Exploring art and women: What does female artist look like? Is there a stereotype? One asks because of the question: What is a woman and its consequences, which are quite much to handle like do I really have to think this again and again? How difficult a thing it is and to whom? It is a nonstop process regardless the idiocy and wannabes.

Art of Selfie, obsessed with looks? The obsession fascinates me, not the images that much, also the mass of them, production. Images for instance on Instagram seem very alike are composition, content and how poseing is done. It’s almost funny how little there is to tell in the end. What are images supposed to tell as they are curated? What is the motive? What are we to think about and what kind of judgments to place based on what can be seen? The prettiest angle found, points of views there to not aging, especially eating and clothes, perspectives to humanity, being artificial still and the unending love for self?

For a woman expectations are pretty fixed and even little deviation is seen as weird and easily rejected, doubted, under suspicion. Suspicion is you fake it constantly and lie. That is one burden on women, we are not to be trusted. This is also among women who do follow rules of how to be a woman the right way, act like a woman, look like a woman, get things like a woman, recognizable. What are the feminine things, the more ultra-feminine femininity is created via makeup, pushup and moving like a woman, one wonders who qualifies and how to fit in, how to exploit all of these to be admired and make a buck, men entering the woman-sphere and all, one must think these things. Is it a competition like on TV? Reality? But you begin to look weird, when you stretch your face too much, do too much plastic surgery and picture yourself only, what is that? I think that is weird. In search of perfect? But to me the question, what is a woman, in this day and age, is still numbing. What kind of purpose does it serve and what is it meant to create instead?

How artist presents herself/himself in the business of art, is an interesting loaded mix of expectations burdened with stereotypes, desires and needs hungry for fame. Image manipulation, destruction of self or megalomaniac sense of self, selling of self, creation of a monster or a good-doer is art in itself: constant recreation and exploring the new, trying to have it all and be seen. What does politics got to do with art? Artists are very political nowadays and there is a right path and a wrong one, but all think art is on the left. How that happened? Who do I have to impress is people who pay attention to appearances, if I am interested in impressing such people.. Who is I wonder?

Image manipulation by gadgets gives us options to enhance self-image, look sellable, be the artwork and maybe interesting or just to fit in, be accepted. Usually it is good for to look successful or smell like money and celebrity with future. Scandal is a good way to make news and it can be art as everything when said so. Celebrity culture as pop culture suck Fine Art in as the art is an investment, nice attachment to your persona and interior, an organism which is you, fitting in the ecosystem to look the look and being an interesting artist is heavily sought after status. What happens to quality of art and the thought of art in this process of manufacturing artists through yellow page media, visibility in social media, selling NFTs as art? Is all just digital mush or have a profound cultural importance, importance of quick transactions and constant newness, as faces get boring too? Do we get depth and innovation or glam surfaces, lack of technical skills or just technical skills, lack of insight and hyped nonsense, fast art, which is only over-priced bulk, jpegs? Bubbles to burst, numbers.

Success is measured in money also in art, is the grander the better, how much a name costs? It is what interests media, how much anything sells and what anything looks like, fit the mold, what is the mold? Looks like an hourglass. If bulk sells, it doesn’t really matter, what we call it, because sales is good? How long that lasts? In art also matters who sees it and why and where. It is almost an artform itself, sales of art and the artist as a person. For women appearance is a significant issue to think about when and always you will come by people who check you out, which is why I constantly ponder the issue of looks, it is so big a thing that I can’t really comprehend the magnitude nor significance of appearance in art, but it is the dandy, bohemian, rocker, dangerous in some way, floppy and fun representing the fast life, fleeting existence and creativity, the buzzword. How and what appearance tells what kind of art anyone makes and can it be seen on the artist herself/himself? I have been told this is the case. We are very visually curious, we are built to be. So it is biological too, of course, and meant to raise interest. Women do have harder time convincing credibility and ability, stamina even more so if you think different from the accepted narrative people in art like keeping alive. Appearances matter to this degree, keeping it quiet is easier and more profitable.

Looks has significant meaning as sex does in art, very poignant if wanted so and thrown at you. Many artists exploit this scare of looking extreme, enjoy the stir and being noticed. How do artists get noticed other than naked, by whom and what are the things that interest? They (the establishment) say, they want radical art to align with the assumed leftist-feminist leanings of theirs and the assumed in Fine Art is the facade. Do you really believe in the radical in Fine Art, really? I don’t. Radical challenges too much, for instance lofty positions and the assumptions you stand on are somewhat thin, so you may find yourselves in a weird place, out with the unknown and the unexpected which for curators must be hell. In music it is more celebrated than in Fine Art to do and look totally punk for instance. What’s punk behavior? Fine Art still remains slow and is going more and more conservative, reserved and narrow-minded in the meaning of what is accepted style-wise and experimentally etc. if experimentation is allowed at all. Trends matter. Social justice is a trend. Everything getting more expensive has its toll, everything is measured in money and ruled by the thought of what can be made in the future with the asset. Self-interest is very visible. Is that the spirit of art? And what are they scared of the most is being left outside out of work without security of the system. Outside of what, outside of art sounds like against art or art not found? The grace of celebrity in the white cube is art, it is the tactics of institutions to follow the money and the camera and is art itself? Oh dear, art doesn’t exist anywhere else and especially, if it isn’t noticed by the right people. Art is more like be chic in a magazine simulating punk but don’t step over the lines. Such is the impact of managerial class, the business world, social media and bureaucracy, which flourish in Fine Art. I assume the boxing of artists into wanted and unwanted is more clear process today.

Obscurity, the unknown, the class issue and in which city are you, comes handily visible and it is almost difficult to define with any other words than waiting for the counterculture to emerge like when the fuck and where is it. We need the location and who done it. People who say they love art like to use power in art. Do you love money more? What comes to style and looks, thinking of what is the so-called art of presenting oneself and how does the art made sync with the portrayal and creating of the image of an artist, must it and what is quality in all of this in the end, because it seems just frames and highly designed locations to match? Isn’t it again bulk and template? Easy to manufacture like an artist off the shelf with a name to collect? They do check you from head to toe because the artist is always a liability not the other way round. The element of the unknown has been the essence of Fine Art, discovery not the theater around the object. Do you want to feel secure and see art that fits the narrative of success and how it is defined today through financial winnings in the capitals of the art world? One question is the age of an artist, which all in all is fast: what do we think about aging artists and is art a game for the young and emerging like in a factory? Age is emphasized, youth and for women it always is a question. Or do you see much images of old people in art? Maybe the older women get a better chance, since youth for women is the time for not being taken seriously, but the time when women are enjoyed. Who takes this scene seriously, I wonder? When money is serious, always.

This happens to women more and more, evaluation by appearance and aging. Evaluation based on looks and finances somehow resonate with the ability to do art, think and renew oneself as an artist, am I wrong? Womanly art, womanly colors? How credibility is seen differs for men and women as men do bond naturally together, women can be seen as futile competition, but competition nevertheless. Do your thing honey, if you dare. What, to break anything? Competition of course is harsh. How many times can they say, you can’t? When there is silence, it is a sign of realizing to say anything else is impossible and so hard. How sad. I gather you do not have much to say to begin with, so I am better off.

Fucked, pencil on paper, 2020 (series of young women passed out online)

Stereotypical image and lure in art is the muse and hero, light look on life and its pleasures and women are there for pleasure, to be looked at and made into art or used and discarded, also very lightly. How well women fit into the man-centred world and the thought, what is an artist, who is an artist essentially? The class issue is very much there as well. Many women have pictured themselves in their art as art (how are you art again?), fashion being part of their work, women’s work, which should also be asked what is women’s work as woman is not known anymore (woman is the unknown?), duties and the lot of women, so very often doing the work, which goes unnoticed but is vital for all society. She, the female artist and any woman, processes the female experience in the world, continuously. It is that heavy, also repetitious, recognizable, slowly changing with society. What is that change, who is the vulnerable again? Weak men online shouting they are women? The humiliation and doubting of her, how she is treated can be seen in her work. But yet, how important it is to make a difference between male and female artists anymore? Difference is because women are menstruators and cervix-havers? Men are penis-holders, shoulders, beard-havers, muscular door-openers? Nowadays even feminism serves men, the difference is there and it comes to play continuously organically and via organs we have. We carry organs and assume, even though it is rude towards the minorities. What kind of weight is given to the female voices, organs and what are women allowed to say and do they (the establishment) even see a problem? Flying around the globe to see art at art fairs and provide art to biennales is not knowing that flying is part of the problem contributing to climate change. The countering and questioning female voices remain silenced. There is a familiar ring to it. You do acknowledge sexism, harassment, silencing and misogyny in art? I do acknowledge there are people who really do not see themselves despite how much there are selfies. Do you even recognize what is what, when you don’t know what a woman is? How can we trust such people in places of power? What are you going to do about the stagnant state of Fine Art that serves money and constant consumption? That is what feminism is for? Buying stuff and having the look of feminism? Museum not paying a living wage for cleaning ladies is a wonderful example of art crap.


To see the day when womanhood is questioned to the degree of lunacy, who is a woman. I think I feel it in my bones.

Become an art market insider. Kuka vaikuttaa taiteessa ja miksi? Sosialistit ovat internationalisteja, missä ovat kapitalistit?

What if they say no? Aalto-yliopisto lähtee mukaan yrityksen leimaamista vastaan 2020, vielä kerran, hiiop!! Miten järkevää on ollut yhdistää kauppakorkeakoulu ja taidekoulu, muuten? Just asking.. Kiitos Aalto-yliopisto, hauskaa, että taide on teille näin tärkeä, tyrsk.

Mitä tekee brändiuskollisuus, -uskovaisuus, -lojaalius, -luottamus, sokea sellainen, että suurten taideinsinöörien palvonta, taidejättiläisten palvonta ja ajattelu, että tämä yhtälö tuottaa jotakin mahtavaa ja hienoa aina, yhtenä jatkumona, että koko ja taideuskonto ovat jotakin, mitkä tekevät vaikutuksen ja on hyvää, hyväätekevä, parantavaa ja ajatuksiaherättävä, tärkeitä ajatuksia, suuria ajatuksia ja tunteita, elämyksiä. Hälytyskellojen tulee soida rankasti, kun ajattelemme brändejä ja kuinka luotamme niihin, koska luottamus on luja ja yritys ei ole läpinäkyvä, etenkään taide ei ole. Olemme vaikutuksen alaisia, meitä manipuloidaan olemaan vaikuttuneita ja vakuuttuneita, ja kaikki tämä suuruus tekee Suomessa vaikutuksen, vaikkei ole syytä ja pieni on aina väärässä ja huonompi, koska on pieni ja haluaa suureksi. Kuuluisuus ja maine ja mitä niiden pitäisi kertoa osaamisesta? Tällä kertaa ne kertovat sellaisesta paikalleen jämähtämisestä, että jäämme katsomaan, miten kauan tällainen järjestelmä ja ajatusmalli pystyy toimimaan uskottavasti, kuka sitä rahoittaa, mihin sillä pyritään ja miksi siitä näin hanakasti halutaan pitää kiinni jopa yliopistossa, ja ehkä siksi juuri siellä…

https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000006804375.html ”Ulkomaisen toimijan tulo uuteen maahan voi saada paljon positiivista huomiota, tai sitten siihen voi kohdistua huomattavia ennakkoluuloja”, kertoo yhtenä tutkimuksen vetäjistä toiminut Aalto-yliopiston apulaisprofessori Tiina Ritvala. Artikkeli, jonka Aalto-yliopiston tutkijaryhmä julkaisi nimellä A processual view of organizational stigmatization in foreign market entry: The failure of Guggenheim Helsinki, julkaistu lehdessä Journal of International Business Studies 2020, lähtee otsikkoa myöten johtotähtenä etsimään pääasiallista syytä, miksi Suomi ja suomalaiset vieroksuivat kuuluisaa brändiä ja heidän mahtavaa kokoelmaansa, leimaamisesta eli stigmatisoinnista eli Guggenheim on tässä uhrin asemassa.

I suppose that it [rejection of the Guggenheim Foundation’s entry in Helsinki] was a reaction to a sense of engulfing internationalism, or a reaction against globalism. That’s how I’m explaining it to myself.

—Richard Armstrong, Director of the Guggenheim Foundation

(cited in The New York Times, November 29, 2016) [PDF] A processual view of organizational stigmatization in foreign market entry: The failure of Guggenheim Helsinki

Myös Richard Armstrong selittää itselleen ja meille muille, että Suomi ja suomalaiset ovat globalisaatiota ja internationalismia vastaan. Katsotaan kuinka sosialistiliitto määrittelee nationalismin ja internationalismin: http://www.sosialistiliitto.org/arkistot/22 “Nationalismi, kansallisuusaate, on kapitalismin tuote. Se on kapitalistien tärkeimpiä keinoja saada työläiset sidotuksi kapitalistiseen järjestelmään. Siksi sosialistit vastustavat nationalismia. Sen sijaan sosialistit ovat internationalisteja.” Sosialistit sanovat nationalismin olevan kapitalismin tuote eli Suomen Guggenheim-päätös on ollut oikeanlainen, koska toimimme (ainakin teoriassa) kapitalismissa ja sen sääntöjen mukaan, emme sosialismissa ja yritykset joko kaatuvat tai kukoistavat ja siitä on turha syyttää kuluttajia. Sosialismi on kiinnostava ilmiö neoliberalismin/uusliberalismin seassa “Uusliberalismi on 1940-luvulla syntynyt talouspoliittinen suuntaus,[1][2] jonka mukaan yksityinen omistusoikeusvapaat markkinat ja vapaakauppa edistävät parhaiten ihmisten hyvinvointia.[1] Uusliberalismi on markkinoiden valtaa ja sääntelemättömyyden ihannetta. Uusliberalismissa politiikka ei saa ohjata yhteiskuntaa.[3]https://fi.wikipedia.org/wiki/Uusliberalismi ja yhteiskunnan varallisuuden hyväksikäytön kannalta katsottuna eli kuinka suuret toimijat katsovat oikeudekseen hyväksikäyttää/pyytää verovaroja, maa-aluetta, käyttää markkinajohtajuutta ja markkina-etua ja olla sääntelemättömiä, ottamatta kritiikkiä vastaan, markkina-etuja isolla toimijalla kuten Guggenheim on. Taiteessa näitä etuja käytetään siekailematta pienen ryhmän hyödyksi, sanotaan, että tämä on meidän (Suomen) etu ja uhriutua, kun käytössä oleva taktiikka ei kaikille käy. Kertoo kulttuurista, jossa toimijan ehdotuksesta ei saa kieltäytyä ja näihin asiantuntijoihin on luotettava. On kiinnostavaa, kuinka Business School Aalto-yliopisto lähtee tukemaan sosialistisia käytäntöjä eli Suomen valtion ja Helsingin kaupungin olisi pitänyt ilman kritiikkiä tukea taloudellisesti miljoonilla suurta ja tunnettua ulkomaista brändiä ja yritystä, myös antamalla käyttöön paraatipaikka Helsingin keskustassa, ja koska näin ei käynyt, kuten pyydettiin (melkein kuin käskemällä), syntyy uhriutuminen eli pieni toimija ei voi sanoa ei, ilman syyllistämistä, ja Suomen tulisi olla tyytyväinen, että meistä ollaan näin kiinnostuneita ja maksaa silkkaa rahaa tästä kiinnostuksesta ja onnesta, muuten olemme takaperoisia antisemitistejä ja muuta inhottavaa, hyi.

Guggenheim puhui haluavansa olevan beacon eli majakka Suomelle: miksi museo/ulkomainen yritys haluaa olla beacon Suomelle ja millainen majakka/yritys Guggenheim on? Millaista yrittäjyyttä ja hyvinvointikauppaa nykytaide on ja mihin taiteella pyritään nykymaailmassa muuhun kuin vaikuttavuuteen, vallankäyttöön ja massiivisuuteen. Kun toimimme taidebisneksessä yritysmaailmassa, yrittäjinä, yrittäjyyden ehdoilla sekoittaen sosialismia ja uusliberalismia kuvitellen toimivamme kapitalismissa, ilmeisesti taiteen ehdoilla ja tehden että tuottaen yhteiskunnalle tärkeää sisältöä, mutta myös taidemarkkinoiden ehdoilla (jotka ovat?) eli sanelupolitiikkalla ja asiantuntijadiktatuurilla, niin on hyvä pysähtyä miettimään, mistä arvoista ja kenen edusta mitäkin tehdään ja milloinkin puhutaan, vai onko sanelupolitiikka jo mennyttä maailmaa taiteen osalta, kuten Suomen päätös kertoo? On paljon toimijoita, jotka tietävät omasta mielestään, mikä on Suomen ja suomalaisten etu ja he haluavat sanella, mikä on kiinnostavaa ja hyödyllistä. Kuka taiteessa ja politiikassa sanelee mitäkin ja miksi kuluttajan pitäisi uskoa sanelua siitä, mikä on hyvää ja tarpeellista taidetta/politiikkaa ja mikä kaupantekoa ja hyväksikäyttöä? Miksi taide on hyödyksi yrityksille ja miksi juuri Guggenheim herätti paikallisten yritysten kiinnostuksen taiteeseen? Onko taide luopumassa itsenäisyydestään ja tuotteistunut täysin, antautunut markkinoiden ja kuuluisuuskulttuurin vietäväksi niin, ettei taiteilijalla ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä sitä, mikä myy, saa katsojia ja toivoa huomiota, koska taide elää huomiosta? Vai kuoleeko se siihen, kuten moni taidemessu kovasti yrittää. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002833401.html. http://leostranius.fi/2015/06/guggenheim-helsinki-kylla-vai-ei/ Kiinnostavasti Euroopan vanhimmat kaupungit vetävät yhä enemmän matkailijoita, joten voimmeko vetää johtopäätöksiä, mikä ihmisiä vetää puoleensa?

Miksi meidän pitäisi ottaa yrityksen puhe todesta ja olla onnellisia tästä huomiosta? Millaisessa yritysten kuplassa elämme, kun huomio, jonka Suomi osakseen saa, tulee yrityksiltä ja heidän arvonsa ovat ne, joihin meidän on pyrittävä, ne uskottava ja että yrityksistä on ainoastaan hyötyä meille? Kiinnostavin kysymys on, miten tällaiset toimijat ottavat kritiikin vastaan, muuttavat toimintatapojaan, miten he huomaavat omat virheensä vai tekevätkö he virheitä lainkaan, painetaanko ne villaisella ja miksi? Se, millaista valtaa Guggenheim yrityksenä käyttää taidejärjestelmässä, milllaista etua se luo tietyille tahoille, pienille piireille, ja kenelle näin isoista toimijoista on haittaa, olisi pitänyt ottaa tarkempaan selvittelyyn, koska markkinaetu ja markkinan hyväksikäyttö ovat asioita, joista ei taiteessa puhuta, niitä pidetään itsestäänselvyyksinä ja oikeuksina eli hyväksikäyttö on sallittua, kun on tarpeeksi suuri ja saanut jalansijan taidejärjestelmässä eli maineen laadun tuottajana ja taidevaikuttajana.

Pelkästään se, että Guggenheimin johtaja ei vastaa häntä häiritseviin kysymyksiin ja kävelee tv-haastattelusta pois, kertoo paljon sanelupolitiikasta ja ajattelusta, ettei meillä pitäisi olla sananvaltaa tai sijaa kyselyille, vaan rahavirta valtiolta ja kaupungilta pitäisi olla läpihuutojuttu ja kaupallinen museo on ainoastaan hyvä asia kaikille. Taide on kinkkinen systeemi ja ajatusmalli, kun tarkastellaan, miten valtaa käytetään, kuka valtaa käyttää, mitä raha tarkoittaa ja tekee taiteessa, mistä raha tulee eritoten, millainen kenttä poliittisesti taide on, mikä näkyy, näytetään tai ei näy, kuka tekee rahaa taiteessa ja miksi. Raha näyttelee pääosaa aina. Taide, kuten Guggenheim todistaa, toimii kuten eläisimme sosialismissa, mutta erittäin ankarassa neoliberalistisessa kilpailussa, jossa arvon luovat koulut, raha, suhteet, media ja museot sekä käytännöt, jotka eivät muutu systeemissä, jota ei säädellä, koska se on asiantuntijavalta, joka tietää, miten asiat tehdään ja taide tekee hyvää, tietäen mikä on hyvää taidetta (siinä on leima). Guggenheim päätyi siis poliittiseksi peliksi, koska heidän toimintansa on franchise-tyyppinen kansainvälisesti eli kaupunki/maa sitoutuu maksamaan Guggenheimille heidän kokoelmastaan ja kaupunki saa rakennuttaa velkarahalla museon ja käyttää nimeä matkailijoiden houkuttelemiseksi Helsinkiin, mikä on Guggenheimin suurin tavoite, massat, näkyvyys, näyttävyys ja koko. Omituinen sekoitus sosialismia, jotakin vanhaa ja muuttumatonta, kuviteltua ja haluttua massiivista kasvua, jota pidetään edistyksenä ja uusiutuvana/uutena yhä uudestaan ja riistokapitalismia, jossa museo sanelee ehdot, koska he ovat omasta mielestään niin suuri osaava toimija, pomminvarma menestys (mitä se ei ole ollut monessa muussa kaupungissakaan), ettei kenenkään pitäisi napista saati kritisoida tätä toimintaa ja mallia ja suomalaiset tutkijat edelleen puhuvat leimaamisesta jo otsikossa?

Kun yritys ‘leimataan’, se tarkoittaa, että kritiikillä ei ole pohjaa, puhutaan mustamaalaamisesta ja toiminnan estämisestä. Kieltäytyminen on siis väärä että huono päätös. Leimaaminen eli kritiikki on ainoastaan paha asia yritystoiminnan kannalta ja vahingoittaa ennen kaikkea Suomen ja Helsingin mainetta, koska olemme toimineet väärin tätä hienoa yritystä kohtaan ja meidän olisi pitänyt kohdella heitä kuin kuninkaallisia, koska he ihailivat meitä. Suomi on hieno maa, haluamme tulla tekemään maastanne suuren turistikohteen taiteen avulla, josta pääsemme toiseen kritiikinaiheeseen eli massaturismiin, joka taiteensysteemissä on ainoastaan hyvä asia, eikä ongelma kenellekään joka matkustaa biennaalista toiseen.

Mitä taiteilija ajattelee turismista ja että taide valjastetaan globaalisti massaturismille? Moni Euroopan kaupunki on jo kuin ulkoilmamuseo ja turistit aiheuttavat enemmän haittaa kuin hyötyä, etenkin luonnolle turismi on selvä haitta ja vanhoille kaupungeille rasite, jonka näkee Venetsiassa, kun risteilyalus lipuu kaupunkiin. “Tänä kesänä Helsinkiin saapuu noin 300 kansainvälistä risteilijää tuoden mukanaan noin 360 000 matkailijaa. Vain osa risteilijöistä jättää likavetensä satamaan, kun taas Itämerellä liikkuvista matkustajalaivoista niin tekevät kaikki.https://wwf.fi/wwf-lehti/pandan-polku-2-2011/laivojen-jatevedet-mereen-vai-viemariin/ Turismin aiheuttama jäteongelma on Välimerellä iso. https://wwf.fi/tiedotteet/2018/06/wwfn-raportti-valimeri-muuttumassa-vaaralliseksi-muovimereksi-suurena-syyna-turismi-ja-heikko-jatteidenkasittely/Muoviroskat ja mikromuovi uhkaavat muuttaa Välimeren valtavaksi muovimereksi, selviää WWF:n tänään julkaistusta raportista. Muovi uhkaa meriluonnon ja merenelävien lisäksi myös ihmisten terveyttä. Suurimmat syyt Välimeren muoviongelmiin ovat massaturismi, heikko jätteidenkäsittely ja liiallinen muovinkäyttö.” Näitä ongelmia ei tullut esiin puhuttaessa Guggenheimista mediassa, ne ovat aiheita taiteilijoille, eivät systeemille, koska se joutuisi ison olemassaolo-ja muutospyörityksen keskelle ja kyseenalaistamaan toimintamallinsa totaalisesti. Taidesysteemi hyödyntää taiteen ja taitelijoiden arvon luomalla rahallisen arvon, houkuttelee katsojia ja pyörittää asiantuntijavetoista systeemiä, jota ei saa siis kyseenalaistaa, koska taide on meitä varten ja hyvän puolella pahaa vastaan. Se on olemassaolevan järjestelmän tärkein tehtävä, pyörittää vuodesta toiseen taiteilijoita kommentoimassa polttavia aiheita ja ihmiset maksamassa tästä huvista, tähtikultti, joka vetoaa taiteenrakastajiin ylevöittäen asiantuntijat ja katsojansa.

WOW-arkkitehtuuri on Guggenheim-brändin tavaramerkki, joka myös epäonnistui tuottamaan minkäänlaista WOW:ta. Arkkitehtuurikilpailun voittaja mukaili suomalaista makua. Se oli pliisu, arkinen, tylsä, virastomainen, mitäänsanomaton, tarkoitettu istumaan suomalaiseen nykykaupunkimaisemaan eli missä se WOW oli ja mitä uutta ajattelua/arkkitehtoonista lisää tämä rakennus olisi tuonut Helsingin ja Suomen museokenttään? Guggenheim puhui kehityksestä (progress), jota he edustavat, museo aktivoi käyttäjänsä ja puhuttiin pedagogiasta. Millaista oppia tämä projekti on antanut museokentälle, Aalto-yliopistolle, taidekentälle, taidekaupalle ja ajatukselle, miksi nykytaidetta/modernia taidetta tehdään ja tullaan katsomaan? Millaisesta ajattelusta kertoo, että valtio on yritykselle lypsylehmä?

Kannattaa muistaa, kun palkkaa kalliin konsulttitoimiston kirjoittamaan opuksen massaturismin puolesta museolle ja kaupungille englanniksi, kuka sen lukee, kenelle se on tarkoitettu ja mikä on käyttäjän osa, vaikka sen, joka ei puhu englantia ja asuu Suomessa ja ennenkaikkea, kuka tämän pelleilyn maksaa.

Essee: Maisema televisiona, televisio maisemana. Sirpaleisen maailmankuvan hallintaa, mahdollisuus sekä pakoyrityksiä.

Essee: Maisema televisiona, televisio maisemana. Sirpaleisen maailmankuvan hallintaa, mahdollisuus sekä pakoyrityksiä.

1.Maisema televisiona. Henkilökohtainen.

Katoamista on yhdessä hetkessä olla läsnä ja toisessa olla olematta, poistua ajatuksellisesti, mentaalisella tasolla. Mitä tämä poistuminen tarkoittaa on kiinnostava ajatuksellinen inhimillinen ja intiimi kuvittelun paikka. Ryhdymme pohtimaan vaihtoehtoja ja kysymyksiä. Kun muut eivät sinua enää havainnoi tai oma havaitsemiskyky menee pois päältä, lukkiutuu, onko siihen joku korjattavissa oleva syy ja miten paljon meidän on oltava läsnä, paikalla, tavoitettavissa, olemassa, selitettävissä.

Kun ihminen lukitsee, tai lukkiutuu siihen voimatta itse vaikuttaa, itsensä itseensä omasta tahdostaan tai tahtomattaan puhutaan kadonneen puolesta ja annetaan syy: autismi, muistisairaus, inho, masennus, hermoromahdus, luonteenpiirre, vaikea ihminen. Mikä hänelle tuli? En tiedä, missä hän on, häneen ei saa yhteyttä. Siinä on yhteys kuolemaan. Lopullisuuteen, kysymyksiä kuten palaako hän ennalleen ja mitä tapahtui, päättymättömyyden tunne, umpikuja, epätoivo, epätietoisuus, unohdus, kaipaus, anteeksiannon mahdottomuus, vastausten löytymättömyys, epätietoisuus. Katoamisen tapahtumaan liittyy kohtaamisen välttäminen. Ei voi katsoa kadonnutta silmiin. Tapahtumaan liittyy useampi ihminen, tapahtumasarja, tarina, kuka havainnoi ja mitä, kuinka muut kokivat sen mitä tapahtui tälle yhdelle ihmiselle tai kiinnostaako ketään. On joku, jolta on jotakin hävinnyt, on joitakin, joilta on joku hävinnyt, joiltakuilta on kadonnut oma itse. Katoamiseen liittyy tutun menetys, varmuuden katoaminen. Jostakusta tulee kadonnut. Katoaminen on henkilökohtainen tapahtuma, muutos todellisuudessa, poissaoleva ja aukko, jolle ei ole vastauksia. Oman todellisuuden muutos. Kohtaan kadulla tuntemattoman ihmisen, vaihdamme muutaman sanan ja eroamme. Emmekä tapaa enää. Kadonneen kohtalo jää avoimeksi, satunnaista tuttua en ehkä jää pohtimaan.

Katoanko minä? Joka päivä? Vai tuleeko minua lisää? Kuinka minä katoan? Milloin katosin? Tulinko takaisin? Kuinka pitkäksi aikaa katosin, missä olin? Mistä tai keneltä olen ollut kateissa? Katoaminen on tuhoutumista. Tietymättömissä olemista, jonkun olemassaolon lakkaamista, poissaoloa, jonkun tietämättä missä, epätietoisuutta, joku on jäänyt kaipaamaan jotakuta eikä tiedä mistä etsiä. Kuinka ihmiset katoavat? Jotkut katoavat omasta halustaan, jotkut kadotetaan, joistakuista ei kuulu mitään, joitakuita ei näy, toisilla on joku toinen. Itseaiheutettua tai toisen aiheuttamaa. Sairaus tai onnettomuus on heille tehnyt tämän. Jäin kaipaamaan. Kadotus on helvetti. Kadotettu on helvetissä, ei tietäminen, epätietoisuus, tiedon pimittäminen pitää meidät rauhallisina tai saa aikaan rauhattomuutta.

Paul Virilio puhuu Katoamisen estetiikassaan (Esthétique de la disparition 1980, suom. Katoamisen estetiikka) hetkellisistä katoamisista, joita tapahtuu jokaiselle joka päivä. Hetkiä, joille annetaan selitys kuten olen väsynyt, ajatukseni ovat muualla tai minulla on monta asiaa mielessä. Jotta syntynyt vaikutelma ihmisen tilasta ei olisi poikkeava on selitettävä. Meidän on saatava selvyys miksi poikkeama tästä normaalista, johon olemme tottuneet, tapahtuu eli kun on jonkunlainen ‘vika’ olemassaolossa. Poikkeama ajassa ja käytöksessä, hetkessä. Jokin outo ja pelottava, hallitsematon, joka tarvitsee selityksen, koska outous on merkki, ettei kaikki ole kohdallaan. Hetkiä, joina ei ole paikalla, eräänlainen pidennetty sekunti tai tunne siitä, että aika pysähtyy. Sellaista hajamielisyyttä voi tilanteesta, katsantokannasta ja ihmisestä riippuen kutsua kenties autistiseksi, joka vähättelevästä sanasta ja ajatuksesta huolimatta on tavoittelemisen arvoinen tila. Olla eksyksissä, hukata jotakin, etsiä jotakuta. Kammottavuudestaan huolimatta on pyrittävä tilanteisiin, joissa voi kadottaa ja hukata itsensä tai tavaransa.

Sellainen riippumattomuuden, vastuuttomuuden, painottomuuden, ilman lupauksia ilman kamppailua hetki. Elintärkeä luovuuden, ymmärryksen, tietoisuuden ja itsensä ymmärtämisen kannalta. Taiteilijana koen nämä ns. tyhmät hetket oleellisina osina työtäni. Muut ovat huomanneet, että toisinaan olen hajamielisessä tuijotustilassa, jossa oleminen on minulle tarpeellista ja kaunista, koska se on tuskallista ja teen oleellisen eron siihen mitä minun oletetaan olevan ja mitä olen, haluan olla, mitä suljen ulkopuolelle ja mitä otan vastaan, teen vastoin sitä mitä minun oletetaan olevan. Ympärillä olevalle se on kummallista ja vastenmielistä tuijotusta, toljotusta, mitään tekemättömyyttä, tylsämielistä, tylsää, hiljaista jne. Tällaisesta tilasta saa helposti syyllisen ja viallisen olon. Syyllinen sanomattomuuteen, tilan pilaamiseen, haaveiluun, mitääntekemättömyyteen, unenkaltaiseen tilaan keskellä päivää tai aika vain kuluu. Jotakin samaa on vaivautuneissa hetkissä, tai että käsillä on oltava tekemistä istuessa tai on puhuttava, vaikka ei ole mitään sanottavaa. Lue lehtiä, katso tv:tä, vilkaise kelloa, kun olet odotushuoneessa, huokaile syvään, vältä katsekontaktia, taputa jotakin, maiskuta pastillia, juo kahvia, keksi aihe, josta puhua. Liikkumattomuus vaivaa, vaivaannuttaa, siinä on jotakin vikaa, koska se on kuin ei mitään. Mitääntekemättömyys, muttei mitäänsanomattomuus, vaikka on ei mitään.

Katsominen, vilkuilu, silmäily, tuijottaminen, töllöttäminen, josta pääsen aiheeseen töllötin. Katsominen on luonut elämän sellaiseksi kuin me sen nyt näemme ja luulemme näkevämme asioita, joita ei ole. Näemmekö oikeasti sen mikä on edessämme? Näkökyky on evoluution tärkein aisti. Silmättömänä on vaikea olla tai no, mistä minä tiedän, ehkä se on helpompaa, mutta emme olisi mitä olemme. Mitä näkeminen on? Suoraan Wikipediasta lainaten: “näkeminen tarkoittaa havaintopsykologiassa näköhavaintoa eli näköjärjestelmän kykyä tulkita valon välittämää visuaalista informaatiota. Se on silmänsolujen kautta kulkevaa valoinformaatiota aivoihin. Tieto tarkoitti alunperin näkemistä. Näköhavainto voi syntyä myös ilman näköärsykettä.” Näkeminen on kokonaisvaltainen käytäntö, tapa hallita elämää, selviytyä siinä. Jokainen yksilö näkee yksilöllisesti, yksityisesti. Kuinka jakaa se mitä on nähnyt?

Osa omaa taiteilijan työtäni on ikkunasta ulos katselu, joka pitempi aikaisena on tuijotusta. On ymmärrettävä, ettei tarvitse muuta. Tuijotus tai katsominen on luonteeltaan yhtäjaksoista yhden kohteen tarkastelua, siis aktiivista lähes liikkumatta. Siinä on mukana rentous ajatuksella, että tämä on väärin, poissaolevuus, aika, syyllisyys ja jännite, keskittyminen siihen mitä edessä ja ympärillä, siihen missä olen, millainen tuoli tai asento on, hengittämiseen, puseroon, olemiseen hetkessä haluamatta muualle, olemassaolon ymmärtämisen yritys ja mikä on se asia, joka tähän hetkeen liittyy. Keskittyminen ja häiritsevistä ajatuksista pois pyrkiminen eli vaatimuksista itselle. Häiriintymättömyys. Tilanteeseen keskittyminen. Mitä on olla osa maisemaa. jota katsoo. Mitä on olla osa tai kokea kuulumattomuutta? Perusolemassaolokyselyä, mitä on olla, mitä olla tässä, mitä oli äsken ja mitä se on nyt. Ikkunakokemuksen voi ajatella ohjelmana, se jatkuu. Se on tuotettua, etenkin kaupunkimaisema tiettyyn pisteeseen. Minä kuitenkin lopulta luon sen mitä katson, mieleni luo. Minua ei hallitse annettu aika. Minulla on aikaa ilman aikataulua. Valo hallitsee sitä mitä näen. Pimeällä en näe samoja asioita tai samalla tavalla, mutta näen. Näkeminen on oma tapansa olla maailmassa.

Istuessani nojatuolissa tarkkailen valon vaihteluita, ikkunan likaisuutta, likaisuuden asteita ikkunan eri kohdissa, eri päivinä, valon siivilöitymistä, auringon ja katuvalojen, autojen valojen liikettä, ohimenevää ääntä, joka sekin luo kuvan. Tv-ruudun välke jää pois ja sähköisyys, tuotteisuus ja hälinä, mutta jotakin kiinnostavan samaa on näissä ruuduissa. Lumisadetta saa molemmista, luontokokemuksia ja tietoa. Sitten saapuu syyllisyys, ettei se mitä on nähnyt, ole tarpeeksi. Liiasta tv:n tuijotuksesta syyllistetään kuten pelkästä olemisesta kun ei tee mitään, jollaiselta ikkunasta tuijottaminen näyttää ja millaiselta taiteen tekeminen vaikuttaa, ettei tee mitään. Mikä on se mikään ja mitä pitäisi tehdä, olla tekemässä, häärimässä, painamassa eteenpäin. Itse en koe tietenkään vain olevani, minun on kuitenkin perusteltava tekemättömyyteni myös itselleni eli on oltava syy, jotakin mitä etsin. Olen halunnut opetella taidon keskittyä tässä olevaan hetkeen, vaikka se on aina seuraava. Ajatus ettei ole pakenemassa mistään, ettei jätä mitään tärkeämpää tekemättä. Kysymykseen mitä tässä hetkessä on? Kyse on balanssin löytämisestä tekemisen ja tekemättömyyden välillä. Tieto siitä mikä on tekemistä, mielekästä tekemistä, tekemisen mieli, mitä on tekemässä ja miksi, tahi mikä on arvokasta tekemistä, mitä tekemättömyys on ja miksi tekee niin kuin tekee tai jättää tekemättä. Meidät kasvatetaan tekemään hyödyllisiä asioita, tuottamaan jatkuvaa tuottamista, tuottavuutta, liikettä, hyörimistä, olemaan hyödyllisiä. Sellaista elämäntapaa ja ajattelua, joka aktiivisesti vie meitä eteenpäin, meidän on kehityttävä tai kehitettävä jatkuvasti, eikä siinä ole mitään pahaa, jokaisella vain on oma tahti ja vaatiminen on myös välittämistä.

Olen kuullut ihmettelyn ja arvaan ajatukset. Kiinnitän huomioni eleisiin, ilmeisiin. Pohdintaan kuinka kukakin aikansa käyttää ja mihin on arvokasta käyttää aikansa, olemassaolonsa. Mikä maisemassa ikkunasta on kiinnostavaa tai miksi tuo tuijottaa yhtä ja samaa liikkumatonta näkymää? Miksi tätä on vaikea ymmärtää ja miksi määrä korvaa laadun. Viereeni ei voi istua sanomatta mitään. Tekemiseni on kyseenalaistettava, koska se on poikkeava. Olen poikkeava monella tavalla, mikä ei välttämättä ole kannaltani hyvä asia.

Yksi vaihtoehto on, ettei sillä liiku päässä paljoakaan, tuijottajalla eli minulla, kun taas ihmettelijällä, joka on aktiivisesti tekemässä jotakin taas liikkuu. Hän pohtii ääneen. Mitä on pään liike? Eri suuntiin. Että päässä liikkuu jotakin ja mitä siellä pitäisi liikkua? Mitä tähän liikkeeseen vaaditaan ja kuinka se todistetaan, että jokin liikkuu päässä? Kuinka liike kohdistetaan? Onko ajatus liikettä? Siis informaatio liikkuu solujen välillä. Kuinka ajatus kohdistetaan tai kuinka ajatus ja katse liittyvät toisiinsa? Kuinka ajatus syntyy? Täytyykö minun haluta jotakin ajatellakseni? Halu. Aivan kuin minun tulisi todistaa itseni, olemassaoloni tarkoitus joka hetki. Haluta elää, olla elossa. Mitä pitää todistaa lopulta? Entä kuinka tuon asian todistelu käy? Riittääkö puhe? Joillekin riittää vaikean hiljaisen hetken katoaminen. Katsomme toisiimme. Koira voi tulla syliini ja katsoa samaa maisemaa kanssani. Toinen ihminen ei voi. Vaikea tapaus poistuu paikalta. Tämä harrastus vaatii hiljaa paikallaan istumista, sen hyväksymistä, ettei mitään tarvitse tapahtua, muuta kuin maisemassa, joka voi olla takapiha, jossa rastas vetää matoa mullasta ja kuinka mato venyy. Koira sylissä haukahtaa linnulle.

Kuinka ikkunamaiseman katselu eroaa tv:n katselusta? Eroja on tietysti monia, mutta periaate on sama, enkä lopulta tiedä mitä tapahtuu tai kuinka tulee käymään eikä tapahtuminen ole edes tärkeää, maisemassa. Entä mitä tapahtuu aivoissa, aivoille. Pään sisällölle, sisällössä. Maallikkona voin analysoida kokemuksia ja vertailla niitä. Ikkunasta katselu on kuin meditoimista eikä se väsytä samalla tavalla kuin tv:n katselu. Minun ei tarvitse keskittyä kenenkään sanomaan, puheeseen, tekstiin. Yksityiskohdat tulevat esiin ja niitä alkaa löytää etenkin, jos kyseessä on maisema, jossa on kasvillisuutta ja pieneläimiä. Erot ovat tuntemuksellisia ja tieto, jota aivot keräävät ja tuottavat on kenties erilaista kuin jos katsoo värisevää ruutua. Ikkunaruutu on suurempi. Ikkunaruutu on osa taloa, jossa istun sisällä. Hengitän sisäilmaa, olen eristyksissä. Toisinaan ohjelmaa tv-ruudusta katsellessa tarkastelen itse laitetta, sen kulmia, materiaaleja, kuinka laite on, kuinka se on sijoitettu, onko sen päällä jotakin tai alla, tv:n kuperaa lasia, kerääntynyttä pölyä tai pölyrätin jättämiä jälkiä, ruutu, joka on aina pölyinen ja sähköinen. Läheltä katsottuna näkyvät kuvan väripisteet.

2.Inspiraato. Pitääkö olla huolissaan? Mitä kuvittelulle tapahtuu?

Liikkumattomuus ei ole normaali tila ihmiselle. Hän, joka ei tee mitään, koska hän ei liiku, mikä hän on. Aivan kuin hän menettäisi jotakin. Ajan kulua voi seurata ja ajatella eri tavalla olemalla liikkumatta. Ikkunamaisemasta ei voi saada mitä järkevä ihminen tarvitsee, koska kaikessa on oltava järki. Sen katselu on tylsää, adrenaliinitonta ja hyödytöntä eli mikä on tämä tehtävä ja mikä on minun tehtäväni katsojana. Maisemalla on myös tehtävä ihmiselle. Mitä järkevä ihminen tarvitsee muuta kuin aktiivisen ajatellun ympäristön. Mikä on järkevä ihminen? Keskustelukumppaneita, virikkeellinen ympäristön hyödyntäjä, ympäristö on tekemistä ja ajattelemista, ajateltavaa, harmoniaa, epäharmoniaa, turvallisuutta, turvattomuutta, ääniä, valon vaihteluita, autoja, taloja, nimeämiämme asioita. Olemme laitteistuneet, hifistyneet, parhaat kokemukset säilömme laitteisiin, käymiset, elämykset, näkökykymme, havaintomme, HD ja muut lyhenteet on hyvä osata ja on hyvä osata elää oikealla tavalla. Kuinka hyvin meidän on nähtävä? Mitä meidän on nähtävä? Näkökyky laajenee kenties, mutta käsityskyky ei. Entä tieto, tietäminen, mikä liittyy ajatukseen järkevästä, näkevästä ihmisestä. Millaista tietoa tarvitsemme? Millaista tietoa tv antaa tai mitä tietoa ajattelemme saavamme? Entä kuinka saamaamme tietoa käytämme ja mitä se meistä tekee.

Katsellessa tv:n luontodokumenttia ne harvoin ovat hiljaisia, siis sellaisia, joissa olisi vain luonnonäänet. Niissä on kertoja, joka avaa luonnon maallikolle. Kuinka sinivalas elää, kuinka vähän niitä on jäljellä, pääsemme matkalle sinivalaan maailmaan, joka on ihme. Tv:n parhaita puolia. Mutta syyllistän laitteitamme siitä, ettemme enää kestä hiljaisia hetkiä, jotakin on tapahduttava jatkuvasti kohtaamis- ja yhdessäolo tilanteissa. Aamulla kun kävelen bussipysäkille, näen jonkun ikkunasta sinisen valon. Paljastuu, kuka on hereillä. Tv-ruudut ovat kasvaneet huomattavasti, sekin näkyy ikkunoista, laitteiston vaihtuminen näkyy roskakatoksissa. Ihmettelen, kuinka niihin on varaa, saati tilaa. Seinän kokoinen tv on hallitseva näky ohikulkijallekin.

Meille annetaan valinnanvapaus siitä, että voimme kaukosäätimellä päättää mitä katsomme vai katsommeko mitään, mainokset ovat pakollisia, kuten uutiset, taustamusiikki ja selostaja. Niihin katsojalla ei ole henkilökohtaista vaikutusvaltaa, ei netissä eikä missään. Ohjelmilla on tietty päiväjärjestys. Aamulla käydään läpi puheenaiheet, kokataan, jumpataan ja esitellään pinnalla olevia ihmisiä, ollaan hyvällä tuulella, jotta se tarttuisi. Olohuone on tarkoitettu tv:n katsomiseen. Suomessa keittiötelevisio taitaa olla harvinaisuus, makuuhuoneissakin kenties. Tv:n ollessa joka kodissa, yksi huone tavanomaisessa kodissa on rakennettu tv:n ympärille, katseluhuone, viihtymispaikka, television paikka, istumapaikka, näkymäalue, kokoontumispaikka kuin leirinuotio. Ajatus vapaudesta on kenties liikaa, nimenomaan valinnanvapaudesta, mutta siitä annetaan oletus, että tämä on vapautta. Tv luo rakennetta elämään, kun löytää lempiohjelmat ja katselee niitä tiettyyn aikaan, keskustelee niistä, vaikuttuu. Meille valitaan ohjelmat, jotka näytetään, jotka suunnitellaan tietyille ihmisryhmille, esitetään tiettyihin aikoihin sopivilla mainoksilla. Suomessa tv-tarjonta vaikuttaa vielä melko monipuoliselta, vai onko näin enää? Ohjelman kannattavuus sanelee mitä saamme katsottavaksemme. Reality eli todellisuus myy, samoin urheilu ja saippuaoopperat. Mainoselokuvia tehdään nykyään paljon käyttäen huumoria ja ne ovat jopa mielenkiintoisempia kuin itse ohjelmat.

Mitä tv:stä katoaa ajan myötä muuta kuin painoa? Tahti on huima, kuinka tv imaisee itseensä vaikutteita, kuinka se tarkkailee mikä ihmisiä kiinnostaa, mitä kautta ihmisiin voi vaikuttaa. Kiinnostavaa on tuo molemmin puolin vaikuttaminen. Mitä tv haluaa meille antaa tai olettaa meidän haluavan, mitä se meiltä vie, ottaa, mitä sille annetaan? Se on ollut alttarinkaltainen pöydällä nököttävä laite, jonka alla on pitsiliina tai se on kirjahyllyn keskiosassa olevassa kolossa esineenä, ympärillä olevilla muilla hyllyillä kuvia perheenjäsenistä kehyksissä, kirjoja, albumeita. Nykyään tv:n voi asentaa suoraan seinään eli tapa sisustaa ja katsoa muuttuu. Kotona katselukokemuksesta voi luoda teatterikokemuksen tehostamalla kaiuttimin ja televisiolaitteiden edistyneisyydelle, oma lompakko on rajana. Lattialle tulee enemmän tilaa harjoittaa jumppaliikkeitä. Myöskin on helpompi pyyhkiä pölyt litteästä laitteesta.

Tv:tä voi katsoa myös netistä, joten vastaanotinta ei välttämättä tarvitse hankkia. Kenties tv:n katsominen tätä mukaa muuttuu yksityisemmäksi ja monipaikkaiseksi, tietokoneen ääressä harvoin on muille tilaa, mutta sen voi ottaa mukaan. Katselukokemukset monipuolistuvat laitteiden muutoksen myötä ohjelmatarjonnan kaventuessa tai annetaan olettaa, että katselukokemus paranee, parantuu että elämme edistyksessä. Tämä tarkoittanee monipuolistumista. Maailma, näyttää hienommalta ruudulla. Värit ovat huikaisevia ja niitä voi säädellä ja ääni on muhkea. Suomessa on totuttu luonnon laimeaan väriskaalaan ympäristössä, josta hyppää mainoksia, autojen valoja ja taloja. Tv voi olla pökerryttävä kuin huumausaine. Tänäänkin katsoin avaruusdokumenttia aamulla Ylen Areenalta. Olen äimänä kameroiden ja optiikan kehityksestä, kuinka tarkasti ja yksityiskohtaisesti Jupiteria ja Saturnuksen renkaita päästään kuvaamaan ja ne voidaan näyttää meille entä, kuinka tarkasti satelliittikamerat näkevät maahan. Uusi paikka katsoa tv:tä ja valita ohjelmansa on YouTube.

Olen ollut YouTuben käyttäjä useamman vuoden ja ihastunut sen muhkeaan arkistoon, joka paisuu jatkuvasti. Kenen tahansa tekemiä videoita, ladattuja elokuvia, pätkiä, kappaleita, ilmiöitä, kohuja, naurua ja kauhua. Ihana ja kammottava sekamelska ja kaaos liikkuvaa kuvaa ja jokamies luomista. Tila, jossa liikkuvaa kuvaa voi jakaa globaalisti, vapaasti, ilmaiseksi ja jatkaa jakamista sosiaalisessa mediassa. YouTubesta olen löytänyt sellaisia filmejä, joita en olisi osannut etsiä. Se on ollut ehkä sivistävin tv tähän mennessä minun elämässäni. Käyn YouTubessa edelleen joka päivä. Jossain vaiheessa, vuonna 2010 minulla alkoi vaihe, jolloin kävin läpi valtavan määrän videopätkiä, musiikkivideoita ja elokuvia, osina tai kokonaan, trailereita, haastatteluita jne. Tai ehkä satoja tai ehkä tuhansia, tai tuijotin vain yhtä joka päivä, ihan mitä tahansa mielestäni kiinnostavaa. Minulle tuli pakkomielle löytää joka päivälle teema Facebookiin, teema itselleni ja löysin sisällön YouTuben kautta. Istuin useita tunteja päivässä tietokoneen edessä, etsin sopivaa ja sopimatonta materiaalia, kaikkea mahdollista itselleni tuntematonta ja tuttua, sekaisin, mittasin arvoa. Tietokoneesta laitteena tuli mieleni jatke.

Ryhdyin kertomaan näillä Facebookiin postaamillani videoilla tarinaa. Kyse oli minusta keksimässä itselleni Facebook-identiteettiä, luomassa henkilöhahmoa ja kertomassa tarinaa, täytin FB-seinäni kuvatulvalla. Jälkeenpäin ajatellen kävin läpi eräänlaisen tavan, jolla aallonpohjat ilmenevät valtavan pettymyksen jälkeen, jokin muuttuu, halusin jonkin muuttuvan. Loin itseäni instant-taiteilijana, kuinka tehdä taidetta jostakin hetkestään ja löydöistään nettikanavalta, itselleen sopivana jokaisena päivänä tekemättä eroa tai määrittelemättä taidetta kuitenkaan muuten kuin millaiseksi julkinen kuva ja identiteetti määrittyy ja muuttuu, saamalla aikaan taiteenkaltaisen tilan itselleni, pohdinnan, muutoksen, jäljen, näyttämön. Facebook on näyttämö, omituinen tila sääntöineen tai ilman. Kuinka minä olen siinä, kuinka inhimillisyys on netissä ja sen sovelluksissa, kun muut näkevät sen, jonka itsenäni esitän ja ovatko he kiinnostuneita samoista asioista kuin minä. Olin Facebookissa hukassa, enkä tiennyt mitä siellä pitäisi tehdä, tai mitä siellä oletetaan ihmisten tekevän, aivan kuten normaalielämässäkin. Paheksunnan vaara on melkoinen, väärinymmärtämisen ja valehtelun, liika-postauksen. Minun piti näyttää itseni ja olla kuten muut.

Jättämällä avoimeksi postausteni näkijälle motiivini jätän tilaa spekuloinnille. Oletus on että jaetun postin takana on jonkinasteinen pitäminen, hyväksyminen, esittäminen, totuudellisuuteni, todellisuuteni, järjen, järjettömyyden, pitämisen, tietämisen, sivistyksen, viihdyttämisen syy tahi muu syy mikä minua motivoi. YouPube oli sillä hetkellä onneni lähde, paikka, josta etsiä jotakin mitä en tiennyt olevan, opiskelin, olin hukassa ja etsin jotakin elävää suurimmasta mahdollisesta arkistosta, jotakin, joka resonoisi, olisi olemassa, olisi merkityksellistä, tarpeellista ja on tullut löydetyksi. Taidekokemus minulle tapahtui online-tilassa. Facebook-kaverini saattoivat seurata tekemistäni ja kommentoida, jonka kautta sain ideoita ja ajatuksia, en ollut yksin. Tärkein kokija olin minä, löysin tekemisen tavan, joka tuntui mielekkäältä, loin uutta esinettä valmiista materiaalista. Käytin hyväkseni muiden tuottamaa materiaalia rakentaessani kuvaa itsestäni, tuntemuksistani, mielenkiinnonkohteistani. Ajatteluni taiteen tekemisen suhteen muuttui rajattomammaksi, notkeammaksi tai mikä on uutta ja mikä on luomista, mikä on kenen omaisuutta ja kuka on luoja. Loin itselleni kalvoja, joita oli nautinnollista kosketella ja pohtia mitä tästä syntyisi. Tein virtaa omalla nimelläni ja kasvoillani, mutta olin tuntematon, vieras Facebook-olio. Tekemistä kesti monta kuukautta vuoden 2011 puolelle, en jaksanut enää, silti jatkoin. Minun täytyi löytää jotakin itsestäni jatkuvasti. Testata itseäni, kuinka paljon jaksan, mitä saan aikaiseksi, mitä minusta syntyy toisten luoman materiaalin avulla. Minua on kiinnostanut kuinka liikkuva kuva muokkaa ja luo meitä, minua. Se mitä katsomme päivittäin, mitä jaamme, mistä olemme kiinnostuneita, kuinka voimme henkisesti ja miten se vaikuttaa kiinnostuksen kohteisiimme, kuinka alamme luoda näkemäämme uudestaan oman näkemyksemme mukaan. Jonkinlainen ajatuksellinen alkupiste on ollut elokuva, elokuva ihmisen kuvana, internetissä, YouTubessa. Päätökseni oli tutustua elokuvaan niin laajasti kuin mahdollista. Pohdin, miten elokuva syntyy. Mitä elokuvasta tulisi tietää ja miksi. Pohdin, mikä on ohjaajan rooli tai katsojan. Kuinka katsoja samaistuu elokuvaan? Miksi minun tulisi tietää tietyt klassikot ja mitkä ovat klassikoita. Mikä on hyvä elokuva? Miksi elokuva on niin miesvaltainen ala? Voisinko minä tehdä elokuvan? Kenellä on oikeus katsoa elokuvaa netissä, kuinka näitä oikeuksia valvotaan ja mikä on henkilökohtaisuuden merkitys luomisprosessissa. Onko elokuvan katsominen luomisprosessi?

Virilio käyttää kirjassaan Katoamisen estetiikka sanaa lumous, kun hän puhuu elokuvista, mutta monet elokuvat ovat todellisesta. Mikä niissä lumoaa? Samaan hengenvetoon hän tuo esiin termin nukkujat, tunnottomat, ihmiset, jotka elävät elämänsä tietyn turvallisen kaavan mukaan, kaavaa koskaan suuremmin muuttamatta tai haluten jotakin muuta, mutta ovatkin paljastuneet vuosikymmenten päästä briteiksi, jotka ovat vakoilleet Neuvostoliitolle. Nämä tunnottomat ovat kadonneet elääkseen paljastumatta, pitääkseen salaisuutensa, tullakseen esiin piilostaan jostakin syystä. Elää halveksitun petturin elämää, josta saisi elokuvan.

Elämässäni tv ja katoamisen ajatus liittyvät yhteen. Tv on ollut ääni, kuva, liike, valo, painostavan hiljaisuuden poistaja, osa sisustusta, paikalla, turva, tiedonlähde, tapaaminen, rutiini, tapa, riippuvuus, anti, jotakin mistä puhua, tapa poistaa yksinäisyyttä, kadoksissa olemista, helpotus ja katoamisen hetki omasta arjesta. Onko katoaminen sitä etteivät muut näe minua lopulta? Onko katoaminen itsensä pakenemista, löytämättä jäämistä, katoamista kotona, unohtamista, helpotus, normaali tila, olemassa olemattomuutta, olla olemassa jollekulle tai olematta olemassa kenellekään, mitä on olla olemassa. Kun olen merkityksellinen toiselle, olen merkityksellinen itselleni. Olen olemassa, silloin kadoksissa olo tuntuu mahdottomalta. On oltava merkityksellinen itselleen, jotta tietynlainen katoaminen ei tapahtuisi. Itselleen katoaminen on, näin minusta tuntuu, melko yleistä, kadonneet eivät kenties tiedä kadottaneensa itsensä. En tiedä pitäisikö olla huolestunut vai huojentunut. Ehkä katoaminen on hyvä tila. Tai kadonneet eivät osaa tietä takaisin. Teollistuneessa, kaupungistuneessa luonnosta jo vieraantuneessa kulttuurissa itsensä kadottamisella voidaan tarkoittaa juuri luonnosta vieraantumista, takaisin löytämättömyyttä. Sitä ettei enää tunnista luontoa itsessään, ettei osaa toimia luonnossa, pelkoa, luonto pelottaa ja samalla oma itse on pelottava. Myöskin epärehellisyyttä itseä kohtaan voi sanoa itsensä kadottamiseksi. Kun ihminen toimii vastoin itseään. Illat tv:n edessä ovat hyvä esimerkki ihmisen toiminnallista luontoa vastaan. Ollakseen virkeä, kykenevä, terve fyysisesti ja psyykkisesti, tekevä ihminen, hänen on itse luotava, tehtävä. Ei ainoastaan katsella toisten luovan. Passiivisuutta kutsuisin katoamiseksi. Sitä tv luo ja viihde.

Seikkailijan elämä löydetään tv:stä, vaaroja, kuolemaa, selviytymistä, jännittäviä tilanteita, sellaisesta moni haaveilee, lumoutuu sankarillisuudesta tai pahuudesta, ennalta-arvaamattomuudesta. Voi uneksia tutkimusmatkailijan elämästä, joka kierrellen maailmaa etsii kadonnutta lajia, kadonnutta heimoa, ihmistä ja menneisyyttä. Lapsena on helpompi haaveilla jännittävästä elämästä ja erikoisista poluista, helppo kuvitella itsensä leikin avulla erilaisiin nahkoihin ja paikkoihin. Matkia lukemaansa ja tv:ssä näkemäänsä, tehdä mahdottomasta mahdollisen, löytää keinoja mielikuvituksen avulla. Todellisuus on ja ei ole tv:ssä. Mikä todellisuus on tv:n ulkopuolella? Kenen todellisuus ja mitä kannattaa kuvata? Onko se vähäpätöinen, hiljainen, huomaamaton, tylsä, kuollut, negatiivinen, vanha, vielä syntymätön, kulunut, vajaa, kylmä, yksinäinen, hylätty, halpa vai hinnaton. Millaisen ajattelun väline tv on? Entä interaktiivisena yhteiskunnallisena kommentaattorina, osaanottajana tai osallistajana, vai onko tv vain harhakuva, harhakuvien antaja. Televisiollinen huone on ikkunallinen. Huone on, vaikka televisio olisi kiinni, rauhaton. Tv ikkunana ei ole rauhallinen maisema, vaikka menemme sen eteen rauhoittumaan. Sillä on odotuksia ja se odottaa jotakin ja ottaa meistä jotakin. Sillä on ääni, kuva ja voima hallita. Katse kiinnittyy laitteeseen myös, kun se on suljettuna. Se odottaa, vaanii, viettelee ja ottaa valtaansa. Sitä voi koskettaa, osoittaa kaukosäätimellä ja se avautuu. Miksi juuri tv hallitsee huonetta? Samalla ihmismieltä? Välttyäksemme tylsyydeltä katsomme tv:tä.

Halu tietää mitä on, kuinka on, missä on. Jotakin mistä puhua, joku, joka puhuu minulle, joku joka antaa minulle haluamatta mitään vastineeksi. Tv on peitto ja suoja ettei

tarvitsisi puhua. Se ei revi mitään auki, televisio paikkaa jotakin, toimii laastarina. Pitää yllä tasapainoa, ettemme järkkyisi. Yrittää puhua meille järkeä. Mutta ei ole hiljaa, se ei koskaan ole hiljaa, ei edes suljettuna.

  1. Rocktähti heittää tv:n ikkunasta.
    MTV kirjoittaa siitä skuupin, näyttää kuvan särkyneestä ikkunasta ja lyhistyneestä, murskautuneesta vastaanottimesta. Hotelli lähettää laskun rocktähdelle. Oliko se tarkoituksellista provokaatiota ja ilkeyttä? Mitä muuta huoneesta rikottiin? Onko huoneesta kuvia? Mikä hotelli se oli? Oliko tapauksella todistajia? Miksi hän näin käyttäytyi? Onko mies masentunut vai huumeiden ja alkoholin vaikutuksen alaisena saanut noin silmittömän raivokohtauksen vai tylsistynyt? Mies joutuu vieroitushoitoon ja saa sakkoja. Hänen toipumisestaan tehdään lisää juttuja. Rocktähteydessä on kiinnostavaa tuo pyrkimys pois balanssista, yritys häivyttää kaikenlainen tavallisuus, tuhota normi, joka on yrittänyt asettaa häntä tiettyyn turvalliseen kaavaan. Halu erottautua, löytää eräänlainen kuolemaa pelkäämätön rajuus ja mielipuolisuus, pelottavuus, hirviömäisyys, rikollinen mieli ja mahdollinen paha. Olla paha. Tehdä pahoja asioita, käyttää huumeita, naisia, rahaa ja viinaa.

Tv on hyvä symboli tavallisuudelle ja turvallisuudelle, joka lentää helvettiin siitä helvetin hotellista, kadulle. Sitä voi juhlia pullollisella, mikä ei taas ole mitenkään tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta tv on melko kallis investointi ja sen tuhoaminen tuosta noin vain on erikoista ja tuhlausta. Olen nähnyt lehtikuvan kadulle heitetystä tv:stä, puuviilulla päällystetty, pudonnut korkealta ja hajonnut kappaleiksi. Roskakatoksessa hylätty tv on tavallinen näky. Kuva heitetystä tv:stä on jäänyt mieleeni, koska se on villi. Heitossa on jotakin kohdallaan, rajua, miehistä, elämänhaluista ja alkanut. Heitossa on oivallus omasta voimasta ja sabotaasista kulttuuria kohtaan. Nautiskelua ympäristön kauhistelusta. Kokeilua mitä tapahtuu ja mitä virkavalta tekee. Huonoa käytöstä, mutta mitä se muuttaa, jos heittää tv:n ikkunasta? Millainen vaikutus sillä on ja kehen? Entä jos kukaan ei reagoisi mitenkään. Tästä ei ole seurannut televisioiden massaikkunastaheittämisiä. Se on pelkkä kuriositeetti ja rock-klisee. Rocktähden ura on nousussa toilailuista huolimatta ja voimme katsoa hänen kapinallisen musiikkivideon kanavalta.

Elämme mediassa, mediasta ja se elää meistä, meissä. Jotakin on pakko tehdä elääkseen

ihmisten maailmassa, joten miksi ei antaisi median syödä meidät ja paskantaa meidät ja voimme kuvata sen, katsoa sen, jakaa sen. Elää tv:n kautta tai avulla, vaikkapa esim. musiikkivideoiden maailmaan sujahtaen kenkäkaupassa, jossa kävelee pitkiä jalkoja värikkäällä värisevällä ruudulla edestakaisin taustalla, musiikissa, sisällä.

Olla osa tätä maisemaa, tarvitsen kengät, tarvitsen melua, yhteenkuulumisen tunteen. Liikkeen on oltava vetävä sellaisille ihmisille, jotka aktiivisesti kuluttavat. Aktiivisuutta vai passiivisuutta. Kuten tämä, liikun, siis olen, ostan ja olen, olla olemassa, olemassaolo on hienovaraista hengitystä eikä riitä liikkeeksi. Sängyssä pitkiä aikoja makaava potilas ei koe elämäänsä mielekkääksi. Hän näkee ulkopuolista maailmaa tv:n kautta, jos sellaista haluaa. Hän on toisten varassa tv apuvälineenä. Missä vaiheessa töllön apuvoima on liikaa? Tai mikä tv meille on, koska se on niin merkityksellinen keino ja tavara? Entä riippuvuus. Olla tv:n orja, millaista se on? Tv on nautinnon tuoja, jolla voimme vaaratta, paljastumatta ilman leimautumisen vaaraa katsella seksiä, väkivaltaa, kidutusta, katastrofeja, kuvitelmia. Voimme kauhistella, ihmetellä, puhua tuntemattomien ihmisten elämistä tuntematta pistoksia omassatunnossa, joutumatta leimatuiksi kyttääviksi selkäänpuukottajiksi. Voimme antaa negatiivisille tunteille vallan ja inhota sarjan roolihenkilöä tai kadehtia hänen satumaista onneaan.

Entä kuinka paljon tv:n katselu on kiinni yhteiskunnallisesta asemasta? Nykyään jokaisella on mahdollisuus hankkia vastaanotin ja se on perusvälineistöä kotona. Ympäristössä, johon minä olen kasvanut, tv on arkinen ja oleellinen osa ja täyte, hälinä, kehto, joka keikuttaa, jonka kanssa ei tarvitse kommunikoida mutta voi ja se ei kommunikoi takaisin, jonka voi laittaa kiinni, se ei väitä vastaan, sen läsnäoloon hauskaan ja jatkuvaan seuraan voi luottaa. Kuinka riippuvaisia olemme sisällöistä, joita meille tuotetaan? Tv on kenties perheen jäsen, valvova lastenvahti, iso veli, myyntitykki, joka kodin kaluste, statusesine, lööppi, puheenaihe, hifistelyn ja halun kohde, elävä kuva, yhteys maailmoihin ja tietoon eli tärkeä. Kunpa sen sisältö olisikin monipuolinen, vapaa miellyttämästä mainostajia tai katsojalukuja.

Katson televisiota töissä henkilökohtaisena avustajana viikonloppuisin. Aluksi tuntui kummalliselta katsella ohjelmia, joita toinen halusi katsella, katsella työn puolesta. Tunsin vaivautuneisuutta ohjelmien musiikkeja ja puhetapaa kohtaan, mitä sanottiin ja kuinka. Hirveä määrä mainoksia, mielistely ärsytti. Minua hämmästyttää kuinka samankaltaisia luodut äänimaailmat ovat tai ehkä se on vain minun asenteellinen näkemykseni. Opettelin sietämään sitä mitä en voi sietää ja aloin pohtia televisio- olemusta, televisiokokemusta. Nykyään olen jo innostunut. Huvittavasti työni kautta ohjelma nimeltään Animal Rescue tuli uniini. Ohjelmassa pelastetaan kaikenlaisia eläimiä kaupunkialueella ja hiukan sen ulkopuolella Brisbanessa Australiassa. Eläimiä, jotka hyvin usein ovat kissoja erilaisissa kiipeleissä.

Unessani pelastin punaisen kissanpennun talon raunioista. En hennonut jättää sitä selviytymään yksin. Otin kissan syliini ja lähdin ajamaan pyörälläni kohti eläinlääkäriä. Matkalla kaaduin pusikkoon yrittäessäni oikaista. Puska oli täynnä ampiaisia. Ajoin pyörälläni hurjaa vauhtia eläinlääkärin luo hätistellen ötököitä, joita ryömi ja pyöri ympärilläni loputtomasti, samalla pelkäsin, että kissa kuolee matkalla. Se oli jo muutenkin huonossa kunnossa. Kissalta lähtikin taju, mutta saimme sen virkoamaan vedellä päästyäni perille ja pelastetuksi. Ampiaiset kuolivat lopulta. Olen pelastanut unissani kissoja aiemminkin. Sama uni näet on toistunut eri kissalla ja eri hyönteisillä, joihin törmään ja joita pakenen pyörällä. Mutta paikka, johon nämä kissaunet päättyvät on aina sama. Siellä aiemmin pelastamani kissat kasvavat ja jatkavat elämistä näissä toisinaan toistuvissa unissani. Lempeät kissan silmät.

Useassa lehdessä on viikon tv-ohjelmat. Lehdissä käydään läpi tv:n tarjonta, tv:ssä esiintyvät ihmiset ovat julkkiksia, joiden kasvot ovat kansikuvissa. Ohjelmista, joita seuraa suuri joukko ihmisiä, tehdään lehtijuttuja, lööppejä. Keksitään ihmisille tv:ssä tekemistä, josta seuraa jotakin, jota voidaan kommentoida seuraavana päivänä. Miksi nämä keksityt tapahtumat, tosi tv-ohjelmat ja saippuaoopperat kiinnostavat tässä määrin, että niillä voidaan myydä lehtiä? Mielestäni on tarpeen kysyä, koska on kyse arvoista, mikä on tärkeää, millaista maailmankuvaa viihdelehdet tv-jutuilla luovat. Mistä on hyvä puhua, mistä täytyy puhua ja kirjoittaa, missä määrin viihde voi hallita ihmisen elämää ja milloin se hallitsee. Missä kohtaa katoaminen tulee vastaan viihteellistyvässä maailmassa? Mistä lähtien toimittaja on ollut tv:tä työkseen kommentoiva henkilö ja miksi?

Viihteellä on jotakin arvokasta annettavaa, koska uutisetkin käyttävät hyväkseen viihteellistymistä. Mitkä valikoituvat uutisiksi, pääsevät tietoisuuteemme ja

puheenaiheiksi? Ovatko ne aiheita, jotka herättävät tunteemme? Aikaansaada joukkoreaktio, uutiset antavat siihen mahdollisuuden. Hysteeristä. Tarvitsemme naurua ja iloa rentoutuaksemme, jaksaaksemme, kokeaksemme kuuluvamme ryhmään, saadaksemme hyvänolon tunnetta. Mikä meitä nykyään naurattaa? Mitä on viihtyä? Itse ajattelen naurua, kun ajattelen viihdettä, mutta viihtyminen on myös rentoutta, huolettomuutta. Viihdyn huumoriohjelmien parissa, mutta myös toimintaelokuvat viihdyttävät minua. Onko se vain hauskanpitoa?

Se, mikä katoaa viihteellisyyden saadessa sijaa, on tunne tylsyydestä, arkisuudesta, vakavuus, asioihin paneutuminen, vaikeista asioista puhuminen, tai kenties alitajunta tekee työtänsä silloin kun viihdymme ja ratkoo ongelmiamme. Mikä kapenee viihteellistymisen myötä yleisessä tietoisuudessa, on marginaali, useampia asioita ihmetellään outoina ja ne pysyvät outoina, saamme käsittämättömän paljon informaatiota päivän mittaan, lopulta kokonaiskuva on vähintäänkin outo. Tai muuri outouden ja tavallisuuden välillä kasvaa. Länsimainen yhteiskunta on kummallinen yhtälö kuvitelmia, jonka väkivaltainen pyrkimys tasapainoon ja onneen on nurinkurinen ja liikkuvan kuvan kyllästämä. Pidämme kuvatulvaa positiivisena, koska se on aktiivinen. Eläydymme jonkun tuntemattoman kohtaloon ja elämään, jonkun, jonka näemme ruudulla elävän. Henkilöistä tulee ihailtuja tai inhokkeja, jotka jatkavat elämäänsä kuvitelmissamme ja kun kadulla tulee vastaan roolihenkilöä esittänyt näyttelijä, hän on roolinsa. Näyttelijä saa kokea tunteemme.

John Fiske puhuu kirjassaan Television culture (1987) median katharsiksesta vaikutuksesta, kuinka esimerkiksi Japanissa näytetään väkivaltaisempaa pornoa tv:ssä kuin länsimaissa keskimäärin, mutta yllättävä tieto on, että Japanissa väkivaltaiset seksirikokset ovat harvinaisempia kuin länsimaissa. Esimerkiksi tv:n tietoa yksipuolistava ja aivojamme tyhmentävä vaikutus on ollut tapetilla, mutta tutkimusten mukaan olemme älykkäämpiä nyt kuin 1900-luvun alussa. Mainontaa, ohjelmasijoittelua, tuotesijoittelua, ajatussijoittelua, aivopesua, taputtelua, tekemisen ja sanomisen tapojen yhdenmukaistamista, silittelyä, trendien seuraamista, sukupuolittamista, normittelua, vähän jotakin kaikille paketoituna. Fiske Television culturessaan sanookin, että kulttuurillinen vaikutus mitä televisioon tulee, kulkee kahteen suuntaan, emme vaikutu ainoastaan tv:stä, se kasvaa mukanamme, muuttuu ympäröivän kulttuurin ja trendien kanssa, joten manipulointia on hankala pitää muuna kuin normaalina informaation jakamisena ja vastaanottamisena. Ellei epäilyttävänä pidetä mainostajien tarpeita, kuinka niitä täytetään ja kuinka ohjelmistoa käytetään hyväksi, jotta luotaisiin taloudellista voittoa. Mikä esim. lasten ohjelmien kohdalla on erittäin arveluttavaa. Poliittinen manipulointi tv:n avulla Suomessa, mitähän se mahtaa olla tai onko sitä? En koe itse tulleeni manipuloiduksi. Mutta, entäpä se uni? Tai kuinka tv-yhtiöiden omistussuhteet vaikuttavat mitä tv:stä näytetään?

Istumme sen edessä ja laitamilla. Tv viihtyminen voi olla täydellistä. Eräs lempiohjelmistani Dallas tuli 90-luvun lopulla iltapäivisin, samoin 60-luvulla filmatisoitu camp-sarja Batman sekä englantilainen Emmerdale. Sopivasti koulu päättyi samoihin aikoihin iltapäivällä, jotta ehdin poikaystäväni kommuuniin katsomaan kimaraa porukalla ja juomaan kahvia. Kolmen sohvan muodostama muodostelma vastaanottimen edessä, keskellä suuri pöytä, joka oli täynnä roinaa. Roskat ja sotkuisuus lattialla lisäsivät tunnelmaa ja tilaa. Eräänlainen temmellyskenttä, silleen jätetty, jonka äärellä saimme nauttia saduista ilkeistä sedistä, tuhmista cowboysta, englantilaisista junteista ja hassuista supersankareista. Tv:n vaikutus minuun ihmisenä ja taiteilijana on syvä. Jo pelkästään tällä ihmettelyn asteella kuinka paljon katsomme tv:tä ja kuinka paljon ympärilläni on katsottu tv:tä. Mutta kuinka analysoida vaikutusta muuten kuin katselumieltymysteni, tuntemusteni, kuinka paljon olen katsellut, mitä ajatuksia katsomani on herättänyt, kenen kanssa, onko tv valokuvassa, kuinka tv elämässäni on ollut, milloin ja missä kautta. Vaikutus on perinpohjainen, kokonaisvaltainen. Olen kuvannut ystävääni asentamassa tv:tä muuton jälkeen. Tv ei ollut pelkkä laite. Se oli asennettuna osa taloa ja asuntoa. Se tarjosi hyviä ja arvokkaita hetkiä sekä läheisyyttä, loi tilanteen, jossa läheisyys ja reagoiminen oli oleellista, kaikkien paikalla olijoiden oli nähtävä pieneltä ruudulta. Trinitronimme oli noin 22- tuumainen loota.

Girls on net: in search of a porno monster.

Compilation of drawings made by me 2015-2017 from images online. What we find sexy, interesting pornographically and what is the damage there that porn represents for many? Porn is to enjoy decay, decadence and the forbidden darkness which is kind of criminal as it is explicit, exploitative and objectifying, ruining the viewer as it is addictive? What is ruining us are judgmental attitudes, denial and horrified views, not knowing and making sex a dirty business, something to be ashamed of.  I am interested in the female body in this process of presenting lust, expressing and exploring the scary there obviously is, the stereotypes, poses, categories, since all one has to do is name an art piece Menstruation and it raises eyebrows. One side to my interest lies in the open sexism there has been and still is in the arts, which has made me wonder what makes sex scandalous and sexism not.

Taidekritiikistä, mitä se on.

Kreikkalaiset ajattelivat kritiikistä tai silloisesta poliittisesta puolustuspuheesta eli retoriikasta: retoriikan tärkein ominaisuus on vakuuttavuus, ei totuudellisuus, halu saada mahdollisimman moni omalle puolelleen ja tämä tapahtuu juuri politiikan kentällä. Kuulostaa samalta, mitä lehtikritiikit nykyään tavoittelevat eli mahdollisimman monia lukijoita ja ostajia, potentiaalisia kuluttajia mainostajille. Hiukan filosofiaa, kosmetiikkaa, taitoa ja arvon ylennystä. Taide ei antiikin Kreikassa ollut arvokas taito hallita vapaalle miehelle, retoriikka kylläkin. Millainen on taiteen arvostus nykyään ja kuinka vapaita olemme harjoittamaan taidetta? Kuka tahansa voi puhua eli olemme vapaita. Onko taide ja taiteilija vapaa ja miten hän ottaa kritiikin tai mitä hän voi puhua, saako hän kritiikkiä vai osakseen jonninjoutavaa pölinää, joka ylläpitää kohteliasta hiljaisuutta? Miksi ajatellaan, että ulkomainen taiteilija tekee parempaa taidetta kuin paikallinen taiteilija tai miksi kuraattorin sana on painavampi kuin taiteilijan eli asiantuntija on asiantuntija ja taiteilija tavallaan ei.

Mikä on vahvan asiantuntijuuden vetovoima, on, kuinka uskottavaa asiantuntijuus on, ja kuinka asiantuntijuuden uskottavuus syntyy. Miten ja miksi asiantuntijaa uskotaan, kuinka asiantuntijan sanaa toistetaan ja pidetään oikeana. Johtuu varmaan ennakkoluuloista ja luottamuksen puutteesta, kun valkoinen lääkärintakki aiheuttaa välittömän luottamuksen tunteen, titteleistä, diplomeista, kavereista, konventioista, rahan voimasta ja institutionaalista arvonluontimalleista. Jotenkin kuin että nainen tekee jonkun asian paremmin kuin mies, koska on nainen ja päinvastoin. Kriitikolla on oltava psykologista silmää ja taitoa käyttää valtaansa oikein eli oikeudenmukaisesti. Valinta on vaikuttamista: mitä katsoo, mistä puhuu, mitä näyttää katsottavaksi. Kuinka ennakkoluuloista taidekritiikki on? Uskaltaako kriitikko olla avoin taiteelle, joka ei ole esillä taiteelle varatulla paikalla? Mitkä ovat alan kliseet ja ainaisilta tuntuvat vinoumat? Miksi niistä on vaikea päästä eroon? Ehkä vinoumat ovat, koska niiden ei halutakaan poistuvan. Ne palvelevat jotakin tarkoitusta ja ylläpitävät systeemiä, jonka ei odotetakaan muuttuvan.

“Kriittisyys tarkoittaa kykyä itsenäiseen ajatteluun, uudenlaisten merkitysulottuvuuksien ja -yhteyksien löytämistä ja kykyä kyseenalaistaa itsestään selvinä pidettyjä käsityksiä”. Näin selvästi kiteyttää kirjassa Taidekritiikin perusteet Susanna Välimäki, joka keskittyy esseessään musiikkikritiikin maailmaan hyvin selväsanaisesti. “Taidekritiikin ensisijainen kohde ei ole kauppa-, vienti- tai imagotuote, vaan taiteen henkinen sisältö eli teosten taiteellinen arvo.” Omituinen sanapari taiteellinen ja arvo. Se ei siis ole sama kuin rahallinen arvo? Kuka mittaa taiteellisen arvon muu kuin kriitikko ja asiantuntija? Kuka sen määrittäisi muu? Mistä arvo tulee? Varsinaista kriitikkokoulutusta Suomessa on vähän tai ei ollenkaan riippuen alasta. Työ opitaan yrityksen ja erehdyksen kautta, tarjoamalla tekstejä ja opettelemalla bisneksen lait. On osattava luovia, oltava luova supliikki ja tuottelias tullakseen toimeen pelkästään kriitikkona. Monille kriitikkous on osa-aikatyö. Suurimpien lehtien kriitikot ovat ja ovat olleet tunnettuja vaikuttajia, joiden sanaan luotetaan, luotettiin ja joka luettiin pilkulleen, joiden sanan perusteella kenties tehtiin ja tehdään päätöksiä, mitä arvostaa ja ostaa. Kulttuurikriitikkous ei välttämättä ole palkitsevaa, kenties kriitikko ei saa sanoa mitä todella ajattelee tai puhua taiteesta, josta itse pitää? Kriitikko joutuu työskentelemään kiireessä, tinkimään kirjoituksen laadusta eikä aina ehdi paneutumaan niin hyvin kuin haluaisi jokaisen teokseen ja taiteilijaan.

  1. Mitä kritiikki tarkoittaa? (entä valta ja julkisuus taiteissa ja kirjoittelussa)
    Perinteisesti ja yleisesti ajatellaan, että taide on taidetyön tulos, taitavasti tehty, taidolla ajateltu, pieteetillä, ajalla, mitä suuremmalla taituruudella sen arvokkaampi teos. Mitä on taituruus taiteessa ja miten sen havaitsee muuten kuin onpa hyvin tehty ja kuinka osasit tai tulit ajatelleeksi? Tekotavan ja esityspaikan mukaan määritelty taiteilijan luoma teos on taidetta. Se on taiteelle varatussa paikassa esillä taiteen säännönmukaisesti ja löydettävissä, ymmärrettävissä taiteeksi. Ammattitaitoa kysynyt hengentuote, jolla on puhutteleva sisältö ja joka tekee jotakin, katsojalle. (Toivottavasti ei ole virallista taiteen määritelmää, oma määritelmänikin on liikaa sanottu ja vanha.) Toinen näkökulma taiteen arvoon on sisältö, aiheeseen eli mitä teos esittää, mikä se on, ja mikä sen tarkoitus on? Taideteoksen funktio siellä, missä se esitetään, sille, jolle se esitetään. Kuinka tärkeä sisällöllisesti teos on siinä ajassa, jossa se on tehty, mihin se viittaa, ketä se puhuttelee, miksi se on tehty ja täytyykö sen sijoittua taiteen perinteeseen ollakseen taidetta. Välimäki väittää, että on olemassa puhdasta taidetta. Että taide nyt, on olemassa haltioituaksemme, että taide on lähellä uskonnollista herätystä ja ihmettä, pysähtyäksemme ja huokaistaksemme. Sitä taide parhaimmillaan tuottaa, kemiallisen reaktion kehossa eli mielessä, mielihyvää, helpotusta, pakoa, sisältöä, ajatuksia, kokemuksen arjen ulkopuolelta. Siinä taiteen hyvää tekevä voima, joka on myös arvo. Vaikuttavuus ja tarkoituksellinen ihmettelyn herättely, aistiminen ja ajattelu, mutta miksi kysymys, kun ei ymmärrä. Miksi järkeen on pakko vedota ja mitä on ymmärrettävä, että voi hyväksyä? Miksi on oltava järkeenkäypä ja selitettävissä ja mitä lopulta on ymmärrettävissä arkitasolla? Mitä on tiedettävä muuta kuin se minkä näkee? Koska, elämme kapitalismissa, jossa kulutamme taidetta kuin mitä tahansa muuta, ovat taidegalleriat paikkoja, joissa taidetta voi katsella ilmaiseksi. Pääasiassa taiteilijalle esiintyminen, esittäytyminen ei ole ilmaista, kuten ei taiteen tekeminenkään. Taiteellinen arvo kytkeytyy taloudelliseen arvoon, halusimme tai emme. Kaikella on hinta ja taidetarvikkeilla. Idealistinen kaunopuhe taiteellisesta arvosta, itseisarvosta, kauneuden ja hyvyyden riittävyydestä ja taiteen puhtaudesta on naiivia valehtelua. Mitä jäin pohtimaan; naiivia ja valehtelua. Taide voi valehdella ja taidesysteemi nojaa taiteen humaaniin hyvyyteen. Taide ja systeemi eivät aina puhu totta, ole hyvä ja hyvää, hyväksi, hyvää tarkoittava ja oikeassa vaikka niin ajatellaan.

Kritiikilläkin on tarkoitusperänsä, jotka eivät aina ole kovin ylevät, vaikka kriitikon taidekokemus olisi kuinka ekstaattinen ja taiteilija hyvä kaveri. Kenties subjektiivinen näkemys rajaa liikaa pois tai antaa väärän kuvan, ainakin mitä tulee elokuvakritiikkeihin tai ennemminkin teoksen luonnehdintoihin, olen usein hämmästynyt niiden paikkansapitämättömyydestä. Kritiikki on reaktio, joka synnyttää onnistuessaan vastakaikua eli keskustelua ja kiinnostusta taiteilijan teoksia kohtaan laajemmin. Aina on joku, joka hyötyy kirjoittelusta, parhaassa tapauksessa hyötyjiä on monia. Hyöty nykyään on taloudellista. “Jako teos-, konsertti- ja äänitekritiikkiin on ongelmallinen, se rajaa musiikin teoksiksi, äänitteiksi ja konserteiksi. Musiikkia on kuitenkin kaikkialla, kuten julkisten tilojen ja arkiympäristöjen äänimaisemia voi olla kiinnostava arvioida. Hyvä kriitikko ei ota musiikkikritiikin kohteita annettuina vaan löytää uusia arvioinnin kohteita”. kirjoittaa Susanna Välimäki. Mutta enpä pelkästään kirjoittajia syyllistäisi kohdevalinnasta tai kuinka kirjoituksia laaditaan.

Entä instituutiokritiikki, kritiikki, joka kohdistuu paikkoihin, joissa taidetta esitetään? Niihin instansseihin ja instituutioihin, jotka taiteen valitsevat esitettäväksi. Kenen tehtävä on puhua taiteenpaikoista? Onko se taidekritiikkiä, jos taiteen paikkoja kritisoi tai taiteenvalitsijoita, koska ne ovat hyvin keskiössä ja vaikuttavat olevan kritiikin yläpuolella. Onko sillä väliä kuka kritisoi ja miten asiantuntijuus syntyy, koska tohtorintutkinto ei takaa asiantuntijuutta? Instituutiot ovat herkkiä kritiikille ja ottavat mielellään vastaan palautetta, mutta osaavatko ne ottaa kritiikin rakentavasti? Toinen juttu on, onko arvioinnilla ja luonnehdinnalla mitään vaikutusta. Suurimmat taideinstituutiot ovat kunnallisia ja valtion omistamia julkisia laitoksia. Niiden pyörittäminen ja täyttäminen on täyttä politiikkaa eli taiteesta pitäisi pystyä puhumaan jokaisen, jota julkisten laitosten hoitaminen kiinnostaa ja millaista kulttuuria kansalaisille esitetään, siksi olisi tärkeää, että taiteesta puhuttaisiin kouluissa muutenkin kuin listaamalla historian merkkiteokset. Itseriittoisuus ja itsetyytyväisyys ovat monin paikoin muutoksen tiellä. Suuret yksiköt ovat tarkkoja maineestaan ja mitä ylevämpi instituutio, sitä jähmeämmin ne suhtautuvat muutokseen. Tai miksi muutos olisi aina hyvä vaihtoehto voi myös kysyä ja edistys aina positiivinen asia.

“Musiikin tutkimuksen postmoderni ja kulttuurintutkimuksellinen käänne toi musiikkikritiikin tutkimukseen arvorelativistisen otteen sekä konstruktivistisen käsityksen, jonka mukaan kieli rakentaa todellisuutta, siten tekstit ovat vallankäyttöä. Konstruktivistisesta näkökulmasta musiikkikritiikkiä tutkitaan musiikkia koskevien käsitysten rakentajana, ilmentäjänä, ylläpitäjänä ja muokkaajana” Taidekritiikin perusteet, Susanna Välimäki. Saman voi yleistää kaikkeen taidepuheeseen. Jonkun on valittava, tehtävä valinta, päätös, mikä on laadukasta ja mielenkiintoista taidetta, josta voidaan keskustella, jolla on yhteiskuntaa rikastuttava puoli, yksilön ja joukon elämää, sielua ja ajatuksia stimuloiva, innoittava vaikutus. Taide, josta syntyy keskustelua, on sitä, jolla on lopulta merkitystä laajasti eli kaikenlaista keskustelua ei ainoastaan ylistyspuhetta. Kriitikon tehtävä on esitellä erilaisia tapoja nähdä ja tehdä, myöskin tarpeellista on kuulla mielipiteitä ja kehitysehdotuksia. Mutta miksi aina se jonkunlainen hyvä on se, josta puhutaan? Äärimmäinen, täydellinen, hiottu laatu, kvaliteetti ja anti, joka halutaan, on hyvää. Kuulostaa taas sellaiselta, mitä ei ole olemassa, äärimmäinen ja ikuinen, mutta joka on näytettävä ja taiteen paikka.

Vaatimustaso jokamieslehdistössä on miellyttää lukijoita, yleistajuistaa ja houkutella mainostajia, myydä lehtiä, olla mainosareena myös uutisten tasolla, joten kritiikki sanana kalskahtaa niin negatiiviselle, ettei se myy, ja kun on oltava iloinen ja positiivinen, löytää hyvän mielen juttuja. Entä puhua jostakin vaikeasta, jota ei ymmärretä samalla tavalla. Entä kun jokainen jokamieslehti pyrkii samaan, mitä saamme? Ainakin jotakin valittamisen aihetta, mikä on tarpeellista luettavaa ja kenelle. Mikä on valittamisen ja kritiikin ero on, että kritiikki pyrkii näkemään subjektiivisen kokemuksen yli, ei tuo omaa ainutkertaista näkemystään keskiöön, vaan rakentaa sanallisesti kontekstin, jossa teosta tarkastellaan.

Kuinka tulla kriitikoksi, kuinka olla kriitikko. Eikö kriitikko ole inhottu, vaikea ihminen ja herättää negatiivisia tunteita? Miten miellyttämisen tarve liittyy ammatinkuvaan ja miksi olemme halukkaita hylkäämään asiantuntevan kritiikin? Kuinka säilyttää ammattiylpeytensä, kun juttuja editoidaan miten tahansa lehden toimesta. Kuinka on niin silti, että ne ns. inhottavat ja julmat kriitikot muistetaan ja mainitaan ja heitä kaivataan. Kritiikeistä syntyneet riidat, tunnekuohut, mielenpahoittamiset ja aiheutetut tappiot kiinnostavat. Klassinen riita taiteilijan ja kriitikon välillä, kun maailmat eivät kohtaa.

1800-luvun lopulla kriitikko August Ahlqwist https://fi.wikipedia.org/wiki/August_Ahlqvist jyräsi Aleksis Stenwallin sittemmin herra Kiven Seitsemän veljestä ja koko hänen kirjailijan uransa, koska kansankielen käyttö ei kriitikon mielestään sopinut kirjalliseen käyttöön, saati kansanihmisten omituinen elämä aiheeksi, mutta samaa tapahtuu edelleen. Taiteella on oma eliittijoukkonsa, josta kirjoitetaan tiuhaan. Toimittajilla on valtaa, vaikka muuta väittävät. Kun jotakin uutta syntyy, syntyy myös vastareaktio, etenkin kun tuo uusi on tarpeeksi radikaalitapaus. Lienee välttämätöntä, radikaalius, provokaatio, haastaminen jotta saisi muutoksen tasa-arvoisempaan suuntaan, ei takapakkia tai paikallaan pysymistä. Huono juttu taiteilijalle, että roinaa sataa niskaan, mutta todistaa muutoksen tarpeellisuudesta elinvoimaisuudelle ja kuinka henkilökohtainen taideammatti on, tunteet ovat pinnassa edelleen. Miten taide ammattina antaa tilaa olla ottamatta henkilökohtaisesti kritiikkiä ja mitä tarkoittaa, kun kritiikkiä ei enää voi antaa julkisesti ilman pelkoa. Pystyyn kuolleet yrittävät pysyä pystyssä puolustamalla tunteitaan, kun eivät tiedä paremmasta tai omasta pystyyn kuolleisuudestaan, tai uskalla hypätä uuteen. Pienessä maassa yhdenmukaisuuden vaatimus on hillitön jyrä, erilaiset jäävät jalkoihin ja poljetaan surutta, joka kertoo valtakulttuurista jotakin. Hämmästyttävintä on, kuinka lujaa vanhasta halutaan pitää kiinni, jollakin tapaa hyväksi koetusta ja toimivasta tavasta toimia joillekin. Hyväksi kenelle voi kysyä ja mikä toimii joillekin, toisille ei. Lyöminen on tapa toimia, kun ei ole muita keinoja käytössä eli ei ole taitoa käsitellä, tunnustaa ja huomata omaa homeisuuttaan ja muita vaikeita asioita.

Kritiikkivirran poikkileikkaus ja kriittinen tarkastelu tuntuukin tarpeelliselta juuri tässä ajassa kun luotettavan ja kriittisesti tarkastellun tiedon saaminen ei välttämättä ole itsestään selvää. Lehtien rinnalle moniäänisenä mediana on kiilannut internet, mikä on tarkoittanut kovaa kilpailua päivälehdille ja avannut mielenkiintoisia ulottuvuuksia taiteesta kirjoittamiselle. Mukaan on tullut monia riippumattomia kirjoittajia, kiinnostavia ja ei, ja jotain siltä väliltä. Temppu-areena on niin sanotusti vapaa, kuten sana. Vai onko sittenkään? Mitä kovemmaksi kilpailu lukijoista käy, kuinka käy päivälehtien kulttuurikirjoittelun. On sääli, jos mennään markkinoiden ehdoilla. Tällä hetkellä tila kulttuurille vähenee, jutut lyhenevät, kaupallistuvat ja rajautuvat yhä tiukemmin suuriin tapahtumiin. Tämä on minun huomioni, toivottavasti olen väärässä, muuten tulevaisuus näyttää synkältä. Toisaalta taas, jos ja kun meno äityy villiksi eli internetkirjoittelu koettelee rajoja, mitä toivon, käsitykset, mikä on hyvää tai huonoa taidetta voi heittää menemään, makurajat tutisevat ja tunteet heittelevät meitä laidasta toiseen. Jotakin siis on mitä odottaa.

Vähemmän villinä voi pitää lehtitalojen linjaa taiteesta kirjoittamiseen, koska taidetta moni pitää vaikeasti lähestyttävänä, ei taiteesta kirjoittaminen saa olla huonosti avautuvaa tai liian ammattimaista. Voisiko ammattimaisen kielen ja arkipäiväisyyden taitavasti yhdistää. Tarvitaan taitavia kirjoittajia, joilla on jotakin sanottavaa eli omia ajatuksia (kenties omaperäisiä) ja tarpeeksi kulttuurialan tietoa pohjana. Päivälehdet tavoittelevat jokamiestasoa ja ehkä hyvä niin, osittain siis. Pääasia että taiteesta vielä lehtiin kirjoitetaan. Mitä olisi yhteiskunta ilman taidetta. Melko ontto. Mikä on taidetta. Sekin rajanveto liikkuu yhä edelleen, tietääkö joku. Kuka on taiteilija. Kenellä on oikeus tuohon titteliin. Sillä joka sen ottaa.

3.Kuvataide-, kirjallisuus-, elokuva-, musiikki-, tanssi-, pelit-, teatteri- ja aktivisti-katutaide, kenties uusia tulossa. Kuinka onnistua pysymään ajan hermolla, ja kuinka tärkeitä eri taiteitten väliset raja- aidat ovat tai mitä tehtävää ajaa taiteen määrittely.
Kirjassa Taidekritiikin perusteet Juha-Heikki Tihinen esseessään katsastaa perusteellisesti kuvataidekritiikin problematiikkaan ja mitä kuvataidekritiikki on, voi olla ja on ollut, koska maailman kaiken taidepuheen voi jakaa useaan kategoriaan tarpeesta ja yhteydestä riippuen. Runollinen kritiikki kuulostaa termiltä, joka vastaa ns. International Art Englishiä, joka kääntyy taidesuomeksi? Kansainvälistä kaunopuhetta, jonka taitaminen kuuluu piireissä ‘ammattitaitoon’, eräänlaista salonkikelpoista jargonia, jolla voi huiputtaa, joka ylevöittää ja luo positiivisen korkean tilan ja jalustan jolla seisoa. Luotu luettelotarpeisiin eli myyntipuheeksi, jolla on tietynlainen vaikutus. Tarpeellista ainakin joskus, etenkin silloin kun halutaan kirjoittaa kuvaus puuttumatta tahi kyseenalaistamatta itse instituutiota, saati taiteilijaa ja hänen työtään. Se on kuin pakollinen kuvio, kehu, jolle pontta antaa ansioitunut kirjoittaja, jolla on asema kentällä. Tämänlainen kirjoitustyö vastaa Tihisen mainitsemaa tavoitetta, jossa kirjoittaja on myös taiteilija tietyissä raameissa. Luettelotekstin on myötäiltävä esittelemäänsä, mutta oltava myös laadukas taideteos kirjallisesti ilman vastakarvaan silittelyä. Yliampumisen ja liehittelyn maku kuitenkin ärsyttävät etenkin sellaista, joka luettelotekstejä ja Art Englishiä/taidesuomea useasti lukee. Myöskin jos kirjoittaja ei ole perehtynyt kohteeseen, mutta kuka nyt niin tumpelo olisi, ettei kohteeseensa tutustuisi. Totuudellisuus on hyvä pitää mielessä sekä ylilyöntien välttäminen. “Juttu kannattaa viimeistellä huolella, toimitus arvostaa juttua, jota ei tarvitse lyhentää eikä viimeistellä kovin paljon. Omasta persoonallisesta äänestä ei pidä luopua, mutta lehden yleiset käytännöt on syytä ottaa huomioon.” Tuli mieleeni, miksi kukaan haluaisi luopua omasta persoonallisesta äänestään? HUOM. “Tärkeät asiat alkuun, vähemmän tärkeät loppuun.” Niin ei tiedä, kuka jutun pätkäisee kyselemättä sen enempää.

Runollisuus kuvataidetekstissä, mitä tuo runollisuus on. Onko se sama kuin taiteellisuus pukeutumisessa, visuaalisuus, kaunosieluisuus persoonassa; olla taiteellinen ja kuvallinen, hattu ja huivi, hiukan omituinen. Tai keksitään uusia sanoja (mikä on aina kannatettavaa) ja käytetään kuvailevaa, maisemoivaa kieltä. Tihinen kirjoittaa, ettei kriittisen, arvioivan asenteen ja kirjallisen kunnianhimon tarvitse olla vastakohtia. Hän jatkaa: “perinteisenä kritiikin määrittelyn kolmijakona pidetään kuvailua, tulkintaa ja arvottamista.”

Kriitikko kuvailee ja esittelee teosta yleisölle tuomalla esiin sen muodon ja sisällön kannalta olennaisimmat piirteet. Tämän jälkeen kriitikko tulkitsee teoksen ja arvioi sen mahdollista sanomaa. Arvottaminen tarkoittaa, että kriitikko pohtii teoksen laatua, ajankohtaisuutta, kontekstia ja samalla taiteilijan onnistumista pyrkimyksissään. Mutta voi olettaa onnistumisen jo tapahtuneen, koska teoksesta kirjoitetaan. Valinta jutuksi on arvottamista ja odotettu tapahtuma taiteilijan kannalta, tunnustus ja meriitti. Näin voimme taas aloittaa pohdinnan hyvästä ja huonosta, joka on postmodernin taidekauden koetinkivi. Korkean ja matalan kulttuurin lähentyminen, sekoittuminen ja uuden luominen, marginaali ja keskiö taistelevat edelleen, tavoillaan. Marginaali ei halua keskiöön, koska kokee sen mitä siellä tehdään tylsäksi, puutuneeksi, kiillotelluksi, kuolleeksi ja vanhan toistoksi. Keskiö taas naureskelee marginaalin harrastelijamaisuudelle, kömpelyydelle ja marginaalisuudelle eli näkymättömyydelle ja oletetulle epätoivolle. Keskiö saa suurimman näkyvyyden, markkinat, kehut ja suuren yleisön mielenkiinnon herättää kriitikon mielenkiinto. Tihinen käyttää sanaa tuoteseloste, jollainen arvio teoksesta voi olla, mutta mieluiten ei. Kritiikki parhaimmillaan on teos itsessään, antoisa lukijalle ja jatkaa taiteilijan ajattelua johonkin suuntaan.

Suomalaisen kuvataidekritiikkikirjoittelun katsotaan alkaneeksi 1840-luvulla Suomen taideyhdistyksen perustamisen aikoihin (1846 jälkeen), kun taideinstituutiot alkoivat kehittyä. Myöskin sana taide on tuolta ajalta. Taidetta käsiteltiin yhteiskunnallisena asiana ja kansakuntaa sivistävänä tekijänä. Edelleen pidämme kuvataidetta kansakunnan aarteenomaisena kalleutena, kansallisen identiteetin rakentajana, joka ei saa pilkata uskontoa, ajatus, jota politiikassa perussuomalaiset ovat kannatelleet äänekkäästi ja vaatineet taidetukien kohdistamista juuri kansallista identiteettiä kohottavalle ja ylevöittävälle taiteelle, jota voi pohtia mistä kuva ylevöittävästä taiteesta tulee. Elämme siis monin paikoin samoissa tunnelmissa kuin reilusti yli sata vuotta sitten. Postmoderni tekotaide ei edelleenkään istu perinteeseen eikä kosketa suomalaista markettimassoja koska ymmärrys ja järki ovat tärkeitä arvoja, mikä ei tarkoita älyllistämistä. Entä lukevatko massat kulttuurisivuja, kun ne on tehty massoja hyväileviksi? Massat, kansa, populaatiomme, jolle asioita on yleistajuistettava. Miksi vietellä massoja, jos sillä on tasapäistävä, kulttuuria latistava vaikutus, jota jokainen kuitenkin tahtoo välttää lopulta? Onko raha ainoa motiivi kirjoittamiselle ja julkaisemiselle nykyään? Samantyylisen efektin tarjoaa kunnallisten palvelujen kilpailutus, jossa valitaan halvin. Palvelut huononevat tai niitä ei ole. Loppulasku osoittautuu kalliimmaksi kuin oli tarkoitus.

Koska en ole ammatillisesti elokuvan kanssa tekemisissä, luen mielelläni elokuvatekstejä ja katson pääasiassa elokuvia viihtyäkseni, joten en odotakaan kirjallista vyörytystä ja tarkkaa analyysiä elokuvasta elokuvan esittelytekstissä, enkä kritiikissäkään. Elokuvien levittäjien omien lehtien jutut ovat samaa viihdettä kuin juorut toisaalla elokuvatädistä. Annetut tähdet eivät kerro elokuvasta muuta kuin että tähdet laadun takeena ovat muodostuneet tiettyjen lehtien glamourkuvastoksi, mausteeksi Ilta-lehdessä ja Annassa, joilla on ‘elokuva-arvostelijat’ ja joiden antamia tähtiä on mainosmaisesti dvd-kansissa. Tähdet herättävät huomioni, mutta eivät positiivisessa mielessä. Pisteet, kriitikon nimi sekä lehti, jossa tähdet ovat kaunistuksena, toimivat kehuna ja osviittana tietynlaisille kuluttajille. Kuulostaa massalta ja R-kioskilta. Elokuva onkin mielenkiintoinen aihe, kun puhutaan kritiikistä ja mausta. Elokuvan syntyaikoihin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa elokuva oli juuri massojen halpaa viihdettä, jota sivistyneistö ei tahtonut. Sensaatiohakuista kaukokaipuuta, hirviöitä, hassuutta, tapahtumia läheltä ja kaukaa. Nykyään elokuvaa katsovat kaikki ja teollisuudessa liikkuu käsittämätön määrä rahaa. Sensaatiohakuisuus ei ole kadonnut, se on paisunut ilmalaivaksi ja räjähtää yhä uudelleen silmillemme. Puhutaan elokuvan alamäestä digitalisaation muuttaessa teknologiaa ja tapoja tehdä sekä näkemäämme. Aivan kuin mikään ei riittäisi efektiksi.

Innostun itse vanhoista filmeistä juuri niiden kauneuden ja filmin takia. Esiintyminen on lapsenomaisen innostunutta kuten kuvaaminen. Hauskaa, tavallaan, kuinka Venäjä oli maa, jossa elokuvan tekeminen voimakkaasti lähti kehittymään. Politiikalla tietenkin oli suuri osuus tässä kehityksessä, kuten venäläisten pitkällä tarinankerronnan perinteellä ja kuinkas muutenkaan kuin avantgardetaiteilijoiden kekseliäisyydellä. Uusi tieto minulle oli tuo Eisensteinin suunnitelma kuvata Marxin pääoma. Kenties lyhyt elokuva? Tai animaatio.

Puhdasta taidetta. Kuinka kirjoittaa syvästä elämyksestä, joka on melko aineeton ja kokemus täysin subjektiivinen, kriitikko kokijana ja kokemuksen tulkitsijana. Saada tämä subjektiivinen kokemus yleiseen ja ymmärrettävään muotoon. Veijo Hietala antaa selkeät ohjeet ja varoituksen sanat. Suomessa on vaikea päästä elokuvakriitikoksi, joten kielen on oltava harjaantunutta, ytimekästä, suhteet kunnossa, kuten sivistyksen elokuvien suhteen. Mitä enemmän tiedät elokuvista sen parempi. Ei myöskään saa lannistua kielteisistä vastauksista, kun tekstejään ja tietotaitojaan tarjoaa.

Elokuvagenret ovat vielä eriytyneempiä painisarja kuin kuvataiteen välineisiin pohjautuvat jaot. Elokuvassa sukupuolella, koulutuksella, taiteilijuudella eli auteur-ohjaajuudella ja monella muulla asialla on oma roima merkityksensä. Saati, kun puhutaan musiikista. Siinä kaksi alaa, joiden kriitikoilta todella vaaditaan tietämystä ja näkemystä. Kuvataidekirjoittelu vaikuttaa pipertelyltä ja kiiltokuvien vertailulta, kun vertaa. Ehkä kriitikoiden pitäisi arvioida mahdollisimman monien taidealojen teoksia eikä eriytyä niin tarkasti. Samat asiat toistuvat Taidekriitiikin perusteet kirjan esseistien teksteissä, hyvä kritiikki välittää tietoa, arvostusta, arvoja ja näkemyksiä. “Kritiikki voi tarjota hätkähdyttäviä portteja musiikista keskustelemiseen ja kokemiseen.” Susanna Välimäki tarjoaa kirjoituksessaan perustietoa musiikkikritiikin laatimiseen. “Musiikkikriitikko on kuuntelemisen ammattilainen. Hän tarkastelee kohdettaan sekä tietoon perustuvan asiantuntemuksen että kokemus- ja eläytymisherkkyyden varassa. Tieto auttaa eläytymään ja eläytyminen auttaa ymmärtämään. Musiikkikriitikon on hallittava asiakielen lisäksi ilmaisuvoimainen ja elämyksellinen kieli”

Musiikkikirjoittelu ja -kritiikki vaikuttavat yleisimmältä ja luetuimmalta taidekritiikin teksteiltä, joita on ollut antoisaa seurata juuri kirjoittajien tietämyksen takia ja koska jokainen kuuntelee musiikkia, että katsoo elokuvia. Kritiikki vaikuttaa toisinaan ankaralta, kun vertaa kuvataidekritiikkeihin, samaa ankaruutta ja ehdottomuutta kaipaan taiteessa alalle kuin alalle. Ympäripyöreys ei hetkauta eikä kiinnosta, enkä näe sellaisella viihdettä suurempaa merkitystä. “Musiikkikritiikki voidaan ymmärtää julkiseksi ja ammattimaiseksi ajatuksenvaihdoksi, joka erittelee, tulkitsee ja arvioi yleistajuisesti musiikkia ja musiikin ilmiöitä.” Mielenkiintoiseksi musiikkikritiikin tekee se, että jokainen ihminen kuuntelee musiikkia joka päivä tahattomasti taustalla jonkun muun valitsemana, sekä yksityisesti tai julkisesti. Musiikin kautta ilmennetään omaa identiteettiä, haetaan voimaa, pyritään ilmaisemaan itseä, herättämään huomiota ja kuulumaan ryhmään. Taide synnyttää ryhmiä, kuten myös taidekritiikki on saanut aikaan ryhmiä, joihin joko on kuulunut tai sitten on ollut autsaideri, totaalisen punk, rock ja heavy. En usko, että auteur-ohjaajuus enää on samalla tavalla kriitikoiden kultainen lehmä tai täydellisyyden merkki, tai että Panssarilava Potemkinille ja Citizen Kanelle on annettava viisi tähteä. Veijo Hietanen edelleen väittää, että vanhat klassikot ovat ansainneet tähtensä eikä niitä halua tai voi kukaan kriitikko kyseenalaistaa. Casablanca on hyvä elokuva.

  1. Hermeneuttinen filosofia ja kritiikki (totuuden etsintää ja halu ymmärtää)
    “Erityisesti kamera on laajentanut aisteja ja mieltä huomattavasti” sanoo Irmeli Hautamäki esseessään Nykytaide, kritiikki ja hermeneuttinen filosofia. Voiko taide olla huumetta ja miten laajentaa mieltä ja aisteja teknologian avulla? Onko se ylipäänsä mahdollista? Kenties tässä kohtaa on kyse runollisesta kielen käytöstä, jossa tutkija on halunnut painottaa valokuvauksen ja teknologisen kehityksen merkitystä nykytaiteen kentällä. Muuten Hautamäki piirtää tekstissään tarkasti filosofian ja taiteen eroja, kuinka kummankin tuntemuksella kriitikko/katsoja avaa nykytaiteen teoksia. Kuinka paljon on tiedettävä, jotta nykytaide avautuu ja onko sen avauduttava? Onko ymmärrettävä? Onko selkeys mihin nykytaide pyrkii etsiessään totuudellisuutta?

Koetinkivi, halu ymmärtää, vaan ei ymmärrä, kun on pakko ymmärtää ja se ahdistaa, kun tuntee itsensä tyhmäksi ja pelottaa se, jota ei ymmärrä.
Kuka pakottaa tai tuomitsee katsojan ja miksi älyllistää kaikki näkemänsä? Ja mitä älyllisyys on? Miksi nykytaide edustaa älyä? Hautamäki puhuu että, nykytaiteilijat ovat intellektuaaleja ja tutkijoita. Liekö karhunpalvelus kuvataiteelle, teoretisointi ja älyllistäminen. Aistien ja mielen laajentuminen kameran avulla on hämmentävästi sanottu, aivan kuin kamera aiheuttaisi huumeiden lailla toimivan efektin. Kuinka mieli laajenee, mitä mielen laajeneminen on? Tarkoitetaanko tällä ymmärryksen ja tietoisuuden lisääntymistä taiteen avulla? Jos äly on lisääntynyt, niin hyvä. Lisää taidetta, joka lisää älyä.

Itse olen hyvin kriittinen mitä tulee kulttuurin tähtikulttiin, jota muka älyllistäminen eli teoretisoiminen mielestäni voimakkaasti juhlistaa ja edelleenkin hyvin miehiseen, miehen katseen kautta määrättyyn. Minuun vaikuttaneiden taideteosten listani on hyvin erilainen kuin täydellisen elokuvan ystävän tai nykytaiteen-painisarjan kriitikon. Kulttiarvo on tyhjänpäiväinen markkinatavara, magneetti, jonka päälle voi vetää leningin. Hämmästelen edelleen klassikko-sanan asemaa, sen käyttöä, taidehypeä, joka siihen liittyy, lahkolaisuutta taiteen ympärillä, jota kriitiikki pahimmillaan jatkaa. Enkä pidä arvossa väitettä, että on elokuvia, jotka on katsottava tietääkseen jotakin elokuvasta, tarkoitten ollakseen viisaampi? Toki silloin tietää tietynlaisesta elokuvasta ja elokuvan historiasta. Keinotekoiset raja-aidat ihmisten välillä, joita halutaan pitää yllä ylevän tähden, ovat jäänne jostain monarkkeja ja luokkaa palvovasta esihistoriasta. Parempi ihmisyys ei synny hienostelua ihannoimalla, ei myöskään elävä kulttuuri pysy elävänä sellaisessa ilmastossa tai hinnoittelemalla taide pilviin.

  1. sivu 68, 29.4. henkilökohtaista palsta. Talous on paras kriitikko, lainaus Jeff Koonsilta. Mutta entä tulkinta.
    “Journalismin on oltava luotettavaa ja kriittistä, mutta sen on ennen kaikkea osattava herättää lukijan kiinnostus.” Kuka on lukija nykyään? Esimerkiksi minä, en kylläkään lue ns. kritiikkejä, koska niillä ei ole minulle mitään annettavaa. Seuraan koti- ja ulkomaan politiikkaa ja tapahtumia, joilla on vaikutusta jokapäiväiseen jokamiehen ja naisen elämään. Kritiikit tai päivälehtien luonnehdinnat kulttuuritapahtumista ovat kokemukseni mukaan ympäripyöreätä, kritiikitöntä mainosta museoille, gallerioille, klubeille, elokuvien levittäjille, kirjojen myyjille ja niille, jotka esittävät teoksia maksua vastaan tai myyvät jotakin taiteen nimissä. Päivälehtien kulttuurisivujen tarjonta ei ole kiinnostanut minua pitkään aikaan tai kulttuuritarjonta, etenkään kuvataide.

(Kirjoitin aivan spontaanin ja mielestäni rehellisen mielipiteen aiheesta kulttuurikritiikki Suomessa ja kuinka siihen suhtaudun eli hyvin epäilevästi, jotakin ennen urheilusivuja)

Siis kuinka kirjoittaa taiteesta ja onko kaikki taiteesta kirjoittaminen kritiikkiä ja miksi taiteesta kirjoittaminen tahi taide on tärkeää. Kyynisyyden vihulainen astuu taas kuvaan, kun ajattelen asiaa siltä kannalta, kuka hyötyy taloudellisesti eli urallaan eli taloudellisesti taidekirjoittelusta. Se, josta kirjoitetaan, on framilla, huulilla. Kun kriitikko kaveeraa taiteilijoiden kanssa, joista kirjoittaa, kuinka luotettavaa kritiikkiä hän saa aikaiseksi. Saati kriittistä, minkä tarkoitus on kenties kehittää taide-elämää ja taidetta, taiteilijaa ja katsojaa, vaikka sanotaan, etteivät kritiikit ole taiteilijoille tarkoitettuja. Taiteilijatkin ovat yleisöä, jopa ne, joista kirjoitetaan. No, mutta taidekenttä on muutenkin hyvin kummallisten uskomusten ja kuvitelmien kenttä (tällä tarkoitan kentän hierarkkisuutta, kaavamaisuutta ja omituisia tärkeilijöitä, joilla on paljon sanan- ja muunlaista valtaa), että journalismin luomat taiteilijanerot myyvät, pitävät uskomukset asemasta ja arvosta pystyssä, kunnes jotakin muuta ilmaantuu.

Taiteilija, jolla on nimi ja asema, ei ainoastaan käsityöläisenä vaan arvostettuna yhteiskunnan jäsenenä, jolla on sanottavaa, on pyrkimys. Taiteilija tuloksen tekijänä on päämäärä. Niinhän taiteilija nähdään edelleen mitä suuremmassa määrin. Apurahat jaetaan niille, jotka toteuttavat tuloksellisia projekteja ja taiteilijoille, joilla on nimi tai tuleva nimi siis kuuluisuus, merkittävä alan ammattilainen. Aamulehden kulttuurisivujen haastattelussa muutama vuosi takaperin kuvataiteilija Hanna Oinoselta kysyttiin, kuinka apurahoja haetaan ja saadaan (vastasaaneena on hyvä vastata). Vastauksena hänellä oli usea näyttely samana vuonna, joista yksi iso Helsingissä. Tällaiset julkiset ohjeistukset ovat tietysti tarpeen etenkin niille, jotka apurahoja hakevat ja eivät saa. En muuten ymmärrä apurahahegemonian ylistyspuhetta lehdistössä, apurahasankaruutta. Toisaalta samaa tuo toitotus on kuin missä tahansa kilpailuissa palkintosijoille päässeiden miltä nyt tuntuu puhe – Kuinka tähän olet tullut ja kuinka tästä jatkat urallasi. Miten raha liittyy taiteeseen ja taiteesta puhumiseen, kirjoittamiseen tai missä taidetta esitetään? Entä siihen tuleeko toimittaja paikalle, kuinka kiinnostus tapahtumaan saadaan aikaa? Voittajat ovat aina kiinnostavia, vetovoimaisia. Heillä on jotakin, jonka haluta itselleen, josta haaveilla. Kai.

Irmeli Hautamäki kirjoittaa: “Ymmärtäminen ja tulkinta eivät ole satunnaisia, vaan varsinkin tekstien tulkinnassa on taustalla traditio. Gadamerin mukaan traditiota tunteva tulkinta on parempi kuin traditiota tuntematon. (Gadamer 2004, 7.) (Kyseessä saksalainen filosofi Hans-Georg Gadamer 1900-2002. Gadamerin pääteos on Wahrheit und Methode (Totuus ja metodi) vuodelta 1960.) Eikö tällainen ajatus ole kuitenkin sopimaton, jopa konservaviinen nykytaidetta tulkittaessa? Onhan esitetty, ettei modernina aikana lähtökohtaisesti voida vedota perinteeseen.” Puhutaan hermeneuttisesta kehästä, joka Gadamerin mielestä on tulkinnan täydellistyminen eli sukupolvet toisensa jälkeen tulkitsevat jotakin teosta, jolloin tulkinta täydellistyy ja päättyy. Mitä tämä tarkoittaa taiteen kannalta? Jotakin uutta on ilmettävä. Tulkinnan siis täytyy jossain vaiheessa tulla lopulliseen päätökseen? Tässä päätelmässä on pulmana totuudellisuus, kenen totuuteen uskotaan ja luotetaan. Jatketaanko siitä, mihin edellinen jäi, ajatellaanko eri ajoissa samalla tavalla lopulta mistään.  Tulkinta voi epäonnistua, kriitikon ja asiantuntijan oletukset ja päätelmät eivät välttämättä pidä paikkaansa, kuten on todennut esimerkiksi Gianni Vattimo esseessään “Pareyson estetiikasta ontologiaan” (Vattimo, 1999, 89-109.). Kyseessä on Luigi Pareysonin teoria teoksen tulkitsemisesta. Hän sanoo että, aistitieto on tulkitsemista, aistitieto on intuitivista tietoa, jolla on tulkinnassa ratkaiseva osuus. “Pareysonin hermeneuttinen teoria poikkeaa tavanomaisista tulkinnan teorioista sikäli, että se ei erottele toisistaan teoksen kuvaamista ja tulkintaa. Koska aistiminen on sidoksissa tulkitsevaan persoonaan ja tämän mahdollisuuksiin, aistiminen on aina välttämättä rajoittunutta myös vaihtelevaa, ja voi johtaa tulkinnan epäonnistumiseen.”

Kuka on yleisö? Onko otettava huomioon, mitä suuri tai pieni yleisö saattaa haluta tietää? Kuinka varman päälle kriitikon tulisi kirjoittaa? Kirjan Taidekritiikin perusteet lopuksi Martta Heikkilä kysyy, voiko kritiikki ottaa kantaa todella kriittisesti vai tyytyykö se vahvistamaan jo olemassa olevia asetelmia? Eli kuka tekee lopullisen valinnan, mitä tarkoituksia varten kritiikkikirjoituskulttuuri on tarkoitettu. Kysymys on myös, annetaanko taiteelle, joka itsessään kritisoi yhteiskuntaa tilaa julkisessa taidekeskustelussa, joka esimerkiksi kritisoi kritiikkiä instituutiona ja muita vakiintuneita taideinstituutioita. On kyse uskalluksesta ottaa vastaan kritiikkiä ja antaa sitä, uskalluksesta muuttaa taidetta, puhetta taiteesta ja nähdä taide uudella tavalla. Se ei imartele eikä kehu. Jos taide etsii totuutta, mitä yleisö etsii tai kirjoittaja-kriitikko? Täytyykö yleisölle antaa, mitä se haluaa, vai mitä se tarvitsee.

Lähde:https://www.gaudeamus.fi/heikkila_taidekritiikin/ Martta Heikkilä (toim.): Taidekritiikin perusteet, Gaudeamus 2012