asiaan. Huonoja puolia romanttisessa taidekäsityksessä on, ettei se päde enää nykypäivänä taiteilijan työssä, silti kiiltokuvaan takerrutaan kuin lapselliseen ajatukseen inspiraatiosta. Asia on ymmärrettävissä myös sairauden kautta, jona taiteilijaa usein pidetään. Taiteilijassa on myös aina jotakin vikaa ja joku probleemi, josta syystä taiteilija on henkilökohtaisesti tunnettava, jotta hänen työnsä voi laittaa esille ja hänet esitellä muille. Mielenterveysongelmat yhdistetään taiteilijoihin yhtä hanakasti kuin alkoholismi ja muu häiriökäyttäytyminen, joten taiteen parantavat vaikutukset jäävät pohdituttamaan. Siksi hiukan kavahdan esimerkiksi taideterapiaa tai kun masentunut haaveilee taiteilijan ammatista: ala ei varsinaisesti toimi terapiana eikä taiteilijaksi lukeudu iltaisin viinilasin ääressä höpöttöjä, tosin ravintolassa verkostoituminen lienee yhä vahvassa käytössä. Alkoholi toimii huonosti mielenterveyden pelastajana, sanoisin samaa taiteesta ammattina, muista taiteen parantavista vaikutuksista en osaa sanoa. Nautintoaineet ja taide jotenkin elimellisesti ovat yhtä ja näin parannetaan maailmaa. Tämä ilmeisesti tapahtuu, kun sinut on hyväksytty sisäpiiriin ja käytät oikeita aineita? Silloin sinut on parannettu ja olet puhdas? Hajuttomuus ja mauttomuus lienevät nykytaiteessa trendinä, koska pelko on vahvasti läsnä, mitä samanmielisyys ja sulautuminen muuttavat?

Illuusiot, todellisuus, itse tekeminen, osaaminen ja saavuttaminen voivat olla hyvin kaukana toisistaan. Aivan yhtä vaikeaa tuntuu olevan ymmärtää, että taiteessa on kyse ideoista, ennen kaikkea omista ideoista eli kun sanotaan, minäkin voisin tehdä tuon, tarkoittaa teknisesti voit varmasti toteuttaa montakin nykyteosta, mutta alkuperäinen idea on jonkun toisen ja se idea on elimellisen tärkeä teoksen kannalta, ei välttämättä tekninen osaaminen. Hämmentävästi tämä taso jää monelta ymmärtämättä ja taiteilijaa on helppo halveksua että vähätellä, mikä on myös taideskenessä eli -maailmassa varsin normaali käytäntö ennen kuin taiteilija hyväksytään asiantuntijoiden toimesta. Eli kärsimys kyllä kuuluu taiteen tekemiseen, joka syntyy jatkuvasti itsensä todistelun tarpeesta, koska ei edes koulutus takaa mitään. Taiteilija roikkuu aina hiukan ilmassa, mikä voi olla merkki epävarmuudesta, joka ei niin kovasti nauttivalle, on todellakin kärsimystä aiheuttavaa. Joidenkin taiteilijoiden mielessä romanttinen taiteilijakuva on yhä sellainen jättiläinen, joka täytyy pitää elossa, ja jotkut ovat sekoittaneet perseenpuristelun ja seksismin romantiikkaan tai luulevat, että nuoret ovat tämän perinteen jatkajia ja ehkä ovatkin ja ajattelevat, että näin on hyvä edetä taiteessa edelleen? Seksikkäillä perseillähän tehdään uraa ja rahaa, ehkä kohta taiteessakin, niin iso asia naisen vartalo on ja siihen työntymisen mahdollisuus.

P.S: Ihanko totta kommunisti?
Mitä kommunisteihin taiteessa tulee ja joita on ilmeisen paljon, olen ymmärtänyt, että taiteilijan tuleekin elää yhteiskunnan tuilla eikä tehdä muuta työtä, etenkään pienipalkkaista paskatyötä, jota kommunistitaiteilija halveksii. Tämä tuli päin naamaa ja oli että wow, nyt on todellista kommunistisettiä. Kummallista kommunismia siellä keskiluokassa. Miten keskiluokkainen, hyvätuloinen on edes kommunisti tai halveksii köyhää taiteilijaa, koska voi? Nyt menee puurot ja vellit sekaisin taiteen tohtorilta. (Minkälainen ihminen tappaa kissan ja tekee siitä videon? Että sellainen opettaja..kannattaa siellä Aalto-yliopistossa olla tarkempi millaisia opettajiksi valitsette.) On myöskin kummallista kuinka vähän taiteen instituutioihin kohdistetaan kritiikkiä tai se hiljennetään valittamisena. Kun on poliittinen taiteilija, on varsin outoa jättää näin suuri yhteiskunnallinen vaikuttaja kuin taidemaailma, kritiikin ulkopuolelle, mikä käy yhteen uraa ajatellen, eikö totta. Taiteilijan ura rakentuu esiintymisestä taiteen paikoissa, joten älä ole hankala ja esitä kritiikkiä täydellisyydelle.

Tahdon viihdyttää, sua kiihdyttää.