vesiväri paperille, 75*55cm, 2009
Lauseita tyhjille paikoille, joita en osaa nimetä, mutta on tarve sanoa. Jonkun vaikean pukeminen, pimeän tuleminen.
Kengät, lila hiertymä kantapäässä, en kauas niillä kävele. Kävelin sukkasillani sen jälkeen, kun hylkäsin roistomaiset kenkäni, kun hylkäsin kaupungin tältä illalta, katsoin kaunista lausetta puhelimeni muistissa: muista rakkaus, älä unohda, ja Neuvostoliittoon tai ego, siinäpä lapsekkuus, käymme ympyrää. Naureskelin itsekseni. Miksi unohtaisin. Olenko keskittynyt vain itseeni? Koen onnistumista joka päivä. Joka päivä jotakin uutta tulee vastaani. Jos joku epäonnistuu ymmärtämään minut väärin, se on hänen ongelmansa. Täytyy luopua, joten riisuin kengät, kävellä pois märissä sukissa, saada aikaan uusi alku aikaisesta valosta, väsyneistä silmistä, jokaista lihasta kolottaa, jalkapohjiin sattuu.
Liikennevaloissa joku nainen yritti seivästää minut sateenvarjolla. Se oli kuin tanssia, hän otti pyörähteleviä tanssiaskeleita sateensuoja partnerinaan. Hän näytti perin onnelliselta ja vieressä seisovat nauroivat. Hän ei huomannut minua, joten tapon kohteena en ollut minä, vaan ehkä ilma. Hän leijui kuin teatterissa mitäänhuomaamaton ilme kasvoillaan. Menin syrjäisemmälle tielle, jossa ei ollut valoja. Kaivoin kassistani päärynän. Olenkohan nyt liian melankolinen, sinne aina menen, pellolle, pusikon viertä. Miksi paikka vieressä on negatiivinen. Passiivinen hiljaa hengittäminen ja katseleminen. Paikka tuo tuolla jossain. Varjo vetää puoleensa, piilo, josta näkee tarkemmin, mutta minua ei. Lauseet liittyvät tänään hatarasti toisiinsa, minä liityn tähän varjoon, joka on päälläni. Katkaisin viitteet saksillani ja kohta piirrän uusia.