The Menu (2022)

”I love you all. We love you chef!” kaikuu keittiössä. Kokit ja tarjoilijat ovat kuin sotilaita ja he elävät tätä työtä varten. The Menu oli ilmestyessään tapaus ja siinä on Idän pikajunamainen tunnelma, kun arvostaan tietoiset saarelle matkustajat matkaavat ruokaelämykseen vähän kuin Narniaan: kengät kastuvat, kun meri huutelee hiekkarantaa, jota kautta ravintolaan saavutaan. Uudelleen katsottuna elokuva tuntuu ajankohtaiselta eikä ole menettänyt kärkeään. Hienoissa erikoisissa paikoissa syöminen on iso juttu, aivan kuten rasvaimu. Paikoissa, joissa voi sanoa käyneensä. Elämme ja työskentelemme syödäksemme ja syömme elääksemme, syöminen on suurimpia nautintoja elämässä.

Sekoitus Masterchef- kilpailun tuntua, pyrkimystä ylittää itsensä ja pyrkiä voittamaan on kulttuuri, johon liittyy alistamista, nöyryyttämistä, hyväksikäyttöä, seksuaalista häirintää ja vähättelyä, jotka täytyy rangaista. Nämä kuitenkin kuuluvat asiaan, kun halutaan parhaaksi, siinä mitä tekee. Rangaistusta ravintola-alalla ei niin vain tapahdu, miesvaltainen cut-throat-meininki pitää pintansa kuin missä tahansa pörssissä ja kilpailuhenkisessä ympäristössä. Virheitä ei sallita tällaisessa ravintolassa tietenkään, myöskään asiakkailta.

Elokuva The Menu, kritisoi ja irvailee fine dining-kulttuuria, menestymisen pakkoa ja superrikkaita, on herkullinen taideteos ja teatteriesitys. Kun kokki pyrkii parhaaksi työssään, on hänen oltava äärimmäisen omistautunut luomaan parasta mahdollista ruokaa, joka on elämys, makujen sinfonia ja kallis uniikki kokemus ruokailijalle, joka ymmärtää, ettei ole tullut syömään, vaan maistelemaan ja kokemaan, että on jonkun hyvän ja tärkeän äärellä. Palvelu on kaikki kaikessa. Kurinalaisen palveluasenteen takana on kostonhimo ja opetus, joka jää viimeiseksi. Uniikki monen lajin ruoka-ateria on harvinainen tapaus, joka on otettava vastaan hartaudella ja saavuttamaton monelle, siksi saari on erinomainen paikka luoda luksuselämys ja fantasia. Ruoka voi olla äärikokemus monella tapaa, hyvä tai huono, jonka voi ostaa ja jolla kehuskella tai joka vie ruokahalun. Sen ei ole tarkoitus täyttää vatsa, vaan pää tiedolla ja ajatuksilla.

Ruualla leikkimistä, itsensä täydellistämistä ja innovointia, vanhan haastamista, syömisen halveksuntaa tai asiakkaan, jota maustaa taiteellisuus, käsitteellisyys, tarjoilun installaatiomaisuus ja ravintolahenkilökunnan luoma teatteri, koreografia, jossa on tiukat säännöt kuin armeijassa ja väärin voi tehdä helposti ja ennen kaikkea snobismi. Täytyy tietää, mitä syö. Kaikesta rangaistaan, vääristä vastauksista ja kysymyksistä, vääristä teoista ja tekemättä jättämisistä. Paras on puhdasta, itsetehtyä ja kasvatettua laatua, maut heliseviä tiukuja, pieniä suupaloja, joita kosketellaan aterimilla, haistellaan, saadaan suuhun pienen pieni nokare jotakin pieteetillä luotua mikroskooppista ja erikoista kuin syötäviä keksintöjä. Maut tuovat mieleen vuohet ja astiat luonnonmuodostelmat, lunta muistuttava tekstuuri on trendikästä, aivan kuin savu ja höyry makuina ja ilmassa lautasella ja pöydässä. 

Mitä on se, mitä syömme ja kuinka se on valmistettu? Miksi syömme ja millainen rituaali syöminen on? Kuinka ajattelemme ruuasta, miten ja mistä sen hankimme? Ruokaa on niin paljon, että olemme ongelmissa. Ruoka luo meidät. Emme tiedä, kuinka syödä oikein. Meille on opetettava ruuan arvo ja kuinka ruoka valmistetaan, mistä ruoka tulee ja mitä siihen laitetaan. Tämä ravintola pyytää kampasimpukat juuri ennen valmistamista. Ruuan esivalmistusta esitellään saarelle saapujille. Fermentointia, savustusta, makkaranvalmistusta, riiputusta ja kasvatusta.

Kokkikilpailut ja muut ruoka-ohjelmat, joita tv:stä näytetään paljon, eivät ole muuttaneet ruokailutottumuksiamme. Sivistävätkö ne katsojia vai ovatko ne vain viihdettä? On ohjelmia, joissa mennään ihmisten koteihin ja näitä tavallisia kansalaisia opetetaan tekemään ruokaa. Heillä on usein hienot uudet keittiöt, mutta he syövät valmisruokia. Kontrasti on omituinen.

Kaikella on tarina, ruualla erityisesti ja jokaisella on ruokaan liittyviä kokemuksia, ennakkoluuloja, kuvitelmia, haluja, pelkoja jne. Pääkokin tarina istuu sivupöydässä ja juo koko illan viiniä sanomatta mitään. Hän on kuin istuisi yksin keittiöpöydän ääressä kokemusten paino päänsä päällä. Se on hänen äitinsä. Loistavaksi kokiksi voi tulla vaatimattomista oloista kovalla työllä ja kurilla. Illan juoni paljastuu hiljalleen. Ruokaa on niin paljon, että siitä voi tehdä vaatteita, maalauksia, omituisia epätodellisia annoksia, jotka eivät muistuta enää ruokaa, vaan jotakin muuta, taidetta. Teatterin tarkoitus on tuoda esiin ruokailijoiden synnit ja rangaista mahdollisimman nöyryyttävästi ja väkivaltaisesti. Veri ja liha ovat ruokaa. Ihminenkin voi olla.

Kokemus ei ole rento, vaan jännittynyt ja ahdistavaksi muuttuva esitys kunniasta ja hyvästä, kysymys, kuka omistaa kenet, kenellä on oikeus mihinkin, kuinka rikkaaksi tullaan, mitä rikkaat haluavat ja jos et ole paras,?siinä mitä teet, voit ampua kuulan kalloosi. Todellisuus tulee lähelle tässä ravintolassa. Kokkaus on vakava asia ja huono ruoka muistetaan ikuisesti. Voittamisesta ja valehtelusta, pakosta olla rikas, kuuluisa, paras ja siis voittaja, on tullut ruokalaji, mikä on todellista ja arvokasta todella, on elokuvan kysymys. 

Ainoa, jolla ei ole tarve miellyttää on prostituoitu Margot, kutsuttuna partnerin ollessa tietoinen, että tämä illallinen on kuolettava, hän on raivoissaan. Tunteiden näyttäminen on vulgaaria, mutta Margotista se on normaalia. Tämä tilanne on sairas. Saarelta ei ole tarkoitus lähteä kenenkään. Foodie ja ruokaintoilija on kuin saapunut ruokataivaaseen ja kaikki on mannaa. Pääkokki on ihailtu tähti, joka ei voi tehdä väärin. Margot on eri mieltä eikä ole hiljaa ajatuksistaan. Sellainen on vaarallista, vastaan sanominen ja toisaalta aterian lähettäminen takaisin on täydellinen koe, keittiön haastaminen, kehtaamista tietää, mitä haluaa ja missä on vika. Keittiö on täynnä aseita, joilla tappaa, pilkkoa ja polttaa. Kokin kädet kestävät tulta. Lattialle maalatut värikkäät kastikekuviot saavat hykertelemään. Olen itse inhonnut lautaselle maalaamista ja ruuan taideteokseksi tekemistä. 

Juustohampurilainen ranskalaisilla on 9,95 dollaria ja saa pyydettynä pääkokin nostalgiseksi ja helläksi ja kun sen, mitä ei jaksa syödä, pyytää mukaan, on kokki onnellinen. Asiakas voi lähteä saarelta. 

La Grande Bouffe – Suuri pamaus (1973)

Syödään Ruotsi! 2023 Henna Timanttimetsä

La Grande Bouffe – Suuri pamaus (1973) on edelleen yksi niistä kulinaarielokuvista, jotka eivät vanhene, koska ne eivät edes yritä olla ajattomia hyvän maun rajoissa. Suuri pamaus on elokuva syömisestä. The great big feast, grande, jossa hyvä maku säilyy elokuvallisesti, taiteellisesti orgioista huolimatta. Pyrkimys ei ole ollut saada aikaan täydellistä mahalaskua, johon päähenkilöt pyrkivät, vaan satiiri tyylillisesti kasassa pysyvä komedia, jossa käy huonosti ja hajoaminen on varmaa.

Ohjaaja Marco Ferreri ei kenties moralisoi vapaita ihmisiä, mutta pohtii elämän tarkoitusta hyvin tiivisti, runsauden merkitystä ihmisille, joilla on kaikkea, nautinnon kautta, oman käden kautta ja millaista puutetta nautinto täyttää. Se, mitä hän näyttää, on porvarillisen yltäkylläisyyden looginen päätepiste: kun kaikesta on tullut mahdollista, ainoa jäljellä oleva mielihalu on tuhota itsensä, tässä elokuvassa hyvin tietoisesti. Tämä kaikki on niin hyvää mitä meillä on ja se on tuhoavaa ja tuhottava, ja samalla itse. 

Miesten joukko, joka rakastaa ruokaa, keskittyy sen laittamiseen ja syömiseen. Ruokaan liittyy muistoja, jotka ovat osa nautintoa. Yksi pohdinta on, mikä on tämä keho, joka on tehty syömään. Se nukkuu, panee, ajattelee ja syö lisää. Mitkä ovat nämä kädet, jotka tekevät kaiken tämän? Miten aivot saavat näitä ajatuksia?

Brillat-Savarinia siteerataan alussa: ”Kuuma kaakao yhdeltätoista herättää ruokahalun” ja on toinen aamiainen aamiaisen jälkeen: on tarve herättää uusi tarve. Mitä kaikkea tarvitsemmekaan? Elokuvassa tarpeen logiikka viedään loppuun saakka, loputtomuus. Ruoka ei enää ravitse, se on hyvää hyvän jälkeen ja se täyttää, turvottaa, oksettaa, tukkii, se ei lopu ja lopulta tappaa. Ihminen loppuu. Ihmiseen ei mahdu.

Kokki Ugo yrittää kirjaimellisesti kuolla omaan taiteeseensa: lopulta makaamalla pöydällä, syötettynä, ja naisen hieromana. Se on eräänlainen uni ja pyhä kuolema, viimeinen kakku on katedraalin muotoinen, jonka hän syö kokonaan itse. Kenties Peter Greenawayn Kokki, vaimo, varas ja rakastaja (1989) on saanut tästä innoituksensa. Runsaus on murhaavaa ja taidokkaan kalliin ruuan seurassa näyttäytyminen on spektaakkeli, johon hyvä, tiedostava ja kunnioitettava ihminen pyrkii edelleen. Ilman ruokaa lakkaamme olemasta ja ruoka tekee meidät.

Marcellon diabetesvitsi muistutuksena kuolevaisuudesta ja lausahdus ”paska, paska, paska” viittaa selkeään turhautumiseen ja toisaalta muodonmuutokseen ihmisessä ja ruuassa kehossa, keho ja aivot saavat aikaan kaikenlaista. Ylensyönti muuttaa ihmisen paskaksi, siksi mitä hän todella on? Tai ihminen kadottaa itsensä ja omanarvontunteensa suureen määrään ruokaa jonka syö laittamalla suuhunsa yhtämittaa? Onko ruuan ahtaminen myös itsensä löytämistä vai vain kadottamista? Eikö itsensä löydä itseään kiduttamalla, pidättäytymällä, kivun kautta? Marcellossa syntyy ajoittain raivo ruokatapahtumaa kohtaa ja lopulta hän lähtee avo-Bugatillaan lumisateeseen, jonne heittää henkensä. Loppu sekin ja uusi aamu.

Mitä ruoka tekee ihmiselle, muuta kuin hyvää? Mikä on ruuan merkitys? Pysähdymmekö miettimään muuta kuin nälkää, joka pelottaa? Miehet tietävät mitä tekevät ja tuntevat ruuat, ihanat kermaiset kastikkeet ja paistit. He eivät ole sokeita seurauksille, he ovat vain kyllästyneitä niihin. Miksi elää kohtuudella ja miksi elää huonolla ruualla, jos saa valita? Kuinka elää ja kuolla, kuinka kauan ja kuka tuomitsee? Vanhan talon viemärin halkeaminen ja ”the smell of shit will never leave us” on kuin taivas olisi haljennut rangaistukseksi. Yltäkylläisyys tuottaa oman jätteen, ja jäte tulvii takaisin. Ihminen siivoamassa omaa sontaansa ei toki sovi porvaristolle. Hillitty charmi on silti poissa, siitä ei kukaan enää välitä. Tämä pieni joukko on jo raunioissa. Sotku kuitenkin jotenkin katoaa. Kuka tylsimys charmin ja hillinnän hyveen keksi?

Eurooppalainen sivilisaatio, joka on rakentunut itsensä hillitsemiseen, kuvaan arvokkuudesta, hillittyyn ja hallittuun kehoon, hyveiden päälle ja syntejä ajatellen, on kuori, jonka kuorimiseen äänekäs pieru, ripulipaska, röyhtäisy ja ylensyöntiorgiat kenties auttavat hetkellisesti. On voitava katsoa, haistaa, kuunnella ja nauraa kehon toiminnoille, joita väistämättä syntyy. Sivistys ja ruokakulttuuri rakentuvat hitaasti. Paska on ikuista. Elämme synnyttämässämme massassa ja kuten elokuvan porvaristo, hukumme lopulta sen määrään. Kai se on moraalisaarna.

Andrea on elokuvan ainoa hahmo, joka ei yritä paeta ruumiillisuuttaan. Hänen rehevä kehonsa on vaimoainesta, siinä mielessä kuin miehet sitä käyttävät, rinnat ovat myös nuoltavat ja imettävät. Kun hän istuu piirakkataikinan päälle alasti, hänestä tulee osa ateriaa – hyvin maalauksellinen ja jumalainen, ylipainoinen tosin, kuten euro-taide on naisen halunnut. Se on ehkä ainoa hetki, jossa ruoka ja seksi eivät ole pelkkää itsemurhan muotoa, vaan leikkisää ja eloisaa, elämänhaluista. Seksiä ei pitänyt näissä orgioissa ollakaan, vaan ruoka oli alku, itsetehty hyvä ruoka. Marcello vaati pillua.

Elokuva ei sano, että orgioiden pitäisi loppua, vaan loppu tulee. Se sanoo vain, että juhlat ovat olemassa ja jatkuvat ja jatkuvat niin kauan kunnes kaikki kuolevat, koska vaihtoehtoja ei ole, on nautintoja ja on haluavia ihmisiä, asioita joihin kuolla, monia, mutta ruoka on kai se, mihin kaikki voivat kuolla. Sen voi viedä gourmet-tasolle tai kuten nykyaikana, roskaksi. Roskaruuaksi. Humala ja huumeet ovat rahvaanomaisia verrattuna itsensä täyttämiseen hyvällä rakkaudella tehdyllä ruualla. Ja silloin kun läheisen koulun lapset tulevat pihalle ja jäävät syömään, kuva on yhtäkkiä melkein hellä. Ruoka on edelleen se, mikä yhdistää. Vaikka se samalla tappaa. Lapset syövät hyvällä ruokahalulla ison pöydän ääressä naamat ruuassa.

Teurastaja tuo uuden kuorman lihaa talon puutarhaan, jossa Philippe on jo kuollut ylensyöntiin. Teurastaja nauraa Andrean pyynnölle jättää lihat puutarhaan: se on hyvää lihaa, hän sanoo nauraen älyttömyydelle. Piha on muutenkin täynnä eläimiä.