Like a living thing

Like a living thing

Like a living thing

(Make a sound like horse’s neigh before reading this poem.)

Horse’s cunt. Much said about vagina. NO! Much talked about vagina. Yes! To talk about the downstairs, what is it all about? Endless curiosity and nosiness. To get to know the bottom of it. To the bottom of a bottomless pit. An openly talked about but not discussed, not looked at to get to know but feel funny about. What is fear? The things you never wear, the things you wear not to be seen in. The things you do not do, not to be mistaken for something else. Viva brutality, naive cruelty. To grow up to be a man, to have characteristics of a man. A blue kite, a stolen horse let go and hear it galloping scared not seeing anything. I love a good party. Spectacle of emotions, a riot smashed not gathering the pieces.

Bushes of berries, black and red.
What cruelty to make him stay there. Idle and unhurt. That he is the only spectacle of emotions that is not allowed to show in full. It is feminine to be ruled by emotions. All of them. Not being able to control them. That within the given frames stay the same.

Tamed, stained, the same, poorly unbeatable, unbearable, but still to speak of him in different tone that of the other, incorrect, indifferent, hostile. To remove him, it is terrible to feel this way and feel inadequate, this alone and incapable of living like a living thing.

Wet shoes, gouache, 75*55cm, 2008

Märät kengät: Lauseita tyhjille paikoille, joita en osaa nimetä, mutta on tarve sanoa. Jonkun vaikean pukeminen, pimeän tuleminen.

vesiväri paperille, 75*55cm, 2009

Lauseita tyhjille paikoille, joita en osaa nimetä, mutta on tarve sanoa. Jonkun vaikean pukeminen, pimeän tuleminen.

Kengät, lila hiertymä kantapäässä, en kauas niillä kävele. Kävelin sukkasillani sen jälkeen, kun hylkäsin roistomaiset kenkäni, kun hylkäsin kaupungin tältä illalta, katsoin kaunista lausetta puhelimeni muistissa: muista rakkaus, älä unohda, ja  Neuvostoliittoon tai ego, siinäpä lapsekkuus, käymme ympyrää. Naureskelin itsekseni. Miksi unohtaisin. Olenko keskittynyt vain itseeni? Koen onnistumista joka päivä. Joka päivä jotakin uutta tulee vastaani. Jos joku epäonnistuu ymmärtämään minut väärin, se on hänen ongelmansa. Täytyy luopua, joten riisuin kengät, kävellä pois märissä sukissa, saada aikaan uusi alku aikaisesta valosta, väsyneistä silmistä, jokaista lihasta kolottaa, jalkapohjiin sattuu.

Liikennevaloissa joku nainen yritti seivästää minut sateenvarjolla. Se oli kuin tanssia, hän otti pyörähteleviä tanssiaskeleita sateensuoja partnerinaan. Hän näytti perin onnelliselta ja vieressä seisovat nauroivat. Hän ei huomannut minua, joten tapon kohteena en ollut minä, vaan ehkä ilma. Hän leijui kuin teatterissa mitäänhuomaamaton ilme kasvoillaan. Menin syrjäisemmälle tielle, jossa ei ollut valoja. Kaivoin kassistani päärynän. Olenkohan nyt liian melankolinen, sinne aina menen, pellolle, pusikon viertä. Miksi paikka vieressä on negatiivinen. Passiivinen hiljaa hengittäminen ja katseleminen. Paikka tuo tuolla jossain. Varjo vetää puoleensa, piilo, josta näkee tarkemmin, mutta minua ei. Lauseet liittyvät tänään hatarasti toisiinsa, minä liityn tähän varjoon, joka on päälläni. Katkaisin viitteet saksillani ja kohta piirrän uusia.