Pienimunainen patsas on kuvanveiston suuria mysteereitä. Ehkä alushousut tai lannevaate olisivat hyvä ratkaisu miehen alastomuuteen näinä omituisina aikoina. Uutuus taiteessa on myös verhottu uusiin laitteisiin ja teknologioihin, mitkä ovat iso osa tekemisen viehätystä. Mikä on uutta ja mullistavaa todella taiteessa ja mitä on uutuudenviehätys? Taiteessa täydellisyys on myös mitä tavoitellaan ja toisaalta on jäänteenä oletus, että teos kuvaa tarkasti jotakin nähtyä eli todistaa taiteilijan klassista osaamista ja lisäksi siinä on muita ulottuvuuksia eli se ei ainoastaan ole kopio nähdystä, vaan.. ja sitten tulee se vaikea osuus eli mistä teoksessa on kysymys, jos se ei ole ainoastaan taidonnäyte, kuten edelleen paljon halutaan, upeaa ja hienoa. Täydellisyys on siinä rakennuksessa, teatterissa jossa taidetta esitellään, tarkasti organisoidussa ja asemastaan tärkeässä, valkoisessa minimalistisessa, karussa ilmeessä ja menestyksessä, valitussa taidehenkilökunnassa, titteleissä, valinnoissa, näkyvyydessä ja rahan määrässä. Mitä riisutumpaa, sen parempi. Itseäni kiinnostaa, mikä on poissa, kun ylimääräinen häivytetään ja miksi soraäänet, virheet ja rypyt, että lika ovat niin väärin, että ne suorastaan väkivalloin täytyy poistaa ja millaisen kokemuksen tiellä elämän ylimäärä on? Miksi kliinisyys on täydellistä ja harmonista? Lähestyykö se uskonnollista hartautta? Ja mitä kuvataiteen tilat itsessään voivat paljastaa tästä anaalista tilasta, jossa haluamme olla kuin puhtaina, hyvintoimeentulevina menestyjinä ja rypyttöminä kuin valokuvassa, ilman disharmoniaa ja asymmetriaa? Yksi piirre, jota suomalaiset arvostavat, ovat valkoiset seinät ja neitsyenpuhtaat, jäljettömät, kiillotetut lattiat. Haiseva, likainen ruma ihminen voisi olla performanssina avajaisissa se, jonka tahtoisin tehdä. Ehkä siihen päädynkin. Taiteilija nöyryyttää itseään, jotta muiden ei tarvitsisi ja häneen voi peilata henkilökohtaiset negaatiot ja muut kummallisuudet, joita helposti tulee pintaan, vaikka kuinka estelisi, koska estoista, torjunnasta, kieltämisestä, kiistämisestä ja kielloista ja niiden esiintuomisesta syntyy konflikti. Harmoninen runouden ja utopian kaltainen tila kun ei välttämättä ole aina se, mitä tarvitaan ja halutaan taiteeltakaan. Mitä pidetään kauniina, ei aina ole sitä.
Niin, mitä halutaan, kun halutaan taidetta ja onko sen vastattava johonkin ja mitä oletetaan saavan ja saavutettavan, ainahan on oltava tuloksia, joita esitellä, tai ainakin tuote? Mitä taide saavuttaa kaikella hyvyydellään ja heikkojen puolustamisellaan? Muistuttaa meitä, miten väärin elämme ja teemme ja meidän on parannettava tapamme? Kysyn, koska tuloksia odotan ja tarkoitan ihan muuta kuin NFT-tuottoja, joka teknologia käyttää paljon sähköä ja jossa taiteilijan teoksen varastaminen on sen taiteilijan syy, jolta varastetaan. Taiteilija tavallaan menettää vapautensa tehdessään jotakin haluttua tietyissä valvotuissa rajoissa ja taiteilijan työ halutaan mahdollisimman halvalla, mitä esimerkiksi Tornihotellin keissi todistaa siellä korkealla, mutta työn täytyy kasvaa tuottoa jälkikäteen, joten nimeä on hyvä olla. Voisi olla taiteilijan työlle ja työmahdollisuuksille otollisempaa, jos siirtyisimme takaisin kisällisysteemiin ja taide siirtyisi isommaksi osaksi rakennettua eikä taiteilija olisi luksustuotteita markkinoille tuottava tähti, joka ottaa kantaa ja kommentoi, tähteys, johon harva lopulta yltää, jota kaikki taidekoulutus kuitenkin tukee, jostain aivan käsittämättömästä syystä. Taiteilijan oikeusturva, työskentelyolosuhteet ja palkkaus ovat niin herran kädessä, että on myöskin omituista, kuinka vasemmistolainen taide ei näihin saa muutosta, ei toimi ammattiyhdistysliikkeiden kanssa, nämä ovat näille vallankäyttäjille täysiä mahdottomuuksia kaiken hyvän tekemisen keskellä. Taiteilija, joka ei tule toimeen työllään, on huono taiteilija ja ajatus pidetään elossa eli taiteilijan arvo on siinä, että hän tekee rahaa työllään, silti taidesysteemi ei pyri tuottamaan arkikäyttöistä taidetta, vaan oikea vakavastiotettava nykytaiteilija hakee apurahoja, pyrkii taiteen keskiöön, ideoi että innovoi apunaan uusin teknologia. Työhuoneen koko kertoo myös työn ja taiteilijan tärkeydestä. Työ versus ei-työ kaipaisi läpikäyntiä, koska halutaan ajatella että myös alkutuotanto on työtä, se pohja, jolla taide seisoo ja josta yleensä ei makseta, mutta joka halutaan. Siis raha ei kerrokaan kaikkea? Sillä apurahat perustellaan, tavallaan näkymättömän työn tärkeydellä, mutta silti raha menee rahan luo.
Apuraha toimii taiteessa meriittinä ja pääasiassa raha on tarkoitettu tuotantokustannuksiin, joten en ihan ymmärrä vanhentuneen oloista systeemiä, joka palkitsee näin eli saatu rahasumma on meriitti ja kertoo jotakin taiteen korkeasta laadusta määriteltynä nykytaiteen systeemissä. Esimerkiksi Taiko-sivusto kysyy, mistä viralliselta taiderahan jakamistaholta olet saanut rahaa ja ne laitetaan meriittilistaan. Koska apurahojen haku on kaikille taiteilijoille mahdollista, huolimatta menestyksestä, kysynkin edelleen, miten järkevää on valtion tukea rahallisesti jättimenestystä tyyliin esimerkiksi Jari Tervo ja Osmo Rauhala? Toimintaahan ei viranomaistaholta kyseenalaisteta millään tavalla ja kritisoijat ovat muutenkin joko epäonnistuneita ja kateellisia. Tässä palkitaan menestys apurahalla.
Te olette niin oikeassa, toveri, kyllä toveri. Julkinen taide on yksi kammottavin esimerkki suomalaisen kuvataiteen epäonnistumisista ja yrityksistä kommunikoida muun maailman kanssa. Oikeassa oleminen on todellista asiantuntijuutta, nyökyttelee hän, nimeä on oltava ja vastaansanominen on turhaa ja väärin, hyvä on hyvää, etenkin kun on jalusta, rituaalit, asiantuntijat ja konventiot. Mitäpä ei taiteen ammattilainen tietäisi ja nielisi, koska ei muuta voi ja osaa ja muuten täytyisi etsiä muita hommia. Myös käytössäännöt unohtuvat, kun saa tarpeeksi valtaa eikä tarvitse huolehtia, miten virkamies toimii oikein, koska kukaan ei sano vastaan ja asema on turvattu. Vallankäyttö taiteessa on vastaansanomatonta, ylikävelevää ja tuloksista voi purnata paikallislehdessä ja vihata taiteilijoita. Taiteilijan käyttäytymisen on oltava kuitenkin moitteetonta. Taiteessakin pitäisi edelleen voida vaatia ja odottaa vallan ja ajattelun kovaäänistä haastamista. Siihen taiteilijan omituisuus, ulkopuolisuus ja kaaos osin voi pyrkiä. Kuten on tavallista taiteessa, asiat, joista ei pääse yli kuten epäpätevyys, vallan väärinkäyttö ja paikallaan junnaaminen turvallisessa asemassa, suosiminen, omaan erinomaisuuteen ja älyyn uskominen (mihin muuhunkaan), taiteilijoiden hyväksikäyttö ja kaverit ennen kaikkea-ajattelu, mutta kuitenkin erinomaisuuden poissaolo eli lapsuksia ja selkeitä epäonnistumisia sattuu hämmentävän paljon, mutta nekin ovat muiden vika, ovat vakioita. Pieni muna ei ole näiden ihmisten isoin ongelma. Muuten, kun tarkoituksellisesti leikkii ihmisen työuralla, onko se osa tehdasmaisuutta, jossa taiteilija on materiaalia ja tuottava yksikkö, jolle joko annetaan tai sitten ei, riippuu käytöksestä ja vaatteista, heilutellaan nenän edessä mahdollista kuuluisuutta kuin lottovoittoa? Jotain sen suuntaista olen huomannut. Narsismi ja omahyväisyys on niin suurta, että väärässä oleminen ja väärin tekeminen ovat ok, koska seurataan kaavaa, mitä on tehty ennenkin ja se on oikein, koska human error on siinä taiteilijassa, mutta toisaalta on suoranainen mahdottomuus uskoa, että taiteilijasta löytyisi mitään ihmeellistä, mutta aina heikomman puolella näön vuoksi, eiks jeh? Oletteko nyt ihan varmoja, että meni oikein? Ole armollinen itsellesi, epäonnistuminen on sallittua, sanottiin Aalto-yliopistossa, aivan kuin olisi tullut terapiaan. Olen terapian käynyt, en tarvitse valeterapeutteja taiteen sisältä, sellaista osaamista teillä ei ole, jos minkäänlaista. Aalto painotti, että ulkona on paha maailma ja täällä voi kokeilla eli leikkiä taiteilija. Joo joo, jäin ihmettelemään, mitä lienee kuvittelivat minun tehneet siihen mennessä? Psykoterapia on tehokkuudessaan paljon toimivampi kuin taide ja luotan sen alan ammattilaisiin. Hoitomuotona taide ei vakuuta, ihan siitä syystä, ettei parantumista ole näkyvissä. Mutta kuinka monta kertaa täytyy harhaisia ja itseensä tyytyväisiä tyhjäpäitä tulla vastaan? Ettette vaan hyvesignaloisi ja valitsisi itsellenne sopivia hyväntekeväisyyskohteita, ajassa kiinni olevia uutisia? Taiteilija häpeää ja taiteilijaa hävetään, kuten jo sanoin, se on se performanssi ja rajapinta: hullu taiteilija, terve virkamies.
Vastaansanominen ja kyseenalaistaminen ovat merkki hankalasta ihmisestä, jota on vaikea sietää, koska virheitään ja osaamattomuuttaan ei voi myöntää hierarkiassa, etenkin kun on jo titteli. Viat ovat aina toisaalla, mistä syystä mitään ongelmia ei ole ja jos on, ne selätetään puheissa, aivan kuten missä tahansa kunnan kirjelmässä. Asemansa ja kasvonsa voi menettää lopullisesti, mikä olisi taiteen kannalta hyvä juttu: skandaalit ovat palava metsä parhaassa tapauksessa. Ajattelun ongelmallisuuksia, että ennakkoluuloja, joita taiteessa työskentelevillä on hämmästyttävän paljon, ollaakseen avarakatseinen ja suvaitsevainen ja oletetusti hyvä, ei taida näkyä peilistä? Yliopistotaso on haastava, siellä täytyy reagoida tuloksiin ja faktoihin, ei oletuksiin ja kuulopuheisiin ja oletuksia taiteilijoista riittää. Entä jos taiteilija saa aikaan yllättäviä tuloksia, raportoisiko joku niistä? Koulutetaan, mutta hänen ajatuksensa ovat sittenkin vähän liikaa ja en nyt tiedä tuosta taiteen laadusta ja onko se ajankohtaisuudessaan kiinnostavaa ja ei, ei hän ole kiinnostava, mutta hänen ideansa voidaan varastaa ja häntä voi urkkia. Hän ihmisenä on tosi off. Ilmeisesti ei ja joo, koska taiteella on itsenäinen asiantuntijavalta, mikä ja kuka on kiinnostavaa, riippuu hetkestä ja vaatteista että aatteista. Taiteelle vaan täytyy syytää rahaa, koska kaikki eivät sitä itse osaa tehdä, mieluiten taide on kuitenkin ilmaista, koska taiteilija on luonnonvoima ja hyvä on hyvää. Tornihotellin taidekilpailu oli osaamattomuudessaan ja taiteilijoiden vähättelyssä huvittavin ja kammottava. On tullut selkeästi ilmi, mitä palkkaa nauttiva, valtaa käyttävä, taidekenttää pyörittävä osa ajattelee, eikä ajattelukuvioita ole aikomustakaan muuttaa, koska ne palvelevat sopivasti hyväksikäytön kulttuuria.
Koska olen näin pieni itse enkä osaa edes pukeutua hyvin saati ajatella, kaikesta todistelusta huolimatta, uskoisin, että uskallan sanoa, mitään muita ongelmia ei ole kuin näitä pieniä ja pienelle niitä voi kipata lisää, koska mitäpä pienistä ja ylhäältä näkee kauas ja hyvin, mutta puhutaan rahasta ja sen tekemisestä. Ainoa asia, mikä lopulta kiinnostaa myös taiteessa. Mitä possuja teillä siellä Helsingissä kadulla Töölössä? Hakeeko tekijä valtiolta rahoitusta vai onko itsenäinen yöllinen hassuttelija? Tosi hassua, possuja. Onko virkattuja enemmänkin?
Muuten, olisi kiinnostavaa, jos Hesari kirjoittaisi lisää vihakatsomisesta, jossa inhottujen ihmisten sisältöjä tsekataan pelkällä halveksunnan mentaliteetilla. En ollut ennen kuullut moisesta, ennen kuin luin Hesarista. Opettavaista.
Vasemmistolaista kevättä, antikapitalistisia muraaleja, vahvaa taisteluhenkeä että vappua. Ciao.
Ihmisten pomputtelu, vähättely ja nöyryyttäminen on taiteen essence, koska kerma on päällä. Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset ja tekopyhyys voi olla oikeaa pyhyyttä.
Kronstadt 2001 (kuva Henna SuoMen-ryhmän kanssa matkalla)
Miss Beach having fun, Rantaviiva osoittautuu äärettömän pitkäksi, kun mitataan jokainen hiekanjyvä, Barcelona 2001 (kuvat rannalla with Mikko Lipiäinen)
Huomiomme kiinnittyi merten ja rantojen puhtauteen, ekosysteemien säilyttämiseen ja kuten olemme tulleet huomaamaan, asia on erittäin akuutti tänä päivänä, näyttäisi siltä, että vielä huomattavasti enemmän kuin 20 vuotta sitten. Tahti on vain kiihtynyt, teollistumisen, riiston ja kertakäyttöisyyden..myötä. Turismi, ryöstökalastus ja teollisuuden että maatalouden päästöt aiheuttavat rannoille ja merille kestämätöntä tuhoa ja kuormaa, jonka seuraukset kannamme juomavedessä ja ruuassa asti. Muovien haitat siirtyvät aikuisilta lapsiin, ekosysteemit taantuvat ja niiden uusiutuminen on joko epävarmaa tai erittäin hidasta. Venäjällä 2001 otimme puheeksi likaisen Itämeren ja mitä Venäjä voi tehdä/tekee asialle. Heidän mielestään silloin 2001, mitään ongelmia ei ole, he pitävät luonnon siistinä ja puhtaana. Taisi olla Kronstadtin kaupunginjohtaja tai muu vastaava. Noh, mitäpä taiteilija siihen tai Kronstadtin kaupunginjohtaja.
Mitä taiteilija voi tehdä, on kyseenalaistaa taiteen hyväksikäytön massaturismikohteena ja systeemin oletuksen, että taide on kassamagneetti, jolla koneisto tekee rahaa. Ajatus massalle tehtävästä asiasta lienee syyllinen luonnon saastumiseen ja kestämättömään tilanteeseen. Massa päättää, mikä on kannattava asia, on markkinan toimintamalli ja kuinkas muutenkaan. Missä määrin taiteen on oltava massahuvi ja mikä on marginaalin tehtävä? Malli, jolla taidetta myydään, ei kyseenalaista omaa vaikutustaan luontoon, saati taiteen ja taiteilijan hyväksikäyttöön ja kertakäyttöisyyteen, nähty ja käyty-kulttuuriin, mutta on trendikästä ottaa kantaa ilmastonmuutosta vastaan ja yhtälailla trendikäs on taide-elämäntapa, jossa matkustetaan ympäri maailmaa ja ollaan käyty ja nähty. Taiteen perustelu on, että taide on niin tärkeää, että sen varjolla voi tehdä mitä tahansa ja tämä on malli, jolla nykytaidejärjestelmä elää, hinnoittelee ja lihottaa itseään, tarkemmin taidemaailman osa, joka käyttää valtaa selkeästi pitääkseen hinnat korkealla ja asiantuntijoiden avulla luo sen hyvän, jota vaelletaan katsomaan. Logiikka ei ole taiteen vahvin alue, eikä omasta edusta, paikasta auringossa luopuminen tai sen kriittinen tarkastelu käy, koska saattaisi tulla ilmi, miten hauraalla pohjalla ollaan, millaisia ristiriitoja toiminnassa ja ajattelussa ilmenee ja millainen kehä pyörii vain ympyrää. Taidetta ei helposti haluta mieltää yritystoiminnaksi, koska silloin se todella on pelkkää bisnestä ja mitä muuta taide on? Kuinka kauan näiden kysymysten esittäminen ei kiinnosta ketään ja milloin systeemissä tulee tarpeeksi ihmisiä, jotka kykenevät, saati haluavat jotakin muuta ja toisenlaisen arvotussysteemin? Paljon kertoo muutoksen hitaus, vastahankaisuus ja egoilun määrä että vähättely, vähän samaan tyyliin, ettei syy ole meidän ja näin tämä vain toimii ja se on nieltävä sellaisenaan. Toimii joten kuten, suuret syövät pienet. Ihmiset, jotka työskentelevät taiteessa, ovat hyvin etuoikeutettuja yleensä ja jalustalta alas astuminen täytyy tehdä tönäisemällä, kun ymmärrys tapahtuu niin hitaasti, että on ihmeteltävä yliopistokouluksen vaikutusta ja merkitystä, niin eli mitkä motiivit lopulta taiteessa vaikuttavat, kun ahneus ja oma etu vaikuttaisivat olevan vahvoilla ja systeemin pyörittäminen aivan kuin mitään ei haluttaisi muuttaa, on ilmeinen?
On trendikästä olla poliittinen ja sitä pidetään ajankohtaisuutena. Kun mitään muuta ongelmaa ei ole, kuin rahanpuute vai oliko sitäkään, kun tuet Suomessa ovat Anna Tuorin (Marja Sannikan ohjelmassa 2021) mukaan hyvät? Miten omahyväinen voi olla, että elää tuilla hyvillä mielin, perustaa elinkeinonsa tukiin ja ajattelee, että niin sen tuleekin olla? Miksi ihmeessä? Tukisysteemi on täysin kyseenalaistamaton asia, keinotekoinen, tekohengitys ja on yhteiskunnan tehtävä taata, että meillä on kuvataidetta sellaisena kuin nyt, että kuvataide esitetään tietyissä paikoissa, tietyllä tavalla that’s it- on tämä järjestelmä ja sen tunnistaa. Nykytaiteen olemassaolo ja kuinka sitä katsotaan, on hyvin pieni reikä, jonka kautta nähdään, mitä nähdään ja tätä taidehistoria todistaa kaikessa taiteessa. Taiteessa tuki on meriitti ja olet esillä tietyissä taiteen paikoissa, tietyllä tavalla, se on ymmärrettävää. Se on ymmärrettävä malli. On oltava ymmärrettävä. Olen ihmetellyt tätä jo yli 20 vuotta, ehkä seuraavatkin. Täältä marginaalista on tietysti kiva huudella ja ihmetellä.
Kuvataidehan on oma maailmansa, jossa arvoa luo lentely ympäri maailmaa ja isot kaupungit, joissa näkyä. Jos et näy, et ole olemassa, mikä on nykyihmiselle kokonaisuudessaan iso ongelma ja ahdistusta aiheuttava tekijä. Taiteessa helposti ja mielellään tehdään jako harrastelijoihin ja ammattilaisiin rahalla ja näkyvyydellä ja sen voi ottaa vakavasti tai olla ottamatta. It is business as usual eli raha luo suurimman arvon taiteessa ja millaisessa ryhmässä liikkuu vai liikkuuko ryhmässä lainkaan ja mitä rajoilla ihmettely sitten tekee. Taiteilijalle raha ei materialisoidu helposti (tuet pääasiallisesti ovat projektirahaa, ei palkkaa), raha materialisoituu taidesysteemin pyörittäjille, joilla ei ole mitään ongelmaa jatkaa samaan tapaan tietenkään, he tosin vinkuvat kovaäänisemmin kuten Guggenheim todisti, eikä ymmärrys uppoa siellä päässä, jossa pyöritetään museonjohtajia pienemmistä kaupungeista suurempiin, vaikka kuinka selittäisi. Koska taiteilija on yrittäjä, palkka taiteilijalle kuvataiteessa ei ole edes ajatus, että työllään tulisi toimeen, sen voisi yrittää ottaa koulutuksessa huomioon, eikö todella. Päivän poliittiset kysymykset eivät pitäisi olla taiteen ensisijainen ajatus ja tarkoitus, vaikka ideoitsija tekee pyhästä hengestä ja tarpeesta ja parantaa maailmaa, tarve on ottaa kantaa tärkeisiin aiheisiin, aivan kuten luonto on olemassa hyväksikäytettäväksi ja taide tekee mitä, parantaa maailmaa? Mikä on taiteilijan tehtävä nykyään, jää helposti pohtimaan: pitää museon työntekijät leivässä? Jo pelkästään siitä syystä ihmettelen muutoksen ja rahan olemattomuutta tai missä raha on taiteessa, mutta erittäin paljon ihmettelen järjestelmän jähmeyttä ja kykenemättömyyttä että haluttomuutta nähdä oman toiminnan heikkouksia, selkeitä virheitä ja hyvesignalointia, joka toimii yritysmaailmassa samalla tavalla ja tämä ajatus on hyväksytty taidekouluissa. Ei ole kovinkaan uskottavaa edes poliittisesti entä työvoimapoliittisesti? Politiikka hiukan pelkää ottaa kantaa taiteilijoiden toimeentuloon ja julkisen taiteen tilaan, koska alkaa ulina, että taidetta on oltava? Onko nykytaidetta oltava? Miten kestävä elinkeinomalli on esitellä taidetta ja toivoa myyntiä ja pitäisikö tehdä sitä mikä myy, jos sen sattuu tietämään? Aiheko myy, nimi vai paikka, jossa on ollut esillä? Kuvataidehan on tällä hetkellä hyvin usein erillinen, ei orgaaninen osa kaupunkeja, toisin kuin ennen ja näkyvyys tulee median kautta, jonka avulla taide elää tai ei. Bussipysäkin koristelu hökötyksellä pitäisi tuoda hyvää mieltä? Juu, on se orgaaninen osa, mutta mikä osa ja heiluuko se? https://www.tampereenratikka.fi/art/ratikan-taide-tuo-pyynikintorille-teoksen-joka-valtaa-koko-pysakin-talta-varikas-taidepysakki-tulee-nayttamaan/ Näyttää ja kuulostaa hyvältä paperilla aivan kuten Pasila. Teosta ei ole hirveästi kehuttu ja kommenteissa sitä on pidetty kalliina ulkonäköönsä ja heppoisuuteensa nähden. Taide on tässä osa isompaa kokonaisuutta, mutta millainen osa? Ratikka on kummitusjuna, joka menee eriväristen taidepisteiden läpi? Onko taide ottanut kuin jääkiekkokaukalon osan, ainakin samanlaisista materiaaleista teos on tehty, suoja ja pleksikoristelu samassa? On tietenkin positiivista, että on yritystä tehdä teoksia osaksi isompaa kaupunkikokonaisuutta, mutta miten hyvin nykytaide siihen pystyy, kun on päälleliimattu fiilis ja laitetaan kivoja värejä? Hyvä asia on, jos mainosten määrä näin vähenee. Samaa tekniikkaa ja taktiikkaa kuin tässä työssä käyttävät ulkomainokset ja ajattelu on kevyen oloista eli teos ei teknisesti eikä taiteellisesti tee vaikutusta. Kun nykytaide tehdään peittämään tylsiä rakenteita ja toimittaa pellen virkaa, onko se taidetta. Pitäisikö taiteen edessä olla haltioissaan ja pysähtyä? Taide kun arkipäiväistyy mainosten tasolle, se samalla litistyy ja kertakäyttöistyy, mikä on nykyajan tyyli, nopea vilkaisu ja seuraava kuva. Jalankulkijan ja julkisten liikennevälineiden käyttäjän taso on hyvä lähtökohta, mutta tekevätkö mainokset saman ja myykö taide jotakin ja kenelle? Kaippa tässä on ajateltu vihreästi ja kuinka harmaata meillä on, että värilliset lasit päähän, niin näyttää paremmalta? Ratikka itsessään on hieno ja tarpeellinen. Tampereella on tässä vuosien varrella ollut outo tyyli koristella taiteen näköisellä reittejä, jotenkin peruskoulutasoa isossa mittakaavassa, jos tiedät mitä tarkoitan, mutta jos olisi oikeasti naivistinen eikä muuten vain lapsellinen ja ihan sama.
Valokuva on isossa osassa nykytaidetta, kun taiteella on oltava näkijä ja kokija tai tehty työ on tuotava esille, se tapahtuu, kuten performansseissa yms. valokuvan avulla (niinkin paljon, että valokuvausprosessi on osa teosta), kun yleisö on hyvin rajautunut, pieni tai muuten olematon, kuten yleensä itselläni esimerkiksi, valokuvasta tulee teos ja se on samalla dokumentti. Eli taiteella on oltava yleisö ja onko katsoja/ohikävelijä aina yleisö/asiakas, vastaanottava ja mitä taiteen avulla vastaanotetaan? Mikä taiteen vastaanoton tulee olla? Hiljaista hyväksyntää, välinpitämättömyyttä, kiukkua vai innostaako kuvataide esimerkiksi bussipysäkillä? Jos on tarkoitus kokea, ajatella, tuntea ja olla osa kaupunkia, kyllä taiteella oma paikkansa tässä prosessissa on, itse odotan aikaa, jolloin Tampere ryhtyy tekemään muuta kuin koristelua taiteena, koristelu koristeluna on ihan ok, taiteena kovin onttoa. Monesti, kuten nytkin, vastaanotto on, että rahan olisi voinut käyttää mielenterveyspalveluihin, mikä ei ole aivan väärä huomio. Iloisen pinnan oletetaan tuovan hyvää mieltä.
Miten kun taiteessa seksismi ja suhmuilu eivät katoa minnekään, nykyaikana kun ollaan niin feministejä ja vasemmalla, sitä vaan ihmettelin, että kuinka on mahdollista, pitää yllä systeemiä, jossa vanhanaikainen ympäripyöriminen, selkääntaputtelu ja alaspäin katsominen ovat hyviä asioita, suoranainen ilkkuminen? Minusta kun vaikuttaa, että valta-asemissa, joissa puolustetaan omia oikeuksia, omaa oikeassaoloa, olemassaoloa ja luennoidaan muille, miten kieltä tulee käyttää, mikä on syrjintää ja väkivaltaa, käytös kun on heillä itsellään kovasti hukassa siellä sisällä, ne prioriteetit ja arvot etenkin, mitkä ne taiteessa ylipäänsä ovat: että ne tosi hyvät tekevät taiteen, tuottavat sen ja instituutiot tuottavat nämä tähdet? Asia on nyt toisinpäin, että se ilkkuminen tapahtuu täältä suunnasta ja aiheesta. Aiheetta ilkkuminen on noloa. Jatkuva muutospuhe silti minkään muuttumatta haluttuun suuntaan, alaspäin lyöminen kuin se olisi oleellinen osa taiteilijan kokea, kertoo kritiikin tarpeellisuudesta ja miten kykenemättömiä taiteessa työskentelevät ovat huomaamaan oman vaillinaisuutensa, tietämättömyytensä, osaamattomuutensa ja typeryytensä että vallanhimonsa. Tähtenä on kiva hillua, sanottavaa vaan on niin vähän ja omasta navasta, tekoja vielä vähemmän, koska se vaikuttaa urakehitykseen.
Taide ja kun sitä julkisesti rahoitetaan, on hyvä muistaa, miten ideologista toiminta taiteessa on ja mennään oma etu edellä. Ei ole uutta, että taiteilija julistautuu kommunistiksi, sen millään tavalla vaikuttamatta systeemin muutokseen eli tuotanto- ja tekotapojen muutokseen, ajattelun muutokseen, kuinka taide esitetään, missä se on esillä ja ylipäänsä, millaista taidetta on nyky-yhteiskunnassa: saammeko laatua eli voimmeko luottaa systeemin toimijoihin tässä asiassa ja millaisilla motiiveilla asioita tehdään, kenen etua ajetaan ja suojellaan? Minulla on niin vahva epäilys, että se on jo suorastaan tieto. Taiteilijat ja systeemin ylläpitäjät voivat paistatella tässä kauniissa hyväntekijän ja asiantuntijan valossa, jossa otetaan kantaa ja kommentoidaan sieltä sisältä tänne ulos. Elitismi haisee kauas ja on niin vinksahtanut ristiriitaisuudessaan, että nykytaiteesta ja näistä taiteilijoista voi olla tietämätön. Nykytaiteen ohittaa helposti ja kommunismi ja feminismi tässä kontekstissa on hämmentävä mix, että olen jäänyt pohtimaan, miten vähän he näistä ismeistä tietävät ja mitä tarkoitusta ne ajavat lopulta. Mikä se kommunistinen ja feministinen osuus on, onko se julistautuminen ja ryhmäytyminen, yhdessä tekeminen ja hyväntekijyys? Keskittyä selkeiden väärinkäytösten ja epäpätevyyden vähentämiseen on liikaa pyydetty, niitä voidaan tunnustaa tapahtuvan, mutta asioille mitään tekemiseen kuluu helposti vuosikymmeniä, selkeästi hyvin paljon ja selkeästi se on hyvin vaikeaa. Muutos tarkoittaisi kasvojen, menestyksen ja arvovallan menetystä, kuka enää tietää taiteesta mitään oikeasti muuta kuin tämän kilpajuoksun ja syy tehdä taidetta voi olla pelkkä maineen hamuaminen. Miten taiteessa käyttäydytään ei ole syy, miksi mitään muutettaisiin ja miksi sitä tehdään, tarkoitus on näkyä mahdollisimman paljon: no, näin on tehty jo vuosikymmeniä, jatketaan samalla sapluunalla. Huomauttaisin kuitenkin, nykysysteemi on ollut käytössä todellakin vain vuosikymmeniä ja on jäänyt huomaamatta, ettei se enää vastaa nykypäivää. Oma ura on ennen kaikkea tärkein asia, saadut rahasummat ja vasemmistolaisuus kivasti kultaa tämän, taiteen, maineen, puheen taiteesta ja sen merkityksestä, se kuulemma parantaa. On merkityksellistä taidetta ja paljon ainoastaan tekijälleen tarpeellista. Taide on kaunista tai mitä julkiseen taiteeseen tulee, todella kamalaa liian usein, hirveää settiä ihan kuntien ja ihmisten kustannuksella, näkösaasteena järkyttävää. Osaamisella vaikuttaisi olevan hyvin vähän tekemistä hyväksymisen kanssa, tästä on niin monta esimerkkiä, että on suorastaan koomista, että tällainen systeemi voi jatkaa toimintaansa siihen kenenkään puuttumatta aivan kuin konemaisesti tai kenenkään voimatta vaikuttaa siihen millään tavalla konkreettisesti, mikä edelleen kertoo hyvin autoritäärisestä, muutosvastaisesta systeemistä ja sen ylläpitäjistä, jotka voitelevat toisiaan ja ovat kritiikin yläpuolella. Sellaiset jotka kritisoivat ääneen ja julkisesti, heitä on vähän ja syystä. Heidät nauretaan ulos, hiljennetään, leimataan, ei heistä mainita missään mitään paitsi niissä supinoissa, joita täytyy itse ruokkia, se on niin kovin helppoa ja loputtoman huvittavaa. On se kumma, kun ne fasistit on aina jossain muualla.. heidän kustannuksellaan vitsaillaan ja heitä kauhistellaan, aivan kuin vallan kahvassa vain voi, ylhäältä alas, siellähän ei ole fasisteja, etenkään taiteessa, he ovat sosialisteja, keskenään, koska vain tosi asiantuntijat voivat niin tehdä ja ovat hyvän puolella pahaa vastaan.
On hyvä kommunistin muistaa, että kommunismissa on ensisijaisesti työstä kysymys, yhteistyöstä siinä merkityksessä, ettei leijailla yläilmoissa ja katsota alaspäin, työläisen asemasta, työläisen lapsista ja niistä matalapalkkatöistä, niistä joita luuserit tekevät, työläisen elämästä ja mitä varten se on: toimeentuloa ja hyvinvointia varten, ei pahoinvointia. Keskiluokkainen nykykommunisti taitaa olla enemmistö kommunisteista ja se on tosi outo ilmiö, etenkin taiteessa, jossa työntekijöitä eli sisällöntuottajia lähinnä kusetetaan ja käytetään hyväksi, koska olemme yrittäjiä, näin voi tehdä? Olisi todella kommunistista tehdä taiteen työläisen etujen eteen työtä, sen sijaan, että ensisijaisesti puolustaa irakilaisia pakolaisia ja pyörittää maisteritehdasta, koska tällainen tämä systeemi nyt on ja olemme sen osia ja meillä on niin paljon sanottavaa, etenkin kuinka ihmisiä kohdellaan. Ihan todella. Taiteilijaa voi dissata joukolla sen vaikuttamatta kenenkään feministisyyteen tai vasemmistolaisuuteen koskaan, kun on siellä matalapalkkapäässä ja taiteilija, se tarkoittaa, että olet huono, et ole paremmin pärjännyt.. ja eikös rahattomuus ole yksi naurunaihe keskiluokkaisessa taiteessa, keskiluokalle tai siis ne, joilla sitä ei ole ja se näkyy päällepäin. Ei kovin vasemmistolaista, siis työn tekemisen dissaaminen ja taiteilijuuden, köyhyyden, tosi kiinnostavaa, raha ja taide ja kommunismi. Kiinnostavaa juuri tämän ideologisen kehyksen sisässä, jota te jatkuvasti käytätte ainoastaan oman edun tavoitteluun ja esille pääsyyn, niin ja ne pakolaiset, voi voi. Jos te ette pysty uudistumaan, miten maailmanparannus teiltä onnistuu sieltä kuutiosta, pakolaiskeskus galleriaan? Asunnottomistahan ei niin väliä, vai mitä, hehän ovat vain niitä suomalaisia köyhiä, juoppoja ja nistejä (niitähän ei taiteilijoissa ole..). Köyhät eivät ole taiteessa nykypäivänä kiinnostavia edes aiheina, joskus on ollut toisin. Liikemiesmäisyyden tunkeutuessa taiteeseen, häpeän tunteet tulevat kovin voimakkaina, jos haisee pahalle. Galleriasta voi huudella ismejä ja leimakirveitä, mutta mikään ei muutu muuta kuin huonompaan suuntaan, vallankäyttö keskittyneemmäksi, voittojen keräytyminen harvoille ja te voitte kiillottaa kuvaanne vasemmistolaisuudella? Taidehan on tieteellisesti täysin naurettava tähtikultti, joka legitimoi olemassaoloaan ja työtään käyttämällä tiedettä hyväksi, siis yliopistojahan te käytte, se ei välttämättä ymmärrystä lisää. Tämäkin on melko varma tieto. Se ei tarkoita, että kykenisitte itsereflektioon, te heijastatte muita ja luontoa, kun olette niin oppineita, teillähän on siihen mandaatti. Miten tämä näyttää ja kuulostaa aivan muulta kuin oppineisuudelta?
Julkinen taide on erinomainen esimerkki kyvyttömyydestä tunnistaa huonosti tehtyjä asioita, ajan ohi ajamista ja haluttomuutta korjata kulttuuria, joka suoltaa luokatonta möhkälettä paraatipaikoille, aukioille ja toreille vuodesta toiseen, koska sitä pitää olla siellä jostakin syystä. Möhkäle on nimenomaisesti kuvaava sana, jäänne taidehistoriasta, jonka ajatellaan olevan ärsyttämättä ketään, koska tämä on joku virallinen juttu. Senkin ovat luoneet oppineet ihmiset ja hehän tietävät enemmän kuin perusjamppa. Taide ärsyttää huonoudellaan, oletuksillaan ja jälkeenjääneenä tapana, jossa muotopuolet 60-luvulle pysähtyneet ajatukset haisevat kauas. Helppous, ideaköyhyys ja selkeä kuntien varojen ja hyväntahtoisuuden hyväksikäyttö, jossa kuntalaisilla ei ole tässä päätöksenteossa sananvaltaa muuta kuin purnata jälkikäteen että tällainen ilmestyi, koska instituutioissa ovat ne asiantuntijat, jotka tuottavat tätä iloa meille ja he tietävät taiteesta. Ihmettelen, mitä he tietävät lopulta. Itselläni ei ole luottoa osaamiseen lainkaan. Nämä esimerkkiteokset ovat myös esimerkki huonosta sijoittelusta, esillelaitosta, joka on iso osa teosta. Että teos vain tönöttää jossakin kyltin kanssa, ei riitä perustelemaan itseään eikä taiteilijan toimeentulon pitäisi olla peruste huonon julkisen teoksen olemassaololle tässä kohtaa, jos tuotetaan näin esteettisesti heikkolaatuista julkista taidetta teos teoksen perään, mikä sen funktio todella on kaupunkilaisille, pitää asiantuntijat leivässä, jotka eivät osaa työtään? Tampereella todellakin on omituinen tyyli taiteen suhteen ja paska on jalustallakin paska kirjaimellisesti. Onko tämä joku pieni kaveripiiri, joka näitä tekee ja valitsee, koska tämä on todella kamalan näköistä ja ammattitaidotonta, niin monella tavalla yhä uudestaan ja uudestaan ja taso vain heikkenee. Lähiöihin tulee Fingerpori-muraaleita ja keskusta saa erinäisistä möhkälemateriaaleista koottuja viitteellisiä sisällyksettömiä pystejä ja pintakoristeita, räjäytettävää roskaa. Osaaminen on Suomessa selkeästi jossain muualla, kuin missä sen pitäisi olla ja olisi toivottavaa, että kunnissa ryhdyttäisiin äänekkäämmin siellä valtuustoissa kyseenalaistamaan huono taide ja sen tuottaminen, että virat ja jalustoilla pällistelyt vuosikymmenestä toiseen. Taiteessa uudistuminen ei ole itsestäänselvyys, vaikka näin oletetaan, ei ole myöskään luovuus, näkemys ja riskinotto. Sellaiset ovat niitä outoja, jotka pilaavat alan maineen… Julkisessa taiteessa ei oteta minkäänlaisia riskejä, etenkään taiteellisesti ja älyllisesti. Museoissa ja taidekouluissa yhä vähemmän, koska on oltava poliittisesti korrekti ja palveltava ensisijaisesti vähemmistöjä ja ajateltava tunteita ja kuka loukkaantuu. Se on älyllistä epärehellisyyttä, alamaisuutta. Kasvojen ja yleisön menetyksen pelkääminen vievät taidetta pois taiteesta ja saamme pinnallista höttöä, sisällyksetöntä pintaliitoa, mitään haastamatonta kivaa tekemistä ja tähtiä, jotka tuovat yleisöä. En pidä koristelua taiteena enkä taidetta taiteen vuoksi taiteena, varsinkaan säännönmukaista sääntökirjan mukaan tuotettua että-on-jotakin-taidetta ja taidetta muistuttavaa taidetta, pelkäävää taidetta, sanelun mukaan tehtyä varsinkaan. Jos ei ole omaa ajattelua eikä uskallusta, taide ei kehity hyvään suuntaan tai ollenkaan, kuten jo julkisen taiteen osalta näemme paljaalla silmällä.
Kommunismi ja pelkääminen on uskoisin, vaikuttanut julkisen taiteen muotoon Suomessa ja miten sitä on tuotettu nimekkyyden voimalla täyttämään tila oikeassa kohdassa. Nimekkyys ei ole lupaus yhtään mistään taiteessa. Se vain kertoo, että on päästetty esille, tämä ihminen on näkynyt ja hänestä on kirjoitettu. Hänet on kruunattu ja hyväksytty ja ehkä jopa myy, mikä on ilmeisesti merkki laadusta. Kun kommunismi näkyy ulkomuodossa, muttei systeemin ajattelussa työläisen asemasta, ulkokultaisuus toimii niin, että kommunisti saa rahat ja ne jotenkin keskittyvät.
