Kukkien talo ja oopperan koulu pitävät huolta hylätyistä ”Mitä tähdeksi tuleminen vaatii? Kuinka monta selkäsaunaa?” kysyy poika itkien. Jatkuvaa löylytystä on vaikea kestää ja sen ymmärtää ankara maailma opettaa lausahduksen kautta: missään ei ole helpompaa eikä kurittomuutta ole muuten ihmisestä karistettu kuin lyömällä. Opettajat uskovat siihen, että oppi menee perille ainoastaan kehollisen rangaistuksen ja nöyryytyksen kautta, pelolla ja pakolla. Lyömiseen ei tarvita syytä, se on jokaisen kehossa.
Voimaa, kestävyyttä, antautumattomuutta ja sitkeyttä vaatii säilyä järjissään 1900-luvun Kiinassa, joka käy läpi sodan Japania vastaan 1937-45 https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinan%E2%80%93Japanin_sota_(1937%E2%80%931945), vallankumouksen ja nopeatahtisen modernisaation. Köyhä ja hylätty ei ole voinut muuta kuin lyödä tiiltä otsaansa. Toisaalta kurjuuden ja itseinhon merkki on rikkoa jotain kovaa omaa päätään vasten – sekin on omalla tavallaan kiinalaista mielenlujuutta, jopa huumoria. Traagisissa olosuhteissa pelleily on selviytymiskeino.
Köyhien ja alempien luokkien kansannousu saa ristiriitaisia piirteitä, kun omat perinteet ja oppineisuus nähdään kansan vihollisina. Kansan viholliseksi joutuu kovin helposti. Taide ei kuulu työläiselle. Tasapäistäminen on tämän vallankumouksen ydin. Japanilaisille esiintyminen on myrkkyä: ”kiinalainen ooppera on kaikille” ei käy vastaukseksi. Kun luulee olevansa muita parempi, ankara maailma ja vallankumouksellinen opettaa, kuinka ankara maailma on. Kuvitelmat ja omanarvontunto on kitkettävä. Mitä kuvittelet olevasi?
Elokuva alkaa prostituoidun äidin etsiessä paikkaa kasvavalle pojalleen 1900-luvun alun Kiinassa. Pojalla on kuusi sormea, siis yksitoista. Äiti hakkaa ylimääräisen irti, jotta lapsi kelpaisi edes oopperakouluun, joka tarjoaa mahdollisuuden ammattiin. Elämä on jo lapsesta asti niin kovaa, että vaihtoehtoina ovat alistuminen tai itsemurha. Karkaaminen saa hetkessä miettimään uudelleen: ei ole paikkaa, minne mennä. Lasten hylkääminen ei ole ollut tavatonta. Lihava poikavauva sen sijaan on jotakin täydellistä oikeissa olosuhteissa.
Elokuva suree selvästi ja syvästi tuhottua Kiinaa, joka arvosti kauneutta ylitse muun. Kaikenlainen erottautuminen, kaunistautuminen ja ehostaminen on pahasta vallankumouksen Kiinassa. Uniformumassa kansa on hypnoosissa vihasta ja ratkaisusta, joka on löytynyt uuden Kiinan järjestämiseksi. Nöyryyttäminen ja vanhan tuhoaminen ovat rangaistuksia vuosituhansien huonosta kohtelusta. Vanha on turmelevaa. Kai kiinalaisenkin mitta joskus täyttyy.
Vallankumouksen jatkuvuuden ja älyllisen pohjan takaa Kommunistinen manifesti, tuo työtätekevien köyhien ääni. Diktatuurista diktatuuriin käy tie niillä, jotka on ehdollistettu oppimaan rankaisun kautta ja seuraamaan johtajaa. Yksilöllisyys ja kuvitelmat paremmasta ovat pahasta. Niistä joutuu tilille ja vihan kohteeksi. Resepti yhden asian kansan luomiseksi on selkeä.
Elokuva on kaunis ja kontrastina vallankumous on ruma jälki ihmiskunnan naamassa. Tulee tunne, etteivät edes japanilaiset pystyneet yhtä brutaaliin tekoon kuin kiinalaiset itselleen. Tiilellä päähän lyöminen symboloi tätä: joskus tiili halkeaa, joskus pää. Kova pää ja tiili on myös hyvä sirkustemppu, jolla voi viihdyttää kadulla, jos ei muuta keksi tai voi. Astioiden särkeminen jatkuu läpi elokuvan. Kaikki särkyy. Teepannu menee murusiksi kalloa vasten.
Mikä on tämä elämä ja miksi se on täynnä kärsimystä? Mahdollisuus kokea kauneutta ja sen kieltäminen on yksi julmuuden muoto.
Lapsia opetetaan lyömällä miekan lappeella paljaalle pyllylle. Jokaiselle on oma penkki, jolle käydä vatsalleen. Jokainen paljastaa takamuksensa. Jokaista lyödään. Vatsallaan olo on vain yksi harjoiteltavista asennoista. Kauneus syntyy kovan harjoittelun, pakottamisen ja itkun tuloksena, seuraamalla johtajaa. Ammattiin valmistuneet näyttelijät ovat silti täynnä kunnioitusta opettajaansa kohtaan, joka edelleen heiluu miekan kanssa. Hän on isähahmo isättömille.
Hyvästit jalkavaimolle on kiinalainen ooppera, jossa on kuningas, jalkavaimo ja demoneita – traaginen rakkaustarina. Estetiikka on viety äärimmilleen nukkemaiseksi taituruudeksi. Kasvojen maalaaminen häivyttää näyttelijän, ja hän muuntuu täysin esittämäkseen hahmoksi. Parhaat esiintyjät ovat palvottuja tähtiä. Vallankumous tekee heistä rikollisia ja tunnustuksia kidutetaan esiin uudelleenkoulutuksessa. Hylätyistä tulee uudelleen hylättyjä ja nöyryytettyjä ei-ketään. Kukaan ei saa olla erikoisasemassa. Kaikki riisutaan ja puetaan uudelleen työläisen asuun.
Näyttelijät ovat historiallisesti olleet samanarvoisia kuin prostituoidut: kadulta tulleita ja hylättyjä. Kaikki mitä tapahtuu, on kohtaloa – näin Kiinassa uskotaan. Kivelle jätetty vauva on jätetty kohtalolle. Cheng Dieyi, yksi oopperan lapsista, löytää vauvan. Hylätyt pitävät huolta toisistaan. Niin ooppera saa uuden kasvatettavan. Empatiaa löytyy lapsilta toisilleen. Piiskaamisen määrä on valtava. Kaikesta rangaistaan, olemassaolosta. Se on myös vallankumouksen omituinen päätymä.
Ooppera ja huorat ovat hauskuutta, kauneutta ja taidetta kansalle, kansanhuvia, joka vie huomion pois tärkeämmästä: työläisen asemasta, epätasa-arvosta ja köyhyydestä. Vallankumous pyrkii johonkin oletettuun parempaan, mutta sen löytyminen tapahtuu väkivallan, uudelleenkoulutuksen ja aivopesun kautta. Ihmisarvo, joka tulee taiteen, itsensä löytämisen ja kehittämisen kautta, pyyhitään pois.
Kun näyttelijät eivät statukseltaan eroa ilotytöistä, heitä kohdellaan samoin. Mitä työläinen on Kiinassa muuta kuin orja? Sääntöjä ei ole tehty rikottaviksi. Ihminen on. Arvo löytyy siitä, että on paras siinä mitä tekee: viettelee, valloittaa, luo elämyksen täydellisestä kauneudesta – illuusion – ja silti seuraa johtajaa, tai vain seuraa ja tottelee ja kadottaa itsensä.
Kiinalaiset perinteet ja tavat siirtyvät muuttuvaan maailmaan tai museoon. Kuinka kiinalaiset muuttuvat? Säilyykö kiinalainen kauneus? Minkälainen kauneus on arvo enää edes elokuvassa? Hääpommit teloituslaukausten jälkeen eivät pelota demoneita.