Täydellisyyttä on tavoiteltava, mikä on sen hinta? Se voi olla saavuttamaton ja silti nykyään, niin kovin tylsä eli siinä ei ole minkäänlaisia säröjä, koska se on ostettua ja usein imitoitua. Onko jokin täydellistä, koska siitä ei saa kiinni, kuten pienimunaisen patsaan kikkeli tai jpg ja mitä uutta taiteessa todella tapahtuu?

| Henna Timanttimetsä
Nokia Orchestra, 2017

Pienimunainen patsas on kuvanveiston suuria mysteereitä. Ehkä alushousut tai lannevaate olisivat hyvä ratkaisu miehen alastomuuteen näinä omituisina aikoina. Uutuus taiteessa on myös verhottu uusiin laitteisiin ja teknologioihin, mitkä ovat iso osa tekemisen viehätystä. Mikä on uutta ja mullistavaa todella taiteessa ja mitä on uutuudenviehätys? Taiteessa täydellisyys on myös mitä tavoitellaan ja toisaalta on jäänteenä oletus, että teos kuvaa tarkasti jotakin nähtyä eli todistaa taiteilijan klassista osaamista ja lisäksi siinä on muita ulottuvuuksia eli se ei ainoastaan ole kopio nähdystä, vaan.. ja sitten tulee se vaikea osuus eli mistä teoksessa on kysymys, jos se ei ole ainoastaan taidonnäyte, kuten edelleen paljon halutaan, upeaa ja hienoa. Täydellisyys on siinä rakennuksessa, teatterissa jossa taidetta esitellään, tarkasti organisoidussa ja asemastaan tärkeässä, valkoisessa minimalistisessa, karussa ilmeessä ja menestyksessä, valitussa taidehenkilökunnassa, titteleissä, valinnoissa, näkyvyydessä ja rahan määrässä. Mitä riisutumpaa, sen parempi. Itseäni kiinnostaa, mikä on poissa, kun ylimääräinen häivytetään ja miksi soraäänet, virheet ja rypyt, että lika ovat niin väärin, että ne suorastaan väkivalloin täytyy poistaa ja millaisen kokemuksen tiellä elämän ylimäärä on? Miksi kliinisyys on täydellistä ja harmonista? Lähestyykö se uskonnollista hartautta? Ja mitä kuvataiteen tilat itsessään voivat paljastaa tästä anaalista tilasta, jossa haluamme olla kuin puhtaina, hyvintoimeentulevina menestyjinä ja rypyttöminä kuin valokuvassa, ilman disharmoniaa ja asymmetriaa? Yksi piirre, jota suomalaiset arvostavat, ovat valkoiset seinät ja neitsyenpuhtaat, jäljettömät, kiillotetut lattiat. Haiseva, likainen ruma ihminen voisi olla performanssina avajaisissa se, jonka tahtoisin tehdä. Ehkä siihen päädynkin. Taiteilija nöyryyttää itseään, jotta muiden ei tarvitsisi ja häneen voi peilata henkilökohtaiset negaatiot ja muut kummallisuudet, joita helposti tulee pintaan, vaikka kuinka estelisi, koska estoista, torjunnasta, kieltämisestä, kiistämisestä ja kielloista ja niiden esiintuomisesta syntyy konflikti. Harmoninen runouden ja utopian kaltainen tila kun ei välttämättä ole aina se, mitä tarvitaan ja halutaan taiteeltakaan. Mitä pidetään kauniina, ei aina ole sitä.

Niin, mitä halutaan, kun halutaan taidetta ja onko sen vastattava johonkin ja mitä oletetaan saavan ja saavutettavan, ainahan on oltava tuloksia, joita esitellä, tai ainakin tuote? Mitä taide saavuttaa kaikella hyvyydellään ja heikkojen puolustamisellaan? Muistuttaa meitä, miten väärin elämme ja teemme ja meidän on parannettava tapamme? Kysyn, koska tuloksia odotan ja tarkoitan ihan muuta kuin NFT-tuottoja, joka teknologia käyttää paljon sähköä ja jossa taiteilijan teoksen varastaminen on sen taiteilijan syy, jolta varastetaan. Taiteilija tavallaan menettää vapautensa tehdessään jotakin haluttua tietyissä valvotuissa rajoissa ja taiteilijan työ halutaan mahdollisimman halvalla, mitä esimerkiksi Tornihotellin keissi todistaa siellä korkealla, mutta työn täytyy kasvaa tuottoa jälkikäteen, joten nimeä on hyvä olla. Voisi olla taiteilijan työlle ja työmahdollisuuksille otollisempaa, jos siirtyisimme takaisin kisällisysteemiin ja taide siirtyisi isommaksi osaksi rakennettua eikä taiteilija olisi luksustuotteita markkinoille tuottava tähti, joka ottaa kantaa ja kommentoi, tähteys, johon harva lopulta yltää, jota kaikki taidekoulutus kuitenkin tukee, jostain aivan käsittämättömästä syystä. Taiteilijan oikeusturva, työskentelyolosuhteet ja palkkaus ovat niin herran kädessä, että on myöskin omituista, kuinka vasemmistolainen taide ei näihin saa muutosta, ei toimi ammattiyhdistysliikkeiden kanssa, nämä ovat näille vallankäyttäjille täysiä mahdottomuuksia kaiken hyvän tekemisen keskellä. Taiteilija, joka ei tule toimeen työllään, on huono taiteilija ja ajatus pidetään elossa eli taiteilijan arvo on siinä, että hän tekee rahaa työllään, silti taidesysteemi ei pyri tuottamaan arkikäyttöistä taidetta, vaan oikea vakavastiotettava nykytaiteilija hakee apurahoja, pyrkii taiteen keskiöön, ideoi että innovoi apunaan uusin teknologia. Työhuoneen koko kertoo myös työn ja taiteilijan tärkeydestä. Työ versus ei-työ kaipaisi läpikäyntiä, koska halutaan ajatella että myös alkutuotanto on työtä, se pohja, jolla taide seisoo ja josta yleensä ei makseta, mutta joka halutaan. Siis raha ei kerrokaan kaikkea? Sillä apurahat perustellaan, tavallaan näkymättömän työn tärkeydellä, mutta silti raha menee rahan luo.

Apuraha toimii taiteessa meriittinä ja pääasiassa raha on tarkoitettu tuotantokustannuksiin, joten en ihan ymmärrä vanhentuneen oloista systeemiä, joka palkitsee näin eli saatu rahasumma on meriitti ja kertoo jotakin taiteen korkeasta laadusta määriteltynä nykytaiteen systeemissä. Esimerkiksi Taiko-sivusto kysyy, mistä viralliselta taiderahan jakamistaholta olet saanut rahaa ja ne laitetaan meriittilistaan. Koska apurahojen haku on kaikille taiteilijoille mahdollista, huolimatta menestyksestä, kysynkin edelleen, miten järkevää on valtion tukea rahallisesti jättimenestystä tyyliin esimerkiksi Jari Tervo ja Osmo Rauhala? Toimintaahan ei viranomaistaholta kyseenalaisteta millään tavalla ja kritisoijat ovat muutenkin joko epäonnistuneita ja kateellisia. Tässä palkitaan menestys apurahalla.

Te olette niin oikeassa, toveri, kyllä toveri. Julkinen taide on yksi kammottavin esimerkki suomalaisen kuvataiteen epäonnistumisista ja yrityksistä kommunikoida muun maailman kanssa. Oikeassa oleminen on todellista asiantuntijuutta, nyökyttelee hän, nimeä on oltava ja vastaansanominen on turhaa ja väärin, hyvä on hyvää, etenkin kun on jalusta, rituaalit, asiantuntijat ja konventiot. Mitäpä ei taiteen ammattilainen tietäisi ja nielisi, koska ei muuta voi ja osaa ja muuten täytyisi etsiä muita hommia. Myös käytössäännöt unohtuvat, kun saa tarpeeksi valtaa eikä tarvitse huolehtia, miten virkamies toimii oikein, koska kukaan ei sano vastaan ja asema on turvattu. Vallankäyttö taiteessa on vastaansanomatonta, ylikävelevää ja tuloksista voi purnata paikallislehdessä ja vihata taiteilijoita. Taiteilijan käyttäytymisen on oltava kuitenkin moitteetonta. Taiteessakin pitäisi edelleen voida vaatia ja odottaa vallan ja ajattelun kovaäänistä haastamista. Siihen taiteilijan omituisuus, ulkopuolisuus ja kaaos osin voi pyrkiä. Kuten on tavallista taiteessa, asiat, joista ei pääse yli kuten epäpätevyys, vallan väärinkäyttö ja paikallaan junnaaminen turvallisessa asemassa, suosiminen, omaan erinomaisuuteen ja älyyn uskominen (mihin muuhunkaan), taiteilijoiden hyväksikäyttö ja kaverit ennen kaikkea-ajattelu, mutta kuitenkin erinomaisuuden poissaolo eli lapsuksia ja selkeitä epäonnistumisia sattuu hämmentävän paljon, mutta nekin ovat muiden vika, ovat vakioita. Pieni muna ei ole näiden ihmisten isoin ongelma. Muuten, kun tarkoituksellisesti leikkii ihmisen työuralla, onko se osa tehdasmaisuutta, jossa taiteilija on materiaalia ja tuottava yksikkö, jolle joko annetaan tai sitten ei, riippuu käytöksestä ja vaatteista, heilutellaan nenän edessä mahdollista kuuluisuutta kuin lottovoittoa? Jotain sen suuntaista olen huomannut. Narsismi ja omahyväisyys on niin suurta, että väärässä oleminen ja väärin tekeminen ovat ok, koska seurataan kaavaa, mitä on tehty ennenkin ja se on oikein, koska human error on siinä taiteilijassa, mutta toisaalta on suoranainen mahdottomuus uskoa, että taiteilijasta löytyisi mitään ihmeellistä, mutta aina heikomman puolella näön vuoksi, eiks jeh? Oletteko nyt ihan varmoja, että meni oikein? Ole armollinen itsellesi, epäonnistuminen on sallittua, sanottiin Aalto-yliopistossa, aivan kuin olisi tullut terapiaan. Olen terapian käynyt, en tarvitse valeterapeutteja taiteen sisältä, sellaista osaamista teillä ei ole, jos minkäänlaista. Aalto painotti, että ulkona on paha maailma ja täällä voi kokeilla eli leikkiä taiteilija. Joo joo, jäin ihmettelemään, mitä lienee kuvittelivat minun tehneet siihen mennessä? Psykoterapia on tehokkuudessaan paljon toimivampi kuin taide ja luotan sen alan ammattilaisiin. Hoitomuotona taide ei vakuuta, ihan siitä syystä, ettei parantumista ole näkyvissä. Mutta kuinka monta kertaa täytyy harhaisia ja itseensä tyytyväisiä tyhjäpäitä tulla vastaan? Ettette vaan hyvesignaloisi ja valitsisi itsellenne sopivia hyväntekeväisyyskohteita, ajassa kiinni olevia uutisia? Taiteilija häpeää ja taiteilijaa hävetään, kuten jo sanoin, se on se performanssi ja rajapinta: hullu taiteilija, terve virkamies.

Vastaansanominen ja kyseenalaistaminen ovat merkki hankalasta ihmisestä, jota on vaikea sietää, koska virheitään ja osaamattomuuttaan ei voi myöntää hierarkiassa, etenkin kun on jo titteli. Viat ovat aina toisaalla, mistä syystä mitään ongelmia ei ole ja jos on, ne selätetään puheissa, aivan kuten missä tahansa kunnan kirjelmässä. Asemansa ja kasvonsa voi menettää lopullisesti, mikä olisi taiteen kannalta hyvä juttu: skandaalit ovat palava metsä parhaassa tapauksessa. Ajattelun ongelmallisuuksia, että ennakkoluuloja, joita taiteessa työskentelevillä on hämmästyttävän paljon, ollaakseen avarakatseinen ja suvaitsevainen ja oletetusti hyvä, ei taida näkyä peilistä? Yliopistotaso on haastava, siellä täytyy reagoida tuloksiin ja faktoihin, ei oletuksiin ja kuulopuheisiin ja oletuksia taiteilijoista riittää. Entä jos taiteilija saa aikaan yllättäviä tuloksia, raportoisiko joku niistä? Koulutetaan, mutta hänen ajatuksensa ovat sittenkin vähän liikaa ja en nyt tiedä tuosta taiteen laadusta ja onko se ajankohtaisuudessaan kiinnostavaa ja ei, ei hän ole kiinnostava, mutta hänen ideansa voidaan varastaa ja häntä voi urkkia. Hän ihmisenä on tosi off. Ilmeisesti ei ja joo, koska taiteella on itsenäinen asiantuntijavalta, mikä ja kuka on kiinnostavaa, riippuu hetkestä ja vaatteista että aatteista. Taiteelle vaan täytyy syytää rahaa, koska kaikki eivät sitä itse osaa tehdä, mieluiten taide on kuitenkin ilmaista, koska taiteilija on luonnonvoima ja hyvä on hyvää. Tornihotellin taidekilpailu oli osaamattomuudessaan ja taiteilijoiden vähättelyssä huvittavin ja kammottava. On tullut selkeästi ilmi, mitä palkkaa nauttiva, valtaa käyttävä, taidekenttää pyörittävä osa ajattelee, eikä ajattelukuvioita ole aikomustakaan muuttaa, koska ne palvelevat sopivasti hyväksikäytön kulttuuria.

Koska olen näin pieni itse enkä osaa edes pukeutua hyvin saati ajatella, kaikesta todistelusta huolimatta, uskoisin, että uskallan sanoa, mitään muita ongelmia ei ole kuin näitä pieniä ja pienelle niitä voi kipata lisää, koska mitäpä pienistä ja ylhäältä näkee kauas ja hyvin, mutta puhutaan rahasta ja sen tekemisestä. Ainoa asia, mikä lopulta kiinnostaa myös taiteessa. Mitä possuja teillä siellä Helsingissä kadulla Töölössä? Hakeeko tekijä valtiolta rahoitusta vai onko itsenäinen yöllinen hassuttelija? Tosi hassua, possuja. Onko virkattuja enemmänkin?

Muuten, olisi kiinnostavaa, jos Hesari kirjoittaisi lisää vihakatsomisesta, jossa inhottujen ihmisten sisältöjä tsekataan pelkällä halveksunnan mentaliteetilla. En ollut ennen kuullut moisesta, ennen kuin luin Hesarista. Opettavaista.

Vasemmistolaista kevättä, antikapitalistisia muraaleja, vahvaa taisteluhenkeä että vappua. Ciao.

Ihmisten pomputtelu, vähättely ja nöyryyttäminen on taiteen essence, koska kerma on päällä. Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset ja tekopyhyys voi olla oikeaa pyhyyttä.