En sano ei, en sano ei, mitä sanon?

Hengittää sisään viemärinkansi, äidin huoli, puinen salpa, kokemus odottamisesta ja oikeellisuudesta jonkun mukaan. Kun puristan ihoa kyljestäni, kuinka paljon siinä on? Mikä oikeellisuus ja selkeä säännönmukaisuus, joka Suomessa vie hengen hetkessä? Jonkun etusormi? Ainainen kysymys määrästä ja sen anteeksiantamattomuudesta, puolinaisuudesta, joka täyttyy ja on tyytyväinen välittämisestä, virtaa yli,
virtaa yli, töksähtelevät ajatukset, epätäydelliset rivit mielessä, täydelliset rivit suussa, näkyvät kieli, nielu,
risteävät, tavalliset sanat kellertävät, joita en haista, en kyllästy kuin puu, lopullisesti. Pyydän anteeksi hajamielistä tapaani sanoa ajattelematta kokonaisuutta ja sottaisuuttani (en vieläkään viikkaa), vertaamista kaappeihin, olemista kaapissa, käymistä kaapissa, ja sen iljettävyyttä, joka virtaa pois meistä kovaa vauhtia ja silti ajattelen, ilman likaa ei ole täydellisyyttä, ilman epäjärjestystä ja sen yllätyksellisyyttä.

Että kaikki liittyy kaikkeen ja lian tarpeellisuus? Liityn taas kauneuteen, kiveen, tähän sivuun, epätäydellisyyteen, jota en saa oikein, lakkaamattomaan tyytymättömyyteen. Jotakin on koko ajan korjattava ja noukittava lattialta. Maan magneettikenttään. Avaruuteen katselemalla metsän kuuseen, syntymällä pianon tuolille, soittimelle en sano ei, mutta en tiedä, mitä sanoa. En sano ei.

Ehkä se riittää nyt,
liittyneenä nyt ja
nyt.

Ehkä se riittää nyt,
liittyneenä nyt ja
nyt, ja tietää jalkojeni tarkat tiedot, että kengät sopivat.