Huono taiteessa. LOLleroinen.

Paskoja töitä, vesiväri, 2000

Taiteilijan on kyettävä vaikeaan, mahdottoman oloiseen, tehtävä vaikutus. Mikä tämä vaikutus on ja mikä tekee vaikutuksen? Pitääkö sitä lähteä etsimällä etsimään vai onko se jotakin niin pinnallista, ettei sillä ole taiteen kanssa lopulta paljoa tekemistä? Tehdä vaikutus osaamisellaan ja lahjakkuudellaan ei riitä, tehdä vaikutus presenssillä ja oltava uskottava yhä uudestaan: mitä se tarkoittaa? Onko taiteilija lopulta tarpeellinen vai konsulttiosaaminen ja onko hyöty taiteen ensisijainen syy, hyötyjä kun taiteella haetaan hyvin selkeästi? Hyödyt ovat jotakin näkyvää, kuten instant vaikutus ja vaikutus mihin, on kysymys.

Kun nyt taas puhutaan kuvataiteilijan arvostuksesta, on ihmisiä, jotka vaativat arvostusta taiteilijan ammatille, en enää tiedä, mitä tällä tarkoitetaan ja millaisia panostuksia asian suhteen olisi tehtävä. Taiteessa arvostus voi tarkoittaa montaa asiaa ja isoin on itsensä arvostaminen ja kuinka sen tekee. Kuvataiteessa arvostus ei lankea pyydettäessä saati vaadittaessa ja miksi nykytaiteilijoita pitäisi arvostaa sen enempää, kuin minkään muun ammatinharjoittajia, koska he ovat taiteilijoita ja arvostus on pysyvästi heikko? Toivon, että minkä tahansa työn tekijää arvostetaan hyvästä työstä, koska mikä tahansa työ ei ole arvokasta monen mielestä, vaikka se olisi kuinka tarpeellista työtä, esimerkkejä riittää matalapalkka-aloilla. Millaista työtä sitten arvostetaan ja onko raha arvostuksen ainoa mittari? Onkohan taiteilijan ammatin arvostus koskaan ollut kovinkaan korkealla, ei ainakaan naisille eikä monelle miehellekään. Se on luuserin osa ihan perinteisesti ja systeemi pitää edelleen taiteilijan anelemassa ja epätoivoisena että erittäin vaikeasti uskottavana.

Kuvataidesysteemissä on hyvin vähän keinoja muuttaa sääntöjä, kuinka edetä urallaan nykytaiteilijana ja tulla toimeen, että tehdä kunnianhimoista taidetta. Tällä hetkellä on myös mietittävä, mitkä ovat sopivia aiheita, mikä helposti johtaa huonoon taiteeseen, ja jos ei sellaiseen suostu, muunlaisiin ongelmiin. Ura on kiinni yhteisön hyväksynnästä ja mielipiteistä, jos niistä välittää, on oltava varovainen ja valitettavan moni on varovainen. Taiteelle asettaa rajat myös markkina, maku ja kaikki mahdollinen, mikä ja kuka taiteelle haluaa väkisin asettaa speksejä. Siksikö, että arvostusta on niin vähän, että on onnenkauppaa, kuinka sattuu käymään on lisättävä rajoja? Taiteilijan ammattiin liittyvät stereotypiat pitävät pintansa, koska niistä pidetään ja niitä ihaillaan, tiettyä kuvaa sattuman ja johdatuksen luomasta urasta ja ihmisestä joka luo. On kovin ristiriitaista ihailla boheemiutta ja samalla halveksia juoppoja. Taiteilijaan ei silti tai tästä syystä luoteta, että hän pystyisi tekemään laatua solkenaan, ennen kuin hän sen on todistanut valistuneelle yleisölle useasti, joten helposti ryhtyy toistamaan itseään, jos on kerran onnistunut tai menee helpoimman kautta, mikä se sitten lienee. Taidetta tehdään todella paljon, joten käsin- ja itsetekemisellä on ilmeisesti edelleen joku merkitys nykyihmiselle, muu kuin raha toivottavasti, mutta onko taide saavutus, jota tulisi ihailla itsestäänselvästi? Tietenkin on kohteliasta ihailla, suoraan sanominen ei jostain syystä taiteessa käy, kun on tunteet ja kaikki on niin henkilökohtaista, jostakin syystä etenkin taide. Huumoria löytyy hyvin vähän, vaikka kaikille yrittäjille vähän naureskellaan kunnes ei enää pysty, ollaan hiljaa ja jos ottaa itsensä ja työnsä liian vakavasti, voi ryhtyä tylsäksi. Digitaalisena aikana käsin tekeminen nousee arvoonsa, koska tekemisen ääreen on pysähdyttävä ja hälinä unohtuu. Joten tuleeko taiteilijan loukkaantua arvostuksen puutteesta tai miksi ylipäänsä itkeä sellaista, kun arvostus on häilyvä ja omituinen asia, eikä välttämättä riippuvainen mistään rationaalisesta ja hyvästä syystä ja mikä on taiteilijan tehtävä, jos sellaista on? Pitääkö se keksimällä keksiä?

Aloitan itse usein lolleroisesta eli kömpelösti tekemisestä, siinä on sitä jotakin, ihan totaalisesti paska duuni avaa suurimmat jumit eli liiallisen itsetyytyväisyyden. Se on avaus johonkin, idean alku tai jokin tuhottavaksi tarkoitettu, johon voi tuhlata materiaaleja ja ennen kaikkea epäonnistumisen ja hölmöyden tunteen. Nykyään kun pyritään filtteröimään näkymättömiin virheet, vaikuttaisi ihan terveeltä lähtökohdalta. Niin, onko taide tuhlausta ja jos, niin minkä? Olla samanaikaisesti peloton ja kauhuissaan, ettei tule onnistumaan eli saamaan aikaiseksi ja näkyväksi sitä, minkä näkee ja ajattelee, jos se on tuo asia, mikä on luotava ja pelkää mitä muut ajattelevat. Tunku taiteilijaksi on suuri ja kaikki siinä herättää tunteita: kuka voi olla taiteilija, kenestä on siihen, mikä on hyvää taidetta, mikä on tekemisen arvoista ja kenelle ja tuleeko sillä toimeen. Kun nykytaide on valjastettu aktivismin airueeksi, onko se sitten taidetta ja kuinka pieni piiri taiteen viestin lopulta kokee, siitä vaikuttuu ja teoksen näkee, kehen ja mihin se vaikuttaa? Näitä suuria ongelmia taide ei ratkaise. Omin sanoin, se kommentoi ja herättelee. joopa joo. Taiteen omia ongelmia ei millään saada ratkottua ja väittäisin, että aktivismitaide-pyrkimyksen kautta sisä- ja ulkopuoli tulevat näyttämään omituisilta ja yhä vain teennäisimmiltä. Pystytkö luomaan täysin oman näköistä ja mikä on ammattitaiteilijan ja amatöörin ero ja mistä se kaikki tulee, tarve, tahto ja taito? Kun ollaan huolissaan, ettei ole tekemistä, on taide yksi vastaus. Vastaus, jossa sysäys tulee sinusta ja on riippuvainen sinusta. Että ryhdyt ja jatkat, yhä uudestaan ja uudestaan, aivan sama mitä kukaan sanoo, sinä elät tästä tekemisestä. Vaikka mitä ympärilläsi sanotaan, se ei muuta mitään, se ei johda mihinkään, kuinka turhana tekemisesi nähdäänkään ja niin tulee tapahtumaan, silti jatkat, koska elät siitä, koska taide on itsessään tarkoitus ja vastaus, vaikea valloitettava yhä uudestaan ja täysin minun. Sekin voi olla sisuunnuttavaa, että niin harva uskoo ja luottaa, joten arvostus on jotakin, mitä ei edes osaa kaivata. Mitä arvostuksella ylipäänsä tekee näin teennäisessä maailmassa?

Taiteen ja taiteilijan huonous on kinkkinen juttu tavallaan, koska se hävettää aivan kuten epäonnistuminen työssä yleensä ja sitten ryhtyy pohtimaan, mikä siinä on huonoa, itsessäkö on jotain vialla, kun ei saa tehtyä, mitä piti. Se, mikä minusta on huonoa taidetta, ei joistakuista sitä ilmeisesti ole, koska mielestäni huonoa on niin paljon julkisesti esillä ja varsin kauan aikaa katsomme yhtä ja samaa, joten voihan se korkeatasoinen olla, kun tarpeeksi katsoo, jos tietää ja tunnistaa, mitä sellainen taide on. Julkinen taide kun on niin pysyväluonteista. Täytyykö kaikesta pitää, eikö voi vain sanoa, että kaikkea olette kehdanneet laittaa esille ja yhtenään sama kaava toistuu. Mistä tässä on kyse? Taiteilija tekee epäonnistumisia, se on mielestäni olennainen osa kehittymistä ja kokeilua, että jännittävää, kun voi värittää, mutta ne ovat omia juttuja, ei niistä tarvitse kenenkään maksaa eikä pakosta kenenkään katsoa. Huonoja töitä harvemmin kukaan esittelee, mutta minusta ne ovat kiinnostavia eikä hävettäviä lainkaan, koska itse näen prosessin ja huumorin. Huono taide on unohtanut molemmat, prosessin, itsekritiikin ja huumorin.

Minulla ei ole muuta vastausta kuin, että kuvataide ja ajatus kuvataiteesta on kriisissä ja pidän isoa osaa nykytaiteesta taiteellisesti turhana, juuri toistetun systemaattisen oloisen kaavan takia, mutta onko niin, että jos ei olisi huonoa, emme tunnistaisi hyvää? Tuskin, taiteen tekeminen on kallista ja se halutaan nopeasti, tällä voi olla jotakin tekemistä, millaista taidetta saamme, näin hypoteettisesti ja koulutuksen taso on huonontunut, joten vertaaminen edellisiin vuosisatoihin on melko turhaa. Onko huonous synti ja paha asia silloin, kun huonoa pidetään hyvänä? Huono on lähtökohta, josta lähdetään kehittymään johonkin suuntaan, toivottavasti itse valittuun tyyliin ja tapaan, joka keskustelee, toinen kysymys on, että mistä teos keskustelee. On myös ajatus, että joku teos on niin huono, että se on jo hyvä eli huonous tuo esiin tasoja, joita hyvänä pidetty ei kykene tuomaan eikä luomaan, siksi kömpelöydellä on tietty käyttöarvo taiteessa ja monesti erinomainen tyylikeino ja tapa ideoida. Se rikkoo täydellisen ja taiteilijan sankarimyytin, ihmisen, jonka on täydellisesti kuvattava maailmaa, otettava kantaa ja oltava tiennäyttäjä, niin kuin asiat ovat nähtävissä ja kukaan ei osaa sanoa, mitä tapahtuu todella. Kysymys hyvästä on pitkälti tekninen ja oikeaoppisuudesta poikkeaminen on houkuttelevaa, koska dogma on kahlitseva, etenkin, jos se on pakotettu, joten hyvä on kinkkinen juttu.

Exploitation and discrimination are not a feminist nor leftist practices. If you understand anything of these movements, which many clearly don't, you should know this by heart and act upon it, not how you desire, but what is right and fair. If that is what you desire, do it and not just talk about it.

Speech
My body does revolution

In art it is common to hear and witness leftist and feminist echoes, it is a model echo chamber painted white and stylish. You enter, it is quiet and there are possibly headphones and screens, gadgets and gimmicks are strangely very interesting to artists and curators. Art very gladly turns against someone who cannot help you in their career and be a good contact. When you are useless, you will feel it. Many declare themselves as practicing individuals, I am not sure how individualism fits in a dictatorship, when it comes to losing position and personal gain, it is a very different story. Individualism stops pretty much there. When speaking your mind is dangerous, it is better to do nice and play the game which is very much set and to step out of the fixed pattern (which also speaks against individualism and creativity) means one is not doing official art, you are an outsider. To team up against one who clearly does not believe in your act and commitment to the mentioned causes, is sad and telling. When it is obvious that misogyny and sexism are more protected than abolished and making a living as an artist is made very difficult especially if you speak your mind and try to change the system which is not welcoming, open, open-minded, fair, but hypocritical, old-fashioned, racist, biased and bigoted, change is even more vital. You like to talk about change and you think it is everybody else who need to change. Art plays for and by the rich and the privileged, by ownership and how much anything costs is well displayed as it is the most important thing as are the metropoles. Money and fame are driving a system where everybody is so feminist and leftist? Right, Let me laugh out loud. In this business leftism and feminism are handy tools to use in looking good, I don’t think you do.

How much do you fly for art and for your own amusement? How much do you support mass tourism in the name of art? How much do you try to influence the art system to change? Change in a way it actually would serve people and not money? Look around and think what kind of art do you see in a public space? Try to analyse why it is the way it is, what purpose does it serve? When a curator says, artists can be like that, what do you think the curator might mean? What are curators like, what is your perception on curating? How much do you think contemporary art is for the public and how much for the institutions to stay busy and in business? What defines as success in art?

Cultural significance of sucking cock.


Hello cocksuckers!
Be an ideal blow job boy or
a girl, a mouth and a face to perform the uncivilized act of blowing.
Cultural significance of sucking cock, the act, what is it? The loving it, the hate, the
contempt, the kneeling, opening of a zipper, massaging the testicles and thighs, the
need for power, the enslavement, the mouth, the giving head.
Shall we remove any hint of civilisation? It is getting hot in here, isn’t it.
To blow is an act of culture. It is to serve. Strangely culture is civilisation. Hints of
civilisation can be removed by taking off clothes, your silks. Place them on furniture
so that it is romantic. There is a dim light in the room. Get nude. Go on your knees
and on all your fours. Suck your thumb, suck the toe, lick the foot. Try it out. You first
and everybody simultaneously fuck.
Personally, trying it out and not expecting someone to do it voluntarily on her own.

Try selflessly. Selfishness is out. Be in.

Responsibility issues what comes to speaking, what is an attack and what can be tolerated: a personal take on communication between humans. Speaking is a performance.

We evaluate each other for how we speak. What do you say of that person over there, what do you say of yourself and what is the world like in your speech. What kind of content you produce, what kinds of pauses there are, phrases, language, style, what kind of text is produced and is thought through, what comes out when we speak, in what kind of voice. What does a voice do: it scares, threatens, is too silent or has found the perfect balance. Voice has to be firm and loud enough. It has to reassure the listener, but not too much noise please. Too much is a threat and tone of voice in which we speak has a meaning. Sometimes one has suppressed one’s voice that shouting may be the only way to express and make a sound, which has made me wonder the sensitiveness of how we must police our levels of voice. It is curious that to find a voice one can find it by raising one’s voice, by shouting. It scares people, so do it alone or in a group who understand your quest of finding a voice. The evaluation happens instantly and our conceptions of the speaker influence a great deal, what we expect of hearing, what do we think the speaker means and what do we think of the speaker. How open can we be towards someone else’s message and what does openness mean, is it that we agree to listen. Reactions are the ones we are hoping to get. We are open to listen, make note and respect or just pass? In how many ways can the spoken be understood is the same as how many ways can the nonverbal be understood? What are the things that interest us in a speaker, why is she or he appealing to us and what are the things we pay attention to in anyone? It is safer to blend in, go with flow, try not to irritate. To disagree can be daring nowadays. We must have a personal interest of some kind and we like to think the personal is correct, true and something to guard.

I have always been pointed out that I don’t speak enough which has clearly been a flaw. As a child I barely spoke at all. In terms of speaking, it is interesting to use myself as an example. Pretty girl does not speak, she just looks pretty. That can be a task that is enough. When women and girls speak out their minds, it may come as a shock. Since now I speak whatever I feel best, I also like to provoke and enjoy havoc caused, but it does not mean I would not mean what I say, I just speak my mind without censoring myself. If people’s ways of thinking get disturbed, I am thrilled to see what happens. Silence is a place of an observer, but it also is accepting one’s place and the place is not defined only by you, but you yourself remain evaluated nevertheless. Silence is a place of hiding, of suspicion, that there is something wrong with that person or there is nothing to say. Silence can be taken in many ways, what it means, so why not ask rather than make up something coloured and biased. Silence is appreciated in Finland and it is a weird mix of inability to talk and enjoying silence, not being bothered by it, but still many are. I can be very silent which for many strikes as scary and odd. Talking is the way for us to express ourselves, self-evidently, just like that, bluntly or very considerately. It is a matter of credibility, fun, entertainment, socialising and status, often that clearly is not speaking like it mattered, but as if there are compulsive reasons to produce speech to avoid feelings of emptiness, loneliness and feeling of being left out, for example.. It is not enough that you speak, you have to speak of right, accepted issues in a right accepted way, which when problematic is avoided, can begin to feel like a straitjacket and going round in circles. Why do I have to follow this system and rules of speech and why fear is something one feels.

In a crowd of only men, it is weird to speak as the only woman. You stick out. In a crowd of working class (or not-so-much-educated people), one with education sticks out. It is even worse when you are a woman. What kind of issues concern me, what can I say in the end? Well I avoid the personal and like to concentrate on social and political issues, art and what else is there than the self..Female voice is an interesting one, what comes out of that mouth, what is it worth and what does it tell of a person. Blame there is is an interesting issue to take under microscope, as it exist in a way of a power tool. People like to invent things, analyse, read the person, often wrong. The person who does not take part in conventional manner, disagrees strongly or stays an outsider must be labelled. It is a place of constantly fighting against bias and wrong information. You have not tried enough to claim your place which place is claimed by claiming respect and there are rules. How do we get respect, what do we have to do and what do we have to be like to be worthy? How much respect is worth having in a lookalike world that seeks to be liked? It has always been a wonder to me as respect falls on others and escapes some of us. It is about system of values and changing that system of thinking.

When young, I found it so that my speech was meaningless, because of my age and because of my gender. I didn’t have a voice, I was invisible, but I existed, which is a place for artistry to come out. I found value in being a freak and a language I could speak. Those who do not speak, are stupid is the very often felt judgment, which is weird in a country that values silence. Today in cacophony of talk, those who are silent, seem to be a blessing. Everyone has an opinion and has to voice it. It is a very straightforward method which we call social. Again those who make the most noise are the most noticed and listened to people. My way of staying outside feels natural to me, although it is odd for most people. I have not participated in the ways people usually participate and engage, still I don’t think of myself as anti-social, quite the contrary. Silence is serious and not so much fun…Your fun is not mine either.

In human relations one’s space has to be taken, it is not given. When one is not interested in spaces that exists to be social, one should still try and engage, it sounds like a problem and an effort. Now that I don’t hesitate to speak, I speak of wrong issues and have wrong kind of opinions. Human relations and codes of communication are somewhat interesting, difficult to master, especially jumping to conclusion strikes me. It is so easy, so please try to avoid, if you can. You have to know human way of thinking to use communication skills correctly, that is social, but it is also manipulation. It is about psychology and authenticity, or ability to look like authentic and reliable. It is about learning ways of communicating, the correct ways, knowing how people think and what are one’s own goals, because there are always personal gains. I laugh too loudly, it is a flaw. I shout out when everybody else is quiet, it is weird. I think I like myself. lmfao