Feminism an ideology and movement, a striving force and necessity in making global revolution of equality (or it used to be, what is it now?). My philosophical, ethical and ideological ground. Perspectives into making wise revolution: what does it mean.

2.1 Introduction
2.2 Division, separation, segregation, mutilation, denial, hate, abundance, abandonment.
2.3 Movement, theory and action.
2.4 Unity what could it be?

2.1 Introduction
We, fundamentally biological beings (I’m trying not to be hugely banal about the characterisation of us and biology, us as a species, genders etc., characteristics of what comes to being human as biologically determined form and shape, organic and changing. As we know it, us and nature, which we know, is what often happens, we think we now), are dictated by random events that happen (welfare state is to make the impact of randomness of life less hurtful and cruel, right? Nations are for humans to survive and thrive, not the opposite.) Our lives are up to a point very random still, not to mention the environment and hormones (funny combination but essential); our chemistry and what it makes us feel and do, is a big part of us and our world as is our anatomy, our biological functions, thoughts and needs etc. There are lots of things that dictate us, we just don’t like to admit it as we are not in control, we can be prepared to that hard fact. We like it to look like we are in control and build the structure of control, to control others and have control, things organised, having things done and having made it, give us the power feeling. We know what we are doing. I’m interested in how much power is an illusion and what is power in terms of self-discovery, living and doing in relation to others. Denying biology is the ‘new’ way of empowerment and it is the you can be what you want-ideology, which is a wild thought, thought that we have the ultimate control or want to have control on every aspect there is to being human because we so desire. This issue has come up with transgenderism and in bringing up children, sculpting one’s body to match the inner feelings and desires completely or images seen: this is what I want for me. How it seems to me is this, where we are headed to, towards the utopia of complete control of our bodies and our destiny especially thinking what makes one happy and what we are in the eyes of those who look at us. Feminism has a lot to say about this, lot to say about competition, competing and how opportunities stay open for all that we can make an effort to make it.

Meaning of biology for us is the inseparable and something to dive into constantly which has interested me as an artist: as it does not end, how much part of nature are we and dependable of it, as bodies and minds, to speak of this sounds naive, how come? Without nature there is no us but we like to move away from nature like we were standing on it, as we have no control over it we make shields. Nature is far away as it is the unknown eventful place, in part and for many for most parts we like to be unconnected to this beast we profit from. Nature does not connect with us in suitable, comfortable manner but affects and looks like as a disaster area with which we are ill-prepared to cope which always is a big mistake as we do not know what is ahead of us. Some survive, some don’t. Biology is the unacceptable as it does not do what we want, it eats us. Does this mean we are being alienated from nature completely because it is the easy solution to staying young and good-looking forever and that is what we should want to be powerful? In the making of us there is something I have been wondering what is it all about, what is the making. The very foundation of feminism is that we are equal and we should have equal opportunities as humans but what this means in action and every day is the interesting part and how feminism puts the case of equality forward today in terms of class, ethnicity, origin, looks, wealth, status, work, occupation, education, opinions, in terms of all things that make us different form each other and what does equal mean as we all want and desire to make something of ourselves which brings in the power relation aspect. Equality is a massive task, how it is implemented and understood, it sounds good. Equality, just to say the word is a weird thing and many think as such it is a naive one. What kind of relationship we have with this biology we are born in to, how does biology shape our chances equality-wise is a major issue and can it be altered is the hard question. How we accept ourselves and others, what is the route to acceptance and what we must accept and what not.

Nature has made it we differ much from each other, but we bleed when we hurt. What is equality required and possible in our differences? Living beings share vivid emotional and sensual world which lead us to thinking what separates and unites us. Gender and sex do not dictate intellect, abilities, character nor worth is the feminist idea and good human sense; what do they dictate? Feminism the ideology is to benefit all on grass root level and having choices not to be dictated, monitored and policed. We are more or less feminine, we all have a mother, we all have a relationship to femininity through bodily features still the feminine is under constant attack. Women are the foundation of any society. When women are well taken care of all society is likely to do the same, be and do well. When it is acceptable for a man to walk like a woman, talk like a woman and wear a dress without it being strange we have come closer to gender equality. When a woman can define her femininity, rule her body, sexuality, decide for her life, we are closer to justice and truth. Feminism is diminished down by many men and women as not needed and dead old-­fashioned movement, laughable and unnecessary. If women are not able to have a say over how society should work, as is the case in many countries, then society is not working for all of its members. If women are laughed at because of their sex and because it is seen weak, if they have to be ashamed of their sexuality, if they have to be afraid because they are women, it is a sorry world. If men have to be afraid of female qualities in them we live by macho dream not what is true. What is feminism now is the first and acute question. Who can be and is a feminist? What are the results of feminism and how can it accomplish needed social and cultural changes? Impact of feminism is already all over and pretty fundamental but not yet enough. It is important in this issue at hand to know whether to take a side or not, and on which one side violent gender division exists and is held tightly upon us. Decisions on what to think, how to react, how to judge and whether to judge at all. Gender is by rule problematic, always current and touchy topic where assumptions and given orders apply like an ancient legislation. Society where anything differing from mainstream is an oddity that should be covered up, silenced and removed as indecent and infernal is not living

149

the 21st century nor being on the nerve of things nor wanting equality at all. Sex, gender and sexuality are the most used tools of control. Identity and division are structured and ordered by our traditions. We seek to be accepted, desirable, wake attention, maybe make provocation to make ourselves and be seen. Sexuality is denied as damaging, corrupt, perverted, animal, uncontrollable, destructive force which women hold and use to destroy men, society and themselves. There are tight rules how to be a sexual human being and how to be a good human being. Sex is a taboo to be dealt with not out in the open although it is all over and nothing like ordinary. Still when one glances ads anywhere, music videos and movies anything entertainment industry produces for us to hear and see sexuality is there in the main role and in the very much learned way. It is a way to look, make statement, do business hypnotizing us and our thinking. It is way of selling using our basic needs, fears and prohibitions. We live with sex industry (like it or not) and by which rules business provides guessing what it is people desire and want and it is simple. What do we dream about in high-tech information society consuming, being entertained, sexuality making life a psychological sadistic game at worst. Disapproval and talk make controversy, breaking moral codes make headlines. What is it now, nipples, butt crack breaking the internet, look at the size of it, oh tits. The more we disapprove morals of someone the more controversial the issue gets the more fuel there is to be poured, bigger and bigger when nothing is enough. Press disapproving a racy pop artist’s performance giving her performance lots of space and media coverage, good for her and her manager. Is it disapproving or advertising and also good for the media company? What happens to journalism or us? Middle-­aged women disapproving how young girls walk and dress. Is it regret or concern? What are we concerned about, what do we regret and what do we make of the idea of a young girl and her sexuality, is it a possession and an asset for that girl?

What is behind disapproval is a moral behavior code, gender assumptions, traditions, what is good to do in life and why and who gets to decide. Intolerance, ignorance, religion, narrow­mindedness, worry over corruption of morals, desire to hinder change, fear what one is and showing it and plain fear for the unknown. For many sexuality is the great fright and truly an unknown island. It also makes me wonder why continuously so? Why the big mystery, fear, ridicule, shame and hiding? We desire to be sexually interesting. Most everybody thinks about sex and hopefully has sex. The most controlled sexual being is woman, her pleasure is dangerous. She cannot have it, because it is sinful, impure and evil.

2.2 Division, separation, segregation, mutilation, denial, hate, abundance, abandonment.

World as a whole is very much divided into ideological camps and bunkers which fight each other. People do not either wish to comprehend each other or simply don’t comprehend due to many often irrational reasons dividing us. How that other is thinking and feeling can

150

be a huge task to take into consideration and have interest over. There has to be a strong ideology and movement to defend those who are repeatedly beaten down. Something to call mine because it is personal, political and repetitious. Behavior and patterns which are not stopping until they are stopped. It is a demand and fight for human rights to happen for women, children and men, for indigenous people and other beings. Those who are persecuted because of their gender, ethnicity, background, religion, sexual orientation, disability, difference of any kind and to defend those who cannot defend themselves. In this regard feminism is not a cause for women only ideology and movement with strong barriers around although it is accused of this, rightly so. Camps fighting within feminism is the norm. Women contribute much in welfare in all society starting from home and neighborhoods. Feminism is a necessity and vital opposition against tyranny of corporations and traditions which are creating illusions of perfection and what is right. Feminism is opposition to tyranny of man, tyranny of people as products, against objectification, against one-sided views on color, size, ideologies, values, against tyranny and castles of finance and irrational despotic decision-­making. Women are and have been enslaved to the illusion of perfection, an image in our brain of what woman is, is manipulative, created to eliminate difference, clone personalities, pleasure giving machines and thinking security is found through being desirable. In addition to that women are caretakers, providers, producers of new people biologically, socially, culturally and traditionally. In this sense manipulation is harsh practice, cruel and unjust. Educating girls in to their roles as females, girls, future women, persons and people begin from very young age. We are taught to know, what is our part via our sex. Somebody else knowing what anybody’s place is and meaning in this life is the root of inequality and injustice.

A practice of likable personality is a kind of survivalist plan within patriarchal society. Practices of girliness, manhood and womanhood are to set roles, find security, a heterosexual practice of servitude, obedience and slavery. Woman is foremost a sexual being whose sexuality must be controlled, whose body is a possession and is either holy or cursed, disrespected and impure. Holy only when she does what is expected of her, is agreeable and nice. Situation is such for millions and millions of women. The way out is a hard struggle. Women who do not have a choice but to breed, feed and protect their honor which is also honor of man and family. There are tasks in society given to women on grounds of natural and on grounds of how things have been done before. How women should look like, what are feminine features and things to do. The whole gender issue should be addressed in technological language as women are much seen as objects and machines who are less than. Place of woman falls on her systematically and orderly without much questioning and without many wanting to change that pattern as it is suitable. This is how a factory functions, orderly producing brainwashed products where workers do not have a say. Case in many countries is that women have the part of reproduction and serving, which is fine if it is voluntarily chosen path in someone’s

151

life. Why such control over women is still possible? How the kind of social factory has place anymore? Why woman needs to be put into a position of a dog and why women stay in that given place and when situation changes new problems emerge as men don’t keep up with women? Choices provided by society play a big part in how women manage to solve their lives. Fear of violence, death and abandonment are reasons enough to settle to what other people want. Women who want to decide for themselves to provide for themselves can end up alone. For an uneducated woman it can be a challenge and scary situation to find oneself struggling in a dead-­end. What options are there, how strong are we in this kind of situation or prepared? Religions are dictating position and tasks of women and do not give women power in their lives and let them have bodies of theirs. Women cannot have themselves, especially not themselves. What is the soul of women? By denial and placing fear of punishment religions acknowledge female power within her proving of being afraid of her power. Keeping women uneducated and unaware of their power is a way to rule, but it is also way to keep society from evolving and stopping all people from finding what they could do and express. What she can do with her body and mind is too much to handle. Question is who is not able to control oneself? Maybe chaos and disorder will follow, maybe something no one else hasn’t thought and done before. Interesting is how the feminine and feminine desire realize themselves in this negative, because they are there. Prohibition of expression, suppressed individuality and contempt for the natural sex, incontrollable. Human life and body molded by God’s word, God’s word put in praxis, God’s judgment put in action by people. Dividing good and bad, holy and evil, placing burdens on people because of which sex they happen to be born. Deciding what is what, maybe not knowing the truth but thinking one knows being scared of change. Diminishing and minimising something that is very complex makes complexity even stronger. There are such contradictions in what is said, what happens and what is believed to be true it is no wonder there are conflicts. Contradictions via interpretation, to comprehend and put in order life and the representation of humans, we continue fighting in everyday life because we have free will, visibly. Paradoxes which are difficult to manage, to change and unjust to live by. An overall religious view is to see body and bodily functions as impure especially female ones and the world as such where spirit and soul matter and wander in search of perfection and harmony. It could be as if life is somewhere else all the time, is for someone else, in some other time and we in despair.

2.3 Movement, theory and action.

The word Feminism originates from French Utopian Socialist and Philosopher Charles Fourier 1837, the year of his death. [1.] Words Feminism and Feminist first appeared in public in France and the Netherlands 1872. Claims for women’s rights started to happen at large in action at the end of 19th century and beginning of the 20th century by Suffrage movement in Britain, New Zealand, Australia and in the
152

United States claiming women’s right to vote and stand for parliamentary office. It is still knowing how religions dictate place of women difficult to understand the opposition feminists have faced and face today. The amount of bitter hate and disdain against feminists, women claiming their citizenship and human rights that for some are less than that of men which is God’s punishment and judgment for all women. Feminists have been treated as lunatics and criminals lacking decency. Feminism as something that will pass. Those unattractive misfits, bald angry lesbians who hate men and behave like prostitutes, unattractively angry. Those who fear say anything to put shame on dissidents. Women who don’t and did not fit nor accept the society’s mold of proper, place of woman, continuity of males as kings nor rules of hypocrisy have been self-evidently painted malaise, harmful, insane, ridiculous, hysterical, marginal and difficult. Women who didn’t accept their part as underdogs began a feisty battle which became violent towards feminists. They began peacefully demanding their rights which did not work and they began to break windows. Feminism is first a movement, demonstration and fierce action demanding and fighting for equal rights and opportunities for all. It is a fight for possibilities to choose how to live as an individual with will and mind of one’s own and as a capable decision-making thinking person. Prejudice and historical echoes have made it so that feminism is not mainstream ideology even we are bound to it as a thoroughly society changing and questioning political ideology. It is not all that common to be working class feminist even labor movement is very much women’s and children’s rights movement. Common is to hear celebrities say of not being feminists but. Desire of theirs is to pose as strong women of the business and live as sellable products earning money that being an illusion of having control over their image and being strong is a facade. Powerful yes but how? How scared can one be and how manipulation is strength? It is too common to hear the denial and keeping distance to that odd and hateful religion­-like ideology that want women to be ugly, hating men or something. Ignorance is once again biggest prejudice creator around. Woman is desired as a body that brings joy for someone else but her and to concentrate on staying pretty and desirable as long as you can is one kind of power but is it strength?

After having put action out with positive results groundbreaking feminist theory started to develop and wonder position of women in society thoroughly. Feminist theory is a complex set of ideas on how genders function, are supposed to function, genders and sexes as social and cultural beings and constructions. Feminist theory is much as any academic work working and looking from the middle­ class points of view but is seen as radical movement still. Working class and middle ­class stay separately still and suspicious of each other; can they mix and work together without suspicion and prejudices and why the division is there in the first place, what is the class divide all about? What happens to equality in this picture? It is a vital issue for feminism how classes function and change, how work is seen and defined, paid and appreciated. Which classes will perish, shall there be new ones, what is the meaning of discourse over the class question all together, whom does class system serve and

153

what would world do without distinct separations. Colossal structures of research, work and education are there to be shaken. Working class (which still exists) is too scared to get radical, at least in Finland. Every society has working class of its own kind. Curious is how do they appreciate themselves, are appreciated and what kind of groups get made within. Education and work cultures reflect directly to position of women and rights of labor concern all of women. Feminist theory tends to float inside an academic bubble, thick walls round academies which may scare the common man. Feminist research does not address everyone as doesn’t science as a whole even though it is the meaning of science to be for everyone, serve welfare and the evolving of every man. Elitist academic towers can be isolating and again gaining position can be luring power element in academic competition. Academic position is much respected place to have. To talk only to certain kind of people about social change is an intriguing subject itself, matters of writing and talking but it is not enough to make that change happen at grass root level and be understood that the struggle is the same. Question is how and what message of change is put out, by whom and why? And how a change could be pursued if groups of people do not communicate with each other? It is clear change required does not happen within middle­class, in academies nor in theory. Question is what kind of groups of people globally are the ones who are oppressed enough and tired enough to act? Who don’t want empty promises, unemployment, dead-end future prospects, poor welfare and poor quality of education? Middle ­class and working class do not respect each other enough, know each other, speak the same language or desire to understand each other. There is mutual contempt there which stops multilevel interaction, compassion, understanding and collaboration. How could there be found mutual language and patterns for action which lack oppressive and biased hierarchical structures?

2.4 Unity what could it be?

Communist Manifesto published in 1848 demanded abolishing of child labor, education for all workers including women and children. The demand list of the Manifesto was modern, fresh and ahead of its time demanding equality, dignity and human rights for all. Importantly Manifesto stated abolishment of bourgeois individualism, changes to inherited position in society and right to property, which meant abolishment of slavery and exploitation of people, need to stop abuse of workers’ effort and time. It demanded progressively everyone’s right to work without fear, more time to schooling oneself and one’s family. Free development for each is the condition of development for all. [2.] [3.] [4.] Developed way of looking society and its people on idea level which was to be reality and revolutionary vision to be made come true, a utopia of a better world
154

within reach to applying all hopefully bringing welfare, well­being and prosperity. Demand for abolishment of bourgeois family could have meant a beginning for women to stand on their own and have multiple paths to choose from than only having one or two. Michel Foucault states in Foucault Reader, Rabinow, 1984 that bourgeois society before Freud’s inventions repressed sexuality and especially infantile sexuality to a point where society refused to speak of it or acknowledge existence of sexuality in children and women. Crusade against masturbation is a typical example of this as is giving diagnoses for women who in any way acted differently than what was the general ‘better’ judgment. Crusade is to the point essential word to use in contexts of bourgeois society and its determination concerning use of power over women and children and in general anyone who stands on the ‘weak’ side. Weaknesses strictly categorized, the weak labeled and stigmatized. Infantilizing women in terms of sex was the norm, female sexuality was beauty in statues, very fragile but obviously too powerful to let roam free.

As Communism firstly concentrates on abolishment of the bourgeois way of life and class and gaining global labor rights, feminism concentrates on ending sexism and slavery of women, standing for girls’ rights for education and rights of those in the marginal and  under threat because of their gender and sexual orientation. Feminism is against persecution, against mental and physical torture. Questions about difference and what is the difference between and why should it be pointed out are the core issues. [4.] Both ideologies, Feminism and Communism have interesting similarities in being hated, bigotedly stigmatized and activists persecuted for demanding basic human rights and equality. Focus and determination of ending dictatorship is admirable, needed and springs out from harsh reality and experience. It is good to bear in mind that slavery was ended by law 1723 in Russia where poverty has been more of a rule to this day for the large part of the population. Position of women is questionable in a macho culture self-evidently. [3.] [4.] Worldwide slavery has not ended nor extreme poverty and injustice nor exploitation of work nor abuse of women and children nor of those who do not fit in tight gender boxes. Strong political global movement and revolution is much required not as a local act but as global aggressive action (aggression here does not mean physical and violent warfare and question remains how to address anger that is boiling). People are more globally active and maybe even more aware than ever therefore it is appalling problems as extreme poverty and crimes against humanity such as human trafficking and slavery of maids exist. It is intolerable there is resistance against the demand for human rights. [5.] Feminism is at the moment making strong, new and active movement especially in Europe. Taking stand nonviolently and loud as hell.

155

Feminist movement Femen is fighting on the streets facing fascists, ordinary street men, politicians as well as the police, who continually arrest bare breasted women shouting Fuck your morals, God is a woman, Ukraine is not a brothel, in gay we trust, Nudity is freedom! Strength and visibility of such fearless action and devotion to the important cause is impressive, appreciated and joyfully effective. Feminism should be exactly that and in there, on the streets, in demonstrations, during world cups which lure prostitution to flourish, in places where world leaders meet to make people in suits face anger, attacking fashion shows to let them who exploit hear out those who really have an important message: Listen to those whom you abuse and manipulate! We are many and we force you to listen. Feminism is activism, sextremism, distraction, interruption, disturbance of status quo and destruction of seemingly comfortable balance breaking that clean surface. It is an unforgiving demand in itself and notion that women have to take their place to be heard, fearlessly speak out standing tall. Feminism is demanding abolishment of sex trade, acknowledgement of the problems which women globally face, abolishment of sexism and punishment for it, concrete demand for separation of the church and state, legalization for access to free and safe abortion, women to have decision over their bodies and work, punishments for rapists to be heavier than they are. It is demand for respect, justice and dignity. Feminism is demanding human rights and lasting social change to all human beings, environment and animals. It is one of the most important global movements at the moment and the importance of change shows in the way Feminists are treated. Importance of attitude change is immediate. Importance of finding conformity a repulsive tool of oppression and fascism. Importance of learning how fascism works today and manifests itself daily in ways of monitoring, dictating, suppressing and manipulating. Place of women is displayed by showing hate against women, against Feminism, stigmatizing those who dare to speak up and act against oppression. It is one of the most important issues globally to make concrete change to better lives and rights of women, minorities and children. [6.] Situation is angering and change is slow. Hierarchy, power and position of church is immense dictating places of genders, how people should live, what is right and wrong. Religions and dictators are obstructing development of human rights for people to achieve better quality of life, better treatment and appreciation of women and children as individuals and people. [7.] I see divisions very clearly anywhere, personally and generally and I refuse to be what I should be by my sex and gender traditionally, ordered by someone who is to be above me because he or she can. I can do nothing but go against. Change is coming and there is no other way.

156

Links to the books read and which are to be read over and over again. Communist Manifesto is a recommended reading for those to whom the word communist is a curse word, to whom everyone who is on the left is a communist and communism equals to mass murder and oppression. People use philosophies and ideologies to force their personal interests forward in the world, this has been true before and is true today. It is not necessarily fault of the philosophers and dissidents.

https://www.globalgreyebooks.com/communist-manifesto-ebook/

https://monoskop.org/images/f/f6/Rabinow_Paul_ed_The_Foucault_Reader_1984.pdf

Chomsky answers by returning to other dimensions of universal human nature and reason. In his opinion, there is a universal human need for creative work and free inquiry. The possibility of satisfying this need is stifled in our society. Given modern technology and science, Chomsky argues, the means are currently available to overcome the alienation and drudgery of labor. If this has not been accomplished, the fault lies not in science but in the social and political organization of our society.”

1. https://en.wikipedia.org/wiki/Charles_Fourier
www.wikipedia.org/Feminism 18.12.2013
2. http://www.marx-seura.kaapeli.fi  uusi linkki 12.8.2018
3. https://www.skp.fi/asiakirjagalleria/kommunistisen-puolueen-manifesti 18.12.2013, 30.10.2013 Kommunistisen puolueen manifesti pdf.
4. https://en.wikipedia.org/wiki/Slavery_in_Russia 30.10.2013
5.http://www.tulva.fi/blogi2.php?aid=116088 by Lauri Punamäki ja Emmi Vähäpassi 22.11.2013 Naisunionin pohdintaa miksi miesten pitäisi sallia liittyä feministiseen järjestöön 6.https://www.facebook.com/FEMEN.International 18.12.2013 Feminist organization fighting for human rights worldwide! Their breasts are their weapons. Originating from Ukraine making fierce action against patriarchy rule and exploitation of women.
7. https://www.bitchmedia.org/post/on-our-radar-feminist-news-roundup-82 21.11.2013News post by Arielle Yarwood fight is far from over, fight for women to have right to their bodies, right for abortion
8. https://womanstats.wordpress.com/?s=state+feminism 21.11.2013 woman stats project, Feminist blog/ column about state feminism in political use during Cultural Revolution in China
9.https://www.salon.com/2013/05/07/how_to_fold_a_thong_a_straight_man_working_at_victorias_secret/21.11.2013 article by Christopher Pilny for Salon
10. https://www.theatlantic.com/international/archive/2013/05/topless-jihad-why-femen-is-right/275471/20.12.2013 by Jeffrey Taylor article of Femen demonstration in Belarus, demonstrators were kidnapped, tortured by secret police. 11.http://en.wikipedia.org/wiki/Third­wave_feminism 14.3.2014

 

When is revolution, irrational right and wrong, 2014. A collection of essays and poems here online where revolution takes fire, writings in doses.

Foreword: With corrections on language and added thoughts in 2018. Revolution is a moving, evolving thing difficult to define, events are not enough, so what is? I am in hopes that mankind takes up with my plea and effort to rethink revolution the act anew. Humanitarian catastrophes and environmental disasters make the world move at frightening speed to destruction. I’m sure you have noticed. Has it hit your way already? Agreements to do something in ten years is ten years too late. And I am the tool here or am I a button? Revolutionary object ready to hit, instrumental feminism is not just jargon, right. Some people don’t know what hit them or will hit pretty soon. Later.

Abstract
Digging into concept, act and idea of revolution, which we all have constructed in our minds to mean a specific kind of event, maybe we take it for granted what revolution means and understand it plainly as an aggressive social political chaotic act. It is a mass event and making revolution is a necessity setting the world to understand the inevitability of change on attitude level, in action, on every possible level. Though we live in already revolutionized world it is an issue always constant and acute.

I have taken feminist perspective into idea and act of revolution, into changing the world more democratic and equal which work is done around the globe by many as we speak. What are the results of work of activists, dissidents and artists is being on display in social media and other media how things spread fast. My means in comprehending and making the phenomena and act of revolution are written text and art which both have an important role in making social change visible, worthy and active. Easily spreadable manifestos, columns, articles, slogans, songs, poems by which everybody can contribute and be heard. With this work I agitate people to do revolution of wisdom, it takes all of us. No one can and must not be excluded. Happenings of chain reactions for common cause await. Cause of and for us all is to end poverty, exploitation, suffering, abuse, ruling of liars who call themselves bankers, politicians, businessmen and journalists. I wish to bring fire in form of texts which I also have published on my website www.hennajoronen.net. My topics in this thesis are feminism, human rights, war, emotions in making revolution, environment, injustice and historical insights to social reforms, writing political poetry mixing experience and desire, how experience matters, trying to understand despair, birth mechanisms of aggression and violence and why the world is in a situation as it is.

Keywords: expression, experimental, riot, rage, abuse, social rot, corruption, economy, revolution, feminism, poetry, ekpyrosis, world order, war, violence, aggression, emotions, hate, capitalism, communism, ideology, YouTube, Wikipedia, information, knowledge, disinformation, fake news, news

Poetry of mine.

1.1. A questionnaire because I am lost.

How does one experiment academically including one’s art and knowledgeable information to make worthy observations? To make solid worthy new information to follow, think, argue with and comprehend by other artists, students, academics or anyone. Everything is information, there are signs and signals and we have to be able to understand what is going on now and what has happened before. We live in flood of information. Radio­activity is information to our cells as is sunlight and we know this because of scientific studies and results offered for us. I want to be that kind of researcher but I have a brain of an artist. Is this equation impossible: I cherish the contradiction.

Do I discover new information with my current work and how do I measure? I need to have a question to which I try to find an answer. I ask When is revolution? How can I answer to it other than it is ongoing and never­-ending? And how do I know that, what are the measurements? Revolution in my mind is a fact, world is revolutionized and image of the world is made by people who have taken risks and trusted their visions and capabilities. My task is to make this notion of possible comprehensible, the revolutionized world because it is not self­-evident and yet it is present and true. Revolution is to make noticeable positive change which would be commonly happening via people and for people learning their possibilities with their active involvement changing societies for better and making societies function to benefit all. How to make impossible possible?

I need to pick up the parts, acute parts of and for revolution, where the power lies, how does it lie, the idea of power for me and pass the ideas molded forward after seeing and thinking through thoughts, situations and images that revolve and float in the air. My interests one being change of which we talk about, the inevitable and absolute and fear of change, objects of change, forces against it and why it is a mantra. The other is how via accomplishments of revolutions that have passed we come up with new ones and how does idea of making revolution vary. Which deeds make revolution, a revolutionized society and thinking? Which words make it? Is it who speaks them and how? Is it just a decision and dedication to one cause and what that cause can do, choosing a side? What kind of information is important to know altogether and include in writings about making revolution, a manifesto and thesis put together, because I intend to do revolution as I go. One question is how aware are we of the change that we make? To seek change, one has to know what needs to be changed and how things are to be altered. Talking is not enough.

8

How does one make an artistic test and how is it research? I have to see what happens. That is what I normally do with my art or with anything I try it out. I can try assume how people might react. Fact realizes itself when people react to what they have witnessed, reaction is evidence, but how right and truthful reaction is. I hope reactions are for the better. How does written text shape the visual world (seen, looked at, observed) and how is that impact and possible change measured? It takes time. What does a poem do? I should see what has been written about poets’ works before, what kinds of results have researchers come up with, what have poets accomplished? Poets scare rulers because they are fearless and listened to.

And as my work is a manifesto shouldn’t it be where people are making a statement, online? And what is that, the internet, one big revolution? I question myself as a writer, student and artist and do not hope to see my part as a preacher of one-sided truth but see the issue at hand from different standpoints. To be a hammer, hand, vein, blood and hit. It is what revolutions usually fall down for, bloodshed, for having one-sided truths, war, icons to follow believing in themselves more than in justice, short-sidedly. Should the question be, am I ready to die, is that what it takes? It so often seems to be. Question of how to analyze and evaluate artistic input and output, what makes a sufficient academic thesis in the context of artistic research, in context of social change? Matters of subjectivity and objectivity on what there is to gain, the subject of interest and matters of facts found.

Just like revolution?
Should I explain what is a poem? Is a poem serious and reasonable evidence of something or is it just something thrown in the air because I felt like it? To comprehend a poem, how they should be understood as there is no formula, no rules in contemporary poetry which idea suits revolutionary mindset but not necessarily making a social reform? Poetry is constructed out of abstractions and of pieces what is, what there is as there are all possible ideas, things and deeds in the world to be thought and played with. Revolution is to rearrange and solve, make crystal clear solutions. What is it to write creatively and could it be done plausibly in academic frame and still call it art? More important question is reliability, seriousness and trust-worthiness that there is weight and goals. What does a poem prove is individual experience. And who is the judge of artistic work? Measurements are how the art effects and who is the poet, what does poet want and who is listening. Does it have to be judged or praised in context of art? What is judgment in this case may be silence and value of judging can be in making a change that things stay unchanged. For some people who is valuable. What are the measurements I should use other than my gut feelings and understanding of ill people make in the world, situations of the vulnerable, of poverty and struggle, point out things that are told over and over again in the news and what are the means to measure my work accomplished other than see what happens. My success or failure, my personal view in public what does it do? What is the relevance?

Academic work is about making observations, writing them down, comparing and measuring results and reporting those results in understandable accurate way. It is the most difficult part of this work for me since I have written my essays with personal agenda, personal world view and with a goal of making a revolutionary impact, boldly and just like that aiming at the objective attempt to the general and political away from personal. I have been my making conclusions and putting knowledge found as I see them happening trying to find the truth and what is right. In this sense my thesis is experimental, individual furious plea leaning on evidence I have felt is true, wrong or out-of-place, read on the internet and in books and it sounds like what is happening online all the time, doing something based on feelings and personal observations. What kind of knowledge have I found other than that? I have become dedicated to the causes of environment and human rights. Have I contributed, created and given something worth-while and new or is it just an individual learning process of how to write an academic work and how to find information? Is that the whole idea of Master of Art­ thesis, to learn to repeat? It is a difficult task in every way because I

9

am determined to make a collection of writings of original and heavy contents. Effort, mission and piece of work may seem obsessive, chaotic and full, understandable and disorderly in purpose. Naivety is part of revolution, the hope for the better and belief in one’s vision, overcoming powerlessness. Enjoyment of making mistakes is there as I live for them, the individuality of imperfection and having joy over not feeling shame for being blunt. To have that error made guides without desire to correct. To write poetry demands desire to wonder, stop and wonder, pause. To let need to write fill me. Writing things down, anything, especially insignificant indifferent and small. The profound, the opposite, the shallow, unique and not at all. It is fearless expression, anarchy of language, curious possibility of finding voice of one’s own. Poetry as a method of linguistic expression has interesting element of time in it. What was it that passed us by. Time experienced and lived, remembered, crystallized, to understand what was it that happened and is happening within field of social change globally, within us and around and be part of it which is indescribable and new. How can I analyze all of it is to follow the patterns people make and look to the future as masses move humanity forward and what kind of influence has our past made without me needing to analyze revolutions thoroughly? Events of revolutions that have happened and have been analyzed many times over. How necessary is it for academic reader to know my past and my involvement in doing art since that is from where I write? Well it is there, art, in every manner and the way to perceive.

1.2. My ground, why I write and what do I seek to achieve with my work.

I declare in my poems freedom of expression and speech, freedom to experiment, fearless daring, which is what one may ask. My poems are not fiction though they move in landscapes of fantasy and nonsense, sudden randomness and subconscious. Notes, fragments, ideas, pictures which words and alphabet make. Poetry is heavily included in the vast context of revolution which we live like a stage act. Revolutions seen as massive mass of energy, battling and tearing emotions, insane, desperate and violent. Revolution is a body of work individually and communally, forceful in labor, demanding rights and responsibilities, setting obligations, people fighting to survive but what do they ask of themselves or demand of themselves to do the impossible? Revolution can be life-threatening.

Poetry has long tradition in making revolution, of being involved inventing and changing the world by mocking rulers, telling sides what is visible and invisible, what is being told what is not, making satire, giving voice to those who are not heard and listened to, what is unknown or secret. Art is made to make people see and feel, raise compassion, awareness, hope and to set unity within people. Poetry can be very personal moving towards the political. Political as personal to me is frank, active, direct and true (realistic in its horror, daring and irrational weirdness). Honesty with promises kept is asked of politicians but honest making of politics is not happening in the real world. It is something required of a

10

poet, of everyone, what is left unseen and unsaid. Honesty and all the good promised seem to fade in repeat. Poetry is and should be something expressed without hierarchy, manners, protocol or anything hindering or obstructing wordy bullets. Poetry is  expression that is thought to be delicate, anarchy and agitation is a dangerous game,  game of language as is politics, curious possibility of finding voice of one’s own. Scribbling, writing anything without thinking it being trivial or maybe it is. When is trivial meaningful, when there is power in the smallest detail tossed aside, is an interesting thought. What do we toss aside as unimportant? It is making one kind of revolution in our time of effective productivity; to stop and wonder, for how long is for you to decide. Who decides what is meaningful? What is a good time and what is enough time? What is long enough and what is heavy enough?

Poetry exists as revolutionary, private and/or public act, a note revealing secrets, uncensored and an inexpensive way to use language for anybody to practice. To express personal thoughts and emotions, situations, personal experiences, personal sensitiveness, fragments of time. Way to use words and to find words, find sentences, find imaginative verbal images. To say forcefully, look for energy in how to say and what does it mean to say or whether to say at all. Appealing to unreason combining reason, sense, irrationality, dream­like visions and concrete reality, seen and unseen, short or long. For poetry any area of life is not unfamiliar. I personally have been influenced by several exceptional, original and unique artists. As I think of my influences they all seem and have been very revolutionary and have gone up-stream and strongly against the system, against stream of banality in their lives and in their art. What comes to poetic influences I have searched and found before are Finnish, Russian and several artists from South­ and North­ American countries that have made an impact and stayed with me. Impact is lasting, profoundly emotional and intellectual. Their message has been encouraging, hopeful and sincere. One person can make an impact that makes a difference.

1.3. Reasons to wake up, rise up and write

During military coup in Chile September 11th 1973 Salvador Allende was killed after being elected for the first Marxist/Socialist president in the world in democratic elections. It is one of the military takeovers which has stayed in my mind as pictures and as an event. Refugees from Chile began to immigrate Finland in the eighties. There have been many documentaries about Chile turning into a dictatorship shown on Finnish television. Life before and after Augusto Pinochet. Tanks moving on the streets, men with machine guns, military outfits and sour looks with dust moving in the air. Movie House of Spirits by Bille August (1993) [2.] based on Isabel Allende’s novel is situated in those times and events in Chile. Both the novel and the movie tell vividly

11

what happened like kick in the face. It is a short bridge to poet Pablo Neruda (1904­-1973) friend of Salvador Allende, to Neruda’s exile in Europe from Chile in 1949, murder of Federico Garcia Lorca 1936, civil war in Spain 1936­-39 and radical movements which were triggered very much because of the Spanish war and fascism raising. There is a bridge to a Peruvian poet César Abraham Vallejo Mendoza whose poems are leftist and political (1892-­1938). I have learned to know him as César Vallejo. He published during his life only three collections of poems but is known as a radical reformer of poetry in his country and abroad. Texts of all those poets have been major influences politically and artistically to me and are very much respected globally no less for being shamelessly political.

South America as mentality, emotion and state of mind in pictures and in written texts has been inspirational and continues to be. There is vulgar violence, brutality, misogyny, but yet hope, colors, joy of living which I can relate to and admire. Same goes with Russia. It is an opposite to Finland in many ways, but we share some similarities, neighbourly love and curiosity towards each other enough to like each other. The amount of sheer aggression and violent behavior there is, is appalling colliding against with beauty which is heartbreaking. Life is short and full of pain. Can that be beautiful?

It is there in every day like a habit, a necessity and right to have, aggression. Violence which is due to macho culture, politic making, poverty and exploitation first because of Europe and then the United States. What comes to South­ America it has been under many rules and dictators. The US today has trouble on many fronts because of the flow of immigrants and drugs coming from the south especially after the US having declared war on drugs, which according to the critics is waste of money and effort as are many battles US likes to fight. Because the US has been interfering politics in all South­ American countries during 19th and all of the 20th century it is in trouble: morally, financially and politically. Assassinations, financial aiding of dictators, coups, terrorism and civil wars that have happened the US has been involved in brutality one way or another dictating how South­ America should be ruled. Chile is a very interesting case in this respect. It has been manipulated by the US long before 1973. For the record Chile declared independence 12th of February 1818 from Spain.

During short presidential era of Salvador Allende starting 1970 in Chile much of the banking sector was nationalized. ” Many enterprises within the copper, coal, iron, nitrate, and steel industries were expropriated, nationalized, or subjected to state intervention. Industrial output increased sharply and unemployment fell during the Allende administration’s first year. As a result, the Richard Nixon administration organized and inserted secret operatives in Chile, in order to quickly destabilize Allende’s government. In addition, American financial pressure restricted international economic credit to Chile. ” [1.] Sounding familiar and infuriating. This piece of history taken from Wikipedia says something to the point what comes to interfering economical balance and making it benefit interests of one. Has anything changed? No.

What does this got to do with poetry or revolution? What does anything got to do with art? Everything. Art is a powerful tool in making appearances. What can an artist say and what kind of topics are there for artists to go through, look through and comment, satire and mock, bring on spotlight? Same miseries affect artists as anybody. If there is possibility to give voice to that misery that is a lucky chance for revolution and social change? People like to listen songs and read texts that tell of their lives, what happens and what has happened. Stories and emotions unify. Are artists still as dangerous free spirits as before or under capitalist monetary powers like every merchant?

History and what happens now in the world has got everything to do with art and my work. Art has been and still is cultural beauty, aesthetics and productivity harnessed to serve those in power. Art luckily happens also outside power circles, money rings and clichés. Outside meaning usually a counter­force, counter­ voice, revolutionary art has always come from the marginal, different, waking up, striking and breaking beauty standards, in other words ass-kicking. Regardless of does it get financial aid or recognition it happens and needs to be made such as street art, performance art, activism and any other outsider art. Internet has proved to be very needed and useful tool in getting voices heard. One of the most revolutionary inventions of 20th century uniting expression in good and bad excessively, notoriously in good and bad, democratically in right and undemocratically in wrong. Writer can publish one’s texts without anyone in between and audience can be enormous or small as the impact following the contribution. It is a new possibility for an artist to create. Possibility of inexpensive, instant output and feedback, of finding collaboration and new ideas. Internet is innovative and connective tool of changing how we interact with each other and within societies. How does it change us? What is the change we like to talk about? We have to find the best ways of making the world democratic and equal? Is equality the aim? It is an issue of everybody. everybody seems to have an opinion on every matter. How valid feelings, impressions, personal agendas, opinions are is an interesting case of what do we want. Do we make the same mistakes over and over again? War and violence are something we make nonstop. That is what we believe?

1.www.wikipedia.org/SalvadorAllende/Chile/CIA
https://en.wikipedia.org/wiki/Military_dictatorship_of_Chile_(1973–90)
https://en.wikipedia.org/wiki/1973_Chilean_coup_d%27état
29.7.2018
2.https://en.wikipedia.org/wiki/The_House_of_the_Spirits 29.7.2018

Responsibility issues what comes to speaking, what is an attack and what can be tolerated: a personal take on communication between humans. Speaking is a performance.

We evaluate each other for how we speak. What do you say of that person over there, what do you say of yourself and what is the world like in your speech. What kind of content you produce, what kinds of pauses there are, phrases, language, style, what kind of text is produced and is thought through, what comes out when we speak, in what kind of voice. What does a voice do: it scares, threatens, is too silent or has found the perfect balance. Voice has to be firm and loud enough. It has to reassure the listener, but not too much noise please. Too much is a threat and tone of voice in which we speak has a meaning. Sometimes one has suppressed one’s voice that shouting may be the only way to express and make a sound, which has made me wonder the sensitiveness of how we must police our levels of voice. It is curious that to find a voice one can find it by raising one’s voice, by shouting. It scares people, so do it alone or in a group who understand your quest of finding a voice. The evaluation happens instantly and our conceptions of the speaker influence a great deal, what we expect of hearing, what do we think the speaker means and what do we think of the speaker. How open can we be towards someone else’s message and what does openness mean, is it that we agree to listen. Reactions are the ones we are hoping to get. We are open to listen, make note and respect or just pass? In how many ways can the spoken be understood is the same as how many ways can the nonverbal be understood? What are the things that interest us in a speaker, why is she or he appealing to us and what are the things we pay attention to in anyone? It is safer to blend in, go with flow, try not to irritate. To disagree can be daring nowadays. We must have a personal interest of some kind and we like to think the personal is correct, true and something to guard.

I have always been pointed out that I don’t speak enough which has clearly been a flaw. As a child I barely spoke at all. In terms of speaking, it is interesting to use myself as an example. Pretty girl does not speak, she just looks pretty. That can be a task that is enough. When women and girls speak out their minds, it may come as a shock. Since now I speak whatever I feel best, I also like to provoke and enjoy havoc caused, but it does not mean I would not mean what I say, I just speak my mind without censoring myself. If people’s ways of thinking get disturbed, I am thrilled to see what happens. Silence is a place of an observer, but it also is accepting one’s place and the place is not defined only by you, but you yourself remain evaluated nevertheless. Silence is a place of hiding, of suspicion, that there is something wrong with that person or there is nothing to say. Silence can be taken in many ways, what it means, so why not ask rather than make up something coloured and biased. Silence is appreciated in Finland and it is a weird mix of inability to talk and enjoying silence, not being bothered by it, but still many are. I can be very silent which for many strikes as scary and odd. Talking is the way for us to express ourselves, self-evidently, just like that, bluntly or very considerately. It is a matter of credibility, fun, entertainment, socialising and status, often that clearly is not speaking like it mattered, but as if there are compulsive reasons to produce speech to avoid feelings of emptiness, loneliness and feeling of being left out, for example.. It is not enough that you speak, you have to speak of right, accepted issues in a right accepted way, which when problematic is avoided, can begin to feel like a straitjacket and going round in circles. Why do I have to follow this system and rules of speech and why fear is something one feels.

In a crowd of only men, it is weird to speak as the only woman. You stick out. In a crowd of working class (or not-so-much-educated people), one with education sticks out. It is even worse when you are a woman. What kind of issues concern me, what can I say in the end? Well I avoid the personal and like to concentrate on social and political issues, art and what else is there than the self..Female voice is an interesting one, what comes out of that mouth, what is it worth and what does it tell of a person. Blame there is is an interesting issue to take under microscope, as it exist in a way of a power tool. People like to invent things, analyse, read the person, often wrong. The person who does not take part in conventional manner, disagrees strongly or stays an outsider must be labelled. It is a place of constantly fighting against bias and wrong information. You have not tried enough to claim your place which place is claimed by claiming respect and there are rules. How do we get respect, what do we have to do and what do we have to be like to be worthy? How much respect is worth having in a lookalike world that seeks to be liked? It has always been a wonder to me as respect falls on others and escapes some of us. It is about system of values and changing that system of thinking.

When young, I found it so that my speech was meaningless, because of my age and because of my gender. I didn’t have a voice, I was invisible, but I existed, which is a place for artistry to come out. I found value in being a freak and a language I could speak. Those who do not speak, are stupid is the very often felt judgment, which is weird in a country that values silence. Today in cacophony of talk, those who are silent, seem to be a blessing. Everyone has an opinion and has to voice it. It is a very straightforward method which we call social. Again those who make the most noise are the most noticed and listened to people. My way of staying outside feels natural to me, although it is odd for most people. I have not participated in the ways people usually participate and engage, still I don’t think of myself as anti-social, quite the contrary. Silence is serious and not so much fun…Your fun is not mine either.

In human relations one’s space has to be taken, it is not given. When one is not interested in spaces that exists to be social, one should still try and engage, it sounds like a problem and an effort. Now that I don’t hesitate to speak, I speak of wrong issues and have wrong kind of opinions. Human relations and codes of communication are somewhat interesting, difficult to master, especially jumping to conclusion strikes me. It is so easy, so please try to avoid, if you can. You have to know human way of thinking to use communication skills correctly, that is social, but it is also manipulation. It is about psychology and authenticity, or ability to look like authentic and reliable. It is about learning ways of communicating, the correct ways, knowing how people think and what are one’s own goals, because there are always personal gains. I laugh too loudly, it is a flaw. I shout out when everybody else is quiet, it is weird. I think I like myself. lmfao

Essee: Maisema televisiona, televisio maisemana. Sirpaleisen maailmankuvan hallintaa, mahdollisuus sekä pakoyrityksiä.

1.Maisema televisiona. Henkilökohtainen.

Katoamista on yhdessä hetkessä olla läsnä ja toisessa olla olematta, poistua ajatuksellisesti, mentaalisella tasolla. Mitä tämä poistuminen tarkoittaa on kiinnostava ajatuksellinen inhimillinen ja intiimi kuvittelun paikka. Ryhdymme pohtimaan vaihtoehtoja ja kysymyksiä. Kun muut eivät sinua enää havainnoi tai oma havaitsemiskyky menee pois päältä, lukkiutuu, onko siihen joku korjattavissa oleva syy ja miten paljon meidän on oltava läsnä, paikalla, tavoitettavissa, olemassa, selitettävissä.

Kun ihminen lukitsee, tai lukkiutuu siihen voimatta itse vaikuttaa, itsensä itseensä omasta tahdostaan tai tahtomattaan puhutaan kadonneen puolesta ja annetaan syy: autismi, muistisairaus, inho, masennus, hermoromahdus, luonteenpiirre, vaikea ihminen. Mikä hänelle tuli? En tiedä, missä hän on, häneen ei saa yhteyttä. Siinä on yhteys kuolemaan. Lopullisuuteen, kysymyksiä kuten palaako hän ennalleen ja mitä tapahtui, päättymättömyyden tunne, umpikuja, epätoivo, epätietoisuus, unohdus, kaipaus, anteeksiannon mahdottomuus, vastausten löytymättömyys, epätietoisuus. Katoamisen tapahtumaan liittyy kohtaamisen välttäminen. Ei voi katsoa kadonnutta silmiin. Tapahtumaan liittyy useampi ihminen, tapahtumasarja, tarina, kuka havainnoi ja mitä, kuinka muut kokivat sen mitä tapahtui tälle yhdelle ihmiselle tai kiinnostaako ketään. On joku jolta on jotakin hävinnyt, on joitakin joilta on joku hävinnyt, joiltakuilta on kadonnut oma itse. Katoamiseen liittyy tutun menetys, varmuuden katoaminen. Jostakusta tulee kadonnut. Katoaminen on henkilökohtainen tapahtuma, muutos todellisuudessa, poissaoleva ja aukko jolle ei ole vastauksia. Oman todellisuuden muutos. Kohtaan kadulla tuntemattoman ihmisen, vaihdamme muutaman sanan ja eroamme. Emmekä tapaa enää. Kadonneen kohtalo jää avoimeksi, satunnaista tuttua en ehkä jää pohtimaan.

Katoanko minä? Joka päivä? Vai tuleeko minua lisää? Kuinka minä katoan? Milloin katosin? Tulinko takaisin? Kuinka pitkäksi aikaa katosin, missä olin? Mistä tai keneltä olen ollut kateissa? Katoaminen on tuhoutumista. Tietymättömissä olemista, jonkun olemassaolon lakkaamista, poissaoloa, jonkun tietämättä missä, epätietoisuutta, joku on jäänyt kaipaamaan jotakuta eikä tiedä mistä etsiä. Kuinka ihmiset katoavat? Jotkut katoavat omasta halustaan, jotkut kadotetaan, joistakuista ei kuulu mitään, joitakuita ei näy, toisilla on joku toinen. Itseaiheutettua tai toisen aiheuttamaa. Sairaus tai onnettomuus on heille tehnyt tämän. Jäin kaipaamaan. Kadotus on helvetti. Kadotettu on helvetissä, ei tietäminen, epätietoisuus, tiedon pimittäminen pitää meidät rauhallisina tai saa aikaan rauhattomuutta.

Paul Virilio puhuu Katoamisen estetiikassaan (Esthétique de la disparition 1980, suom. Katoamisen estetiikka) hetkellisistä katoamisista, joita tapahtuu jokaiselle joka päivä. Hetkiä, joille annetaan selitys kuten olen väsynyt, ajatukseni ovat muualla tai minulla on monta asiaa mielessä. Jotta syntynyt vaikutelma ihmisen tilasta ei olisi poikkeava on selitettävä. Meidän on saatava selvyys miksi poikkeama tästä normaalista johon olemme tottuneet tapahtuu eli kun on jonkunlainen ‘vika’ olemassaolossa. Poikkeama ajassa ja käytöksessä, hetkessä. Jokin outo ja pelottava, hallitsematon joka tarvitsee selityksen, koska outous on merkki ettei kaikki ole kohdallaan. Hetkiä, joina ei ole paikalla, eräänlainen pidennetty sekunti tai tunne siitä, että aika pysähtyy. Sellaista hajamielisyyttä voi tilanteesta, katsantokannasta ja ihmisestä riippuen kutsua kenties autistiseksi, joka vähättelevästä sanasta ja ajatuksesta huolimatta on tavoittelemisen arvoinen tila. Olla eksyksissä, hukata jotakin, etsiä jotakuta. Kammottavuudestaan huolimatta on pyrittävä tilanteisiin joissa voi kadottaa ja hukata itsensä tai tavaransa.

Sellainen riippumattomuuden, vastuuttomuuden, painottomuuden, ilman lupauksia ilman kamppailua hetki. Elintärkeä luovuuden, ymmärryksen, tietoisuuden ja itsensä ymmärtämisen kannalta. Taiteilijana koen nämä ns. tyhmät hetket oleellisina osana työtäni. Muut ovat huomanneet, että toisinaan olen hajamielisessä tuijotustilassa, jossa oleminen on minulle tarpeellista ja kaunista, koska se on tuskallista ja teen oleellisen eron siihen mitä minun oletetaan olevan ja mitä olen, haluan olla, mitä suljen ulkopuolelle ja mitä otan vastaan, teen vastoin sitä mitä minun oletetaan olevan. Ympärillä olevalle se on kummallista ja vastenmielistä tuijotusta, toljotusta, mitään tekemättömyyttä, tylsämielistä, tylsää, hiljaista jne. Tällaisesta tilasta saa helposti syyllisen ja viallisen olon. Syyllinen sanomattomuuteen, tilan pilaamiseen, haaveiluun, mitääntekemättömyyteen, unenkaltaiseen tilaan keskellä päivää tai aika vain kuluu. Jotakin samaa on vaivautuneissa hetkissä, tai että käsillä on oltava tekemistä istuessa tai on puhuttava vaikka ei ole mitään sanottavaa. Lue lehtiä, katso tv:tä, vilkaise kelloa kun olet odotushuoneessa, huokaile syvään, vältä katsekontaktia, taputa jotakin, maiskuta pastillia, juo kahvia, keksi aihe josta puhua. Liikkumattomuus vaivaa, vaivaannuttaa, siinä on jotakin vikaa, koska se on kuin ei mitään. Mitääntekemättömyys, muttei mitäänsanomattomuus vaikka on ei mitään.

Katsominen, vilkuilu, silmäily, tuijottaminen, töllöttäminen, josta pääsen aiheeseen töllötin. Katsominen on luonut elämän sellaiseksi kuin me sen nyt näemme ja luulemme näkevämme asioita joita ei ole. Näemmekö oikeasti sen mikä on edessämme? Näkökyky on evoluution tärkein aisti. Silmättömänä on vaikea olla tai no, mistä minä tiedän, ehkä se on helpompaa, mutta emme olisi mitä olemme. Mitä näkeminen on? Suoraan wikipediasta lainaten: “näkeminen tarkoittaa havaintopsykologiassa näköhavaintoa eli näköjärjestelmän kykyä tulkita valon välittämää visuaalista informaatiota. Se on silmänsolujen kautta kulkevaa valoinformaatiota aivoihin. Tieto tarkoitti alunperin näkemistä. Näköhavainto voi syntyä myös ilman näköärsykettä.” Näkeminen on kokonaisvaltainen käytäntö, tapa hallita elämää, selviytyä siinä. Jokainen yksilö näkee yksilöllisesti, yksityisesti. Kuinka jakaa se mitä on nähnyt?

Osa omaa taiteilijan työtäni on ikkunasta ulos katselu, joka pitempi aikaisena on tuijotusta. On ymmärrettävä ettei tarvitse muuta. Tuijotus tai katsominen on luonteeltaan yhtäjaksoista yhden kohteen tarkastelua, siis aktiivista lähes liikkumatta. Siinä on mukana rentous ajatuksella että tämä on väärin, poissaolevuus, aika, syyllisyys ja jännite, keskittyminen siihen mitä edessä ja ympärillä, siihen missä olen, millainen tuoli tai asento on, hengittämiseen, puseroon, olemiseen hetkessä haluamatta muualle, olemassaolon ymmärtämisen yritys ja mikä on se asia joka tähän hetkeen liittyy. Keskittyminen ja häiritsevistä ajatuksista pois pyrkiminen eli vaatimuksista itselle. Häiriintymättömyys. Tilanteeseen keskittyminen. Mitä on olla osa maisemaa jota katsoo. Mitä on olla osa tai kokea kuulumattomuutta? Perusolemassaolokyselyä, mitä on olla, mitä olla tässä, mitä oli äsken ja mitä se on nyt. Ikkunakokemuksen voi ajatella ohjelmana, se jatkuu. Se on tuotettua, etenkin kaupunkimaisema tiettyyn pisteeseen. Minä kuitenkin lopulta luon sen mitä katson, mieleni luo. Minua ei hallitse annettu aika. Minulla on aikaa ilman aikataulua. Valo hallitsee sitä mitä näen. Pimeällä en näe samoja asioita tai samalla tavalla, mutta näen. Näkeminen on oma tapansa olla maailmassa.

Istuessani nojatuolissa tarkkailen valon vaihteluita, ikkunan likaisuutta, likaisuuden asteita ikkunan eri kohdissa, eri päivinä, valon siivilöitymistä, auringon ja katuvalojen, autojen valojen liikettä, ohimenevää ääntä, joka sekin luo kuvan. Tv-ruudun välke jää pois ja sähköisyys, tuotteisuus ja hälinä,  mutta jotakin kiinnostavan samaa on näissä ruuduissa. Lumisadetta saa molemmista, luontokokemuksia ja tietoa. Sitten saapuu syyllisyys ettei se mitä on nähnyt ole tarpeeksi. Liiasta tv:n tuijotuksesta syyllistetään kuten pelkästä olemisesta kun ei tee mitään, jollaiselta ikkunasta tuijottaminen näyttää ja millaiselta taiteen tekeminen vaikuttaa, ettei tee mitään. Mikä on se mikään ja mitä pitäisi tehdä, olla tekemässä, häärimäässä, painamassa eteenpäin. Itse en koe tietenkään vain olevani, minun on kuitenkin perusteltava tekemättömyyteni myös itselleni eli on oltava syy, jotakin mitä etsin. Olen halunnut opetella taidon keskittyä tässä olevaan hetkeen, vaikka se on aina seuraava. Ajatus ettei ole pakenemassa mistään ettei jätä mitään tärkeämpää tekemättä. Kysymykseen mitä tässä hetkessä on? Kyse on balanssin löytämisestä tekemisen ja tekemättömyyden välillä. Tieto siitä mikä on tekemistä, mielekästä tekemistä, tekemisen mieli, mitä on tekemässä ja miksi, tahi mikä on arvokasta tekemistä, mitä tekemättömyys on ja miksi tekee niin kuin tekee tai jättää tekemättä. Meidät kasvatetaan tekemään hyödyllisiä asioita, tuottamaan jatkuvaa tuottamista, tuottavuutta, liikettä, hyörimistä, olemaan hyödyllisiä. Sellaista elämäntapaa ja ajattelua, joka aktiivisesti vie meitä eteenpäin, meidän on kehityttävä tai kehitettävä jatkuvasti, eikä siinä ole mitään pahaa, jokaisella vain on oma tahti ja vaatiminen on myös välittämistä.

Olen kuullut ihmettelyn ja arvaan ajatukset. Kiinnitän huomioni eleisiin, ilmeisiin. Pohdintaan kuinka kukakin aikansa käyttää ja mihin on arvokasta käyttää aikansa, olemassaolonsa. Mikä maisemassa ikkunasta on kiinnostavaa tai miksi tuo tuijottaa yhtä ja samaa liikkumatonta näkymää? Miksi tätä on vaikea ymmärtää ja miksi määrä korvaa laadun. Viereeni ei voi istua sanomatta mitään. Tekemiseni on kyseenalaistettava, koska se on poikkeava. Olen poikkeava monella tavalla, mikä ei välttämättä ole kannaltani hyvä asia.

Yksi vaihtoehto on, ettei sillä liiku päässä paljoakaan, tuijottajalla eli minulla, kun taas ihmettelijällä, joka on aktiivisesti tekemässä jotakin taas liikkuu. Hän pohtii ääneen. Mitä on pään liike? Eri suuntiin. Että päässä liikkuu jotakin ja mitä siellä pitäisi liikkua? Mitä tähän liikkeeseen vaaditaan ja kuinka se todistetaan että jokin liikkuu päässä? Kuinka liike kohdistetaan? Onko ajatus liikettä? Siis informaatio liikkuu solujen välillä. Kuinka ajatus kohdistetaan tai kuinka ajatus ja katse liittyvät toisiinsa? Kuinka ajatus syntyy? Täytyykö minun haluta jotakin ajatellakseni? Halu. Aivan kuin minun tulisi todistaa itseni, olemassaoloni tarkoitus joka hetki. Haluta elää, olla elossa. Mitä pitää todistaa lopulta? Entä kuinka tuon asian todistelu käy? Riittääkö puhe? Joillekin riittää vaikean hiljaisen hetken katoaminen. Katsomme toisiimme. Koira voi tulla syliini ja katsoa samaa maisemaa kanssani. Toinen ihminen ei voi. Vaikea tapaus poistuu paikalta. Tämä harrastus vaatii hiljaa paikallaan istumista, sen hyväksymistä ettei mitään tarvitse tapahtua, muuta kuin maisemassa, joka voi olla takapiha jossa rastas vetää matoa mullasta ja kuinka mato venyy. Koira sylissä haukahtaa linnulle.

Kuinka ikkunamaiseman katselu eroaa tv:n katselusta? Eroja on tietysti monia, mutta periaate on sama, enkä lopulta tiedä mitä tapahtuu tai kuinka tulee käymään eikä tapahtuminen ole edes tärkeää, maisemassa. Entä mitä tapahtuu aivoissa, aivoille. Pään sisällölle, sisällössä. Maallikkona voin analysoida kokemuksia ja vertailla niitä. Ikkunasta katselu on kuin meditoimista eikä se väsytä samalla tavalla kuin tv:n katselu. Minun ei tarvitse keskittyä kenenkään sanomaan, puheeseen, tekstiin. Yksityiskohdat tulevat esiin ja niitä alkaa löytää etenkin jos kyseessä on maisema, jossa on kasvillisuutta ja pieneläimiä. Erot ovat tuntemuksellisia ja tieto, jota aivot keräävät ja tuottavat on kenties erilaista kuin jos katsoo värisevää ruutua. Ikkunaruutu on suurempi. Ikkunaruutu on osa taloa, jossa istun sisällä. Hengitän sisäilmaa, olen eristyksissä. Toisinaan ohjelmaa tv-ruudusta katsellessa tarkastelen itse laitetta, sen kulmia, materiaaleja, kuinka laite on, kuinka se on sijoitettu, onko sen päällä jotakin tai alla, tv:n kuperaa lasia, kerääntynyttä pölyä tai pölyrätin jättämiä jälkiä, ruutu joka on aina pölyinen ja sähköinen. Läheltä katsottuna näkyvät kuvan väripisteet.

2.Inspiraato. Pitääkö olla huolissaan? Mitä kuvittelulle tapahtuu?

Liikkumattomuus ei ole normaali tila ihmiselle. Hän joka ei tee mitään, koska hän ei liiku, mikä hän on. Aivan kuin hän menettäisi jotakin. Ajan kulua voi seurata ja ajatella eri tavalla olemalla liikkumatta. Ikkunamaisemasta ei voi saada mitä järkevä ihminen tarvitsee, koska kaikessa on oltava järki. Sen katselu on tylsää, adrenaliinitonta ja hyödytöntä eli mikä on tämä tehtävä ja mikä on minun tehtäväni katsojana. Maisemalla on myös tehtävä ihmiselle. Mitä järkevä ihminen tarvitsee muuta kuin aktiivisen ajatellun ympäristön. Mikä on järkevä ihminen? Keskustelukumppaneita, virikkeellinen ympäristön hyödyntäjä, ympäristö on tekemistä ja ajattelemista, ajateltavaa, harmoniaa, epäharmoniaa, turvallisuutta, turvattomuutta, ääniä, valon vaihteluita, autoja, taloja, nimeämiämme asioita. Olemme laitteistuneet, hifistyneet, parhaat kokemukset säilömme laitteisiin, käymiset, elämykset, näkökykymme, havaintomme, HD ja muut lyhenteet on hyvä osata ja on hyvä osata elää oikealla tavalla. Kuinka hyvin meidän on nähtävä? Mitä meidän on nähtävä? Näkökyky laajenee kenties, mutta käsityskyky ei. Entä tieto, tietäminen, mikä liittyy ajatukseen järkevästä, näkevästä ihmisestä. Millaista tietoa tarvitsemme? Millaista tietoa tv antaa tai mitä tietoa ajattelemme saavamme? Entä kuinka saamaamme tietoa käytämme ja mitä se meistä tekee.

Katsellessa tv:n luontodokumenttia ne harvoin ovat hiljaisia, siis sellaisia, joissa olisi vain luonnonäänet. Niissä on kertoja, joka avaa luonnon maallikolle. Kuinka sinivalas elää, kuinka vähän niitä on jäljellä, pääsemme matkalle sinivalaan maailmaan joka on ihme. Tv:n parhaita puolia. Mutta syyllistän laitteitamme siitä ettemme enää kestä hiljaisia hetkiä, jotakin on tapahduttava jatkuvasti kohtaamis- ja yhdessäolo tilanteissa. Aamulla kun kävelen bussipysäkille, näen jonkun ikkunasta sinisen valon. Paljastuu kuka on hereillä. Tv-ruudut ovat kasvaneet huomattavasti, sekin näkyy ikkunoista  ja laitteiston vaihtuminen näkyy roskakatoksissa. Ihmettelen kuinka niihin on varaa saati tilaa. Seinän kokoinen tv on hallitseva näky ohikulkijallekin.

Meille annetaan valinnanvapaus siitä että voimme kaukosäätimellä päättää mitä katsomme vai katsommeko mitään, mainokset ovat pakollisia, kuten uutiset, taustamusiikki ja selostaja. Niihin katsojalla ei ole henkilökohtaista vaikutusvaltaa, ei netissä eikä missään. Ohjelmilla on tietty päiväjärjestys. Aamulla käydään läpi puheenaiheet, kokataan, jumpataan ja esitellään pinnalla olevia ihmisiä, ollaan hyvällä tuulella jotta se tarttuisi. Olohuone on tarkoitettu tv:n katsomiseen. Suomessa keittiötelevisio taitaa olla harvinaisuus, makuuhuoneissakin kenties. Tv:n ollessa joka kodissa, yksi huone tavanomaisessa kodissa on rakennettu tv:n ympärille, katseluhuone, viihtymispaikka, television paikka, istumapaikka, näkymäalue, kokoontumispaikka kuin leirinuotio. Ajatus vapaudesta on kenties liikaa, nimenomaan valinnanvapaudesta, mutta siitä annataan oletus että tämä on vapautta. Tv luo rakennetta elämään, kun löytää lempiohjelmat ja katselee niitä tiettyyn aikaan, keskustelee niistä, vaikuttuu. Meille valitaan ohjelmat jotka näytetään, jotka suunnitellaan tietyille ihmisryhmille, esitetään tiettyihin aikoihin sopivilla mainoksilla. Suomessa tv-tarjonta vaikuttaa vielä melko monipuoliselta, vai onko näin enää? Ohjelman kannattavuus sanelee mitä saamme katsottavaksemme. Reality eli todellisuus myy, samoin urheilu ja saippuaoopperat. Mainoselokuvia tehdään nykyään paljon käyttäen huumoria ja ne ovat jopa mielenkiintoisempia kuin itse ohjelmat.

Mitä tv:stä katoaa ajan myötä muuta kuin painoa? Tahti on huima kuinka tv imaisee itseensä vaikutteita, kuinka se tarkkailee mikä ihmisiä kiinnostaa, mitä kautta ihmisiin voi vaikuttaa. Kiinnostavaa on tuo molemminpuolin vaikuttaminen. Mitä tv haluaa meille antaa tai olettaa meidän haluavan, mitä se meiltä vie, ottaa, mitä sille annetaan? Se on ollut alttarinkaltainen pöydällä nököttävä laite, jonka alla on pitsiliina tai se on kirjahyllyn keskiosassa olevassa kolossa esineenä, ympärillä olevilla muilla hyllyillä kuvia perheenjäsenistä kehyksissä, kirjoja, albumeita. Nykyään tv:n voi asentaa suoraan seinään eli tapa sisustaa ja katsoa muuttuu. Kotona katselukokemuksesta voi luoda teatterikokemuksen tehostamalla kaiuttimin ja televisiolaitteiden edistyneisyydelle, oma lompakko on rajana. Lattialle tulee enemmän tilaa harjoittaa jumppaliikkeitä. Myöskin on helpompi pyyhkiä pölyt litteästä laitteesta.

Tv:tä voi katsoa myös netistä joten vastaanotinta ei välttämättä tarvitse hankkia. Kenties tv:n katsominen tätä mukaa muuttuu yksityisemmäksi ja monipaikkaiseksi, tietokoneen ääressä harvoin on muille tilaa, mutta sen voi ottaa mukaan. Katselukokemukset monipuolistuvat laitteiden muutoksen myötä ohjelmatarjonnan kaventuessa tai annetaan olettaa että katselukokemus paranee, parantuu että elämme edistyksessä. Tämä tarkoittanee monipuolistumista.Maailma näyttää hienommalta ruudulla. Värit ovat huikaisevia ja niitä voi säädellä ja ääni on muhkea. Suomessa on totuttu luonnon laimeaan väriskaalaan ympäristössä josta hyppää mainoksia, autojen valoja ja taloja. Tv voi olla pökerryttävä kuin huumausaine. Tänäänkin katsoin avaruusdokumenttia aamulla Ylen Areenalta. Olen äimänä kameroiden ja optiikan kehityksestä, kuinka tarkasti ja yksityiskohtaisesti Jupiteria ja Saturnuksen renkaita päästään kuvaamaan ja ne voidaan näyttää meille entä kuinka tarkasti satelliittikamerat näkevät maahan. Uusi paikka katsoa tv:tä ja valita ohjelmansa on Youtube. Olen ollut Youtuben käyttäjä useamman vuoden ja ihastunut sen muhkeaan arkistoon, joka paisuu jatkuvasti. Kenen tahansa tekemiä videoita, ladattuja elokuvia, pätkiä, kappaleita, ilmiöitä, kohuja, naurua ja kauhua. Ihana ja kammottava sekamelska ja kaaos liikkuvaa kuvaa ja jokamies luomista. Tila, jossa liikkuvaa kuvaa voi jakaa globaalisti, vapaasti, ilmaiseksi ja jatkaa jakamista sosiaalisessa mediassa. Youtubesta olen löytänyt sellaisia filmejä, joita en olisi osannut etsiä. Se on ollut ehkä sivistävin tv tähän mennessä minun elämässäni. Käyn Youbessa edelleen joka päivä. Jossain vaiheessa, vuonna 2010 minulla alkoi vaihe jolloin kävin läpi valtavan määrän videopätkiä, musiikkivideoita ja elokuvia, osina tai kokonaan, trailereita, haastatteluita jne. Tai ehkä satoja tai ehkä tuhansia, tai tuijotin vain yhtä joka päivä, ihan mitä tahansa mielestäni kiinnostavaa. Minulle tuli pakkomielle löytää joka päivälle teema Facebookiin, teema itselleni ja löysin sisällön Youtuben kautta. Istuin useita tunteja päivässä tietokoneen edessä, etsin sopivaa ja sopimatonta materiaalia, kaikkea mahdollista itselleni tuntematonta ja tuttua, sekaisin, mittasin arvoa. Tietokoneesta laitteena tuli mieleni jatke.

Ryhdyin kertomaan näillä Facebookiin postaamillani videoilla tarinaa. Kyse oli minusta keksimässä itselleni Facebook-identiteettiä, luomassa henkilöhahmoa ja kertomassa tarinaa, täytin fb-seinäni kuvatulvalla. Jälkeenpäin ajatellen kävin läpi eräänlaisen tavan jolla aallonpohjat ilmenevät valtavan pettymyksen jälkeen, jokin muuttuu, halusin jonkin muuttuvan. Loin itseäni instant-taiteilijana, kuinka tehdä taidetta jostakin hetkestään ja löydöistään nettikanavalta, itselleen sopivana jokaisena päivänä tekemättä eroa tai määrittelemättä taidetta kuitenkaan muuten kuin millaiseksi julkinen kuva ja identiteetti määrittyy ja muuttuu, saamalla aikaan taiteenkaltaisen tilan itselleni, pohdinnan, muutoksen, jäljen, näyttämön. Facebook on näyttämö, omituinen tila sääntöineen tai ilman. Kuinka minä olen siinä, kuinka inhimillisyys on netissä ja sen sovelluksissa, kun muut näkevät sen jonka itsenäni esitän ja ovatko he kiinnostuneita samoista asioista kuin minä. Olin facebookissa hukassa, enkä tiennyt mitä siellä pitäisi tehdä, tai mitä siellä oletetaan ihmisten tekevän, aivan kuten normaalielämässäkin. Paheksunnan vaara on melkoinen, väärinymmärtämisen ja valehtelun, liikapostauksen. Minun piti näyttää itseni ja olla kuten muut.

Jättämällä avoimeksi postausteni näkijälle motiivini jätän tilaa spekuloinnille. Oletus on että jaetun postin takana on jonkinasteinen pitäminen, hyväksyminen, esittäminen, totuudellisuuteni, todellisuuteni, järjen, järjettömyyden, pitämisen, tietämisen, sivistyksen, viihdyttämisen syy tahi muu syy mikä minua motivoi. Youtube oli sillä hetkellä onneni lähde, paikka josta etsiä jotakin mitä en tiennyt olevan, opiskelin, olin hukassa ja etsin jotakin elävää suurimmasta mahdollisesta arkistosta, jotakin joka resonoisi, olisi olemassa, olisi merkityksellistä, tarpeellista ja on tullut löydetyksi. Taidekokemus minulle tapahtui online-tilassa. Facebook-kaverini saattoivat seurata tekemistäni ja kommentoida, jonka kautta sain ideoita ja ajatuksia, en ollut yksin. Tärkein kokija olin minä, löysin tekemisen tavan joka tuntui mielekkäältä, loin uutta esinettä valmiista materiaalista. Käytin hyväkseni muiden tuottamaa materiaalia rakentaessani kuvaa itsestäni, tuntemuksistani, mielenkiinnonkohteistani. Ajatteluni taiteen tekemisen suhteen muuttui rajattomammaksi, notkeammaksi tai mikä on uutta ja mikä on luomista, mikä on kenen omaisuutta ja kuka on luoja. Loin itselleni kalvoja, joita oli nautinnollista kosketella ja pohtia mitä tästä syntyisi. Tein virtaa omalla nimelläni ja kasvoillani, mutta olin tuntematon, vieras Facebook-olio. Tekemistä kesti monta kuukautta vuoden 2011 puolelle, en jaksanut enää, silti jatkoin. Minun täytyi löytää jotakin itsestäni jatkuvasti. Testata itseäni, kuinka paljon jaksan, mitä saan aikaiseksi, mitä minusta syntyy toisten luoman materiaalin avulla. Minua on kiinnostanut kuinka liikkuva kuva muokkaa ja luo meitä, minua. Se mitä katsomme päivittäin, mitä jaamme, mistä olemme kiinnostuneita, kuinka voimme henkisesti ja miten se vaikuttaa kiinnostuksen kohteisiimme, kuinka alamme luoda näkemäämme uudestaan oman näkemyksemme mukaan. Jonkinlainen ajatuksellinen alkupiste on ollut elokuva, elokuva ihmisen kuvana, internetissä, Youtubessa. Päätökseni oli tutustua elokuvaan niin laajasti kuin mahdollista. Pohdin miten elokuva syntyy. Mitä elokuvasta tulisi tietää ja miksi. Pohdin, mikä on ohjaajan rooli tai katsojan. Kuinka katsoja samaistuu elokuvaan? Miksi minun tulisi tietää tietyt klassikot ja mitkä ovat klassikoita. Mikä on hyvä elokuva? Miksi elokuva on niin miesvaltainen ala? Voisinko minä tehdä elokuvan? Kenellä on oikeus katsoa elokuvaa netissä, kuinka näitä oikeuksia valvotaan ja mikä on henkilökohtaisuuden merkitys luomisprosessissa. Onko elokuvan katsominen luomisprosessi?

Virilio käyttää kirjassaan Katoamisen estetiikka sanaa lumous, kun hän puhuu elokuvista, mutta monet elokuvat ovat todellisesta. Mikä niissä lumoaa? Samaan hengenvetoon hän tuo esiin termin nukkujat, tunnottomat, ihmiset, jotka elävät elämänsä tietyn turvallisen kaavan mukaan, kaavaa koskaan suuremmin muuttamatta tai haluten jotakin muuta, mutta ovatkin paljastuneet vuosikymmenten päästä briteiksi, jotka ovat vakoilleet Neuvostoliitolle. Nämä tunnottomat ovat kadonneet elääkseen paljastumatta, pitääkseen salaisuutensa, tullakseen esiin piilostaan jostakin syystä. Elää halveksitun petturin elämää, josta saisi elokuvan.

 

Elämässäni tv ja katoamisen ajatus liittyvät yhteen. Tv on ollut ääni, kuva, liike, valo, painostavan hiljaisuuden poistaja, osa sisustusta, paikalla, turva, tiedonlähde, tapaaminen, rutiini, tapa, riippuvuus, anti, jotakin mistä puhua, tapa poistaa yksinäisyyttä, kadoksissa olemista, helpotus ja katoamisen hetki omasta arjesta. Onko katoaminen sitä etteivät muut näe minua lopulta? Onko katoaminen itsensä pakenemista, löytämättä jäämistä, katoamista kotona, unohtamista, helpotus, normaali tila, olemassa olemattomuutta, olla olemassa jollekulle tai olematta olemassa kenellekään, mitä on olla olemassa. Kun olen merkityksellinen toiselle, olen merkityksellinen itselleni. Olen olemassa, silloin kadoksissa olo tuntuu mahdottomalta. On oltava merkityksellinen itselleen, jotta tietynlainen katoaminen ei tapahtuisi. Itselleen katoaminen on, näin minusta tuntuu, melko yleistä, kadonneet eivät kenties tiedä kadottaneensa itsensä. En tiedä pitäisikö olla huolestunut vai huojentunut. Ehkä katoaminen on hyvä tila. Tai kadonneet eivät osaa tietä takaisin. Teollistuneessa, kaupungistuneessa luonnosta jo vieraantuneessa kulttuurissa itsensä kadottamisella voidaan tarkoittaa juuri luonnosta vieraantumista, takaisin löytämättömyyttä. Sitä ettei enää tunnista luontoa itsessään, ettei osaa toimia luonnossa, pelkoa, luonto pelottaa ja samalla oma itse on pelottava. Myöskin epärehellisyyttä itseä kohtaan voi sanoa itsensä kadottamiseksi. Kun ihminen toimii vastoin itseään. Illat tv:n edessä ovat hyvä esimerkki ihmisen toiminnallista luontoa vastaan. Ollakseen virkeä, kykenevä, terve fyysisesti ja psyykkisesti, tekevä ihminen, hänen on itse luotava, tehtävä. Ei ainoastaan katsella toisten luovan. Passiivisuutta kutsuisin katoamiseksi. Sitä tv luo ja viihde.

Seikkailijan elämä löydetään tv:stä, vaaroja, kuolemaa, selviytymistä, jännittäviä tilanteita, sellaisesta moni haaveilee, lumoutuu sankarillisuudesta tai pahuudesta, ennalta-arvaamattomuudesta. Voi uneksia tutkimusmatkailijan elämästä, joka kierrellen maailmaa etsii kadonnutta lajia, kadonnutta heimoa, ihmistä ja menneisyyttä. Lapsena on helpompi haaveilla jännittävästä elämästä ja erikoisista poluista, helppo kuvitella itsensä leikin avulla erilaisiin nahkoihin ja paikkoihin. Matkia lukemaansa ja tv:ssä näkemäänsä, tehdä mahdottomasta mahdollisen, löytää keinoja mielikuvituksen avulla. Todellisuus on ja ei ole tv:ssä. Mikä todellisuus on tv:n ulkopuolella? Kenen todellisuus ja mitä kannattaa kuvata? Onko se vähäpätöinen, hiljainen, huomaamaton, tylsä, kuollut, negatiivinen, vanha, vielä syntymätön, kulunut, vajaa, kylmä, yksinäinen, hylätty, halpa vai hinnaton. Millaisen ajattelun väline tv on? Entä interaktiivisena yhteiskunnallisena kommentaattorina, osaanottajana tai osallistajana, vai onko tv vain harhakuva, harhakuvien antaja. Televisiollinen huone on ikkunallinen. Huone on, vaikka televisio olisi kiinni, rauhaton. Tv ikkunana ei ole rauhallinen maisema vaikka menemme sen eteen rauhoittumaan. Sillä on odotuksia ja se odottaa jotakin ja ottaa meistä jotakin. Sillä on ääni, kuva ja voima hallita. Katse kiinnittyy laitteeseen myös kun se on suljettuna. Se odottaa, vaanii, viettelee ja ottaa valtaansa. Sitä voi koskettaa, osoittaa kaukosäätimellä ja se avautuu. Miksi juuri tv hallitsee huonetta? Samalla ihmismieltä? Välttyäksemme tylsyydeltä katsomme tv:tä.

Halu tietää mitä on, kuinka on, missä on. Jotakin mistä puhua, joku joka puhuu minulle, joku joka antaa minulle haluamatta mitään vastineeksi. Tv on peitto ja suoja ettei

tarvitsisi puhua. Se ei revi mitään auki, televisio paikkaa jotakin, toimii laastarina. Pitää yllä tasapainoa, ettemme järkkyisi. Yrittää puhua meille järkeä. Mutta ei ole hiljaa, se ei koskaan ole hiljaa, ei edes suljettuna.

4. Rocktähti heittää tv:n ikkunasta.
MTV kirjoittaa siitä skuupin, näyttää kuvan särkyneestä ikkunasta ja lyhistyneestä murskautuneesta vastaanottimesta. Hotelli lähettää laskun rocktähdelle. Oliko se tarkoituksellista provokaatiota ja ilkeyttä? Mitä muuta huoneesta rikottiin? Onko huoneesta kuvia? Mikä hotelli se oli? Oliko tapauksella todistajia? Miksi hän näin käyttäytyi? Onko mies masentunut vai huumeiden ja alkoholin vaikutuksen alaisena saanut noin silmittömän raivokohtauksen vai tylsistynyt? Mies joutuu vieroitushoitoon ja saa sakkoja. Hänen toipumisestaan tehdään lisää juttuja. Rocktähteydessä on kiinnostavaa tuo pyrkimys pois balanssista, yritys häivyttää kaikenlainen tavallisuus, tuhota normi, joka on yrittänyt asettaa häntä tiettyyn turvalliseen kaavaan. Halu erottautua, löytää eräänlainen kuolemaa pelkäämätön rajuus ja mielipuolisuus, pelottavuus, hirviömäisyys, rikollinen mieli ja mahdollinen paha. Olla paha. Tehdä pahoja asioita, käyttää huumeita, naisia, rahaa ja viinaa.

Tv on hyvä symboli tavallisuudelle ja turvallisuudelle, joka lentää helvettiin siitä helvetin hotellista, kadulle. Sitä voi juhlia pullollisella, mikä ei taas ole mitenkään tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta tv on melko kallis investointi ja sen tuhoaminen tuosta noin vain on erikoista ja tuhlausta. Olen nähnyt lehtikuvan kadulle heitetystä tv:stä, puuviilulla päällystetty, pudonnut korkealta ja hajonnut kappaleiksi. Roskakatoksessa hylätty tv on tavallinen näky. Kuva heitetystä tv:stä on jäänyt mieleeni, koska se on villi. Heitossa on jotakin kohdallaan, rajua, miehistä, elämänhaluista ja alkanut. Heitossa on oivallus omasta voimasta ja sabotaasista kulttuuria kohtaan. Nautiskelua ympäristön kauhistelusta. Kokeilua mitä tapahtuu ja mitä virkavalta tekee. Huonoa käytöstä, mutta mitä se muuttaa jos heittää tv:n ikkunasta? Millainen vaikutus sillä on ja kehen? Entä jos kukaan ei reagoisi mitenkään. Tästä ei ole seurannut televisioiden massaikkunastaheittämisiä. Se on pelkkä kuriositeetti ja rock-klisee. Rocktähden ura on nousussa toilailuista huolimatta ja voimme katsoa hänen kapinallisen musiikkivideon kanavalta.

Elämme mediassa, mediasta ja se elää meistä, meissä. Jotakin on pakko tehdä elääkseen

ihmisten maailmassa, joten miksi ei antaisi median syödä meidät ja paskantaa meidät ja voimme kuvata sen, katsoa sen, jakaa sen. Elää tv:n kautta tai avulla, vaikkapa esim. musiikkivideoiden maailmaan sujahtaen kenkäkaupassa, jossa kävelee pitkiä jalkoja värikkäällä värisevällä ruudulla edestakaisin taustalla, musiikissa, sisällä.

Olla osa tätä maisemaa, tarvitsen kengät, tarvitsen melua, yhteenkuulumisen tunteen. Liikkeen on oltava vetävä sellaisille ihmisille, jotka aktiivisesti kuluttavat. Aktiivisuutta vai passiivisuutta. Kuten tämä, liikun siis olen, ostan ja olen, olla olemassa, olemassaolo on hienovaraista hengitystä eikä riitä liikkeeksi. Sängyssä pitkiä aikoja makaava potilas ei koe elämäänsä mielekkääksi. Hän näkee ulkopuolista maailmaa tv:n kautta, jos sellaista haluaa. Hän on toisten varassa tv apuvälineenä. Missä vaiheessa töllön apuvoima on liikaa? Tai mikä tv meille on, koska se on niin merkityksellinen keino ja tavara? Entä riippuvuus. Olla tv:n orja, millaista se on? Tv on nautinnon tuoja, jolla voimme vaaratta, paljastumatta ilman leimautumisen vaaraa katsella seksiä, väkivaltaa, kidutusta, katastrofeja, kuvitelmia. Voimme kauhistella, ihmetellä, puhua tuntemattomien ihmisten elämistä tuntematta pistoksia omassatunnossa, joutumatta leimatuiksi kyttääviksi selkäänpuukottajiksi. Voimme antaa negatiivisille tunteille vallan ja inhota sarjan roolihenkilöä tai kadehtia hänen satumaista onneaan.

Entä kuinka paljon tv:n katselu on kiinni yhteiskunnallisesta asemasta? Nykyään jokaisella on mahdollisuus hankkia vastaanotin ja se on perusvälineistöä kotona. Ympäristössä, johon minä olen kasvanut tv on arkinen ja oleellinen osa ja täyte, hälinä,  kehto joka keikuttaa, jonka kanssa ei tarvitse kommunikoida mutta voi ja se ei kommunikoi takaisin, jonka voi laittaa kiinni, se ei väitä vastaan, sen läsnäoloon hauskaan ja jatkuvaan seuraan voi luottaa. Kuinka riippuvaisia olemme sisällöistä, joita meille tuotetaan? Tv on kenties perheen jäsen, valvova lastenvahti, iso veli, myyntitykki, joka kodin kaluste, statusesine, lööppi, puheenaihe, hifistelyn ja halun kohde, elävä kuva, yhteys maailmoihin ja tietoon eli tärkeä. Kunpa sen sisältö olisikin monipuolinen, vapaa miellyttämästä mainostajia tai katsojalukuja.

Katson televisiota töissä henkilökohtaisena avustajana viikonloppuisin. Aluksi tuntui kummalliselta katsella ohjelmia, joita toinen halusi katsella, katsella työn puolesta. Tunsin vaivautuneisuutta ohjelmien musiikkeja ja puhetapaa kohtaan, mitä sanottiin ja kuinka. Hirveä määrä mainoksia, mielistely ärsytti. Minua hämmästyttää kuinka samankaltaisia luodut äänimaailmat ovat tai ehkä se on vain minun asenteellinen näkemykseni. Opettelin sietämään sitä mitä en voi sietää ja aloin pohtia televisio- olemusta, televisiokokemusta. Nykyään olen jo innostunut. Huvittavasti työni kautta ohjelma nimeltään Animal Rescue tuli uniini. Ohjelmassa pelastetaan kaikenlaisia eläimiä kaupunkialueella ja hiukan sen ulkopuolella Brisbanessa Australiassa. Eläimiä, jotka hyvin usein ovat kissoja erilaisissa kiipeleissä.

Unessani pelastin punaisen kissanpennun talon raunioista. En hennonut jättää sitä selviytymään yksin. Otin kissan syliini ja lähdin ajamaan pyörälläni kohti eläinlääkäriä. Matkalla kaaduin pusikkoon yrittäessäni oikaista. Puska oli täynnä ampiaisia. Ajoin pyörälläni hurjaa vauhtia eläinlääkärin luo hätistellen ötököitä joita ryömi ja pyöri ympärilläni loputtomasti, samalla pelkäsin että kissa kuolee matkalla. Se oli jo muutenkin huonossa kunnossa. Kissalta lähtikin taju, mutta saimme sen virkoamaan vedellä päästyäni perille ja pelastetuksi. Ampiaiset kuolivat lopulta. Olen pelastanut unissani kissoja aiemminkin. Sama uni näet on toistunut eri kissalla ja eri hyönteisillä, joihin törmään ja joita pakenen pyörällä. Mutta paikka, johon nämä kissaunet päättyvät on aina sama. Siellä aiemmin pelastamani kissat kasvavat ja jatkavat elämistä näissä toisinaan toistuvissa unissani. Lempeät kissan silmät.

Useassa lehdessä on viikon tv-ohjelmat. Lehdissä käydään läpi tv:n tarjonta, tv:ssä esiintyvät ihmiset ovat julkkiksia, joiden kasvot ovat kansikuvissa. Ohjelmista, joita seuraa suuri joukko ihmisiä, tehdään lehtijuttuja, lööppejä. Keksitään ihmisille tv:ssä tekemistä, josta seuraa jotakin, jota voidaan kommentoida seuraavana päivänä. Miksi nämä keksityt tapahtumat, tosi tv-ohjelmat ja saippuaoopperat kiinnostavat tässä määrin että niillä voidaan myydä lehtiä? Mielestäni on tarpeen kysyä, koska on kyse arvoista, mikä on tärkeää, millaista maailmankuvaa viihdelehdet tv-jutuilla luovat. Mistä on hyvä puhua, mistä täytyy puhua ja kirjoittaa, missä määrin viihde voi hallita ihmisen elämää ja milloin se hallitsee. Missä kohtaa katoaminen tulee vastaan viihteellistyvässä maailmassa? Mistä lähtien toimittaja on ollut tv:tä työkseen kommentoiva henkilö ja miksi?

Viihteellä on jotakin arvokasta annettavaa, koska uutisetkin käyttävät hyväkseen viihteellistymistä. Mitkä valikoituvat uutisiksi, pääsevät tietoisuuteemme ja

puheenaiheiksi? Ovatko ne aiheita, jotka herättävät tunteemme? Aikaansaada joukkoreaktio, uutiset antavat siihen mahdollisuuden. Hysteeristä. Tarvitsemme naurua ja iloa rentoutuaksemme, jaksaaksemme, kokeaksemme kuuluvamme ryhmään, saadaksemme hyvänolon tunnetta. Mikä meitä nykyään naurattaa? Mitä on viihtyä? Itse ajattelen naurua, kun ajattelen viihdettä, mutta viihtyminen on myös rentoutta, huolettomuutta. Viihdyn huumoriohjelmien parissa, mutta myös toimintaelokuvat viihdyttävät minua. Onko se vain hauskanpitoa?

Se mikä katoaa viihteellisyyden saadessa sijaa on tunne tylsyydestä, arkisuudesta, vakavuus, asioihin paneutuminen, vaikeista asioista puhuminen, tai kenties alitajunta tekee työtänsä silloin kun viihdymme ja ratkoo ongelmiamme. Mikä kapenee viihteellistymisen myötä yleisessä tietoisuudessa on marginaali, useampia asioita ihmetellään outoina ja ne pysyvät outoina, saamme käsittämättömän paljon informaatiota päivän mittaan, lopulta kokonaiskuva on vähintäänkin outo. Tai muuri outouden ja tavallisuuden välillä kasvaa. Länsimainen yhteiskunta on kummallinen yhtälö kuvitelmia, jonka väkivaltainen pyrkimys tasapainoon ja onneen on nurinkurinen ja liikkuvan kuvan kyllästämä. Pidämme kuvatulvaa positiivisena, koska se on aktiivinen. Eläydymme jonkun tuntemattoman kohtaloon ja elämään, jonkun jonka näemme ruudulla elävän. Henkilöistä tulee ihailtuja tai inhokkeja, jotka jatkavat elämäänsä kuvitelmissamme ja kun kadulla tulee vastaan roolihenkilöä esittänyt näyttelijä, hän on roolinsa. Näyttelijä saa kokea tunteemme.

John Fiske puhuu kirjassaan Television culture (1987) median katharsiksesta vaikutuksesta, kuinka esimerkiksi Japanissa näytetään väkivaltaisempaa pornoa tv:ssä kuin länsimaissa keskimäärin, mutta yllättävä tieto on, että Japanissa väkivaltaiset seksirikokset ovat harvinaisempia kuin länsimaissa. Esimerkiksi tv:n tietoa yksipuolistava ja aivojamme tyhmentävä vaikutus on ollut tapetilla, mutta tutkimusten mukaan olemme älykkäämpiä nyt kuin 1900-luvun alussa. Mainontaa, ohjelmasijoittelua, tuotesijoittelua, ajatussijoittelua, aivopesua, taputtelua, tekemisen ja sanomisen tapojen yhdenmukaistamista, silittelyä, trendien seuraamista, sukupuolittamista, normittelua, vähän jotakin kaikille paketoituna. Fiske Television culturessaan sanookin, että kulttuurillinen vaikutus mitä televisioon tulee kulkee kahteen suuntaan, emme vaikutu ainoastaan tv:stä, se kasvaa mukanamme, muuttuu ympäröivän kulttuurin ja trendien kanssa, joten manipulointia on hankala pitää muuna kuin normaalina informaation jakamisena ja vastaanottamisena. Ellei epäilyttävänä pidetä mainostajien tarpeita, kuinka niitä täytetään ja kuinka ohjelmistoa käytetään hyväksi, jotta luotaisiin taloudellista voittoa. Mikä esim. lasten ohjelmien kohdalla on erittäin arveluttavaa. Poliittinen manipulointi tv:n avulla Suomessa, mitähän se mahtaa olla tai onko sitä? En koe itse tulleeni manipuloiduksi. Mutta entäs se uni? Tai kuinka tv-yhtiöiden omistusuhteet vaikuttavat mitä tv:stä näytetään?

Istumme sen edessä ja laitamilla. Tv viihtyminen voi olla täydellistä. Eräs lempiohjelmistani Dallas tuli 90-luvun lopulla iltapäivisin, samoin kuuskyt-luvulla filmatisoitu camp-sarja Batman sekä englantilainen Emmerdale. Sopivasti koulu päättyi samoihin aikoihin iltapäivällä, jotta ehdin poikaystäväni kommuuniin katsomaan kimaraa porukalla ja juomaan kahvia. Kolmen sohvan muodostama muodostelma vastaanottimen edessä, keskellä suuri pöytä, joka oli täynnä roinaa. Roskat ja sotkuisuus lattialla lisäsivät tunnelmaa ja tilaa. Eräänlainen temmellyskenttä, silleen jätetty, jonka äärellä saimme nauttia saduista ilkeistä sedistä, tuhmista cowboysta, englantilaisista junteista ja hassuista supersankareista. Tv:n vaikutus minuun ihmisenä ja taiteilijana on syvä. Jo pelkästään tällä ihmettelyn asteella kuinka paljon katsomme tv:tä ja kuinka paljon ympärilläni on katsottu tv:tä. Mutta kuinka analysoida vaikutusta muuten kuin katselumieltymysteni, tuntemusteni, kuinka paljon olen katsellut, mitä ajatuksia katsomani on herättänyt, kenen kanssa, onko tv valokuvassa, kuinka tv elämässäni on ollut, milloin ja missä kautta. Vaikutus on perinpohjainen, kokonaisvaltainen. Olen kuvannut ystävääni asentamassa tv:tä muuton jälkeen. Tv ei ollut pelkkä laite. Se oli asennettuna osa taloa ja asuntoa. Se tarjosi hyviä ja arvokkaita hetkiä sekä läheisyyttä, loi tilanteen jossa läheisyys ja reagoiminen oli oleellista, kaikkien paikalla olijoiden oli nähtävä pieneltä ruudulta. Trinitronimme oli noin 22- tuumainen loota.

Girls on net: in search of a porno monster.

Compilation of drawings made by me 2015-2017 from images online. What we find sexy, interesting pornographically and what is the damage there that porn represents for many? Porn is to enjoy decay, decadence and the forbidden darkness which is kind of criminal as it is explicit, exploitative and objectifying, ruining the viewer as it is addictive? What is ruining us are judgmental attitudes, denial and horrified views, not knowing and making sex a dirty business, something to be ashamed of.  I am interested in the female body in this process of presenting lust, expressing and exploring the scary there obviously is, the stereotypes, poses, categories, since all one has to do is name an art piece Menstruation and it raises eyebrows. One side to my interest lies in the open sexism there has been and still is in the arts, which has made me wonder what makes sex scandalous and sexism not.

Taidekritiikistä, mitä se on.

Kreikkalaiset ajattelivat kritiikistä tai silloisesta poliittisesta puolustuspuheesta eli retoriikasta: retoriikan tärkein ominaisuus on vakuuttavuus, ei totuudellisuus, halu saada mahdollisimman moni omalle puolelleen ja tämä tapahtuu juuri politiikan kentällä. Kuulostaa samalta, mitä lehtikritiikit nykyään tavoittelevat eli mahdollisimman monia lukijoita ja ostajia, potentiaalisia kuluttajia mainostajille. Hiukan filosofiaa, kosmetiikkaa, taitoa ja arvon ylennystä. Taide ei antiikin Kreikassa ollut arvokas taito hallita vapaalle miehelle, retoriikka kylläkin. Millainen on taiteen arvostus nykyään ja kuinka vapaita olemme harjoittamaan taidetta? Kuka tahansa voi puhua eli olemme vapaita. Onko taide ja taiteilija vapaa ja miten hän ottaa kritiikin tai mitä hän voi puhua, saako hän kritiikkiä vai osakseen jonninjoutavaa pölinää, joka ylläpitää kohteliasta hiljaisuutta? Miksi ajatellaan, että ulkomainen taiteilija tekee parempaa taidetta kuin paikallinen taiteilija tai miksi kuraattorin sana on painavampi kuin taiteilijan eli asiantuntija on asiantuntija ja taiteilija tavallaan ei. Mikä on vahvan asiantuntijuuden vetovoima on kuinka uskottavaa asiantuntijuus on ja kuinka asiantuntijuuden uskottavuus syntyy. Miten ja miksi asiantuntijaa uskotaan, kuinka asiantuntijan sanaa toistetaan ja pidetään oikeana. Johtuu varmaan ennakkoluuloista ja luottamuksen puutteesta kun valkoinen lääkärintakki aiheuttaa välittömän luottamuksen tunteen, titteleistä, diplomeista, kavereista, konventioista, rahan voimasta ja institutionaalista arvonluontimalleista. Jotenkin kuin että nainen tekee jonkun asian paremmin kuin mies, koska on nainen ja päinvastoin. Kriitikolla on oltava psykologista silmää ja taitoa käyttää valtaansa oikein eli oikeudenmukaisesti. Valinta on vaikuttamista: mitä katsoo, mistä puhuu, mitä näyttää katsottavaksi. Kuinka ennakkoluuloista taidekritiikki on? Uskaltaako kriitikko olla avoin taiteelle joka ei ole esillä taiteelle varatulla paikalla? Mitkä ovat alan kliseet ja ainaisilta tuntuvat vinoumat? Miksi niistä on vaikea päästä eroon? Ehkä vinoumat ovat, koska niiden ei halutakaan poistuvan. Ne palvelevat jotakin tarkoitusta ja ylläpitävät systeemiä jonka ei odotetakaan muuttuvan.

“Krittisyys tarkoittaa kykyä itsenäiseen ajatteluun, uudenlaisten merkitysulottuvuuksien ja -yhteyksien löytämistä ja kykyä kyseenalaistaa itsestäänselvinä pidettyjä käsityksiä”. Näin selvästi kiteyttää kirjassa Taidekritiikin perusteet Susanna Välimäki, joka keskittyy esseessään musiikkikritiikin maailmaan hyvin selväsanaisesti. “Taidekritiikin ensisijainen kohde ei ole kauppa-, vienti- tai imagotuote, vaan taiteen henkinen sisältö eli teosten taiteellinen arvo.” Omituinen sanapari taiteellinen ja arvo. Se ei siis ole sama kuin rahallinen arvo? Kuka mittaa taiteellisen arvon muu kuin kriitikko ja asiantuntija? Kuka sen määrittäisi muu? Mistä arvo tulee? Varsinaista kriitikkokoulutusta Suomessa on vähän tai ei ollenkaan riippuen alasta. Työ opitaan yrityksen ja erehdyksen kautta, tarjoamalla tekstejä ja opettelemalla bisneksen lait. On osattava luovia, oltava luova supliikki ja tuottelias tullakseen toimeen pelkästään kriitikkona. Monille kriitikkous on osa-aikatyö. Suurimpien lehtien kriitikot ovat ja ovat olleet tunnettuja vaikuttajia, joiden sanaan luotetaan, luotettiin ja joka luettiin pilkulleen, joiden sanan perusteella kenties tehtiin ja tehdään päätöksiä, mitä arvostaa ja ostaa. Kulttuurikriitikkous ei välttämättä ole palkitsevaa, kenties kriitikko ei saa sanoa mitä todella ajattelee tai puhua taiteesta josta itse pitää? Kriitikko joutuu työskentelemään kiireessä, tinkimään kirjoituksen laadusta eikä aina ehdi paneutumaan niin hyvin kuin haluaisi jokaisen teokseen ja taiteilijaan.

2. Mitä kritiikki tarkoittaa? (entä valta ja julkisuus taiteissa ja kirjoittelussa)
Perinteisesti ja yleisesti ajatellaan, että taide on taidetyön tulos, taitavasti tehty, taidolla ajateltu, pieteetillä, ajalla, mitä suuremmalla taituruudella sen arvokkaampi teos. Mitä on taituruus taiteessa ja miten sen havaitsee muuten kuin onpa hyvin tehty ja kuinka osasit tai tulit ajatelleeksi? Tekotavan ja esityspaikan mukaan määritelty taiteilijan luoma teos on taidetta. Se on taiteelle varatussa paikassa esillä taiteen säännönmukaisesti ja löydettävissä, ymmärrettävissä taiteeksi. Ammattitaitoa kysynyt hengentuote, jolla on puhutteleva sisältö ja joka tekee jotakin, katsojalle. (Toivottavasti ei ole virallista taiteen määritelmää, oma määritelmänikin on liikaa sanottu ja vanha.) Toinen näkökulma taiteen arvoon on sisältö, aiheeseen eli mitä teos esittää, mikä se on, ja mikä sen tarkoitus on? Taideteoksen funktio siellä, missä se esitetään, sille jolle se esitetään. Kuinka tärkeä sisällöllisesti teos on siinä ajassa, jossa se on tehty, mihin se viittaa, ketä se puhuttelee, miksi se on tehty ja täytyykö sen sijoittua taiteen perinteeseen ollakseen taidetta. Välimäki väittää, että on olemassa puhdasta taidetta. Että taide nyt, on olemassa haltioituaksemme, että taide on lähellä uskonnollista herätystä ja ihmettä, pysähtyäksemme ja huokaistaksemme. Sitä taide parhaimmillaan tuottaa, kemiallisen reaktion kehossa eli mielessä, mielihyvää, helpotusta, pakoa, sisältöä, ajatuksia, kokemuksen arjen ulkopuolelta. Siinä taiteen hyvää tekevä voima, joka on myös arvo. Vaikuttavuus ja tarkoituksellinen ihmettelyn herättely, aistiminen ja ajattelu, mutta miksi kysymys kun ei ymmärrä. Miksi järkeen on pakko vedota ja mitä on ymmärrettävä, että voi hyväksyä? Miksi on oltava järkeenkäypä ja selitettävissä ja mitä lopulta on ymmärrettävissä arkitasolla? Mitä on tiedettävä muuta kuin se minkä näkee?Koska elämme kapitalismissa, jossa kulutamme taidetta kuin mitä tahansa muuta, ovat taidegalleriat paikkoja, joissa taidetta voi katsella ilmaiseksi. Pääasiassa taiteilijalle esiintyminen, esittäytyminen ei ole ilmaista, kuten ei taiteen tekeminenkään. Taiteellinen arvo kytkeytyy taloudelliseen arvoon halusimme tai emme. Kaikella on hinta ja taidetarvikkeilla. Idealistinen kaunopuhe taiteellisesta arvosta, itseisarvosta, kauneuden ja hyvyyden riittävyydestä ja taiteen puhtaudesta on naiivia valehtelua. Mitä jäin pohtimaan; naiivia ja valehtelua. Taide voi valehdella ja taidesysteemi nojaa taiteen humaaniin hyvyyteen. Taide ja systeemi eivät aina puhu totta, ole hyvä ja hyvää, hyväksi, hyväätarkoittava ja oikeassa vaikka niin ajatellaan.Kritiikilläkin on tarkoitusperänsä, jotka eivät aina ole kovin ylevät, vaikka kriitikon taidekokemus olisi kuinka ekstaattinen ja taiteilija hyvä kaveri. Kenties subjektiivinen näkemys rajaa liikaa pois tai antaa väärän kuvan, ainakin mitä tulee elokuvakritiikkeihin tai ennemminkin teoksen luonnehdintoihin, olen usein hämmästynyt niiden paikkansapitämättömyydestä. Kritiikki on reaktio, joka synnyttää onnistuessaan vastakaikua eli keskustelua ja kiinnostusta taiteilijan teoksia kohtaan laajemmin. Aina on joku, joka hyötyy kirjoittelusta, parhaassa tapauksessa hyötyjiä on monia. Hyöty nykyään on taloudellista. “Jako teos-, konsertti- ja äänitekritiikkiin on ongelmallinen, se rajaa musiikin teoksiksi, äänitteiksi ja konserteiksi. Musiikkia on kuitenkin kaikkialla, kuten julkisten tilojen ja arkiympäristöjen äänimaisemia voi olla kiinnostava arvioida. Hyvä kriitikko ei ota musiikkikritiikin kohteita annettuina vaan löytää uusia arvioinnin kohteita”. kirjoittaa Susanna Välimäki. Mutta enpä pelkästään kirjoittajia syyllistäisi kohdevalinnasta tai kuinka kirjoituksia laaditaan.

Entä instituutiokritiikki, kritiikki, joka kohdistuu paikkoihin, joissa taidetta esitetään? Niihin instansseihin ja instituutioihin, jotka taiteen valitsevat esitettäväksi. Kenen tehtävä on puhua taiteenpaikoista? Onko se taidekritiikkiä, jos taiteen paikkoja kritisoi tai taiteenvalitsijoita, koska ne ovat hyvin keskiössä ja vaikuttavat olevan kritiikin yläpuolella. Onko sillä väliä kuka kritisoi ja miten asiantuntijuus syntyy, koska tohtorintutkinto ei takaa asiantuntijuutta? Instituutiot ovat herkkiä kritiikille ja ottavat mielellään vastaan palautetta, mutta osaavatko ne ottaa kritiikin rakentavasti? Toinen juttu on, onko arvioinnilla ja luonnehdinnalla mitään vaikutusta. Suurimmat taideinstituutiot ovat kunnallisia ja valtion omistamia julkisia laitoksia. Niiden pyörittäminen ja täyttäminen on täyttä politiikkaa eli taiteesta pitäisi pystyä puhumaan jokaisen, jota julkisten laitosten hoitaminen kiinnostaa ja millaista kulttuuria kansalaisille esitetään, siksi olisi tärkeää, että taiteesta puhuttaisiin kouluissa muutenkin kuin listaamalla historian merkkiteokset. Itseriittoisuus ja itsetyytyväisyys ovat monin paikoin muutoksen tiellä. Suuret yksiköt ovat tarkkoja maineestaan ja mitä ylevämpi instituutio, sitä jähmeämmin ne suhtautuvat muutokseen. Tai miksi muutos olisi aina hyvä vaihtoehto voi myös kysyä ja edistys aina positiivinen asia.

“Musiikin tutkimuksen postmoderni ja kulttuurintutkimuksellinen käänne toi musiikkikritiikin tutkimukseen arvorelativistisen otteen sekä konstruktivistisen käsityksen, jonka mukaan kieli rakentaa todellisuutta, siten tekstit ovat vallankäyttöä. Konstruktuvistisesta näkökulmasta musiikkikritiikkiä tutkitaan musiikkia koskevien käsitysten rakentajana, ilmentäjänä, ylläpitäjänä ja muokkaajana” Taidekritiikin perusteet, Susanna Välimäki. Saman voi yleistää kaikkeen taidepuheeseen. Jonkun on valittava, tehtävä valinta, päätös, mikä on laadukasta ja mielenkiintoista taidetta josta voidaan keskustella, jolla on yhteiskuntaa rikastuttava puoli, yksilön ja joukon elämää, sielua ja ajatuksia stimuloiva, innoittava vaikutus. Taide, josta syntyy keskustelua on sitä, jolla on lopulta merkitystä laajasti eli kaikenlaista keskustelua ei ainoastaan ylistyspuhetta. Kriitikon tehtävä on esitellä erilaisia tapoja nähdä ja tehdä, myöskin tarpeellista on kuulla mielipiteitä ja kehitysehdotuksia. Mutta miksi aina se jonkunlainen hyvä on se, josta puhutaan? Äärimmäinen täydellinen hiottu laatu, kvaliteetti ja anti joka halutaan on hyvää. Kuulostaa taas sellaiselta, mitä ei ole olemassa, äärimmäinen ja ikuinen, mutta joka on näytettävä ja taiteen paikka.

Vaatimustaso jokamieslehdistössä on miellyttää lukijoita, yleistajuistaa ja houkutella mainostajia, myydä lehtiä, olla mainosareena myös uutisten tasolla, joten kritiikki sanana kalskahtaa niin negatiiviselle, ettei se myy, ja kun on oltava iloinen ja positiivinen, löytää hyvän mielen juttuja. Entä puhua jostakin vaikeasta jota ei ymmärretä samalla tavalla. Entä kun jokainen jokamies-lehti pyrkii samaan, mitä saamme? Ainakin jotakin valittamisen aihetta, mikä on tarpeellista luettavaa ja kenelle. Mikä on valittamisen ja kritiikin ero on, että kritiikki pyrkii näkemään subjektiivisen kokemuksen yli, ei tuo omaa ainutkertaista näkemystään keskiöön, vaan rakentaa sanallisesti kontekstin jossa teosta tarkastellaan.

Kuinka tulla kriitikoksi, kuinka olla kriitikko. Eikö kriitikko ole inhottu, vaikea ihminen ja herättää negatiivisia tunteita? Miten miellyttämisen tarve liittyy ammatinkuvaan ja miksi olemme halukkaita hylkäämään asiantuntevan kritiikin? Kuinka säilyttää ammattiylpeytensä, kun juttuja editoidaan miten tahansa lehden toimesta. Kuinka on niin silti, että ne ns. inhottavat ja julmat kriitikot muistetaan ja mainitaan ja heitä kaivataan. Kritiikeistä syntyneet riidat, tunnekuohut, mielenpahoittamiset ja aiheutetut tappiot kiinnostavat. Klassinen riita taiteilijan ja kriitikon välillä, kun maailmat eivät kohtaa.

1800-luvun lopulla kriitikko August Ahlqwist https://fi.wikipedia.org/wiki/August_Ahlqvist jyräsi Aleksis Stenwallin sittemmin herra Kiven Seitsemän veljestä ja koko hänen kirjailijan uransa, koska kansankielen käyttö ei kriitikon mielestään sopinut kirjalliseen käyttöön saati kansanihmisten omituinen elämä aiheeksi, mutta samaa tapahtuu edelleen. Taiteella on oma eliittijoukkonsa, josta kirjoitetaan tiuhaan. Toimittajilla on valtaa, vaikka muuta väittävät. Kun jotakin uutta syntyy, syntyy myös vastareaktio, etenkin kun tuo uusi on tarpeeksi radikaalitapaus. Lienee välttämätöntä, radikaalius, provokaatio, haastaminen jotta saisi muutoksen tasa-arvoisempaan suuntaan, ei takapakkia tai paikallaan pysymistä. Huono juttu taiteilijalle, että roinaa sataa niskaan, mutta todistaa muutoksen tarpeellisuudesta elinvoimaisuudelle ja kuinka henkilökohtainen taide-ammatti on, tunteet ovat pinnassa edelleen. Miten taide ammattina antaa tilaa olla ottamatta henkilökohtaisesti kritiikkiä ja mitä tarkoittaa kun kritiikkiä ei enää voi antaa julkisesti ilman pelkoa. Pystyynkuolleet yrittävät pysyä pystyssä puolustamalla tunteitaan, kun eivät tiedä paremmasta tai omasta pystyyn kuolleisuudestaan, tai uskalla hypätä uuteen. Pienessä maassa yhdenmukaisuuden vaatimus on hillitön jyrä, erilaiset jäävät jalkoihin ja poljetaan surutta joka kertoo valtakulttuurista jotakin. Hämmästyttävintä on, kuinka lujaa vanhasta halutaan pitää kiinni, jollakin tapaa hyväksi koetusta ja toimivasta tavasta toimia joillekin. Hyväksi kenelle voi kysyä ja mikä toimii joillekin, toisille ei. Lyöminen on tapa toimia, kun ei ole muita keinoja käytössä eli ei ole taitoa käsitellä, tunnustaa ja huomata omaa homeisuuttaan ja muita vaikeita asioita.

Kritiikkivirran poikkileikkaus ja kriittinen tarkastelu tuntuukin tarpeelliselta juuri tässä ajassa kun luotettavan ja kriittisesti tarkastellun tiedon saaminen ei välttämättä ole itsestään selvää. Lehtien rinnalle moniäänisenä mediana on kiilannut internet, mikä on tarkoittanut kovaa kilpailua päivälehdille ja avannut mielenkiintoisia ulottuvuuksia taiteesta kirjoittamiselle. Mukaan on tullut monia riippumattomia kirjoittajia, kiinnostavia ja ei, ja jotain siltä väliltä. Temppu-areena on niin sanotusti vapaa, kuten sana. Vai onko sittenkään? Mitä kovemmaksi kilpailu lukijoista käy, kuinka käy päivälehtien kulttuurikirjoittelun. On sääli, jos mennään markkinoiden ehdoilla. Tällä hetkellä tila kulttuurille vähenee, jutut lyhenevät, kaupallistuvat ja rajautuvat yhä tiukemmin suuriin tapahtumiin. Tämä on minun huomioni, toivottavasti olen väärässä, muuten tulevaisuus näyttää synkältä. Toisaalta taas, jos ja kun meno äityy villiksi eli internetkirjoittelu koettelee rajoja, mitä toivon, käsitykset, mikä on hyvää tai huonoa taidetta voi heittää menemään, makurajat tutisevat ja tunteet heittelevät meitä laidasta toiseen. Jotakin siis on mitä odottaa.

Vähemmän villinä voi pitää lehtitalojen linjaa taiteesta kirjoittamiseen, koska taidetta moni pitää vaikeasti lähestyttävänä, ei taiteesta kirjoittaminen saa olla huonosti avautuvaa tai liian ammattimaista. Voisiko ammattimaisen kielen ja arkipäiväisyyden taitavasti yhdistää. Tarvitaan taitavia kirjoittajia, joilla on jotakin sanottavaa eli omia ajatuksia (kenties omaperäisiä) ja tarpeeksi kulttuurialan tietoa pohjana. Päivälehdet tavoittelevat jokamiestasoa ja ehkä hyvä niin, osittain siis. Pääasia että taiteesta vielä lehtiin kirjoitetaan. Mitä olisi yhteiskunta ilman taidetta. Melko ontto. Mikä on taidetta. Sekin rajanveto liikkuu yhä edelleen, tietääkö joku. Kuka on taiteilija. Kenellä on oikeus tuohon titteliin. Sillä joka sen ottaa.

3.Kuvataide-, kirjallisuus-, elokuva-, musiikki-, tanssi-, pelit-, teatteri- ja aktivisti-katutaide, kenties uusia tulossa. Kuinka onnistua pysymään ajan hermolla, ja kuinka tärkeitä eri taiteitten väliset raja- aidat ovat tai mitä tehtävää ajaa taiteen määrittely.
Kirjassa Taidekritiikin perusteet Juha-Heikki Tihinen esseessään katsastaa perusteellisesti kuvataidekritiikin problematiikkaan ja mitä kuvataidekritiikki on, voi olla ja on ollut, koska maailman kaiken taidepuheen voi jakaa useaan kategoriaan tarpeesta ja yhteydestä riippuen. Runollinen kritiikki kuulostaa termiltä, joka vastaa ns. International Art Englishiä joka kääntyy taidesuomeksi? Kansainvälistä kaunopuhetta, jonka taitaminen kuuluu piireissä ‘ammattitaitoon’, eräänlaista salonkikelpoista jargonia jolla voi huiputtaa, joka ylevöittää ja luo positiivisen korkean tilan ja jalustan jolla seisoa. Luotu luettelotarpeisiin eli myyntipuheeksi jolla on tietynlainen vaikutus. Tarpeellista ainakin joskus, etenkin silloin kun halutaan kirjoittaa kuvaus puuttumatta tahi kyseenalaistamatta itse instituutiota, saati taiteilijaa ja hänen työtään. Se on kuin pakollinen kuvio, kehu, jolle pontta antaa ansioitunut kirjoittaja, jolla on asema kentällä. Tämänlainen kirjoitustyö vastaa Tihisen mainitsemaa tavoitetta, jossa kirjoittaja on myös taiteilija tietyissä raameissa. Luettelotekstin on myötäiltävä esittelemäänsä, mutta oltava myös laadukas taideteos kirjallisesti ilman vastakarvaan silittelyä. Yliampumisen ja liehittelyn maku kuitenkin ärsyttävät etenkin sellaista, joka luettelotekstejä ja Art Englishiä/taidesuomea useasti lukee. Myöskin jos kirjoittaja ei ole perehtynyt kohteeseen, mutta kuka nyt niin tumpelo olisi ettei kohteeseensa tutustuisi. Totuudellisuus on hyvä pitää mielessä sekä ylilyöntien välttäminen. “Juttu kannattaa viimeistellä huolellä, toimitus arvostaa juttua, jota ei tarvitse lyhentää eikä viimeistellä kovin paljon. Omasta persoonallisesta äänestä ei pidä luopua, mutta lehden yleiset käytännöt on syytä ottaa huomioon.” Tuli mieleeni, miksi kukaan haluaisi luopua omasta persoonallisesta äänestään? HUOM. “Tärkeät asiat alkuun, vähemmän tärkeät loppuun.” Niin ei tiedä, kuka jutun pätkäisee kyselemättä sen enempää.

Runollisuus kuvataidetekstissä, mitä tuo runollisuus on. Onko se sama kuin taiteellisuus pukeutumisessa, visuaalisuus, kaunosieluisuus persoonassa; olla taiteellinen ja kuvallinen, hattu ja huivi, hiukan omituinen. Tai keksitään uusia sanoja (mikä on aina kannatettavaa) ja käytetään kuvailevaa, maisemoivaa kieltä. Tihinen kirjoittaa, ettei kriittisen, arvioivan asenteen ja kirjallisen kunnianhimon tarvitse olla vastakohtia. Hän jatkaa: “perinteisenä kritiikin määrittelyn kolmijakona pidetään kuvailua, tulkintaa ja arvottamista.”

Kriitikko kuvailee ja esittelee teosta yleisölle tuomalla esiin sen muodon ja sisällön kannalta olennaisimmat piirteet. Tämän jälkeen kriitikko tulkitsee teoksen ja arvioi sen mahdollista sanomaa. Arvottaminen tarkoittaa, että kriitikko pohtii teoksen laatua, ajankohtaisuutta, kontekstia ja samalla taiteilijan onnistumista pyrkimyksissään. Mutta voi olettaa onnistumisen jo tapahtuneen, koska teoksesta kirjoitetaan. Valinta jutuksi on arvottamista ja odotettu tapahtuma taiteilijan kannalta, tunnustus ja meriitti. Näin voimme taas aloittaa pohdinnan hyvästä ja huonosta, joka on postmodernin taidekauden koetinkivi. Korkean ja matalan kulttuurin lähentyminen, sekoittuminen ja uuden luominen, marginaali ja keskiö taistelevat edelleen, tavoillaan. Marginaali ei halua keskiöön, koska kokee sen mitä siellä tehdään tylsäksi, puutuneeksi, kiillotelluksi, kuolleeksi ja vanhan toistoksi. Keskiö taas naureskelee marginaalin harrastelijamaisuudelle, kömpelyydelle ja marginaalisuudelle eli näkymättömyydelle ja oletetulle epätoivolle. Keskiö saa suurimman näkyvyyden, markkinat, kehut ja suuren yleisön mielenkiinnon herättää kriitikon mielenkiinto. Tihinen käyttää sanaa tuoteseloste, jollainen arvio teoksesta voi olla, mutta mieluiten ei. Kritiikki parhaimmillaan on teos itsessään, antoisa lukijalle ja jatkaa taiteilijan ajattelua johonkin suuntaan.

Suomalaisen kuvataidekritiikkikirjoittelun katsotaan alkaneeksi 1840-luvulla Suomen taideyhdistyksen perustamisen aikoihin (1846 jälkeen), kun taide-instituutiot alkoivat kehittyä. Myöskin sana taide on tuolta ajalta. Taidetta käsiteltiin yhteiskunnallisena asiana ja kansakuntaa sivistävänä tekijänä. Edelleen pidämme kuvataidetta kansakunnan aarteenomaisena kalleutena, kansallisen identiteetin rakentajana joka ei saa pilkata uskontoa, ajatus jota politiikassa perussuomalaiset ovat kannatelleet äänekkäästi ja vaatineet taidetukien kohdistamista juuri kansallista identiteettiä kohottavalle ja ylevöittävälle taiteelle, jota voi pohtia mistä kuva ylevöittävästä taiteesta tulee. Elämme siis monin paikoin samoissa tunnelmissa kuin reilusti yli sata vuotta sitten. Postmoderni tekotaide ei edelleenkään istu perinteeseen eikä kosketa suomalaista markettimassoja koska ymmärrys ja järki ovat tärkeitä arvoja, mikä ei tarkoita älyllistämistä. Entä lukevatko massat kulttuurisivuja kun ne on tehty massoja hyväileviksi? Massat, kansa, populaatiomme  jolle asioita on yleistajuistettava. Miksi vietellä massoja, jos sillä on tasapäistävä, kulttuuria latistava vaikutus, jota jokainen kuitenkin tahtoo välttää lopulta? Onko raha ainoa motiivi kirjoittamiselle ja julkaisemiselle nykyään? Samantyylisen efektin tarjoaa kunnallisten palvelujen kilpailutus, jossa valitaan halvin. Palvelut huononevat tai niitä ei ole. Loppulasku osoittautuu kallimmaksi kuin oli tarkoitus.

Koska en ole ammatillisesti elokuvan kanssa tekemisissä, luen mielelläni elokuvatekstejä ja katson pääasiassa elokuvia viihtyäkseni, joten en odotakaan kirjallista vyörytystä ja tarkkaa analyysiä elokuvasta elokuvan esittelytekstissä, enkä kritiikissäkään. Elokuvien levittäjien omien lehtien jutut ovat samaa viihdettä kuin juorut toisaalla elokuvatädistä. Annetut tähdet eivät kerro elokuvasta muuta kuin että tähdet laadun takeena ovat muodostuneet tiettyjen lehtien glamourkuvastoksi, mausteeksi Ilta-lehdessä ja Annassa, joilla on ‘elokuva-arvostelijat’ ja joiden antamia tähtiä on mainosmaisesti dvd-kansissa. Tähdet herättävät huomioni, mutta eivät positiivisessa mielessä. Pisteet, kriitikon nimi sekä lehti, jossa tähdet ovat kaunistuksena, toimivat kehuna ja osviittana tietynlaisille kuluttajille. Kuulostaa massalta ja R-kioskilta. Elokuva onkin mielenkiintoinen aihe kun puhutaan kritiikistä ja mausta. Elokuvan syntyaikoihin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa elokuva oli juuri massojen halpaa viihdettä, jota sivistyneistö ei tahtonut. Sensaatiohakuista kaukokaipuuta, hirviöitä, hassuutta, tapahtumia läheltä ja kaukaa. Nykyään elokuvaa katsovat kaikki ja teollisuudessa liikkuu käsittämätön määrä rahaa. Sensaatiohakuisuus ei ole kadonnut, se on paisunut ilmalaivaksi ja räjähtää yhä uudelleen silmillemme. Puhutaan elokuvan alamäestä digitalisaation muuttaessa teknologiaa ja tapoja tehdä sekä näkemäämme. Aivan kuin mikään ei riittäisi efektiksi.

Innostun itse vanhoista filmeistä juuri niiden kauneuden ja filmin takia. Esiintyminen on lapsenomaisen innostunutta kuten kuvaaminen. Hauskaa, tavallaan, kuinka Venäjä oli maa, jossa elokuvan tekeminen voimakkaasti lähti kehittymään. Politiikalla tietenkin oli suuri osuus tässä kehityksessä, kuten venäläisten pitkällä tarinankerronnan perinteellä ja kuinkas muutenkaan kuin avantgardetaiteilijoiden kekselijäisyydellä. Uusi tieto minulle oli tuo Eisensteinin suunnitelma kuvata Marxin pääoma. Kenties lyhyt elokuva? Tai animaatio.

Puhdasta taidetta. Kuinka kirjoittaa syvästä elämyksestä, joka on melko aineeton ja kokemus täysin subjektiivinen, kriitikko kokijana ja kokemuksen tulkitsijana. Saada tämä subjektiivinen kokemus yleiseen ja ymmärrettävään muotoon. Veijo Hietala antaa selkeät ohjeet ja varoituksen sanat. Suomessa on vaikea päästä elokuvakriitikoksi, joten kielen on oltava harjaantunutta, ytimekästä, suhteet kunnossa, kuten sivistyksen elokuvien suhteen. Mitä enemmän tiedät elokuvista sen parempi. Ei myöskään saa lannistua kielteisistä vastauksista kun tekstejään ja tieto-taitojaan tarjoaa.

Elokuvagenret ovat vielä eriytyneempiä painisarja kuin kuvataiteen välineisiin pohjautuvat jaot. Elokuvassa sukupuolella, koulutuksella, taiteilijuudella eli auteur-ohjaajuudella ja monella muulla asialla on oma roima merkityksensä. Saati, kun puhutaan musiikista. Siinä kaksi alaa, joiden kriitikoilta todella vaaditaan tietämystä ja näkemystä. Kuvataidekirjoittelu vaikuttaa pipertelyltä ja kiiltokuvien vertailulta kun vertaa. Ehkä kriitikoiden pitäisi arvioida mahdollisimman monien taidealojen teoksia eikä eriytyä niin tarkasti. Samat asiat toistuvat Taidekriitiikin perusteet kirjan esseistien teksteissä, hyvä kritiikki välittää tietoa, arvostusta, arvoja ja näkemyksiä. “Kritiikki voi tarjota hätkähdyttäviä portteja musiikista keskustelemiseen ja kokemiseen.” Susanna Välimäki tarjoaa kirjoituksessaan perustietoa musiikkikritiikin laatimiseen. “Musiikkikriitikko on kuuntelemisen ammattilainen. Hän tarkastelee kohdettaan sekä tietoon perustuvan asiantuntemuksen että kokemus- ja eläytymisherkkyyden varassa. Tieto auttaa eläytymään ja eläytyminen auttaa ymmärtämään. Musiikkikriitikon on hallittava asiakielen lisäksi ilmaisuvoimainen ja elämyksellinen kieli”

Musiikkikirjoittelu ja -kritiikki vaikuttavat yleisimmältä ja luetuimmalta taidekritiikin teksteiltä, joita on ollut antoisaa seurata juuri kirjoittajien tietämyksen takia ja koska jokainen kuuntelee musiikkia että katsoo elokuvia. Kritiikki vaikuttaa toisinaan ankaralta kun vertaa kuvataidekritiikkeihin, samaa ankaruutta ja ehdottomuutta kaipaan taiteessa alalle kuin alalle. Ympäripyöreys ei hetkauta eikä kiinnosta, enkä näe sellaisella viihdettä suurempaa merkitystä. “Musiikkikritiikki voidaan ymmärtää julkiseksi ja ammattimaiseksi ajatuksenvaihdoksi, joka erittelee, tulkitsee ja arvioi yleistajuisesti musiikkia ja musiikin ilmiöitä.” Mielenkiintoiseksi musiikkikritiikin tekee se, että jokainen ihminen kuuntelee musiikkia joka päivä tahattomasti taustalla jonkun muun valitsemana, sekä yksityisesti tai julkisesti. Musiikin kautta ilmennetään omaa identiteettiä, haetaan voimaa, pyritään ilmaisemaan itseä, herättämään huomiota ja kuulumaan ryhmään. Taide synnyttää ryhmiä, kuten myös taidekritiikki on saanut aikaan ryhmiä, joihin joko on kuulunut tai sitten on ollut autsaideri, totaalisen punk, rock ja heavy. En usko että auteur-ohjaajuus enää on samalla tavalla kriitikoiden kultainen lehmä tai täydellisyyden merkki, tai että Panssarilava Potemkinille ja Citizen Kanelle on annettava viisi tähteä. Veijo Hietanen edelleen väittää että vanhat klassikot ovat ansainneet tähtensä eikä niitä halua tai voi kukaan kriitikko kyseenalaistaa. Casablanca on hyvä elokuva.

4. Hermeneuttinen filosofia ja kritiikki (totuuden etsintää ja halu ymmärtää)
“Erityisesti kamera on laajentanut aisteja ja mieltä huomattavasti” sanoo Irmeli Hautamäki esseessään Nykytaide, kritiikki ja hermeneuttinen filosofia. Voiko taide olla huumetta ja miten laajentaa mieltä ja aisteja teknologian avulla? Onko se ylipäänsä mahdollista? Kenties tässä kohtaa on kyse runollisesta kielen käytöstä, jossa tutkija on halunnut painottaa valokuvauksen ja teknologisen kehityksen merkitystä nykytaiteen kentällä. Muuten Hautamäki piirtää tekstissään tarkasti filosofian ja taiteen eroja, kuinka kummankin tuntemuksella kriitikko/katsoja avaa nykytaiteen teoksia. Kuinka paljon on tiedettävä, jotta nykytaide avautuu ja onko sen avauduttava? Onko ymmärrettävä? Onko selkeys mihin nykytaide pyrkii etsiessään totuudellisuutta?

Koetinkivi, halu ymmärtää, vaan ei ymmärrä, kun on pakko ymmärtää ja se ahdistaa, kun tuntee itsensä tyhmäksi ja pelottaa se jota ei ymmärrä.
Kuka pakottaa tai tuomitsee katsojan ja miksi älyllistää kaikki näkemänsä? Ja mitä älyllisyys on? Miksi nykytaide edustaa älyä? Hautamäki puhuu että, nykytaiteilijat ovat intellektuaaleja ja tutkijoita. Liekö karhunpalvelus kuvataiteelle, teoretisointi ja älyllistäminen. Aistien ja mielen laajentuminen kameran avulla on hämmentävästi sanottu, aivan kuin kamera aiheuttaisi huumeiden lailla toimivan efektin. Kuinka mieli laajenee, mitä mielen laajeneminen on? Tarkoitetaanko tällä ymmärryksen ja tietoisuuden lisääntymistä taiteen avulla? Jos äly on lisääntynyt, niin hyvä. Lisää taidetta joka lisää älyä.

Itse olen hyvin kriittinen mitä tulee kulttuurin tähtikulttiin, jota muka älyllistäminen eli teoretisoiminen mielestäni voimakkaasti juhlistaa ja edelleenkin hyvin miehiseen, miehen katseen kautta määrättyyn. Minuun vaikuttaneiden taideteosten listani on hyvin erilainen kuin täydellisen elokuvan ystävän tai nykytaiteen-painisarjan kriitikon. Kulttiarvo on tyhjänpäiväinen markkinatavara, magneetti jonka päälle voi vetää leningin. Hämmästelen edelleen klassikko-sanan asemaa, sen käyttöä, taidehypeä, joka siihen liittyy, lahkolaisuutta taiteen ympärillä, jota kriitiikki pahimmillaan jatkaa. Enkä pidä arvossa väitettä, että on elokuvia, jotka on katsottava tietääkseen jotakin elokuvasta, tarkoitten ollakseen viisaampi? Toki silloin tietää tietynlaisesta elokuvasta ja elokuvan historiasta. Keinotekoiset raja-aidat ihmisten välillä, joita halutaan pitää yllä ylevän tähden, ovat jäänne jostain monarkkeja ja luokkaa palvovasta esihistoriasta. Parempi ihmisyys ei synny hienostelua ihannoimalla, ei myöskään elävä kulttuuri pysy elävänä sellaisessa ilmastossa tai hinnoittelemalla taide pilviin.

5. sivu 68, 29.4. henkilökohtaista palsta. Talous on paras kriitikko, lainaus Jeff Koonsilta. Mutta entä tulkinta.
“Journalismin on oltava luotettavaa ja kriittistä, mutta sen on ennen kaikkea osattava herättää lukijan kiinnostus.” Kuka on lukija nykyään? Esimerkiksi minä, en kylläkään lue ns. kritiikkejä, koska niillä ei ole minulle mitään annettavaa. Seuraan koti- ja ulkomaan politiikkaa ja tapahtumia, joilla on vaikutusta jokapäiväiseen jokamiehen ja naisen elämään. Kritiikit tai päivälehtien luonnehdinnat kulttuuritapahtumista ovat kokemukseni mukaan ympäripyöreätä, kritiikitöntä mainosta museoille, gallerioille, klubeille, elokuvien levittäjille, kirjojen myyjille ja niille, jotka esittävät teoksia maksua vastaan tai myyvät jotakin taiteen nimissä. Päivälehtien kulttuurisivujen tarjonta ei ole kiinnostanut minua pitkään aikaan tai kulttuuritarjonta, etenkään kuvataide.

(Kirjoitin aivan spontaanin ja mielestäni rehellisen mielipiteen aiheesta kulttuurikritiikki Suomessa ja kuinka siihen suhtaudun eli hyvin epäilevästi, jotakin ennen urheilusivuja)

Siis kuinka kirjoittaa taiteesta ja onko kaikki taiteesta kirjoittaminen kritiikkiä ja miksi taiteesta kirjoittaminen tahi taide on tärkeää. Kyynisyyden vihulainen astuu taas kuvaan kun ajattelen asiaa siltä kannalta, kuka hyötyy taloudellisesti eli urallaan eli taloudellisesti taidekirjoittelusta. Se, josta kirjoitetaan on framilla, huulilla. Kun kriitikko kaveeraa taiteilijoiden kanssa joista kirjoittaa, kuinka luotettavaa kritiikkiä hän saa aikaiseksi. Saati kriittistä, minkä tarkoitus on kenties kehittää taide-elämää ja taidetta, taiteilijaa ja katsojaa, vaikka sanotaan, etteivät kritiikit ole taiteilijoille tarkoitettuja. Taiteilijatkin ovat yleisöä, jopa ne, joista kirjoitetaan. No, mutta taidekenttä on muutenkin hyvin kummallisten uskomusten ja kuvitelmien kenttä (tällä tarkoitan kentän hierarkkisuutta, kaavamaisuutta ja omituisia tärkeilijöitä, joilla on paljon sanan- ja muunlaista valtaa), että journalismin luomat taiteilijanerot myyvät, pitävät uskomukset asemasta ja arvosta pystyssä, kunnes jotakin muuta ilmaantuu.

Taiteilija, jolla on nimi ja asema, ei ainoastaan käsityöläisenä vaan arvostettuna yhteiskunnan jäsenenä jolla on sanottavaa on pyrkimys. Taiteilija tuloksen tekijänä on päämäärä. Niinhän taiteilija nähdään edelleen mitä suuremmassa määrin. Apurahat jaetaan niille jotka toteuttavat tuloksellisia projekteja ja taiteilijoille, joilla on nimi tai tuleva nimi siis kuuluisuus, merkittävä alan ammattilainen. Aamulehden kulttuurisivujen haastattelussa muutama vuosi takaperin kuvataiteilija Hanna Oinoselta kysyttiin, kuinka apurahoja haetaan ja saadaan (vastasaaneena on hyvä vastata). Vastauksena hänellä oli usea näyttely samana vuonna, joista yksi iso Helsingissä. Tällaiset julkiset ohjeistukset ovat tietysti tarpeen etenkin niille, jotka apurahoja hakevat ja eivät saa. En muuten ymmärrä apurahahegemonian ylistyspuhetta lehdistössä, apurahasankaruutta. Toisaalta samaa tuo toitotus on kuin missä tahansa kilpailuissa palkintosijoille päässeiden miltä nyt tuntuu puhe – Kuinka tähän olet tullut ja kuinka tästä jatkat urallasi. Miten raha liittyy taiteeseen ja taiteesta puhumiseen, kirjoittamiseen tai missä taidetta esitetään? Entä siihen tuleeko toimittaja paikalle, kuinka kiinnostus tapahtumaan saadaan aikaa? Voittajat ovat aina kiinnostavia, vetovoimaisia. Heillä on jotakin, jonka haluta itselleen, josta haaveilla. Kai.

Irmeli Hautamäki kirjoittaa: “Ymmärtäminen ja tulkinta eivät ole satunnaisia, vaan varsinkin tekstien tulkinnassa on taustalla traditio. Gadamerin mukaan traditiota tunteva tulkinta on parempi kuin traditiota tuntematon. (Gadamer 2004, 7.) (Kyseessä saksalainen filosofi Hans-Georg Gadamer 1900-2002. Gadamerin pääteos on Wahrheit und Methode (Totuus ja metodi) vuodelta 1960.) Eikö tällainen ajatus ole kuitenkin sopimaton, jopa konservaviinen nykytaidetta tulkittaessa? Onhan esitetty, ettei modernina aikana lähtökohtaisesti voida vedota perinteeseen.” Puhutaan hermeneuttisesta kehästä, joka Gadamerin mielestä on tulkinnan täydellistyminen eli sukupolvet toisensa jälkeen tulkitsevat jotakin teosta, jolloin tulkinta täydellistyy ja päättyy. Mitä tämä tarkoittaa taiteen kannalta? Jotakin uutta on ilmettävä. Tulkinnan siis täytyy jossain vaiheessa tulla lopulliseen päätökseen? Tässä päätelmässä on pulmana totuudellisuus, kenen totuuteen uskotaan ja luotetaan. Jatketaanko siitä, mihin edellinen jäi, ajatellaanko eri ajoissa samalla tavalla lopulta mistään.  Tulkinta voi epäonnistua, kriitikon ja asiantuntijan oletukset ja päätelmät eivät välttämättä pidä paikkaansa, kuten on todennut esimerkiksi Gianni Vattimo esseessään “Pareyson estetiikasta ontologiaan” (Vattimo, 1999, 89-109.). Kyseessä on Luigi Pareysonin teoria teoksen tulkitsemisesta. Hän sanoo että, aistitieto on tulkitsemista, aistitieto on intuitivista tietoa, jolla on tulkinnassa ratkaiseva osuus. “Pareysonin hermeneuttinen teoria poikkeaa tavanomaisista tulkinnan teorioista sikäli, että se ei erottele toisistaan teoksen kuvaamista ja tulkintaa. Koska aistiminen on sidoksissa tulkitsevaan persoonaan ja tämän mahdollisuuksiin, aistiminen on aina välttämättä rajoittunutta myös vaihtelevaa, ja voi johtaa tulkinnan epäonnistumiseen.”

Kuka on yleisö? Onko otettava huomioon, mitä suuri tai pieni yleisö saattaa haluta tietää? Kuinka varman päälle kriitikon tulisi kirjoittaa? Kirjan Taidekritiikin perusteet lopuksi Martta Heikkilä kysyy, voiko kritiikki ottaa kantaa todella kriittisesti vai tyytyykö se vahvistamaan jo olemassa olevia asetelmia? Eli kuka tekee lopullisen valinnan, mitä tarkoituksia varten kritiikkikirjoituskulttuuri on tarkoitettu. Kysymys on myös annetaanko taiteelle, joka itsessään kritisoi yhteiskuntaa tilaa julkisessa taidekeskustelussa, joka esimerkiksi kritisoi kritiikkiä instituutiona ja muita vakiintuneita taideinstituutioita. On kyse uskalluksesta ottaa vastaan kritiikkiä ja antaa sitä, uskalluksesta muuttaa taidetta, puhetta taiteesta ja nähdä taide uudella tavalla. Se ei imartele eikä kehu. Jos taide etsii totuutta, mitä yleisö etsii tai kirjoittaja-kriitikko? Täytyykö yleisölle antaa, mitä se haluaa, vai mitä se tarvitsee.

Lähde:https://www.gaudeamus.fi/heikkila_taidekritiikin/ Martta Heikkilä (toim.): Taidekritiikin perusteet, Gaudeamus 2012