Miksi puhua vallankumouksesta?

Me olevinaan ymmärrämme mikä on vallankumous kun sanomme sanan. Siinä on jotakin todella voimakasta ja viettelevää. Tarkoitamme termillä ja idealla jotakin oletettua, ajatuksellista ja visuaalista, jokainen jotakin omaa, aivan kuten väreistä puhuessamme näemme ne subjektiivisesti. Joka subjektiivisuus kenties yksi poliittisen vallankumouksen perusongelmista: jokainen haluaa jotakin tiettyä, kuinka saada kaikki haluamaan samaa asiaa ja löytää yhteiset keinot päämäärän saavuttamiseksi. Väkivalta on ollut tehokas keino. Väkivallan ja kuoleman pelko saa ihmiset taipumaan. Uhkailua käytetään edelleen jotta ihmiset saadaan toimimaan halutulla tavalla. Ihmisten vapaa tahto ja oikeudet ovat oleellinen osa modernia ja demokraattista, mutta kuinka istuttaa ihmisiin velvollisuuden tunto, myötätunto ja kunniallisuus? Nämähän ovat  perusarvoja joita on pidetty arvossa Jumalaa ja herroja peläten. Toisenlaista kunnioitusta ja velvollisuutta tarvitaan tässä ajassa. Kunnioitus ja velvollisuus jotka ovat kuin reliikkejä, koska arvostamme vapauttamme päättää itse kaikesta, myös siitä kuinka käyttäydymme. Oma päätäntävalta ja itsenäisyys ovat arvossa niin kauan kuin ei ole riippuvainen ja koe velvollisuutta kohdella toista ihmistä ihmisarvoisesti esimerkiksi. Kun kokee olevansa niin vapaa, että voi tehdä mitä haluaa eli ihmisellä on valta ylitse muiden. Tämähän on tilanne kiusaamistapauksissa. Kyseessä on vallankäyttöongelma ja vääristynyt käsitys omasta vallasta ja tärkeydestä.

Elämme vallankumousten muokkaamassa maailmassa ja väkivalta on oikeutettu niistä suurimmassa osassa. Gandhin väkivallattomassa vastarinnassa Gandhi itse kuoli luotiin, arabivallankumouksissa pääpaino oli väkivallattomuudessa ja tiedon levittämisessä ja kumoukset on tukahdutettu voimakeinoin, laulavassa vallankumouksessa Baltian maissa Venäjä yritti kukistaa kapinalliset ja useita ihmisiä menetti henkensä eli kun kansa nousee tyranniaa vastaan väkivalta joka tappaa tulee voimalla jostakin muualta ja oikealta. Oikeisto on nykyään se joka puhuu vallankumouksesta juuri sen historian kautta haluten vallankumousta jossa vallankäyttäjä vaihtuu sopivaan. Vallankumous on perinteisesti vastaus vallankäyttöongelmaan ja kollektiiviseen kiusaamiseen tai hankkiutuminen eroon vääränlaisesta johtajasta ja johtamistavasta, kuten esimerkiksi Chilessä tapahtunut sotilasvallankaappaus 1973 https://fi.wikipedia.org/wiki/Chilen_sotilasvallankaappaus_1973, jossa sosialistijohtaja Salvador Allende sai surmansa ja alkoi diktatuuri Yhdysvaltojen tuella. Historia jonka kaikki tuntevat. Vallankumous-sanan positiivinen varaus on useiden vallankumouksellisten ansiota jotka ovat kuoleman uhalla muuttaneet yhteiskuntaa. Oman hengen menettämisen uhalla, koska asiat ovat tärkeitä ja se mitä on mahdollista saavuttaa on sen arvoista, vaikka ja koska tuo saavutus on asetettu mahdottomaksi tehtäväksi. Tämä mission impossible on sankariteko joka vaatii äärimmäisihmisyyttä, äärimmäisiä tekoja, vaikeita ratkaisuja yleisellä ja henkilökohtaisella tasolla joihin on oltava valmis, koska asia on tärkeä, tärkeämpi kuin oma hyvinvointi ja mukavuus.

Asettaa itsensä alttiiksi kritiikille, kidutukselle, halveksunnalle, kuolemalle, hylkäämiselle, ulkopuolelle jättämiselle, katoamiselle, vaientamiselle jne. Ihmisen lannistamisen keinot ovat lukuisat ja kun menettämisen pelko on voimakas, kuka uskaltaa ottaa riskin jonka johdosta menettää kaiken. Mihin siis uskoa, koska uskosta on pitkälti kysymys, kun tavoitellaan mahdotonta ja miten tuo usko määrittelee mitä ihminen elämässä valitsee ja tekee. Millaiset voimat ovat edessä jotka yrittävät estää tavoitteen saavuttamisen? Sama pätee taiteessa, politiikassa, elämäntavoissa: kuinka elää elämänsä kun ulkopuolelta ja koko ajan toistetaan samaa ja halutaan pysyä junnaavasti samoissa toimintakaavoissa ja ajattelutavoissa. Ne jotka ovat silmätikkuja ovat niitä jotka erottuvat joukosta aina yhä uudestaan. Joukosta erottuminen on edelleen huono juttu. Se on se erikoisuus josta otetaan kiinni joka halutaan muuttaa samanlaiseksi kuin kaikki muutkin ovat. Uskalluksen puute ja laumasieluisuus vievät meitä yhä edelleen. Tästä kertoo yhteiskunnan sisäänlämpiävyys, luottamuksen puute, haluttomuus ymmärtää eriäviä mielipiteitä tai täydellinen kyvyttömyys siihen, oman edun tavoittelu ja oman aseman pönkittäminen, johon ei mahdu asioiden muuttuminen tai muuttaminen,  koska silloin voi oma etu heikentyä. Sitä voi pohtia miksi suomalaisessa yhteiskunnassa yhteisten asioiden parantaminen on kovan työn takana, kuten näyttää olevan kaikkialla, ja näiden kollektiivisten etujen ja parannusten huonontaminen on kovin helppoa ja tapahtuu käden heilautuksella.

Yhdysvalloissa on heittona sanottu että huonompiosaisten tilanteen yhä jatkuva huonontaminen voi mahdollisesti johtaa siihen että vallankumous on käsillä. Tilanteen huonontumista voi miettiä, että mikä se piste on, joka on niin huono josta huono-osaisten vallankumous alkaa. Huono-osaisten vallankumousliikkeet ovat olleet vasemmistojohtoisia. Sitten on se toinen leiri eli vastapuoli, joka ei kestä Marxilaisia vallankumouksia, vallankumouksellisia ajatuksia, joissa yhteinen hyvä jaetaan. He tekevät myös vallankumouksia. Kiinnostavaa on tämänhetkinen Yhdysvallat ja kuinka huono-osaiset äänestivät presidentinvaaleissa. Mikä on huono-osaisten agenda tällä hetkellä? Onko heillä agendaa? Onko heillä aikaa, voimavaroja ja kiinnostusta kapinallisuuteen? Pelko omien etujen menettämisestä taitaa olla päällimmäinen ja ymmärrettävä pelko, kun vähästä viedään kaikki vähäkin, mitä jää jäljelle. Mistä köyhä ponnistaa ja miten surkeiksi on asioiden mentävä? Ne jotka käyttävät valtaa voivat käyttää sitä hyvin murskaavasti. Puhutaan yleisesti fasismista ja fasismin uudesta tulemisesta, vaikka ei se poissa ole ollutkaan. Fasisteiksi kutsutut ovat tehneet vallankumouksensa varsin hissukseen ja ehkä se on oljenkorsi köyhälle, joka näkee eliitin ulottumattomissa tekevän mitä haluaa ja jonne köyhällä ei ole asiaa. Eliitti tekee asioita jotka ovat olleet ristiriidassa eliitin sanottuja arvoja kohtaan ja vastoin lupauksia eli eliitti on valehdellut ja ajatellut omaa etuaan liikaa. Voidaan kysyä millä tavalla vallankumous mitataan, onnistuminen ja epäonnistuminen, muutoksen tapa, laajuus ja kuinka muutos saavutetaan eli kuinka vallankumous tehdään, mikä riittää muu kuin asetettu tavoite? Millä tavalla muutoksen ajatellaan olevan vallankumous, onko vallankumous tietoinen vai tiedostamaton, hyväksytty vai kielletty, vapaaehtoinen vai pakotettu valinta? Millä tavalla valinnoillamme teemme vallankumousta ja mikä on vallankumouksen charmi? Charmi on ilmeisesti onnistumista, koska se vokottelee. Ehkä vallankumouksessa on lopulta kyse johtajuuden löytymisestä.

Ketkä sitten ovat fasisteja tai vallankumouksellisia fasisteja? Slavoj Zizek ei pidä nykyhallintoja länsimaissa fasistisina, ei edes Trumpin hallintoa https://www.youtube.com/watch?v=t8f41HqGbnA. Linkki keskusteluun jossa Zizek keskustelee Will Selfin kanssa vallankumouksesta ja kuinka se tapahtuisi tai onko muutos mahdollinen.

Fasismi määritelmän mukaan on autoritaarinen äärinationalismi yhdistyneenä korporatistiseen järjestelmään, josta lisää löydät https://fi.wikipedia.org/wiki/Fasismi. Määritelmän mukaan fasismia on vaikea rajata ja määrittää, koska liike on hajanainen ja paikallisesti sitoutunut. Itse ymmärrän tämän juuri samaisena oman edun tavoitteluna jossa puhutaan ja toimitaan eri tavoin ja joka on vaikea tavoittaa tahi osoittaa. Puhutaan niin että saadaan mahdollisimman paljon ihmisiä asian taakse ja kun on tullut menestystä ryhdytään toteuttamaan tosiasiallista suunnitelmaa. On olemassa asioita joista ei puhuta niinkuin ne ovat, koska julmuudelle ei löydy avoimesti tarpeeksi suurta kannattajakuntaa kun ryhdytään politikoimaan. On puhuttava kuinka asioiden pitäisi olla ja puhutaan kuinka eliitti tekee hallaa työläisten asemalle. Työläisten asema on aina se joka saa tunteet esille. He jotka tekevät ruumiillisen työn, yhteiskunnan toiminnan kannalta tarpeellisen ja tärkeän perustyön josta palkka on minimi tai vähän enemmän, vähän koulutusta vaativa ja suurta massaa puhutteleva, vähän arvostettu ja aliarvioitu työpanos. Aliarviointi ja vähättely ovat sosiaalisen epätasa-arvoisuuden kulmapilareita. Ihmisen arvo rakentuu työlle. Mitä työtä hän tekee ja millaisen palkan ihminen saa, hän on sen arvoinen. Joten vallankumous on aina kytemässä koska vallankäyttö toisen yli on ihmisyyden perustarve. Mikä parempi tapa käyttää valtaa kuin halveksunta.

 

 

 

Merkillinen voima

Mikä muutosta säätelee, muutostamme? Mikä on kiireen merkitys, nopeuden, nopean selityksen, tauottoman puheen, soljuvuuden merkitys TV-lähetyksessä ja kuinka TV-käyttäytyminen siirtyy arkitilanteisiin? Leikissä, työssä, koulussa, koska olemme kaikki viestinten vaikutuksen alaisia. TV ja sosiaalinen media eivät ole irrallinen, epätodellinen osa maailmaa, mutta eräänlainen rinnakkaistodellisuus joissa eletään. Se luo jatkoa sille, mitä tapahtuu ja missä. Mitä tapahtuu TV:ssä jatkuu mielissämme ja muissa medioissa. TV:n spektaakkelimaisuus on suoraa jatkoa sille, mitä me lopulta haluamme elämältämme, oletus. TV toteuttaa unelmaa, unelmia, antaa uuden elämän että kokemuksen mahtavuuden läheisyydestä ja saatavilla olemisesta. Psykologia median rakentamisessa houkuttelevaksi on sama kuin kauppakeskuksen suunnittelussa. Pirtsakkuus, värit, ns. tyylikkyys, jatkuva uusiutuminen, nuorekkuus, adjektiivisuus, letkeys, flow, juttu-flow, ostaisitko tältä sitä ja tätä jotta olisit sitä että tätä.

Toiston tarpeellisuus ja käyttö ihmetyttävät esimerkiksi dokumenteissa, joissa kerrotaan tieteellisiä faktoja. Etenkin Yhdysvaltalaiset dokumentit käyttävät jo sanotun asian toistamiskikkaa eli skandaalinomaisuutta, korostaen kerrotaan sama asia uudelleen, joka saa katsojan tuntemaan itsensä tyhmäksi vai onko se tarkoituskin. Onko se tehoa? Kollektiivinen teho-efekti, toisto, joka luo uskottavuutta asian uskomattomuudesta, hienoudesta, kauheudesta tai ällistyttävyydestä ja luo katsojan. Kerronnassa on paljon samaa urheilutapahtumien televisiointien kanssa. Tavallaan ei anneta mitään uutta, eikä maailmankuvan laajentaminen olekaan tarkoitus vaan muka tietäminen, viihtyminen, oleminen, tapahtumassa eläminen ja toisten elämien ja suoritusten seuraaminen, joita voi kommentoida omalla sohvalla, turvassa, piiloutua laitteisiin jotka ovat persoonan jatke ja kuvitelma omasta voimasta, mukana olemisesta. Laitteet kuvastamassa ihmisten voimattomuutta antamalla näennäiset supervoimat, käyttöstatuksen, omistajastatuksen, asioista perillä olon tunteen.

Intermedia, medioiden lomittaisuus, toisiinsa sidoksissa oleminen, puolueellisuus ja aika, jonka voi ajatella yleisön eli kuluttajien eri medioille käyttämänä aikana tai aikaa, jota media käyttää tiettyjen asioiden kertomiseen tai kertomatta jättämiseen. Aika, joka on tämä hetki jossain muualla kerrottuna TV-uutisissa, samaan aikaan. Aika joka oli eilen, aika, joka kuluu, kun TV:ssä tapahtunut show kerrotaan lehdessä juttuna. Millainen aika, mitä osaa ajasta me olemme. Kuinka ihmisistä puhutaan kansana, massana, ryhmänä, heimona, millaisia piirteitä ihmisistä tuodaan esiin, meistä suomalaisista. Mitkä ovat vaikuttavat piirteemme, millaiset yksilöt ovat niitä, joista kirjoitetaan ja joita kuvataan, jotka juontavat. Onko se joku hyvä tyyppi? Täytyy olla jonkinlainen sankarityyppi, omata jokin spesiaalitaito, olla jonkin alan huippu. Tarvitaan kykyä muuntua jatkuvasti, huijaustaitoa, kykyä sujahtaa rooliin ja siihen millainen ihminen halutaan että ihminen halutaan. Huippuus kiinnostaa, huippu-osaaja, moni-osaaja, -taituri, -onnistuja, myös epäonnistuja, luuseri, onnekas. Joku. Promotointi, uran käynnistys, tehdä jotakin TV:ssä saadakseen huomiota. Media on prosessi, joka haluaa jakaa erityisyyttä, kehityskaaria, elämänmakuisia tarinoita, mutta elämä maistuu mansikalta. Kuinka onnistuin, kuinka selvisin, kuinka kävi niinkuin kävi. Puhutaan aitoudesta ja tavallisuudesta. Hän on niin aito, siksi hän on niin suosittu. Mitä tuo aitous on, jota esimerkiksi iskelmälaulaja Anne Mattilalla sanotaan olevan? Millainen on aito suomalainen, millainen on aito Anne Mattila? Eikö hän ole kuvitteellinen hahmo (ei kyllä hän on oikea ihminen), jonka on tarkoitus tuoda hyvänolon tunne työllään ja persoonallaan. Samaistua Anne Mattilan maalaisuuteen, hymyyn, musiikkiin ja onnekkuuteen olla lahjakas suomalainen, joka taidollaan pärjää ja haluaa olla silti tavis, hoitaa puutarhaa. Aitoudessa on tuttuus, omakohtaisuus, intiimiys, läheisyys. Siitä mistä iskelmät kertovat, kaipuusta läheisyyteen, pettymyksistä, rakkaudesta, koskettavuudesta, tavallisuudesta. Samaa iskelmällisyyttä moni kotimainen TV-ohjelma hakee, maalaista lupsakkuutta hauskoin jutustelutuokion, ja ei siinä mitään pahaa, jos ihmiset tykkäävät, mutta mikä se taustamusiikki oli.

Elämme media-epidemian aikaa, episodi-aikaa, jatkuvan tekemisen kuvaamisen ja sen muille näyttämisen aikaa. Aktiivinen ihminen on elävä, katsokaa mitä on oikea elämä. Media on sairas, sairastuttava, kuinka sen voisi parantaa tai kuinka media voisi parantaa sairaan maailman, jonka aikaansaannos media on. Media, jota tuotamme taukoamatta. Pysähtymättömyys on jonkinlainen arvo, elävyyden mitta. Tartuntatauteina formaatti- ja brändihulluus, kulutushulluus, tyylihulluus tai pelkästään tosihulluus, joka kiertää ympäri maailman tunnustuksellisena, hiukan muunneltuina versioina jatkuvana flowna. Elämä on hurja bisnes, sanoi kuuskytluvulla M.A.Numminen. Olemme samassa pisteessä, piste vaan on laajentunut. Samankaltaistamisen tauti, joka tarttuu monella saralla, joka sietää jonkin verran kansallisia piirteitä, sen verran kuin paikalliselle väestölle katsotaan riittäväksi, jotta tuote tuntuu omalta. Myytävät kansainväliset TV-formaatit ovat kilpailuja kansalaisille ja jo julkkiksille. Niillä on urheilun kanssa paljon samaa, kova harjoittelu, jota filmataan ja esitellään katsojille. Työn tuloksena syntyy timantteja. Etsitään voittajatyyppejä, hyviä tyyppejä, jotka kykenevät viihdyttämään ja osaavat luoda mediapersoonan itsestään, jonka elämä voi jatkua ohjelman päättymisen jälkeenkin.

Kuinka sillä, kuka omistaa minkäkin konsernin ja tuotantoyhtiön on merkitystä, mitä meille tuotetaan katsottavaksi ja kuinka. Kuinka kaupallisuus TV-ohjelmissa muokkaa maailmaamme ja kuinka kuvaamme siitä. Entä jos tuota tulvaa ei olisi, tai sitä olisi vähemmän tai ihmisillä olisi aikaa vähemmän katsoa. Itse olen kiinnostunut siitä, miksi teemme synkronoitua mediamaailmaa joka jättää ulkopuolelle? Miksi se on niin tärkeää että on kapea tarve, ketä se palvelee ja miksi tarvitsemme viihteellistä vyörytystä, vai onko tuo tarve keksittyä. Tarve syntyy kun se keksitään, täysin pohjaton ja rajaton massaviihde-areena ja näyttämö, jolle voi astua kuka tahansa. Kenestä tahansa voi tulla hitti ja ihme, kuuluisuus hetkeksi. Informaatiovirran myötä muistimme rajallisuus paljastuu. Mieleemme jää värikäs mössö pientä sälää tai edellisen viikon kohu on jo unohtunut. Onko se arvokasta vai irvokasta hyväksikäyttöä tai kertoo massan aikaansaannoksesta jossa keskitymme yhä uuteen ja uuteen asiaan. Sytymme hetkessä ja kohta katsomme muualle. Onko edelleen viihteemme tarkoitus unohdus, kaipaus ja unelmointi ja onko politiikka jo samassa veneessä? Kulutuksen tarkoitus se ainakin on, viihdyttää ja luoda persoonia meistä. Muistamattomuus kuin historiattomuus, jatkuva uusintaminen kuin meillä ei olisi juuria, kuin ajattomuus ja harmonia, joka toivottaa kaikille onnea, unelmia ja kauniita hetkiä yhä uudestaan ja uudestaan. Utopiatodellisuus on oivallinen termi kuvaamaan tämän hetkistä kaaosta jota yritämme pitää koossa, jonka struktuuria näennäisesti pidetään yllä mukavalla juontajakaksikolla ja hankkimisen onnella, palkitsemisella, selän kääntämisellä ja kulisseilla. Näytämme paremmilta kuin mitä olemme. Maailmaamme hallitsevat kolonnat, trollit ja meitä johdetaan nimenomaan viihteen avulla. Viihdetähdet luovat meille mainostamallaan elämäntavalla ostettavia tarpeita. Haluamme olla he, haluamme heidän elämänsä. Heidän elämänsä on meidän ulottuvilla. He rakastavat meitä. I love you. We love you too.

Postmoderni pinnallisuus on kai samaa turhamaisuutta joka on ihmisessä aina ollut, se on ottanut villin muodon kun rajattomuus on ihanne.  Ohikiitävä jatkuvan hyvänolon tunteen hakeminen on varmaan luonnollista kivun ja vaivan välttelyä, huumeetta johon olemme itse syypäitä ja jota haluamme, koska vaihtoehdot ovat vähissä. Ulkopuolisuus voi olla niin totaalista, että voi olla vaikea kuvitella kuinka kukaan haluaisi olla ulkopuolella. Elämme viihteestä ja laitteista aivan kuin ne olisivat avain. Mahdollistaako viihde teknologiamme vai toisinpäin? Minkälainen ihmiskuva välittyy länsimaisen kaupallisen median kautta? Olemmeko valmiita katsomaan itseämme vaikka katsomme itseämme, puhumme vain itsestämme tai milloin lakkaamme kiinnostumasta siitä mitä joku sanoi Facebookissa tai millainen juttu siellä kiertää? Ketä nöyryytetään seuraavaksi, kuka haluaa muuttaa maailman Facebookissa? Haluamme katsoa toisen saamaa julkista häpeärangaistusta ja nauraa tuolle onnettomalle, koska koemme olevamme turvassa. Aikamoinen illuusio. Nöyryyttämisessä ja rangaistusten seuraamisessa ei sinänsä mitään uutta, mittakaava vain on melkoinen. Mediakulttuurin paisunut koko on saanut aikaan sen, että tieto aktiivisesti saavuttaa meidät kaikkialla. Katsomme tietoa, sanoja ja kuvia, luemme mainoksia ympärillämme, ilmaisjakelulehtiä, TV-ruutuja, tietokoneruutuja, puhelimia, jokainen myy jotakin, itseään tai muuta tavaraa. Nöyryytyksen voi näin kääntää omaksi hyödykseen, olemme kuin tavaroita joilla on mieli jota voi manipuloida.

Tyhjyys ja tilan täyttäminen, halpuus ja sen kalleus. Median hallitsevuus on seikka, joka on isoin uhka, koska olemme sen varassa. Tiedon määrä ja tiedon laatu, mikä ihmisiä kiinnostaa, mitä luetaan, mitä tiedolla tekee ja kuka sitä tarvitsee. Tai kuinka informaatio määritellään ja kenen se on, mitä tarvitsee tietää ja mitä emme saa tietää. Harmillista tuo kyynisyys, kuinka surutta lukijaa käytetään hyväksi ja huijataan kauniilla kuorrutuksella, vaikka hukumme roskaan henkisesti ja fyysisesti. Kaikki eivät ehkä ajattele näin, ilmeisesti. Kenties elämme median ja ajatuksen kulta-aikaa, vapainta ja rikkainta aikaa. Kuka mittaisi vapauden, vapaat ajatukset ja niiden juoksun.

Onko tapahtumassa kulttuurillinen muistinmenetys, vapaaehtoinen kun tieto lisää tuskaa ja ehkä emme koe tarvitsevamme tietoa, meidän ei tarvitse tietää tai koemme musertuvamme sen alle? Yleissivistyksen tason laskusta voisi näin päätellä. Jatkuvassa sälätietovirrassa eläminen tuottaa ajattomuuden tilan ja tunteen että kuuluu johonkin tärkeään ja oleelliseen johon on otettava osaa. Tunne kuulumattomuudesta ja irrallisuudesta on pahinta nykyihmiselle. Kokemus tarpeettomuudesta, riittämättömyydestä, juurettomuudesta, hiljaisuudesta, passiivisuudesta, puutteen läsnäolosta ristiriitaisesti siinä olemuksen tilassa johon olemme päätyneet, kaikkien olemaan kanssamme ja antamaan tarvitsemamme: legitimoidun olemassaolon sertifikaatin. Mediapersoona, media kanssamme, media muistaa puolestamme ja netti arkistoi.

Mielenkiintoinen on termistö joka jatkuvasti ja nopealla vauhdilla muodostuu kieleemme; puhutaan lyhytkestoisesta sisällöstä, passiivisesta muisti-instituutiosta, sosiaaliareenasta, matalan ja korkean teknologian laitteista, trendikkyydestä, reality:sta, sensaatio-uutisoinnista, joissa kaikissa on jonkinlainen huijauksen tuntu ja maku, termistön asiantuntijuusleima joka varmentaa rehellisyyden. Mistä puhutaan kun puhutaan todellisuudesta tai totuudesta, kenen totuudesta? Miltä huijaaminen tuntuu, kusetushan on aivan mahtavaa! Siinä on oma viehätyksensä ja helppoutensa, vallan tuntu, jatkuva vedätys ja paskanpuhuminen, toisto useassa paikassa on koettu merkitykselliksi tavaksi viestiä jotta tapahtuu jotakin. Nopeus ja vaihtuvuus, uusintaminen ja koko ajan jotakin noille. Kuinka todellista ja oikeassa TV-ohjelma voi olla, kenen todellisuudesta on kyse, kuinka hetkessä ja jossakin todellisessa reality on? Halpuuden ja huonon maun yhdistelmä haisee pahalle valmiiksi koska se on moneen kertaan tehty tyhjiin imetty, joten dokumentaarisuutta on haluttu lisäksi ja painotukseksi TV-todellisuuden todellisuuden varmentamiseksi. Kuulostaa hyvin toivottomalta. Kuinka näin totaalista vallan käyttöä ja aivopesua vastaan voi taistella muutoin kuin olemalla mahdollisimman paljon ilman laitteita olematta mukana. Pakeneminen on silti turhaa, koska meidän on tiedettävä ja osattava lukea mitä meille kerrotaan. Jotenkin haluaisi maailman menosta olla tietoinen, jotta sitä voi pohtia, yrittää muuttaa ja kommentoida. Onko medioiden käyttämä valta suhteessa toisiinsa tarpeellista ottaa tarkastelun alle ja mitä se voisi olla, vai se, millaiset omistussuhteet sisältöjä tarjoavilla medioilla on kun omistaminen on valtaa, päätösvaltaa. Millainen hirviö, maailma ja ihmisyys tai tarve lopulta saa aikaan viestinnän yksipuolistumisen (kuten siltä vaikuttaa) ja viihteen ylivallan? Miksi informaation tuottaminen, kertominen, asioiden julki tuominen ylipäänsä on niin tiukasti kytköksessä rahan valtaan, ammattimaisuuden pinnallisuuteen, hallintaan, kontrolliin, epäonnistumisen pelkoon tai sanomisen pelkoon?

Suomessa mediakenttä on pienen maan kaltainen. Voiko sisäänpäinkääntyneisyydestä puhua. Eikö se ole ominaista, ettei siitä voi tulematta leimatuksi? Ehkä, mutta hyvin talousjohtoinen, lyhytnäköinen ja -jännitteinen mediamme tuntuu olevan. Voitonmaksimointi johtoajatuksena vie lehdistöä ja TV:tä. Alamäki on jyrkkä. Ilman Yleisradiota ja sen sivistävää tehtävää mediamme olisi kovin yksiulotteinen, harmittavasti YLEn ykkönen on toiselta nimeltään mummokanava, silti ainoa, jota voi pitempiaikaisesti kuunnella. Voiko tiedon jakamisen puolueettomuuteen paljoakaan luottaa, kun viestintävälineiden mukaan kiinnostavimmat aiheet syntyvät ns. huippu-osaajien menestystarinoista ja uhkakuvista (talouden, politiikan ja ympäristön).

Nettiviestimissä mainostajat vievät huikeasti tilaa. Mainoksia on pakko katsoa, jos internetissä aikaansa viettää. Youtube on mainosten pilaama, ennen ja sen aikana videota ilmaantuu näkökenttään mainos, ilmaisuuden leima. Kuinka hahmottaa mikä on oleellista ja tärkeää tietoa ja miksi asiat tapahtuvat niinkuin ne tapahtuvat? Kuinka nähdä mitä minkäkin uutisen takana on? Miksi Suomessa kulttuurin osuus uutisoinnissa jatkuvasti pienenee?

Lopulta mikä on yhteys yleisöön ja mikä on yleisö? Ovatko he niitä, jotka eivät pääse pakenemaan tai eivät ymmärrä paeta. Määritteleekö viestin yleisö, messagen, narratiivin, tärkeyden, median, tarinat eli lopulta media olemme me, jotka viestimiä käytämme ja joiden antiin olemme tyytymättömiä tai on otettava se, mitä annetaan. Lyhytkestoinen sisältö, mieleenjäävyys, korkea ja matala, adjektiivinen kuva mahdollisimman silmiä hivelevää shittiä, keskittymiskyvyn puute, ajattelun laiskuus, omahyväinen ja edun tavoittelu, koukuttavuus. Olemme koukussa, ehkä lopullisesti eikä se ollut maali, pelkästään lakoninen toteamus.