Kerrostalokomplekseja asumiskäyttöön, joka on tarkoittanut tähän tiettyyn tarkoitukseen tarkasti suunniteltuja kokonaisuuksia ihmisille, perheille ja heidän kulkuvälineilleen. Pelkästään rationaalisia käytäntöläheisiä ja nopeasti valmistuvia ratkaisuja bulkkina. Suomessa lähestymistapa rakentamiseen suosii samankaltaisuutta, poikkeamattomuutta, persoonattomuutta, siistiä ja kolhoa ulkonäköä, josta kenelläkään ei pitäisi olla valittamista tai ehkä parikymmentävuotta sitten. Useampikerroksinen betoninen elementtitalo, asfalttiparkkipaikka ja autotalli, koristepuskia, koristepuita, roskapiste ja nurmikkoa, lastenleikkipaikka, puita ja kenties lähiön liikekeskus. Arjen pyörittämisen peruselementit paikoillaan, aina samoilla paikollaan. Variaation mahdollisuus on hyvin eliminoitu ja säännöstelty.
Suomalaisissa kerrostalolähiöissä on paljon hyvää, mutta on asioita joita jää kaipaamaan ja ihmettelemään niiden puuttumista. Ihmettelemään jää myös kaiken samankaltaisuuden toistoa. Onko saavuttamamme kerrostalorakentaminen niin hyvää, että siinä on peruste samankaltaisuudelle ja toisenlaisen kaipaus jää pois koska emme tarvitse enää muuta? Se, kuinka asumme, vaikuttaa siihen kuinka elämme kokonaisvaltaisesti. Kuinka kuljemme, missä käymme kaupassa, koulussa, millaisia kohtaamisia meille tapahtuu ja tapahtuuko niitä. Kerrostalolähiö on paikka, jossa vieraan kohtaamista vältellään ja naapurin rauha on pyhä kuten on omakin rauha. Lähiöasumisen paradoksi on kaikessa massaominaisuudessaan eristys, eristäminen, sulkeutuminen ja omastaan huolehtiminen. Näin olen tämän itse kokenut aina lähiöissä asuneena. Epäluuloisuus samassa talossa asuvia kohtaan on aikamoista. Sitä on välillä vaikea uskoa todeksi, mutta on se uskottava.
Mutta perimmäinen aiheeni, johon halusin päätyä on se mitä meille todella rakennetaan kun rakennetaan lähiötä ja mitä sieltä jätetään pois. Miksi valitaan hyötykasvien sijaan koristekasveja? Miksi saamme valtavia alueita yhdentekevää nurmikkoa, jota hoidetaan tunnon tarkasti aivan kuten asfaltti, jota pidetään lehtipuhaltimin puhtaana neuroottisesti ja valtavasti melua aiheuttaen. Miksi halutaan saada aikaan hygieeninen ja tunnesteriili maisema, jossa olla kuin säiliössä? Mitä haluamme säilöä ja mitä rauhaa varjella? Miksi säilömme itsemme sen sijaan, että säilöisimme kasviksia? Itsemme säilöminen on ilmeisesti helpompaa ja käytännönläheisesti mukavan teknistä. Ketään muuta on vaikea kohtata säiliönkaltaisissa oloissa, kuten on varmaan itseään.
Miksi jalkapallokentän kokoinen nurmikkopläntti voi loistaa vihreänä auringossa kuin voittopokaali ja kuin statementti vaalimisesta? Miksi se pääasiassa on tyhjä? Miksi siinä ei kasva kymmeniä omenapuita, kirsikkapuita, luumupuita, ja herukkapensaita? Ne vaativat huomattavasti vähemmän huolenpitoa kuin nurmikko ja tuottavat ravinnollisesti arvokasta ruokaa. Nurmikko ei tuota yhtään mitään. Se on pelkkä menoerä. Kaiken lisäksi hyötykasvit ovat huomattavan kauniita. Miksi haluamme välttämättä sen, mikä ei tuota mitään sen sijaan, että lähiön asukkailla olisi mahdollisuus tutustua jopa toisiinsa marjan poiminnan yhteydessä? Kysymys tietenkin nousee, kuinka sato jaetaan ja kenelle se on tarkoitettu.
