luksus

Immerse into art eli upota taiteeseen eli nykyään olla osa teosta fyysisesti myös, ei ainoastaan omassa mielessä.

| Henna Timanttimetsä

Tämä elokuvallisen 3D:n oloinen tapa tulla osaksi teosta on helppo toteuttaa virtuaalitodellisuudessa virtuaalitodellisuuslaseilla ilman taidemuseotakin, miksi siis vielä tarvitsemme fyysistä museota etenkin kuvataiteen osalta, kun ja koska elokuvien supersankarimainen maailman kokeminen ja tekeminen tuodaan osaksi näyttelytehtailua ja turismia eli bisnestä? Jostain syystä tarvitsemme kuvataiteen taiderituaalin, tärkeän taiderakennuksen, näytelmän ja dokumentoinnin omasta kokemuksesta eli käynninkohteen, matkan. Fyysinen on vielä olemassa oleva ja merkittävä asia. Meidän on tunnettava käsillämme ja todistettava jotakin fyysistä. Fenomenologia on paljon käytetty tutkimusmenetelmä taiteissa, tutkien juuri, mitä taide tekee maailmassa, saa aikaan jotakin näkymätöntä meissä ja kuinka taiteen luomaa tunnetta mitataan, mitä tapahtuu, koska reaktio ja reagoida ovat päivän sanoja, tai jos ei tapahdukaan mitään, kuka tutkisi sitä.

Fenomenologinen sanasto ja sanallinen kuvaamistyyli, kuinka taide koetaan ja mitä taiteen kokemishetkellä tapahtuu, ovat isossa osassa, kuinka taide esitetään tänä päivänä ja mitä taiteelta halutaan. Haltioituminen, uppoutuminen ja taiteeksi tuleminen myös kuvaavat sitä, mitä nykyihminen jatkuvasti hakee, elämyksellisyyttä, itsensä esineellistämistä, jatkuvaa liikettä, katsotuksi tulemista, muutoksen tunnetta, elossa olemista (mikä on lähes synonyymi, ettei ole tylsistynyt), löytämistä (ehkä tiedämme, minkä) ja hyvässä tunteessa lillumista, eräänlaista jatkuvaa ekstaasia, pyörimistä, katsomista ja katsottavana olemista, esityksenä ja esityksessä olemista. Kun nämä puuttuvat masennumme ja ahdistumme, koska emme osaa olla ei-missään pääsemättä ns. mihinkään. Kuuluisan taiteilijan maalaukseen uppoaminen on Liisa ihmemaassa-kokemus, joka sopii perheille kuin mikroskooppisesti annosteltuna vaarattomana henkilökohtaisena tutustumisena taideteokseen. Sieltä voi poistua, kun on saanut tarpeekseen, tarpeellisen annoksen jotakin tuotettua hyvää.

The Rise of “Immersive” Art, Why are tech-centric, projection-based exhibits suddenly everywhere? https://www.newyorker.com/news/letter-from-silicon-valley/the-rise-and-rise-of-immersive-art

You’ve seen ‘Van Gogh: The Immersive Experience.’ Now experience a real Van Gogh.

Here are all the area museums where you can find the post-Impressionist master’s work. https://www.washingtonpost.com/dc-md-va/2022/02/17/guide-to-van-gogh-paintings-dc-museums/

On erikoista, kuinka luomme fantastisia illuusioita pinnan manipuloinnin, värin ja kuvan avulla ja haluamme kuvitella sen olevan totta. Kokemus kuvaan uppoamisesta halutaan tuoda tilaan heijastuksilla kuuluisista maalauksista, ei-mistä-tahansa pinnoista. Pinnat, jotka ovat tärkeässä osassa nykyään, virheettömät ja arvokkaat maalaukset, joiden tekijöillä on kertomus, kuin jokin pyhä ja hidas. Kokemuksen näyttäminen, sanallistaminen ja kuvaaminen on taiteen kenties oleellisin asia, taiteen kokemisen kertomuksellistaminen ja taiteen/taiteilijan kertomus, jossa katsoja on mukana on turismia ja tirkistelyä ja taiteilija on ammattina edelleen hyvin outo ja taiteilija ihmisenä kuulopuheiden varassa leijuva hahmo, jota katsotaan. Kertomus, jonka kauneus halutaan kokea ja hirveys, jota halutaan yhä uudestaan päivitellä ja ihmetellä. Kuka kuvaa turistin kokemuksen ja mitä se maksaa? Millainen on hirveä turisti ja voisiko taiteena upota turistin kokemukseen? Sehän on jo banaali, aivan kuten Vincent van Gogh? Van Gogh ei jostain syystä lopu, eikä banalisoidu, vaan ruumiillistuu ja vahvistuu mielissämme väkevänä.

Kuvaamisen ihmemaassa tekee turisti itse ja jakaa kokemuksensa erilaisille alustoille (valvontakamerat ja valvojat, moderoijat, toimivat tekemisen rekisterijöinä myös). Luodaanko tässä jotain uutta vai olemmeko luupissa ja miten pitkälle maalaukseen turisti voi upota, uppoaako hän myös taiteilijaan, historiaan ja millaisen jäljen turisti jättää, mikä on virtuaalisen merkitys taiteelle ja millainen viihdekeskus taiteen paikka on ja kiinnostaako muu kuin viihtyminen ja onko se, se hyvä joka halutaan? Taiteilijan jälki on hyvin dokumentoitu. Se on yksilöllinen ja ainoalaatuinen, mikä luo arvoa. Arvoa luodaan myös paikan, nimen, kuvan, monistamisen tai harvinaisuuden ja teknologian avulla, mutta mikä se arvo on, joka halutaan? Rahaan uppoaminen toki kiinnostaa ja arvo on paljonko maksaa. Arvokas asia on se kokemus, jonka joku henkilökohtaisesti tekee, kokee, näkee ja jakaa muille, mieluiten useasti kiinnostavissa paikoissa. Aivan kuten van Goghin kokemus elämästä luo arvoa hänen maalauksilleen ja paikoille, joissa hän eli. Miten siis luoda kauneutta, kun kokee lähestulkoon vain hirveyttä ja vastoinkäymisiä, joita turisti haluaa välttää? Onko siinä van Goghin tärkeys ja sanoma ja mikä meitä kiinnostaa hänessä, suo, johon haluamme upota pääsemättä pois? Vai vain hänen kädenjälkensä, aiheensa, kasvonsa ja elossa oleva tarinansa eli pinta, joidenkin kertoma tarina, josta jää aina jotakin pois ja uutta ilmenee?

Olla osa jotakin suurta, on moderniuden ja nykyihmisen tarve, tulla isoksi ja osaksi ja kohteen tekijäksi, koska se on mahdollista ja meillä jokaisella on ideoita ja ajatuksia millaista elämän tulisi olla ja mikä on kiinnostavaa. Ajatus on luoda oma elämänsä ja itsensä yhä uudelleen nopeammalla tahdilla. Tulla jonkunlaiseksi muuttujaksi ja liikuttajaksi eli tärkeäksi, maininnan arvoiseksi, muistettavaksi. Olla osa esimerkiksi elokuvaa tai luoda oma elokuvansa, on jo mahdollista kokea ja tehdä kenelle tahansa. Kokeminen on ensisijaista, niin on myös tekeminen, luominen, hiukan kuin olla Jumalan osassa kliseisesti, mutta silti niin todesti. Samaa teemme maailman matkoilla, otamme maailmaa haltuun ja koemme sen, nykyään mahdollisimman turvallisesti. Seikkailu, jonka haluamme myös kuvittaa, tapahtuu ehkä rannalla tai baarissa eläessä ja kokiessa. Hienoinen ongelma on kaiken täsmällisyys, suunnitelmallisuus, loputon viimeistely, täydellistäminen (usein kuvaa varten) ja tuottaminen, sattumanvaraisuuden vaarallisuus pelottaa ja siksi riskien eliminointi on tärkeää. Puute ollen se, mitä todella pelkäämme. Pelkäämme upota, mutta haluamme upota. Tartun näihin ristiriitaisuuksiin ja ajattelun omituisuuksiin, koska ongelmanamme on kohtaamattomuus, jatkuva ahdistuneisuus elämän hiljaisuudesta ja todellisuuspako. Mihin kaikkeen voi upota? On vaarallisia asioita ja vaarattomia, hauskoja asioita. Taiteen tekemisen riski on katoaminen, kaikesta riskin ottamisesta huolimatta, kukaan ei huomaa eikä ketään kiinnosta. Siksi myös taiteen volyyminappula menee yhä kovemmalle ja koko kasvaa. Voi tulla kuolemansa jälkeen nostetuksi upoksista, koska on ottanut itseään isompia riskejä, hylännyt normaalin elämän taiteen vuoksi, mikä on meille kaunista ja mitä voimme ihailla.

Lähdin tätä ajattelemaan taiteilija hyödykkeenä-ajatuksesta, miten taidetta ja taiteilijaa nykyään käytämme, mihin taiteen ajatusta käytämme, ajatusta taiteilijasta jonkin luojana, jossakin ei-missään tehden mitättömästä merkityksellistä. Hyödyn-ajatus on hyvin ilmeinen kaikessa minkä mielestämme täydellistämme, koska miksi tehdä mitään, mistä ei olisi hyötyä taloudellisesti ja mahdollisimman pian? Hyötyä kenelle ja millaista hyötyä? Itselle, olemme ja pyrimme keskiöön, näkyviin ja haluamme itselle kaiken mahdollisen. Mitä muuta on hyöty, jota tavoittelemme ja mittaamme, ja miksi raha mittaa lähes arvon ja vie kaiken huomion? Koska rahaa on maailmassa enemmän kuin koskaan ja uutiset taiteesta ovat numeroissa ja tehdyissä tuotoissa ja siinä on myös taiteen kiinnostavuus lukijalle? Nykytaiteen kantaaottavuus-vimma on myös yksi hyötyajattelun ilmentymä. Taiteen hyödyllisyys on sen poliittisuudessa ja aktivismissa, sen näkyvyydessä ja puheessa, jossa ollaan heikomman puolella. Haalitaan rahasummia ja ollaan heikomman puolella? Nykytaide luodaan puheen ja median kautta, mikä on osa sen hyödyllistämistä, koska taide on kulutushyödyke, poseerausväline ja se on myös voitava ymmärtää laajemmin kuin pienen rajautuneen joukon toimesta. Ehkä siinä näen maalaukseen uppoamisen tarpeen ja pienen epätoivon vivahteen. Taiteen ymmärtäminen taas on omituinen ajatus. Milloin taiteesta tuli se, jota on vaikea ymmärtää, nähdäänkö taiteen arvo vasta, kun se avautuu sisällöllisesti? Joskus on ollut maailma ja Jumala, jotka ovat olleet vaikeatajuisia ja taide on ollut selittäjä ihmisille, jotka eivät ole osanneet lukea. Uppoamisen kokemus on siinä maailmassa hyvin konkreettinen. Tuleeko maalaukseen uppoamisen tarve luksukseen uppoamisen tarpeesta vai halusta nähdä syvemmälle pigmenttiin, taiteilijaan, käsialaan, tekemisen hetkeen ja väriin, mielikuvituksen puutteesta, kuvittelun vaikeudesta vai onko kyseessä tilan ja taideteoksen uudelleen kokemisesta ja käyttöönotosta, turistin uudelleen ohjaamisesta taiteeseen, koska mitä muuta taide on turistille kuin ekstra ja lisä kokemukseen kohteesta, jossa taide ei ole muualla kuin museossa?

Kuvitus kohteen esitteessä on kuin Map of the Problematique (for the privileged with help available), I can’t get it right, kuten Musen kappaleessa sanotaan. Hyvä ja oikein ovat vaikeita ja niissä on ihmeen tuntu. Hyvän ja oikean tunnistaa asiantuntija. Turismi tuo lähelle kuinka ihmiskunta on uppoamassa (sinking) ja turismin vaikutus ilmastonmuutokseen vaikuttavien päästöjen osalta on 5-8% luokkaa https://unfoundation.org/blog/post/climate-issues-to-watch-in-2022-a-year-for-more-action-and-bigger-ambition/?gclid=Cj0KCQjw0umSBhDrARIsAH7FCodqakJ70zbafiaw8A5yF6aaIdmLKHLpPP9_RbTpYeCWCZtlHUrKrKkaAi52EALw_wcB riippuen keneltä kysytään. Turismin määrän uskotaan kasvavan runsaasti vuoteen 2030 mennessä. Miten taidematkailu ottaa tämän huomioon ja kuinka hanakasti taiteilijat vastustavat ja kyseenalaistavat taideturismia? En ole huomannut. Kommentointi ja huolestunut taide ovat synkassa lehtien otsikoiden kanssa, tosin lentämiseen ei viittaa yhtään kukaan ja halpojen matkojen mainostaminen on edelleen ok, koska ahdistus hiipii, kun ei pääse helposti ulkomaille. Olemme huolestuneita, miten ihmiset jaksavat ja pois lentäminen on yksi ratkaisu. Upota roskaan on melko paha skenaario ja ongelmamme saastumisen suhteen ovat jo megaluokkaa, mutta turismin tarkoitus on olla näyttämättä ongelmia, tarkoitus on, että ongelmat ovat toisaalla ja helposti ratkaistavissa jonkun toisen toimesta hetkeksi. Taide lisää tietoisuutta maailman tilasta, mikä on sen nykyinen tehtävä, tiedottaa ja osoittaa sormella. Virtuaalilasit eivät vielä suodata ilmaa ja poista hiilidioksidia tai kärsimystä. Olemme tietoisia kärsimyksestä ja paskan määrästä. Taide elää sulassa sovussa saastuttavan elämäntavan kanssa eikä se ole taiteelle ongelma, muilla on ongelmia, ei taiteella, koska taiteessa ongelmat lakaistaan maton alle ja taide on bisnes, joka elää turismista myös.

Climate Change & the Need to Support Sustainable Tourism: a Moral Dilemma? https://roundtripfoundation.org.au/climate-change-the-need-to-support-sustainable-tourism-a-moral-dilemma/?gclid=Cj0KCQjw0umSBhDrARIsAH7FCodabSrsxC6dk-1f395Lb5FDb6vYKh9aVtLV-jelWr3pdqq_N9CScn0aAhbPEALw_wcB

Suomalainen asuminen ja rakentaminen Tampereella. Kiinnostava konsepti: kuinka kauan hevonpaska säilyy?

| Henna Timanttimetsä

Suomalainen asuntotuotanto-ja rakentaminen on ollut kriisissä jo pitkään. Suurin ongelma vaikuttaisi olevan rakentamisen laatu ja minkä verran se kustantaa, että myöskin palkataanko rakennuksille suomalaisia vai ei. Pröystäilyn aika on täällä, mutta tehdään se mahdollisimman halvalla, maahanmuuttajatkin näyttävät tosi hyvältä tässä kuvassa. Rakennetaan kookkaita rakennuskomplekseja, jotta Tampereella kävisi enemmän turisteja ja Tampere saisi näkyvyyttä? Nouseeko veroprosentti näiden kaikkien rakennusprojektien johdosta? Epäilemättä. Tampereella on parempi olla rikas, koska huonompiosainen saa osakseen niin näkyvää halveksuntaa, että en ihmettele masennustilastoja enkä varhaiseläkkeitä. Valittaminen on tähän mennessä ollut melko turhaa, josta syystä olen ryhtynyt miettimään, minkälaisia ihmisiä te palkkaatte ja onko agenda olla auttamatta ihmisiä eli esittää apua ja hyvää palvelua, kun asiakaspalvelu ei edes tiedä, miten reklamoidaan vuokranantajaa. Eihän siihen sähköpostiin kukaan tietenkään vastaa. Katsotaan mitä kuluttajavirasto sanoo. Vuokralainen on käsittääkseni kuluttaja. Rakennetaan näyttävän oloisia pytinkejä ja ollaan niin ylpeitä, mutta monessa sisäilma on huono eli ilmanvaihto ei toimi halutulla tavalla ja kaikenlaisia korjauksia joudutaan tekemään rakennuksen valmistuttua. Kesällä sisällä on todella kuuma ja tunkkainen ilma. Kauniissa taloissa asuvat hyvät ihmiset ja huonoissa taloissa huonot ihmiset, joita täytyy tarkkailla. Vanhassa kerrostalossa ei sisäilmaongelmaa ole tullut vastaani. Ovatko sisällön puutteet hinta, mikä näyttävyydestä maksetaan, koska on omituista rakentaa ahtaita, ilmattomia ja valottomia asuntoja kovilla vuokrilla? Itseäni ei haittaa seitkytlukulainen elementtitaloestetiikka läheskään niin paljon kuin rakentamisen ja isännöinnin kusetus, joka on käynnissä ja vaikuttaa kaiken asumisen hintaan ja maksamme asumisesta todella paljon eli osaammeko vaatia oikeita asioita ja millainen vaikutus valittamisella/reklamoinnilla on, mitä asumiseen tulee? Tiiviillä rakentamisella säästetään siis sähkökustannuksissa, siis sähkökustannuksissa, hei haloo. Ok, no, onhan se kiva, kun sähkölasku on triplaantunut.

En ole kovinkaan vaativa asuja, en tarvitse elektroniikkaa enkä parveketta, kaikkea mieluummin vähemmän kuin liikaa, on mun motto. Ympäristön luonnonmukaisuus, rauhallisuus ja perusasioiden toimivuus riittävät minulle hyvin pitkään, ulkoiset puitteet eivät merkitse tässä yhtälössä paljoakaan, joka monelle on outoa. On siis kuitenkin tärkeää tehdä vaikutus siihen, joka katsoo ja arvioi päästä varpaisiin. Itsestäänselvyyksiä tai jonninjoutavuuksia, mikä on suomalaisen asumisen taso, millaista luksusta ihmiset haluavat, mitä pitää esittää ja omistaa? Olen ymmärtänyt, vaatimustaso nousee, mitä enemmän TV:ssä näytetään remontti-ohjelmia ja Suomen kauneimpia koteja etsitään eli trendikkyys kertoo jotakin hyvää ihmisestä. En itse kaipaa kauppoja enkä liikennettä ja luksusta on luonto että hiljaisuus. Arvoja on niin monenlaisia, nykyään hyvin pinnallisia on paljon.

Että asuu kaupungin vuokra-asunnossa, joka on rakennettu 1970, hmm. Tämän pitäisi minua haitata, koska se haittaa montaa muuta ja on status-asia, kuinka asuu ja missä. Olen tähän myös törmännyt Tampereella, että on tärkeää missä asuu. Joka piirre on saanut itseni pitämään Tampereesta entistä vähemmän. Elementtikerrostalot ovat olleet suomalainen välttämättömyys, kun työt siirtyivät kaupunkeihin 60-70-luvuilla. On todella kammottavaa huomata, kuinka asuinalueet eriytyvät yhä enemmän ja vähävaraisuus on ihmisen oma vika ja sitä on yhä enenevässä määrin vaikea poistaa. Sen huomaa, kun kaksi isännöitsijää käy remontin jälkeen käymässä ja ne asiat joille täytyisi tehdä jotakin, niille ei tapahdu mitään, mutta vuokra kyllä nousee ja vuokralaisen on hyvä olla peloissaan kritisoidessaan ja valittaessaan. Luvattua hellaa joutuu odottamaan vuoden, kun isännöitsijä on unohtanut asian. Hän on myös unohtanut käyneensä koko asunnossa. Kun sama tapahtuu monen muun asian osalta, on se kovin tarkoituksellista kiusaa, mikä asukkaalle aiheutetaan. Reklamaatiosähköpostiin ei vastata, koska siitä jää todiste, kuinka asukkaalle puhutaan. TVA:lla on parempia asuntoja, joihin viitataan puheessa ja asun niissä huonompi-onnisimmissa ja palvelu on sen mukaista. Putkiremontin vuokranalennus ei tule automaattisesti asukkaalle, vaan sitä täytyy hakea lomakkeella, jota ei ole heidän nettisivuillaan. TVA on yleishyödyllinen yritys, joka tuottaa edullista asumista Tampereella. Valtuuston päätöksellä (2018) yritys säilyy sellaisena eikä tuota enenevässä määrin voittoa osakkeenomistajille, kuten muissa vuokra-asuntoja tuottavissa yrityksissä tapahtuu. Huoli on aiheellinen, osinkoja niitä haluaville mielellään tarjoillaan estoitta. https://tampere.cloudnc.fi/fi-FI/Toimielimet/Kaupunginhallituksen_konsernijaosto/Kokous_
31102018/Tampereen_Vuokraasunnot_Oyn_esitys_kohtu(64510) TVA:n sivuillakin on kauniita kuvia parkettilattioista. Jostakin syystä keittiööni laitettiin huonompilaatuinen muovimatto kuin muualle asuntoon. Oliko tämä joku viesti, mikä minun pitäisi ymmärtää? Se viesti ei ole kovin kryptinen. Jos jotakin teette, tehkää se kunnolla. Kohteletteko maahanmuuttajia paremmin kuin suomalaisia köyhiä? Kaikkea sitä kuulee.

Kun ihmisiltä kysellään gallupeissa, mitä he arvostavat elämässä, raha ja tavara eivät ole näiden kyselyiden mukaan ne asiat, jotka määrittävät ihmistä tai tekevät onnelliseksi. Minulla on tästä hyvin konkreettinen erilainen kokemus, kiinnostavasti Tampereelta, jossa elintaso eli status ja omaisuus ovat ihmisen arvon mittarit. Tämä asenne tulee hyvin esille myös vuokranantajani käytöksessä ja viimeaikaisten tutkimusten mukaan muuallakin Tampereella, kun huono-osaiset ja köyhimmät kohtaavat viranomaiset. Päihdeongelmat ja asunnottomuus ovat nousussa, asenteet ovat kovia näitä ihmisiä kohtaan. Tampereen vuokra-asunnoilla on kahdenkerroksen väkeä ja se näkyy, kuinka tällaisia ihmisiä kuten minä, palvellaan. Ulkoisista puitteista ja puutteista huolimatta, asiallinen kohtelu on vähimmäisvaatimus vai kuuluuko isännöitsijän kusipäisyys vuokraan, siis alentavasti? Melkoinen konsepti Tampere, ehkä muuallakin jo käytössä. Kuulostaa luokkayhteiskunnalta. Mutta täällähän sillä on pitkät perinteet. Kohtuuhintaista asumista tarvitaan hillitsemään hintojen nousua ja alueiden moninaisuus on hyvä pitää suomalaisena hyveenä jatkossakin. On paljon merkkejä, että tähän on tulossa muutos, koska paineet hintojen nostoon ovat olemassa. Se on huono asia koko Suomelle ja suomalaisille, joista moni on vähävarainen, vaikka käy töissä kuten minä ja asua jossakin pitää. Odotan aikaa, kun pröystäilyn jäljet ryhtyvät näkymään ja kalleuden johdosta ihmiset menevät muualle.