Tämä on henkilökohtaista, ikuista ja poistumatonta, mutta menen silti asiaan. Olemme vähättelyn mestareita. Itsemme ja toistemme vähättelyn ja tiedämme sen. Vähättely iskostuu meihin ja siitä hyvin vaikea kasvaa pois. Se on osa suomalaista kulttuuria, mutta myös osa ihmisyyttä eli hyvin toimiva osa kanssakäymistä kaikkialla maailmassa. Mitä asialle voisi tehdä onkin vaikeampi dilemma jota voi lähteä tarkastelemaan halustamme vahvistaa itseämme toisiin nähden. Tuolle henkiselle ongelmalliselle tapahtuu kovin hitaasti yhtään mitään, koska mielemme mekaniikka ja psykologia palvelevat tietynlaista menestyskulttia, vahvaa menestysihmistä, tietynlaista menestystä joka ei tahdo yleistä muutosta, heikkoutta eikä kaipaa kilpailua. Tahtoisinkin kysyä mikä on vähättelyn merkitys nykykulttuurissamme muu kuin orjuuttaminen. Miksi nöyryyttäminen ja latistaminen ovat hyväksyttyjä tapoja käsitellä ihmistä, käsitellä mitään. Oikeutettua kuin luonnollinen ja normi tapa (tapakulttuuri) ryhtyä käsittämään ja selvittämään (tai jättää selvittämättä) itseämme suhteessa ympärillämme oleviin olentoihin. Miksi olemme käsiteltävissä, hyväksikäytettävissä, nöyryytettyjä ja alistettuja? Kysyn, koska minulle vähättelynkulttuuri on suomalaisessa kulttuurissa, kuvataiteessa, työelämässä, koulutuksessa aina vastaantuleva inhimillinen taisteluareena (ei eläimellinen) ja asenne johon minun on vastattava yhä uudelleen, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Minä vastaan sellaista kehoa ja mieltä joka on vaikea sulattaa sellaisenaan. Se on nujerrettava ja litistettävä sopivaksi, epäsopivana ja vastustelevana sen voi hylätä.

Vähättely on tapa koetella yhä uudelleen jotakin jonka luulee tuntevansa. Väkivalta muuttumattomana, perusteettomana ja lopulta täysin turhana käytäntö, joka ei johda koskaan hyvään lopputulokseen kenenkään kannalta on pysähtymätön kehä. Se ei toimi rakentavasti opetusympäristössä, työssä eikä arjessa, mutta silti se on olemassa joka päivä, koska on ihmisiä joille ei ole kehittynyt muunlaista tapaa kohdata erilaisuutta ja vääristynyt omakuva. Niin erinomainen ei ole kukaan että voi kävellä yli, koska tahtoo niin. Ihmisten välillä hierarkioden ylläpito vähättelyn avulla on keinotekoinen todellisuuden kieltävä tapa pitää yllä luutuneet käytännöt ja saavutetut asemat, ettei mikään muuttuisi, ettei itse tarvitsisi muuttua. Uudet ajatukset saavat sijaa tällaisessa ilmapiirissä huonosti ja sellainen Suomi on, paikka jossa uudelle on sijaa hyvin vähän. Kuinka vähättelyyn vastaan, koska aina se on yhtä alentavaa, halveksivaa, väkivaltaista, katastrofaalista ja muuttumatonta. Vähättely on asennevamma ja otettu ylimielinen yhteiskunnallinen asema, johon minulla ei ole pääsyä, koska en tunne oikeita ihmisiä, minulla ei ole oikeita vaatteita saati oikeita leluja eli mikään millä on väliä ei ole oikein. Mikään ei muutu tällä rintamalla ja jos muuttuu niin kovin hitaasti. Mikä on vähättelyn pohja kun siltä otetaan pohja pois? Järjetön kysymys koska vähättely ei pohjaudu faktoihin ainoastaan kuvitteellisiin rakennelmiin joiden avulla yhteiskunta on pyörinyt ja pyörii. Järjetön fantasia joka palvelee vähemmistöä ihmisistä. Vähättely on siis pohjaton, perusteeton ja lähtökohdiltaan järjetön tapa lähestyä ketään tai mitään. Kun pohja on kuviteltu valta, kuviteltu voima, vähättelijä on helppo lyödä laudalta. Kukaan ei tunne sinua paremmin kuin sinä itse.

Olemme jotakin tai emme ole, aivan kuin se olisi jossakin tehty päätös ja riippuu siitä kuka katsoo. Entä kuka päättää kuka sinä olet ja mitä sinusta voi tulla. Päätös jonkin olemassaolosta ja merkityksestä on katse, tapa ottaa vastaan, tapa puhua, olla puhumatta ja valinta mitä puhutaan. Olemme aina toisiin verrattuna, aina materiaan, sukupuoleen, paikkaan kahlittuina. On lohdutonta että olemme jotakin pelkästään johonkin peilattuna emme itsenämme. Itse joka ei ole mitään ilman toista on melko yksin ellei hän opi näkemään tuon harhan läpi.

Sosiaalista puolta elämästä painotetaan kovin paljon. Entä jos se minkä ajattelemme sosiaalisena ei olekaan todellisuudessa sosiaalista eli vaikka kun puhumme vain itsestämme kuvittelemme olevamme sosiaalisia. Periaatteessa hän joka ei tuota suullista olemassaoloa voi lakata olemasta tai hänet voidaan määritellä hänen ulkopuoleltaan niin ettei häntä tavallaan ole koska häntä ei näy. Kuvitelma jatkuvasta puheesta sosiaalisuuden mittarina on erikoinen vaatimus.  Positiivisen, elämänkatsomuksellisen filosofisen sosiaalisen painottaminen viihteellisen ja hauskan olemassaolon peruste ja moraali. Ei ole lopulta oleellista mistä puhuu, kunhan tuottaa jotakin todistaakseen olemassaolonsa positiivisessa lemmikkieläimen kuvassa, toteemieläimessä joka todistaa hyvyyttä ryhmässä. On todella vaikea oppia suhteuttamaan oma itse oikeaan mittakaavaan ja arvoon näinkin vääristyneessä ja naivissa peilissä. Luultavasti tapan toteemieläimesi juuri nyt.

Vähättely on erityisesti naissukupuolelle tuttua, liian itsestäänselvää ja päivittäistä että se on jopa naismaista, vaikka luulisi että se on miesmäistä ylhäältäpäin katselua. Jonkin mitättömän tarkastelua. Jollei lyttää itseään on lytättävä joku muu ollakseen se mitä on ja enemmän, koska mikään ei riitä. Vähättelyä on vaikea myöntää ja siitä on vaikea puhua, ehkä sitä ei ole vaikea huomata, mutta on vaikea muuntaa järkeväksi rakentavaksi keskusteluksi sellaista sosiaalista ongelmaa, joka on juurtunut kanssakäymisenkulttuuriin, sukupuolirooleihin, kaikkeen hyvin syvälle. Syyttely ja syyllisen löytäminen on tärkeää, koska se on alku asian ratkaisemiselle, vaikka kartamme syyttelyä ja suoraa syyttämistä, mutta joku on joskus syyllinen. Syyllisen löytäminen ja hänen syyllisyytensä tajuaminen ovat ratkaisevia asioita jos haluaa jotakin selvittää ja ratkaista. Mutta toisaalta vähättelyssä on kyse syyllisyydestä, viallisuudesta, viasta johon on syyllinen. On kysyttävä, miksi ei toivottua käyttäytymistä esiintyy, miksi se on niinkin yleistä ja suvaittua. Jos jonkun vähättely, minkä katson olevan kiusaamista, jatkuu siihen kenenkään puuttumatta, mistä on kyse lopulta? Miksi tietyt ihmiset ovat kohteita ja jotkut ihmiset päättävät toimia väkivaltaisesti? Kun pääsemme perimmäiseen syyhyn/syihin käsiksi alkaa tapahtua. Se ei ole helppoa. Kiellämme syyllisyytemme niin kauan kuin on mahdollista. Se perimmäinen on vaikein ja kipein asia josta on vaikea puhua, joka on vaikea kohdata.

Kun puhutaan sukupuolisyrjinnästä, työpaikka- ja koulukiusaamisesta, syyt jotka johtavat syrjintään ja kiusaamiseen ovat ne joihin on helppo tarrautua. Ne ‘heikkoudet’ ja ‘vaillinaisuudet’ jotka pistävät silmään: naiseus, naismaisuus, homous, erilainen pukeutuminen, erilainen keho, kasvot, tavat tehdä asioita. Hämmästyttävästi naiseus ja naismaisuus ovat noita heikkoja kohtia joihin voi vahvemmaksi itsensä tunteva tarttua ja nainen ‘väärässä’ paikassa on se johon kiinnitetään huomiota. Nainen tekemässä miesten töitä, nainen joka ei ole nainen, koska hän ei tee naisten asioita, ei tunnusmerkillisesti ole naisten joukossa kuten naiset ovat. Tästä alkaa arvuuttelun vyyhti jolle ei ole loppua. Naiselta ei itseltään kysytä mitään. Hänet arvuutellaan ja kuvitellaan ulkoisten ominaisuuksien ja merkkien kautta. Hän ei tavallaan luo itse itseään muille, ainoastaan itselleen. Eikä hän itsenään kiinnosta noita muita jotka ovat ryhmä, joilla on valta luoda puhetta ja puheen kautta tehdä näkyväksi oma fantasiansa.