Se, että olemme epätietoisia, mitä sukupuolta toinen ihminen on, on levinnyt koskemaan kaikkia tunteiden johdosta ja koska on ihmisiä, joille sukupuoli on ennen kaikkea tunne, ei biologiaa. He, jotka tuntevat olevansa väärässä kehossa, määrittävät itsensä sukupuolen kautta, koko identiteettinsä sukupuolen kautta, joka on tunne, (sukupuoli, joka on tunne, jonka tuntee, kuinka sukupuolen tuntee?), joka on sinänsä huima harppaus taaksepäin ja hyvin kapea ajatus ihmiseen eli tässä tapauksessa naiseen, imitointiin ja kuvitelmaan naisesta. Naisilla on esimerkiksi hyvin erilaiset sairaudet ja etenkin elimissä, jotka naisilla luontaisesti on eli synnytys-ja lisääntymiselimet ja rinnat, kuin miehillä. Nämä kaikki ovat hyvin herkkiä sairastumaan ja oireilemaan erilaisin tavoin, joita ei miehillä ole eikä voida keinotekoisesti imitoida. Eli kun puhutaan naisista, puhutaan hyvin erilaisesta kehosta kuin mitä miehillä on. Miehille käsittääkseni voidaan rakentaa vagina, lantio, takamus ja rinnat, ei muuta ja naisen sukupuolielimet että synnytyselimet ovat monimutkaiset käsittäen paljon laajemman kattauksen kuin ulkoiset sukupuolen merkit. Tunne, että on väärässä kehossa on siis oikea? Kuulostaa osin harhaiselta lapsen itkulta ja tavallaan normaalilta, koska hyvin monella on epämukavaa omassa kehossaan, ulkopuoli ja sisäpuoli ovat ristiriidassa keskenään. Kehon muokkaus perustellaan hyvinvoinnilla, hyvin radikaalitkin muutokset, että näin tulee onnelliseksi ja hyväksyy itsensä ja tämä on lääke. Mikä itse siis on, on täysin lopulta se, miltä näytämme ja mitä voimme sille tehdä? Mikä taas tuo ajatuksen pintaan, kuinka kapeasta tyytyväisyyden tunteesta ja näkemyksestä itseen on kyse ja mitä hyväksymme, kun hyväksymme kehon totaalisen muokkauksen leikkauksilla ja tämän itsensä määrittelynä? Tämä kaikki kuulostaa naiseuden yksinkertaistamiselta ja että miehet kokevat voida edelleen määrittää, kuka ja millainen nainen on ja naisten kritiikki itsestäänselvästi hiljennetään.
Se, mitä emme tiedä, mitä tunnustamme, ettemme tiedä ja mitä emme tunnusta eli tietämättömyyttämme, joka on usein hyvin totaalista, mitä tulee vieraisiin ihmisiin, silti, on oltava jotakin varmaa. Oletamme toisistamme paljon, ulkonäön perusteella lähes kaiken, näin sanoo oma kokemukseni. Mitä toisesta voi siis tietää eli päätellä ja mitä ei voi tai saa päätellä? Toinen kysymys on, mitä ihminen itsestään tietää ja miten paljon tunteet kertovat todellisuudesta ja meistä? Kun on niin, että kipuilu oman seksuaali-identiteetin, ulkonäön ja ylipäänsä identiteetin ja maailman kanssa yhteen sopimisen kanssa on niin kovin yleistä, että jotakin on tästä oletettava, ihmisten henkisestä tilasta ja eksyksissä olosta ja kivun määrästä että mahdollisuuksien määrän tuovasta epätoivosta. Entä kun meillä ei ole rajoja, kuinka voimme itsemme määrittää? Mitkä ovat ne määreet ja rajat, mistä itsemme kokoamme tai joku toinen kokoaa, kursii kasaan, jotta voimme olla kokonaisia, onnellisen tyytyväisiä katsottavina, koska hyvin paljon naisenaolossa on kyse, kuinka meitä katsotaan ja kuinka itse katsomme itseämme, minkälaisen muotin mukaan olen joko tyytyväinen itseeni tai en ole ja kuinka muodit että trendit määräytyvät että määräävät, kuinka paljon olemme niistä riippuvaisia, että tulemme hyväksytyiksi ja nähdyiksi. Kun voimme antaa luvan jokaiselle määrittää itsensä niin totaalisesti, että biologiset merkkaajat eivät tarkoita mitään muuta kuin jotakin, minkä voi keinotekoisesti rakentaa ja imitoida, mitä se tarkoittaa niille, jotka luottavat luonnon muotoiluun? Mitä keinotekoinen sukupuolen korjailu tarkoittaa tietämisen, olettamisen ja nimeämisen suhteen, miten ajatella luonnon tekemästä ihmisestä, jota pitäisi epäillä, onko hän sittenkään se, miksi itseään kutsuu ja riittääkö se?
En tiedä, onko tämänhetkinen sukupuolikeskustelu millään muulla tavalla kiinnostava kuin, että se osoittaa syvää ymmärtämättömyyttä ja piittaamattomuutta naisten haavoittuvuudesta ja monimutkaisuudesta, että keskustelun ristiriitaisuudet että yhteentörmäykset jakavat ihmiset yhä syvempiin riitoihin. Ihmisten määrittely ja ryhmittely ovat keskustelussa silmiinpistävän omituinen piirre ja naisten tulisi niellä nämä uudet määrittelyt ja järjestelyt kuin käskyinä, mikä on naiseutta, mikä on nainen ja kuka saa olla nainen, että keskustelu ja toiminta sinänsä jo on häirintää ja pakottamista. Keskustelussa pyritään kokonaan hylkäämään ajatus naisen kehon monimutkaisuudesta ja luoda uudenlainen jatkuvasti muuttuva nainen, joka on rakennettavissa ja jonka halutut ja himoitut kehon osat ovat ostettavissa ja itse näiden kautta määriteltävissä. Pyritään hyvään ja parhaaseen mahdolliseen loukkaamattomaan lopputulokseen luomalla uudenlainen kieli, joka kuitenkin loukkaa, kieli, joka voidaan jokaisen toimesta itse luoda ja jota vaaditaan muiden noudattavan loukkaamattomuusperiaatteesta.
Mitä siis tarkoittaa, kun yht’äkkiä jokainen nainen on naisoletettu? Tarkoittanee, että kukaan ei päättele sukupuoltani ulkoisista tunnusmerkeistä ja minun itsenikin tulisi käyttää tätä termiä, etten loukkaa ihmisiä, joiden sukupuoli on jotenkin hukassa, mutta he sanovat olevansa naisia, koska tuntevat niin, vaikka ovat syntyneet miehen kehoon eli kysyn: miltä naiseus tuntuu? Mitä tässä prosessissa oikeasti tehdään naisille, naisen loukkaamattomuudelle, keholle, mielelle ja naisten todellisuudelle? Minun on täytynyt ryhtyä ajattelemaan ja perustelemaan, mikä on nainen kehona, miksi naisten tilat ovat vain naisille: kuka tahansa voi laittaa mekon päälle ja sanoa olevansa nainen ja häntä täytyy uskoa, koska muuten loukkaisi tämän henkilön tunteita. Entä naisten tunteet? Miksi naisten tulisi vain kiltisti hyväksyä nämä uudet säännöt? Koska naiset ovat irrationaalisia tunne-ihmisiä ja välittäviä myötäeläjiä?
