Kun taide on tavara

RAKKAUS JOKENA. MILTÄ SE KUULOSTAA.

| Henna Timanttimetsä

Upotin sormeni vartalovoiteeseen,
nostin paksun nokareen ja levitin silmilleni, etten voinut avata
niitä
paitsi voimalla räpyttämällä
kuin inhimillisyyden.
Kuulin rasvan nitisevän ihollani, en nähnyt mitään,
niljaisia pomppuja
täydet marginaalit
karstasta, ryppyisistä jalkapohjistani
kuvista, klik klik, tai kun kirjoitan liian nopeasti, sqwuasch
unohdan jonkun kirjaimen välistä.

Kehtasin kuunnella kun nuori pari suuteli videovuokraamon hyllyjen välissä.
Katsoin sotahyllylle. Silmäilin nopeasti läpi vähiten tylsät. Hmm klassikko, luinko lehdestä siitä, vai mitä tapahtuikaan,
tuli tv:stä.

Rakkaus jokena,
varisi ylimielisinä sanoina,
rakkaus kaivona
kuusessa, sammakon iholla, sammakkona
juoksuna nurmikolla, ajojahtina, liukastumisena
haitarimusiikkina muistissa,
tikkatauluna,
tikat tiskiltä.

Kun taide on tavara, taiteilijakin on.

| Henna Timanttimetsä

Taiteen tavarallisuus on taiteilijan tavarallisuus on taidemaailman tavarallisuus, josta syntyy logistiikka ja kuljetus. Se on kallista, voi pojat, kuinka kallista. Täytyy puhua henkilöbrändistä, kun puhutaan tunnetusta taiteilijasta ja imago on oleellinen osa työtä, kuinka kertomus syntyy ja miten sitä pidetään yllä. Onko kertomus satu, paikalleen jämähtänyt kuvitelma, jossa moni roikkuu kiinni, kun ei muutakaan keksi ja se on tähän asti ollut hyvin tuottoisaa. Missä kohtaa taiteilija on tehdas, loputtomasti toimiva ikiliikkuja ja missä kohtaa taidetyöläinen, jonka pitäisi elääkin, on edelleen omituinen pohdittava akuutti asia, varsinaista määritelmää millekään on usein mahdoton sanoa ääneen, mutta hevonpaskan tunnistaa suurista puheista. Taiteilija toimii kuin yritys, kun hän tuottaa myytäviä uniikkeja tavaroita, jotka ovat ideoita, jotka toimivat teoksina, mutta rahanvaihtoa ei välttämättä tapahdu tai sitten tuohta tulee runsaasti jos on onnekas, oikeassa paikassa oikeiden ihmisten seurassa. Taiteilijan on luotava ura ensin taidemaailmassa, jotta hän voi tehdä asioita sen ulkopuolella. Taidemaailmalla on vahva auktoriteetti tehdä taiteilijoita eli virallinen taidemaailma on itse tehdas ja taiteilija on tavara.

Kun ihminen nähdään tavarana; siitä on asetettu markkinahinta, joka maksetaan tavaran omistamisesta tai vuokrasta, käytöstä. Tavara arvostellaan kuten tavara, jotkut kohtelevat tavaroita hyvin, toiset huonosti. Tavaroilla ei ole tunteita, eivätkä ne ajattele, eivät sano vastaan, vaan tekevät tehtävänsä eli luovat arvoa. Taiteeseen on monella pinnallinen näkemys, mikä on ymmärrettävää, ajatteleminen vie energiaa, aikaa eli on työlästä. Pidämme sisustamisesta laatutaiteella, jonka tunnistaa. Se tuo kotiin arvokkuutta ja omistajalleen vakuutuksen hyvästä mausta ja arvon noususta. Laatutaiteen tuntee, että sillä on korkea hinta, siinä on sitä jotakin, se myydään oikeassa paikassa ja sen on tehnyt tunnettu, arvostettu taiteilija varmoin ottein ja on tiennyt mitä tekee. Taiteessa kuten sisustamisessa vaikuttaisivat päällimmäisenä olevan tärkeitä ulkokohtaiset asiat, kuten mikä tyyli sopii tähän aikaan, mikä houkuttelee mahdollisimman paljon katsojia, millainen maku kenelläkin on, mikä ei pistä silmän eikä erotu taustasta ja kuinka tätä kautta kukin saa asiansa eteenpäin eli oman persoonansa ja identiteettinsä esiin tavaroiden ja ideoiden avulla. Tärkeät jutut, kuten tunnettuus joka on kovin suhteellista, myyvyys, hinta, mitä taide lisää siihen paikkaan, jossa se on, tuovat lisäarvoa. Kiinnostava kysymys on, miksi taide toimii kuin laastari, kuin kunnon kohottaja ja ilmeen antaja? Mikä on taiteen funktio,  sisustuksellinen ja sisällöllinen arvo sisä- ja ulkotiloissa? Ulkotiloja sisustetaan siinä missä sisätilojakin, kuinka tämä arvo mitataan ja miksi taiteen tulee sopia muuhun sisustukseen?

Mikä on taiteen tekemisen mieli, merkitys ja arvo kun kaikki lasketaan ensisijaisesti rahassa. Tässä mahdollisessa tuotossa joka on menestys, suuruus, huippuus, saavutus, julkisuus, ja mitkä asiat edesauttavat tätä ketjureaktiota tapahtumaan? Jotenkin itsestään selvän oloinen ketjureaktio, että siinä on jo pakko-oireilun tuntua ja toiston makua, pyörimme kehää kun emme osaa tai uskalla mennä pois vanhasta. Ei ole sattumaa taitelijan uraa tehdessä yleisimmät kommentit ovat tuleeko sillä toimeen, oletko hyväkin, oletko tunnettu, et sä varmaan tunnettu tai hyvä ole, koska olet täällä töissä eli taiteilijan työn kuvaus alkaa rahallisesta tilanteesta, toisinaan jopa millaista taidetta teet. Saatan miettiä tovin kuinka selittäisin, koska se on itselle niin itsestäänselvää etten osaa palikkatasolla selittää kovin helposti, kuten mikä on installaatio, käsitetaide, miten taide voi olla netissä, miksi näissä ei ole hintoja ja miksi et tee kuvistasi vedoksia. Tärkeintä tuntuu olevan että asia myydään eli se kiinnostaa kun saadaan kaupaksi konkreettisesti myyjä-ostajasuhteessa. Mistä on kysymys eli mitä myydään? On oltava kappale jotakin, jonka tunnistaa taiteeksi, jonka voi omistaa ja liittää itsensä jatkeeksi?

Miksi joku on taiteilija, mitä merkitsee olla taiteilija. Taiteen traditioksi voidaan kutsua jatkuvaa ammattitaidon epäilyä, koska taiteilijat nyt ovat sellaisia, kyllähän te tiedätte sen ajatuksen ja kliseen. Tsekataan moneen kertaan, ettei ole päästään sekaisin, pyydetään suosituksia. Siinä työympäristössä jossa taidetta, etenkin kuvataidetta, tehdään pään sekoaminen ei ole mikään ihme, joten onhan se ymmärrettävää, että epäillään. Sama pään kunnon tarkastelu vaan ei tapahdu kuraattoreille, taidekriitikoille, taidevirkailijoille yms. muille, jotka saavat palkkansa taiteen parissa. Heidät on virallisesti valittu, joten he ovat ok. Virallisuus sulkee pois epämääräisyyden ja heikkouden, päätöksistä ja visioista huolimatta.  Se on vain kestettävä, että kuka tahansa on taiteen asiantuntija ja tuntee taateelijoita ja pitää asemaansa meriittinä lähinnä itselleen.

Kuinka arvo syntyy taiteessa, riippuu siitä missä taide esitetään, kuka taiteen on tehnyt, millaisen vastaanoton taide on saanut yleisesti ja taidemaailmassa ja kuka siitä on kirjoittanut ja missä. Entä jos lakkaa olemasta kiinnostunut siitä, mistä taiteentekijän tulisi olla kiinnostunut eli näyttelyiden pitämisestä, esille pääsemisestä, myynnistä ja suhteista. Entä jos tekeekin niin, että tekee päinvastoin ja innovoi itselleen uuden tavan olla taiteilija. Huonostihan siinä käy, niin. Tuleeko sillä edes toimeen? Tämä uusi tapa on äärimmäisen paljon inspiroivampi ja kiinnostavampi. Se on itsenäistä ajattelua, jossa päätäntävalta on minulla. Kun kaikki tekevät vain työnsä haluamatta muuttaa vallitsevia käytäntöjä, joko uskalluksen puutteesta, tai koska vanha järjestelmä palvelee henkilökohtaisesti juuri sinua, mitä saamme? Juuri sen mitä meillä nyt on, sisäilmaltaan ummehtuneen koneiston, joka ei uskalla muuttua paremmaksi tai ei osaa eikä halua.

Hei, me ollaan taideyhteisö.

| Henna Timanttimetsä

Mitä taiteen nimissä voi  tehdä, millaisista arvoista taidekenttä pitää kiinni ja mistä helposti luovutaan oman edun suojelemiseksi? Eli mitä tunnettu kuraattori ja taiteilija saavat tehdä taidekentässä siihen kenenkään puuttumatta, kenenkään häiriintymättä tekojen oikeutuksesta, oikeellisuudesta, suoranaisista virkavirheistä joita voidaan tehdä koska tunnettuja ihmisiä suojelee taidekenttä joka ihailee tunnettuja taiteilijoita ja päätöksiä tekeviä taidevirkailijoita, henkilöitä jotka saavat elantonsa taidekentässä, jossa he voivat keskenään päättää mikä on oikein, mikä on hyvää ja mikä huonoa, mikä tai kuka jätetään ulkopuolelle. Millaisia arvoja tällainen taidekuutio pitää yllä on kiinnostava kysymys etenkin koska taidekentän päätöksenteko ei ole läpinäkyvää, koska päätöksentekijöitä on syytä suojella, koska taiteessa valitseminen ja päättäminen on vaikeaa, usein henkilökohtaista, koska taidetta tekevät yksityishenkilöt. On siis kiinnostavaa kun puhutaan yksityishenkilöistä jotka tekevät taidetta ympäristössä jossa taiteilija ei ole valtaapitävä, josta voidaan sanoa ihan mitä tahansa ja huhu lähtee kulkemaan hyvin helposti ja syntyy maine tietynlaisesta taiteilijasta. Tämä kaikki kuulostaa hyvin lapsellliselta ja sitä se nimenomaan on. Ei ole kysymys oikeudenmukaisuudesta vaan vallankäytöstä, vallassa olemisesta, asemasta, rahasta ja kuuluisuudesta. Taiteessahan kuuluisuus on se mihin usein pyritään. Siksi alalla ollaan varovaisia koska pyrkyreitä on niin paljon ja kommentti kuraattorilta että taiteilijoita on niin monenlaisia että on oltava varovainen onkin paljon puhuva, mutta kertonee kuraattorin omista ennakkoluuloista enemmän (kuraattori on pallilla ylempänä, eikö niin. Taidetta on mistä valita, paljon on huonoa taidetta. Kuraatoreiden huonoudesta tai erinomaisuudesta ei niin kovasti käydä keskustelua, saati tarpeellisuudesta. Asema on itsestäänselvyys jota ei ole kiistäminen, vai mitä.). Tahtoisinkin kuulla tarkemmin millaisia ne taiteilijat sitten ovat, kerro ihmeessä lisää.

Mitä taiteen nimissä voi tehdä? Vastaus kokemukseni mukaan on että paljon ja suhmurointi eli klähmintä ja mustamaalaaminen, kiusaaminen, ahdistelu, seksismi ovat normaalia arkipäivää joka taiteilijan tulisi ilmeisesti vaan kestää koska itsepähän alan valitsit. Tämä argumenttihan on tietysti nykypäivänä varsin omituinen, koska yhteiskunnassa olemme periaatteessa tasa-arvoisia, oikeuskelpoisia, meillä sanan- ja ilmaisunvapaus ja virkamiehet että -naiset ovat vastuussa tekemisistään. Tämä pätee instituutioissa kuten taidekoulut ja -museot. On selvää että tuntematon taiteilija on roskaa ja tunnettu taiteilija on arvokas kurattorille ja museolle. Kuinka tuntematonta taiteilijaa siis voi kohdella ja tuleeko hänelle esimerkiksi maksaa palkkaa tehdystä työstä, kulukorvauksia, materiaalikorvauksia, voiko hänestä puhua ihan mitä vaan vähättevään sävyyn muiden museon työntekijöiden kanssa? Kerro ihmeessä museotyöntekijä jos tiedät näihin kysymyksiin pätevät vastaukset. Haluan todellakin kuulla. Taiteilija aliarviointiin olisi jo luullut tottuneen mutta aina se kuulostaa vaan oudolta ja ammattipätevyyden anastamiselta. Minusta sellainen on itsessään ammattitaidottomuuden merkki ettei osaa antaa arvoa muulle kuin brändille, Helsinkikeskeisyydelle ja hierarkiassa pärjäämiselle.

Hienoa että museossanne otetaan kantaa ja kommentoidaan, ensin kannattaa pitää huoli että kaikkien ihmisten oikeuksista pidetään huoli, eikö totta. Syntyy uskottava kuva toiminnastanne ja siitä millaisia arvoja todella edustatte.

Kuinka olla kriittinen?

| Henna Timanttimetsä

Kriittisyyteen ei kannusteta, koska se on hiukan uhkaavaa ja epämiellyttävää. Puheissa ja olemuksessa on oltava kiihkoton, tasaisen rauhallinen, äläkä vaan radikalisoidu tai olet ulkona ja hylkiö, potentiaalinen kouluampuja ja pommimiesnainen. Radikalisoitumista on monenlaista, toivottavasti se on edes joillekin selvää. Itse näen että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin radikalisoitua eli vastustaa äänekkäästi monin tavoin paikallaan pysyvää mitäänsanomattomuutta joka pelkää muutosta. Pureva kritiikki koetaan loukkaavaksi, hyökkääväksi ja siksi se on tarpeetonta koska häiriö on häiriö (joidenkin mielestä). Tahallisesti pyrkiä pahoittamaan jonkun herkkä mieli ja aivan turhaan ja aivan kuin se olisi kritiikkiä. Kriittisyyttä ja reaktioita madännäisyyteen on monenlaista, joten taito kannattaa opetella jo pienestä pitäen. Kriittinen ajattelu, toisinajattelu ja tekeminen ovat pohja toimivalle kansalaisyhteiskunnalle. Se on venttiili ja perustarve ettei tarvitse tukeutua väkivaltaan tilanteissa kun ei tule kuulluksi, korjatakseen epäkohtia, korjatakseen jotakin mikä on rikki on pystyttävä keskusteluun, mielipiteisiin. Jos yhteiskunta ei halua kriittisiä, itsenäisiä ajattelijoita vaan massan joka tykkää mukavasta yhtenäisyydestä jossa kaikkien on oltava samaa mieltä tai oltava hiljaa koska emme uskalla olemme umpikujassa, ja siltähän tilanne nyt näyttää. Sanan- ja ilmaisunvapaus on tasa-arvoisen ja ihmisiä kunnioittavan yhteiskunnan perusta.

Taide jota tällä hetkellä varmaankin edelleen pidetään vapaana ilmaisunareenana ei sitä ole. Taide edelleen leijuu tavoittamattomana möhkäleenä jossa asiantuntijaa leikkimällä voi olla vallankahvassa muka sivistynyt (kyllä stereotypiat pitävät paikkansa). Tuo tahtoo pyöriä samanlaisena samojen kaavojen mukaan muuttumatta tarjoten mukavia posteja mukaville kavereille eikä osaa ottaa kritiikkiä vastaan, koska eihän hyvässä ole mitään kritisoitavaa. Tuota puhkaisematonta kenttää ei voi kritisoida olematta taidevastainen vaikka aihetta on runsaasti. Tapahtuu näivettyminen ja syntyy muuttumattomuuden tila joka on täysin taiteen sääntöjen vastainen, avoimen yhteiskunnan vastainen. Taiteessa vallassa ovat pääasiassa muut kuin taiteilijat, tilanne kertoo jotakin. Systeemi on melko käsittämätön kavarisuhteille ja kädenpuristuksille perustuva leikki. Syyt miksi muuttumattomuuden tilan halutaan niin kovin säilyvän ovat narsistinen vallantavoittelu, jalustalla seisomisen ihanuus, usko omaan kaikkivoipaisuuteen, omaan erinomaisuuteen joka ei enää kaipaa päivittämistä, vankkumaton usko auktoriteetiaseman saavuttaneiden erehtymättömyyteen, ja ai niin rakkaus taiteeseen, oma hivelevä herkkyys jota kaunis taide koskettelee niin viekoittelevasti, oh.

Purevien kriitikoiden hiljentäminen ja halventaminen ovat tyypillisiä tapoja pitää saavutettu asema, pitää tilanne muuttumattomana. Kateudestahan ne kitisee, vai mitä. Kun ajattelu on noin matalaotsaista ei halua edes ottaa osaa moisen systeemin ylläpitämiseen ja rakentamiseen vaan sen murtamiseen ja totaaliseen muuttamiseen. Äärimmäisen hyvä esimerkki on Guggenheim-projekti jonka toteutumista voi arvailla; kuinkakohan ne pärjää sen kanssa, ovatko ne pärjänneet ja mitä tästä voi ajatella muuta kuin Guggis on kaivanut kivan haudaan itselleen. Minäkin rakastan taidetta. Kovan rahan kusetusta ja valehtelua en. Mielenkiintoista on kuinka taiteella tahdotaan tahkota rahaa, millaista taidetta tuetaan. Taide tuo näkyvyyttä kaupungille, se on selvä. Mielenkiintoista on kuinka omia taiteen sisäisiä valta-asemia halutaan taiteen kustannuksella vahvistaa ja poliittista imagoa pönkittää pelaamalla omaan pussiin rakastamalla taidetta. Taide tuo rakastava instituutio. Näin paljon rakkautta kaikille. Jännä tuoda esiin rakkauden tunne ja herkkyyskin vielä, voih mä varmaan pyörryn kohta. Tuo rakkaus taiteeseen on niin valtavaa että on konsulteilta kysyttävä voiko Helsinkiin rakentaa museon. Ollaan nyt ihan varmoja, kun ei niistä turisteista tiedä mitä ne haluavat. Oma tuotto on turvattava, eihän sitä nyt tappiolla sentään toimita. Voi mikä luottamus minulla on tälläisiin tunteellisiin älynjättiläisiin, mutta onhan se niin, ilman pääsymaksuja ei meillä olisi varaa kustantaa tuota mahtavaa taidetta jota meille mahdollisesti maksua vastaan virtaisi ulkomailta jotta valaistuisimme ja oppisimme taas jotakin uutta, kuten ilmoille lausuttiin: oppisimme suuren maailma tavoille. Onneksi meillä on varaa ja tarve suuren maailman tavoille. Hoitolaitokset ja palvelutalot loistavat kammottavuudellaan, missä on taide? Taidetta niissä ei paljon ole vaikka kaupungit mielellään taidetta varastoihinsa keräävät. Edelleen voi kysyä mikä on taiteen tarkoitus? Kaupungeille se on lähes pelkästään sijoituskohde. Miksi joku vastustaa taidetta niin paljon että ei tajua mikä mahdollisuus Guggenheim on Helsingille ja Suomelle? Kyllähän se varmaan olisikin ollut jos salailu ja valehtelukulttuuri ei niin kovin paistaisi läpi, jos projektissa olisi jotakin aitoa ja haluttavaa.

Mutta takaisin kritiikkiin ja sen tarpeellisuuteen. Helsingin Sanomissa kerrottiin viime viikolla kuinka kulttuurirahat virtaavat kaupungin keskustan kulttuurilaitoksille vaan eivät suuremmassa mittakaavassa lähiöihin joissa taiteelle todellakin olisi tarve. Asiaan on onneksi tulossa muutos kun Helsingin kaupunki on ilmeisesti tullut järkiinsä ja tajunnut millainen mahdollisuus taide lähiöissä on ja jakaa puoli miljoonaa lähiöiden projekteihin yms. Jotain hyvää tapahtuu sielläkin päässä. Olinkin jo hetken huolissani, kyllä varmaan se konsulteille maksettu korvaus hyvästä työstä jollakin tapaa maksaa itsensä takaisin.. lol. Olinkin jo menettämässä luottamukseni kulttuurirahoituksen jakelijoihin.

Jos otamme kannan että auktoriteettiasema tuo 100% uskottavuuden ja luotettavuuden, kenties vielä enemmän, olemme todella hukassa. 100% luottamuksen tulisikin olla mutta kun asioita hoidetaan näin huonosti, on aihetta kysyä millä rahkeilla ihmiset pääsevät päättäviin asemiin? Jos kuvataide on alue joka on kritiikin yläpuolella, joka on hyväksikäytettävissä ja käyttökamaa jonka arvo on yhtä kuin hyötyarvo, mitä se on?  Kuten vaikuttaa, kuten on annettu ymmärtää, että taide on arkea ja tavallisuutta ylempänä, koska asiantuntijuus ylentää taiteen, asiantuntija joka on havaittu asiantuntijaksi muiden asiantuntijoiden avulla: näivettyminen on jo tapahtunut. Missä on itsekritiikki ja mitä taide tässä imagokilvassa on? Asiantuntijan ehdoton auktoriteetti ei ole hyvä asetelma edes tuolle asiantuntijalle saati taiteelle. Mitä tietoon, sen jakamineen, ymmärrettävyyteen, objektiivisuuteen ja totuudellisuuteen tulee, miten käy yhteiskunnallisen kehityksen kun taideasioista päättävä pieni ja salainen veljeskunta on näin korruptoitunut ja mätä? Entä taide joka myötäilee turistivirtoja, mitä se on? Onko se helposti sulavaa ja isoa? Luommeko näin kansalaisia jotka ovat pelottomia ja valmiita keskustelemaan avoimesti vai pelon yhteiskunnan jossa asiantuntijaa ei voi kyseenalaistaa, koska ei vaan voi? Taiteen sivistävä vaikutus varmaan jossakin piilee? Onko sivistys taiteeseen liittyvä asia niinkuin itsestäänselvästi ajatellaan ja mikä on taiteen yhteiskunnallinen merkitys tässä kuvassa? Hämmentävä ajatus on kuinka jotakin pidetään sivistyneenä koska niin on totuttu ajattelemaan, olettamuksien ja kummallisten itsestäänselvyyksien seinäke sanoisin (mitä takana lienee), paikkansapitämättömien hokemien linnake jota olisi jo aika päivittää rankasti. On enää kovin vaikea uskoa mitä taiteen sisällä työskentelevät sanovat on totta ja hyväksi kenellekään. Tuo pyörivä omahyväinen sisätila on itsekeskeisyydessään idioottimainen, mieletön ja turhake.

Avainasemassa kriittisten kansalaisten koulutuksessa ovat opettajat ja laitokset, jotka saavat valtion tukea, joilla on velvollisuus tuottaa kulttuuria, tietoa ja opetusta joka kannustaa ja tukee kriittiseen ajatteluun ja ilmaisuun. Heillä on myös velvollisuus ottaa vastaan ja vastata kritiikkiin asianmukaisesti. Näin ei aina tapahdu vaan kritiikki otetaan henkilökohtaisesti tai siihen ei vastata. Opettajat, kulttuurilaitokset ja lehdistö ovat avainasemassa millainen asenneilmapiiri nyt ja tulevaisuudessa on mitä kriitiikin antamiseen ja siihen vastaamiseen tulee, kuinka yhteiskunnallinen muutos tapahtuu, sen sallitaan tapahtuvan ja kuinka toisinajattelijoita kohdellaan.

Vähättelyn merkitys

| Henna Timanttimetsä

Tämä on henkilökohtaista, ikuista ja poistumatonta, mutta menen silti asiaan. Olemme vähättelyn mestareita. Itsemme ja toistemme vähättelyn ja tiedämme sen. Vähättely iskostuu meihin ja siitä hyvin vaikea kasvaa pois. Se on osa suomalaista kulttuuria, mutta myös osa ihmisyyttä eli hyvin toimiva osa kanssakäymistä kaikkialla maailmassa. Mitä asialle voisi tehdä onkin vaikeampi dilemma jota voi lähteä tarkastelemaan halustamme vahvistaa itseämme toisiin nähden. Tuolle henkiselle ongelmalliselle tapahtuu kovin hitaasti yhtään mitään, koska mielemme mekaniikka ja psykologia palvelevat tietynlaista menestyskulttia, vahvaa menestysihmistä, tietynlaista menestystä joka ei tahdo yleistä muutosta, heikkoutta eikä kaipaa kilpailua. Tahtoisinkin kysyä mikä on vähättelyn merkitys nykykulttuurissamme muu kuin orjuuttaminen. Miksi nöyryyttäminen ja latistaminen ovat hyväksyttyjä tapoja käsitellä ihmistä, käsitellä mitään. Oikeutettua kuin luonnollinen ja normi tapa (tapakulttuuri) ryhtyä käsittämään ja selvittämään (tai jättää selvittämättä) itseämme suhteessa ympärillämme oleviin olentoihin. Miksi olemme käsiteltävissä, hyväksikäytettävissä, nöyryytettyjä ja alistettuja? Kysyn, koska minulle vähättelynkulttuuri on suomalaisessa kulttuurissa, kuvataiteessa, työelämässä, koulutuksessa aina vastaantuleva inhimillinen taisteluareena (ei eläimellinen) ja asenne johon minun on vastattava yhä uudelleen, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Minä vastaan sellaista kehoa ja mieltä joka on vaikea sulattaa sellaisenaan. Se on nujerrettava ja litistettävä sopivaksi, epäsopivana ja vastustelevana sen voi hylätä.

Vähättely on tapa koetella yhä uudelleen jotakin jonka luulee tuntevansa. Väkivalta muuttumattomana, perusteettomana ja lopulta täysin turhana käytäntö, joka ei johda koskaan hyvään lopputulokseen kenenkään kannalta on pysähtymätön kehä. Se ei toimi rakentavasti opetusympäristössä, työssä eikä arjessa, mutta silti se on olemassa joka päivä, koska on ihmisiä joille ei ole kehittynyt muunlaista tapaa kohdata erilaisuutta ja vääristynyt omakuva. Niin erinomainen ei ole kukaan että voi kävellä yli, koska tahtoo niin. Ihmisten välillä hierarkioden ylläpito vähättelyn avulla on keinotekoinen todellisuuden kieltävä tapa pitää yllä luutuneet käytännöt ja saavutetut asemat, ettei mikään muuttuisi, ettei itse tarvitsisi muuttua. Uudet ajatukset saavat sijaa tällaisessa ilmapiirissä huonosti ja sellainen Suomi on, paikka jossa uudelle on sijaa hyvin vähän. Kuinka vähättelyyn vastaan, koska aina se on yhtä alentavaa, halveksivaa, väkivaltaista, katastrofaalista ja muuttumatonta. Vähättely on asennevamma ja otettu ylimielinen yhteiskunnallinen asema, johon minulla ei ole pääsyä, koska en tunne oikeita ihmisiä, minulla ei ole oikeita vaatteita saati oikeita leluja eli mikään millä on väliä ei ole oikein. Mikään ei muutu tällä rintamalla ja jos muuttuu niin kovin hitaasti. Mikä on vähättelyn pohja kun siltä otetaan pohja pois? Järjetön kysymys koska vähättely ei pohjaudu faktoihin ainoastaan kuvitteellisiin rakennelmiin joiden avulla yhteiskunta on pyörinyt ja pyörii. Järjetön fantasia joka palvelee vähemmistöä ihmisistä. Vähättely on siis pohjaton, perusteeton ja lähtökohdiltaan järjetön tapa lähestyä ketään tai mitään. Kun pohja on kuviteltu valta, kuviteltu voima, vähättelijä on helppo lyödä laudalta. Kukaan ei tunne sinua paremmin kuin sinä itse.

Olemme jotakin tai emme ole, aivan kuin se olisi jossakin tehty päätös ja riippuu siitä kuka katsoo. Entä kuka päättää kuka sinä olet ja mitä sinusta voi tulla. Päätös jonkin olemassaolosta ja merkityksestä on katse, tapa ottaa vastaan, tapa puhua, olla puhumatta ja valinta mitä puhutaan. Olemme aina toisiin verrattuna, aina materiaan, sukupuoleen, paikkaan kahlittuina. On lohdutonta että olemme jotakin pelkästään johonkin peilattuna emme itsenämme. Itse joka ei ole mitään ilman toista on melko yksin ellei hän opi näkemään tuon harhan läpi.

Sosiaalista puolta elämästä painotetaan kovin paljon. Entä jos se minkä ajattelemme sosiaalisena ei olekaan todellisuudessa sosiaalista eli vaikka kun puhumme vain itsestämme kuvittelemme olevamme sosiaalisia. Periaatteessa hän joka ei tuota suullista olemassaoloa voi lakata olemasta tai hänet voidaan määritellä hänen ulkopuoleltaan niin ettei häntä tavallaan ole koska häntä ei näy. Kuvitelma jatkuvasta puheesta sosiaalisuuden mittarina on erikoinen vaatimus.  Positiivisen, elämänkatsomuksellisen filosofisen sosiaalisen painottaminen viihteellisen ja hauskan olemassaolon peruste ja moraali. Ei ole lopulta oleellista mistä puhuu, kunhan tuottaa jotakin todistaakseen olemassaolonsa positiivisessa lemmikkieläimen kuvassa, toteemieläimessä joka todistaa hyvyyttä ryhmässä. On todella vaikea oppia suhteuttamaan oma itse oikeaan mittakaavaan ja arvoon näinkin vääristyneessä ja naivissa peilissä. Luultavasti tapan toteemieläimesi juuri nyt.

Vähättely on erityisesti naissukupuolelle tuttua, liian itsestäänselvää ja päivittäistä että se on jopa naismaista, vaikka luulisi että se on miesmäistä ylhäältäpäin katselua. Jonkin mitättömän tarkastelua. Jollei lyttää itseään on lytättävä joku muu ollakseen se mitä on ja enemmän, koska mikään ei riitä. Vähättelyä on vaikea myöntää ja siitä on vaikea puhua, ehkä sitä ei ole vaikea huomata, mutta on vaikea muuntaa järkeväksi rakentavaksi keskusteluksi sellaista sosiaalista ongelmaa, joka on juurtunut kanssakäymisenkulttuuriin, sukupuolirooleihin, kaikkeen hyvin syvälle. Syyttely ja syyllisen löytäminen on tärkeää, koska se on alku asian ratkaisemiselle, vaikka kartamme syyttelyä ja suoraa syyttämistä, mutta joku on joskus syyllinen. Syyllisen löytäminen ja hänen syyllisyytensä tajuaminen ovat ratkaisevia asioita jos haluaa jotakin selvittää ja ratkaista. Mutta toisaalta vähättelyssä on kyse syyllisyydestä, viallisuudesta, viasta johon on syyllinen. On kysyttävä, miksi ei toivottua käyttäytymistä esiintyy, miksi se on niinkin yleistä ja suvaittua. Jos jonkun vähättely, minkä katson olevan kiusaamista, jatkuu siihen kenenkään puuttumatta, mistä on kyse lopulta? Miksi tietyt ihmiset ovat kohteita ja jotkut ihmiset päättävät toimia väkivaltaisesti? Kun pääsemme perimmäiseen syyhyn/syihin käsiksi alkaa tapahtua. Se ei ole helppoa. Kiellämme syyllisyytemme niin kauan kuin on mahdollista. Se perimmäinen on vaikein ja kipein asia josta on vaikea puhua, joka on vaikea kohdata.

Kun puhutaan sukupuolisyrjinnästä, työpaikka- ja koulukiusaamisesta, syyt jotka johtavat syrjintään ja kiusaamiseen ovat ne joihin on helppo tarrautua. Ne ‘heikkoudet’ ja ‘vaillinaisuudet’ jotka pistävät silmään: naiseus, naismaisuus, homous, erilainen pukeutuminen, erilainen keho, kasvot, tavat tehdä asioita. Hämmästyttävästi naiseus ja naismaisuus ovat noita heikkoja kohtia joihin voi vahvemmaksi itsensä tunteva tarttua ja nainen ‘väärässä’ paikassa on se johon kiinnitetään huomiota. Nainen tekemässä miesten töitä, nainen joka ei ole nainen, koska hän ei tee naisten asioita, ei tunnusmerkillisesti ole naisten joukossa kuten naiset ovat. Tästä alkaa arvuuttelun vyyhti jolle ei ole loppua. Naiselta ei itseltään kysytä mitään. Hänet arvuutellaan ja kuvitellaan ulkoisten ominaisuuksien ja merkkien kautta. Hän ei tavallaan luo itse itseään muille, ainoastaan itselleen. Eikä hän itsenään kiinnosta noita muita jotka ovat ryhmä, joilla on valta luoda puhetta ja puheen kautta tehdä näkyväksi oma fantasiansa.

Taiteen itseisarvo on eristää taide.

| Henna Timanttimetsä

Ymmärrän itseisarvon niin että taide on arvokas teko tekijälleen taiteena. Tehdyn taiteen arvostus taiteena luo tekijälle ja teokselle arvoa. On yhteiskunnasta kiinni millainen taiteen arvo on hyväksyttävää, tarpeellista ja arvokasta ja mihin taiteen arvostus perustuu: mitä taiteelta haluamme määrittää taiteen arvon.  Tekijä, joka ryhtyy taiteilijaksi ajattelee tekevänsä taidetta. Hän tietää mitä taide on, mitä taiteelta haluaa, mitä taiteensa haluaa saavan aikaan eli miksi sitä tekee, on valinnut tekemisensä ajatuksena ja ryhtynyt toimeen. Teos joka on olemassa, jota voi katsella, esineenä ja esityksenä. Taide on itseisarvona on arvollinen, arvokas itsenään henkisenä tuotteena tekijöille ja katsojille ilman taloudellista tai muuta ulkopuolista arvoa. Tämä on tietysti ideaali ja taiteen totuus taiteen kuplassa. Taiteella on aina taloudellinen arvo, mikä on myös taiteen painolasti. Toinen painolasti on arvottaminen korkeaan ja matalaan taiteeseen eli arvokkaaseen ja vähemmän arvokkaaseen. Taide yleisesti toimii kokemuksena, elämyksenä, jonka voi omistaa, sanoa  ja ajatella nähneensä, tehneensä, luoneensa, osanneensa ja iloinneensa siitä. Taiteen tekeminen, minkä tahansa taiteen tekeminen on erikoisosaamista, joka vaatii taitoa, kykyä ajatella, halua ymmärtää ja herkkyyttä. Siis herkkyyttä. Mitä se sitten lieneekin. Taiteen tekeminen ammattilaisena vaikka puhutaan herkkyydestä ja hauraudesta vaatii päinvastaista. Asenteiden painolasti on pääasiassa negatiivinen, josta voi päätellä, ettei edes taiteen sisällä taiteilija saa arvostusta taiteilijana sinällään. Arvostus vaatii jotakin ulkoista, joka on muuta kuin pelkkä taiteentekeminen.

Että sanotaan tämä on taidetta on luoda taideteos. Teos sijoittuu. Teoksen olemassaolo vaatii katsojan. Taideteos yhteiskunnallisessa kontekstissa tarkoittaa asiaa, jonka ymmärrämme taiteena, mutta jota myös emme ymmärrä yhtenä ja samana. Teos on jokaiselle erilainen. Teos, jonka arvoa alamme mielissämme ja kokemuksena arvioimaan. Mitä teos antaa, mikä on teoksen kyky keskustella katsojansa kanssa, kuinka se resonoi, saa vastakaikua ja jatkuu puheena.

Tarkoitukseni ei ole ylevöittää taidetta, päinvastoin. Ylevöittämisellä ja taiteen itseisarvosta puhumisella luomme taidemarkkinat, joka on maailmanlaajuinen miljardibisnes. Luomme ylellisyyttä ja businessta, jota voidaan kutsua kauneudeksi, elämän lisäarvoksi pienelle osalle ihmisistä joilla on siihen varaa. Samaa ylevöittämistä tekevät museot ja galleriat, jotka eristävät taiteen ja pitävät taiteen itseisarvon arvossaan ja erillään. Pääsymaksut ja taiteen erikoislaatu ylellisyytenä tekevät sitä missä olemme nyt: taide ei kiinnosta, ei puhuttele, ei tavoita, eikä ole saavutettavissa mahdollisimman monelle edes ohi kävellessä. Taide pysyy poterossaan sen yläluokkaisuuden vuoksi, koska se pyrkii yläluokkaisuuteen, jossa tietynlaisella näyttäytymisellä ja näyttämisellä on tärkeä sija. Luokittelu ja halveksunta on osa taiteen maailmaa, joten hyljeksintä ja haluttomuus ymmärtää ja edes pyrkiä tuohon maailmaan on ymmärrettävää. Minäkään en siihen halua. Taide ei ole niin laajassa käytössä yhteiskunnassa kuin sen pitäisi olla. Taide ei ole arkipäivää.

Taiteen tekeminen lähiöissä, lasten ja nuorten kannustaminen taiteen tekemiseen on askel siihen suuntaan, mitä taiteen on tarkoitus olla ja tehdä. Itse olen kokenut taiteen tärkeimmäksi osaksi juuri tekemisen prosessin. Olen myös kaivannut taidetta, joka on osa arkkitehtuuria, en monumentteja ja suuria nimiä. Kun ja jos taideteos on ainoastaan ylellisyysesine mikään ei muutu. Noihin esineisiin suurimmalla osalla ei ole varaa. Siinä on yksi taiteen tehtävä, ylevöittää ne, joilla on taloudelliset resurssit itsensä ylevöittämiseen.