#Aaltofuck

Toiston ajatus tai ajatuksettomuus, merkitys ja merkityksettömyys. Kuinka henkilökohtainen jokapäiväinen luuppimme onkaan vai onko siinä mitään henkilökohtaista, tunteet kuitenkin aina pelissä? Asioita, joita itse toistan mielessäni: Jos asioita tekee huonosti, miksi tehdä niitä ollenkaan?

| Henna Timanttimetsä

Rituaalit ja konventiot luovat turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta, kai, tai ovat todella ahdistavia pakkopaitoja, joiden muuttaminen on kuin pyhäinhäväistys. Näin on aina tehty-ajatus jumittaa Suomessa paikoissa, joissa ei kuvittelisi ja boksin ulkopuolelta ajattelu ja tekeminen on pelottavaa. Kenties islamilla on sellaisille vastaus, kyseisen uskon puolustus on niin kovaa, että pistää miettimään. Rukoilu ja uskonnolliset rituaalit luottavat toiston voimaan ja toistossa todella on voimaa, yksinkertaisuudessa, kauneudessa ja karuttomuudessakin, jonka joku on luonut muiden seurata, joka voi kertoa merkityksettömyydestä ja merkityksellisyydestä samanaikaisesti ja mikä yksilö on tässä pyörivässä maailmankaikkeudessa ja todellisuudessa, joka ei pysähdy ja jonka armoilla olemme. Vuodesta toiseen muuttumattomia rituaaleja ja konventioita pidetään ihmisen elämään kuuluvina asioina, jotka pitävät meidät kiinni tavallisissa asioissa, yhdessä muiden kanssa ja muistuttavat jatkuvuudesta, hierarkioista, säännöistä, mikä on tärkeää, mihin uskomme, muistuttavat, keitä me olemme, mitä arvostamme ja mihin kuulumme. Rituaalit kertovat paikasta kollektiivissa ja se taitaa olla tärkein osuus, että jokaisella on paikka johon kuulua. Uskonnolliset yhteisöt ovat niinkin karuja, että heidän mallinsa elää on hyväksyttävä täysin tai ihminen sysätään ulkopuolelle, voi myös seurata kuolemantuomio. Toisinajattelijoilla on huonot ajat ja ne vain huononevat.

Irrallisuuden tunne johtuu usein, ettei ole rutiineita ja rituaaleja, jotka loisivat merkityksen ja kiinnikekohdan meidän itse sitä varten tarvitsematta jatkuvasti ponnistella eli halveksuntamme ylhäältä annettuja sääntöjä kohtaan voi myös kostautua. Kun yht’äkkiä luopuu jostakin hyvin vanhasta, se ei välttämättä ole hyvä asia, kuten esimerkiksi biologia. Miten biologian kieltäminen on edes tullut asiaksi, on kenties science fictionin vika ja halu ajatella ihminen uudelleen osaksi koneena, on jostain syystä viehättävä. Mites vanha biologia oikein onkaan ja miksi se ihmisen kohdalla joutaa unohtaa? Huomattavasti vanhempi kuin islam. Voi olla ihan hyvä tarkistaa, kuten kuinka kiinni olemme biologiassamme, koska naisten kohdalla biologia on niin massiivinen asia, että hirvittää seurata tätä kuraa, puhumattakaan luonnon monimuotoisuudesta.

Nyt kun yhteiskuntaamme muutetaan tarkoituksella ja hyvin nopealla tahdilla aivan kuin päähänpistosta ja paniikissa, voi olla hyvä pohtia, onko lopputulos se, mitä halutaan ja löytävätkö ihmiset uuden tarkoituksen ja sisällön ja kokevat valmiina annetun maailman muutossuunnitelman paremmaksi, kuin mitä tähän asti on koettu, koska todella moni asia on kuin ilmasta temmattu ja vailla järkeä ja tulee muuttamaan asioita huonompaan suuntaa etenkin köyhien osalta. Olemme tunteiden vallassa ja tunteet sanelevat kaiken, maailman pelastaminen pienen Suomen urakkana vaikuttaa mahdottomalta. Kuinka voi elää näin vailla järkeä ja ilman dialogia ja vastaäänien lyttäämiselläkö saavutetaan tasa-arvoinen parempi maailma? Irrallisuuden ja päämäärättömyyden tunne tuovat esiin mielipuolisuuden, jossa kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa, olla mitä tahansa ja kuin noin vain päästä eroon vastaansanojista että vastuksista, koska kaikki mulle heti nyt tai muuten. Tosin samaa uskonnotkin ovat aina tehneet, päässeet eroon vastaansanojista. Joten juttu lienee on löytää keskitie edelleen, tosin miksi tehdä kompromisseja selkeästi infantiilien mistään mitään tietämättömien kanssa, kun kyse on subjektiivisista totuuksista, pinnan muuttamisesta ja kuluttamisesta? Kiinnostava yhtymäkohta tällä on taiteeseen, jossa taiteilija on hyvin irrallinen ja joskus mielipuolinen henkilö, josta joko kiinnostutaan tai ei ja rahan tekeminen on systeemin keskiössä ja tuo näkyvyyttä. Taidetta pidetään kurissa vanhalla hierarkkisella järjestelmällä, jossa olla joku tärkeä palkkaa nauttiva naruista vetävä vallankäyttäjä on paras paikka ja näin vaikuttaa isosti.

Rituaaleihin, konventioihin ja vallankäyttöön myös kyllästyy ja muuttumattomuuteen toivoo muutosta, kun vuodesta toiseen toistettu kaava ei enää vastaa ihmisten ajatuksia hyvästä ja sopivasta tavasta. Vähän kuin harrastaa seksiä aina samassa asennossa reiän kautta lakanassa pimeässä ainoastaan siitostarkoituksessa ja ajattelee nautintoa. Perhe lienee se yksikkö, jossa konventioita koetellaan ensimmäisenä. Kuinka rituaalimme ja uskomuksemme että tietomme muuttuvat ja katoavat ja mitä se kertoo arvoistamme? Jos monta vuosikymmentä oikeaksi todistettu, ei tunteiden johdosta enää pidä paikkaansa, mihin voi ja tulee uskoa? Pahaan mieleen ja onko usko enää hyvä termi käyttää, koska on yhä vaikeampi uskoa enää mihinkään. Kuinka tunteet todistavat mitään, on syytä kysyä. Mitä on säilytettävä, mitä on muutettava ja miksi ja mikä tärkeintä, kuka pystyy muuttumaan kun muutosta ja kehitystä jarrutetaan hylkäämällä tutkittu tieto? Yliopiston alamäki vaikuttaisi olevan jyrkkä, taiteen kohdalla en puhuisi enää edes yliopistosta, se on lähinnä petosta.

Kuinka syvälle rituaalien tarve menee ihmisen sisimpään, psyykeen ja kertovatko ne enemmän tarpeesta pysyvyyteen vai haluttomuudesta muuttua ja nähdä uudella tavalla vai vaan jostakin vanhasta ja arvokkaasta, säilyttämisen arvoisesta? Kyseessä on todella hitaasti kollektiiviseen tajuntaan ja arkeen uppoava tai uppoamaton ajatus ja muutos on yhä uudestaan perusteltava, miksi jotakin on muutettava, miten ja kenen toimesta ja kuunneltava, kuka ei halua muutosta. Nythän vastaansanojat hiljennetään ja mustamaalataan. Meillä on niin paljon valinnanvaraa ja kanavia kertoa, mitä on muutettava, kiinnostavaa on, kuka todella muuttaa mitään paremmaksi, kuka käyttää valtaa ja miksi, mitä se maksaa ja kenelle, kuka on hiljaa vai onko suurin osa kakofoniasta pelkkää puhetta, koska itsensä muuttaminen on edelleen vaikeaa, puhumattakaan sukupuolesta, jonka muuttaminen on mahdotonta, mutta ääneen on päästävä. Vaikuttaisi aivan kuin puhuminen asioiden parantamisesta on sama kuin muutos itse ja silti olemme vain pinnan tasolla ja sivuutamme todelliset ongelmat, josta ilmastonmuutos on hyvä esimerkki. Naisten kohdalla odotukset liittyvät avioliittoon, seksiin ja lasten saantiin. Ne eivät ole oma asia, vaan kollektiivin jatkuvuus-, kunnia tai häpeäkysymys. Samankaltaisuutta koen nykyisessä hiljaisuuden vaatimuksessa, uhassa ja pelossa sanoa vastaan, pakottamisessa että suun tukkimisessa, kulttuurissa. jossa ihminen halutaan tuhota mielipiteidensä johdosta, ei ole mitään hyvää eikä tasa-arvoista. On kiinnostavaa, että taide ottaa tällaiseen kulttuurin ilman itsekritiikkiä osaa. Olisiko siellä kiinnostusta liittyä islamiin eli saatananpalvojiin. He eivät taida ymmärtää vasemmistolaisuudesta eivätkä feminismistä, todella outoa.

Sukupuoliroolit, miesten ja naisten työt, kristilliset pyhät ja sakramentit hiertävät konventiosaralla eniten, puhumattakaan omapäisyydestä: nainen vielä ja elää noin, kuulostaa, että elämme osin syvästi menneisyydessä. Näin minulle esimerkiksi puhutaan ja nainen vielä, on itselleni lentävä lausahdus. Mitä muuttuminen sitten tarkoittaa, muuttuminen ja missä määrin se on tarpeellista ja palveleeko nykyinen muutostarve ja vauhti lopulta ketään, olemmeko sittenkään kehittyneet, muuttuneet vai luommeko kuvitelmaa kehityksestä, kuten itse näen? Moni ei kestä perässä. Illuusio muutoksesta on vahva ja se liittyy digitalisaatioon ja teknistymiseen. Naisten on edelleen vaikea olla uskottava myös teknisillä aloilla ns. miesten töissä tai tehdä mitään konventionaalisesta poikkeavaa usein saamatta positiivista sanaa ja tulla töissä kiusatuksi ei taida olla kovin harvinaista. Miesvaltaisuus on ollut esim. taiteessa sääntö, jota vastaan naiset edelleen menevät ja kilpailu on kovaa, mikä ei välttämättä näy tason korkeutena vaan kyynärpäätaktiikkana ja tarkoituksellisena haitantekona, nimenomaan jos ei tee ja sano kuten halutaan ja oletetaan. Konventioita ja kaavoja vastaan menevä jää hyvin yksin ja nainen vielä. Mies olisi uskottavampi. Miesten on helpompi ja kivempi toimia keskenään, voi heittää huulta eikä tule vaivaantunut olo. Nais-etuliitettä ei enää hirveästi näe, mutta joissakin yhteyksissä sitä käytetään, kun halutaan nähdä sukupuolten erot kohtelussa työssä ja tavoissa selväksi, koska eroja on paljon, sukupuolet ovat olemassa ja uusi sukupolvi on seksistinen myös, syrjintä on yleistä, kenties jopa väkivaltaisempaa kuin ennen. Tapoja satuttaa näkyy löytyvän.

Teknisyydessä ja tekniikassa on tärkeää, että asiat menevät kuten niiden täytyy mennä, oikein ja parhaalla mahdollisella tavalla. Haastava on illuusio laitteiden täydellistävästä kaikkea uudistavasta luonteesta, saa taidekentän myös luulemaan, että sekin kehittyy, henkisesti ja laadullisesti ei näin ole. Applen laitteet eivät tee sinusta ammattilaista ja kuvaruututaide on pitemmälti tosi boring. En ole kuullut kuvataiteessa miehestä, jota olisi ahdisteltu samoin kuin asia naisille tulee eteen hyvin suurella todennäköisyydellä, työolot ovat mitä ovat ja palkkaus laahaa, usein mitään palkkaa ei ole, konventio, että taiteilijan on oltava hiljaa itseään koskevista asioista, on systeemiä koossapitävä voima. Hiljaisuus vallitsee. Miten BLM nyt sitten kuivahti kasaan? Aseman ja vallan väärinkäyttö on myös kovin muuttumaton ja aina vastaantuleva asia, mutta maalaa kiva maailmaa syleilevä kuva. On yhtä lailla konvention oloista, että joudun sanomaan samoista asioista yhä uudestaan. Millä taiteessa on väliä, jään miettimään, kun liikutaan trendien mukaan ja ollaan huolissaan ihan muusta kuin mistä pitäisi olla huolissaan? Rahalla vaikuttaisi olevan suurin kaikenkattava merkitys. Sillä luodaan arvo ja kiinnostus. Yksi taiteen konventioista, lähipiirin suosiminen voisi olla jo historiaa, koska se ei ole etenkään taiteen etu. Taiteilijan työn halventamista systeemin sisällä on silti vaikea niellä ja muistuttaa millaisessa tehtaassa taiteilija työskentelee että millainen galleria kusipäitä ja idiootteja onkaan mahdollista koota yhteen. Melkoinen konventiokavalkaadi, josta myös kovasti pidetään. Vaikuttaa tarkoitukselliselta ja tahalliselta eli korruptoituneelta. Pelastetaan maailmaa kommentoimalla ja sulkemalla väärinajattelijat ulkopuolelle. Ei hirveän yllättävää, että he ovat usein naisia.

Taiteilijan hyvin erillinen osa yhteiskunnassa tekee ammatista kuriositeetin ja kummajaisen, mikä on osa työn viehätystä ja voimaa. Konventioiden ja rituaalien kritisointi on siis ehdottoman tärkeää, niiden kritisointi ja ääneen avaaminen, jotka oman uran tähden arvostavat rituaaleja, pitävät asiat samanlaisina ja voisi olettaa, kritiikki olisi itsestäänselvää, vaan ei. Kuinka peloissaan taiteilija siis on? Kostotoimien pelossa on ilmeisesti syytä olla. Mikäs siinä, jos syy miksi taidetta tekee, on nyökytellä ja pyllistellä. Konventioista pidetään, ne luovat suuruuksia. Taiteen esittämisen konventioiden avulla taide on ymmärrettävissä taiteeksi, mikä on yksi omituisuus: tarvitaan välttämättä valmiit raamit. Konventiot asettavat maalin johon tähdätä ja millaiset ihmiset pudotetaan. Taiteessa toistuvat samat homeiset ajatuskaavat, kuin missä tahansa muualla, mikä on ollut todella erikoista huomata yhä uudestaan ja uudestaan. Iso on hyvää ja pieni ei riitä ja taiteilijan työura on melko yhdentekevä lopulta. Jos haluaa menestyä, on mentävä keskustaa kohti, tunnettava oikeat ihmiset ja osattava pelata systeemiä, skandaali ja trenditietoisuus on paras tapa saada huomiota. Mikä on tällainen systeemi, joka palkitsee sääntöjen seuraamisesta eikä itsenäisestä ajattelusta tai siitä tunnetusta laatikon ulkopuolelta ajattelusta? Uskonpuute vaivaa itseäni, että tulisi mitään parempaa tilalle, on todella vaikea nähdä ja olla se ainoa, joka sanoo vastaan näinkin rakastetussa systeemissä, jossa arvostetaan milloin mitäkin trendien mukaan. Se ei ole innovatiivista, ei innostavaa eikä muutokseen tai muuttumiseen henkilökohtaisellakaan tasolla pyrkivää ei kannustavaa eikä lupaa hyvää taiteilijalle eikä taiteelle. Taide pyörii niin oman napansa ympärillä ja kyseinen ‘maailma’ on hyvin läpinäkymätön muulle kansalle. Voiko sitä edes ottaa vakavasti?

Toisto estetiikassa on modernin ja koneistumisen mukana tullut ajatteluumme ja elämiimme. Toistaminen on mukavan helppoa eikä tarvitse ajatella tai astua epämukavuusalueelle jos ei tahdo. On kiva ja helppo imitoida sitä, joka luo massiivisia liikkeitä ja kaupallista menestystä, koska kaupallinen menestys on hyvän mittari ja ideaali. Toisto on myös nykytaiteessa tehokeino ja tapa kertoa jotakin, mikä on itseäni kiinnostanut myös. Jos toistamme samaa kuvaa tai samankaltaista julkista taidetta, syntyy kiinnostava esteettinen ulottuvuus, toistamme samaa kuviota, muotoja, ääntä ja liikettä? Toistamalla opimme kaiken, toistamalla kerromme itsestämme, toistaminen on asia jota luonto tekee, niin se uusintaa itseään ja päivät toistuvat erilaisina, mutta aina samalla kaavalla. Toiston ajatus on hyvin voimakas elektronisessa musiikissa, voi olla yksi biitti jota toistetaan ja siinä on silti jotakin kehollista, mikä saa tanssimaan. Tanssitko sinä jonkun pillin mukaan, koska se on helpompaa ja vaarana on hylkäys, kosto, työn mitätöinti ja menettäminen, elämän tuhoaminen, naurettavaksi joutuminen tms. jos teetkin toisin ja sanot vasta-argumentin tai mikä pahinta yrität muuttaa jotakin homeista? Nämä ovat henkilökohtaisia asioita, valintoja ja mitä elämältä haluaa, ei mitä joku sinun varallesi on suunnitellut ja kuinka asiat on aina tehty. Jäljen jättäminen vaatii uhrauksia. Ilkkumisen uhallakin on tehtävä kuten näkee oikeaksi. Taiteessa sen luulisi olevan itsestään selvää.

Jos asioita tekee huonosti, miksi tehdä niitä ollenkaan?

Blow, 2017

Romantiikka myy: kommunistit juoksevat rahan perässä. He pitävät rahoistasi, eivät sinusta.

| Henna Timanttimetsä

Mitä romantiikka tarkoittaa ylipäänsä taiteessa? Taiteessa romantiikka on hiukan eri asia kuin ‘oikeassa’ elämässä, mutta ne saattavat taiteilijalle yhdistyä omituisella tavalla, kun taiteen ‘oikea’, elämä ja tekeminen kohtaavat. Taide on kulissi, kulissi on se millä tätä asiaa myydään ja se on hyvä olla pystyssä, mutta onko se taidetta? Itse lähdin opiskelemaan kuvanveistoa 1998, vaihdoin muotoilupuolelta, koska siellä ei ollut tarpeeksi opettajia, joka laman jälkeen ihmetytti minua, ettei opettajia löytynyt, kuten meille sanottiin. Koulu oli juuri vaihtunut AMK-muotoon, mikä vanhempien opiskelijoiden mukaan selkeästi heikensi opetuksen laatua ja tottahan se oli: ei yhtään vierailevaa opettajaa esimerkiksi. Muotoilua on haasteellista opiskella itsenäisesti, taiteessa se on helpompaa. Kyynisyys ja aliarvioiminen taiteessa ilmeisesti kuuluvat asiaan, koska ne ovat pääasialliset tavat kohdata mitään, etenkin joku tuntematon taiteilija (mitä tilannetta voi joutua käyttämään hyväkseen). Astuin kuvanveiston saliin ja ilmeinen reviirinsuojeluvaisto iski, kun kuuluva kommentti oli, kuka vitun ääliö tuo on. Noh, minä esittelin itseni ja ryhdyin työhön. Kuinka persettäni kommentoitiin opettajan toimesta oli myös kiinnostava ‘taiteellinen’ interventio ja yritys saada minut tuntemaan itseni alastomaksi, mutta jos työni esimerkiksi loukkaa maahanmuuttajia, siitä täytyy olla erityisen varovainen, näin hän minulle kertoi. Hämmästyttävää, mutta totta. Niinhän se menee, esineillä ei ole tunteita, joten minulta on turha kysyä, miltä tuntuu, eikö totta. Aina vain pelkästään helvetin hyvältä. Ajatella, että minä olen tässä se haitallinen ja ilmeisen pelottava, koska ajatukseni saattavat oikeasti muuttaa jotakin. Muutoksen ja kritiikin pelko on taiteen kohdalla todella outo ilmiö. Kaipa tarkoitus on jämähtää ja sitten vain sekoitetaan.

Ymmärrän, että kilpailu on kovaa, mutta itse yritän pärjätä osaamisella, en kenenkään alasampumisella enkä hiljentämisellä. Osaaminen alalla tuntuu olevan todella hakusessa edelleen, nämä huippuosaajat kaveeraavat kyllä keskenään hyvin lahjakkaasti. Ehkä se on alalla vaadittava suurin taito. Taidehan on kaikkia varten, paitsi taiteilijan ammatti.. Ihmistä on helppo haukkua ja hänen kehumisensa on äärimmäisen vaikeaa, kun hän ei ole kaveri ja varsinkin kun ei kestä, että hän puhuu vastaan tai protestoi jotakin niin täydellistä kuin taiteen ammattilainen vastaan. Vastaansanomisen ja kritiikin sietokyky on taiteen egoilussa ja kuka puhuu-hierarkkiassa varsin heikko. Se siitä feminismistä ja kommunismista taiteessa. Ne ovat kauniita ajatuksia, joiden kautta kommentoida ulkomaailmaa ja saada itselleen hyvän ihmisen aura, ideoita vain ei sisäistetä ja ymmärretä konkretian tasolla, jolloin olisi pakko saada aikaan esimerkiksi nollatoleranssi syrjinnälle ja seksismille. Kyllä te puhua osaatte, tekojen laita on sitten ihan eri juttu, kun voi olla kaverista kyse ja omasta urasta. Mielestäni pelottomuus ja tietynlainen uhrautuminen taiteen eteen on pakollista, jotta saavutetaan jotakin merkityksellistä. Se on vallankumouksen perusjuttuja, itsensä unohtaminen.

Ihmisenä ja tekijänä kasvaminen taiteen kautta on ollut oleellinen asia itselleni. Mitä taiteen haluun muuttaa mitään tulee, olen hyvin skeptinen, mahdollisuus on toki aina olemassa ja se on otettava. Pelko, että skene ei hyväksy ja ajattelee, että olet haitaksi liiketoiminnalle, on 100%. Se vaan kertoo vastalauseen tarpeellisuudesta. Todellinen muutosvoima tulee marginaalista, kuten ennenkin on tullut ja taiteen historiasta voimme lukea, miten vallankumouksellisuus ja väärintekeminen on ollut muutosvoimaista, vaikutusvaltaista ja oleellisen tärkeää taiteen ja ajattelun kehitykselle, ja lähes aina vastustus on ollut väkivaltainen. Reviirin suojelu ja muurin murtaminen että rakentaminen toistuvat syklisesti. Taidetta hallitsee maine ja raha, kuten kaikkea muutakin ja se ei ole hyväksi taiteelle, koska näiden kahden attribuutin kautta määritellään mikä on hyvää. Maineikkaan taiteilijan nimi on mainosta ja hänen sanaansa kuunnellaan. Positiosta kauniin puhuminen jotenkin kuuluu asiaan ja vallankumouksellisia voi kaukaa ihailla. He eivät pääsisi nykyään lähellekään taidekenttää, luultavasti jo pelkän hajun johdosta. Taiteella on edelleen oikea paikka.

Romantiikka siis myy, romantiikan aikakausi on meille se, jolloin kauneus oli lähellä ja Suomi nousi itsenäiseksi. Syntyi uusia ideoita ja aatteita. Kauneus on ympärillämme ja tämä liittyy taiteeseen, rakentamisen ja taiteen yhteyteen, mistä kauneutta etsimme ja mitä pidämme kauniina. Kauneuden olemus on, että se ottaa aikansa; rahaa meillä ei ole hitaasti tekemiseen enää ollenkaan, eikä varmaan taitoa saati halua. Meillä ei jostakin syystä enää ole resursseja, kapasiteettia, voimia, jonka voi päätellä jatkuvasta ulinasta ja tehokkuuden vaatimuksesta.

Romanttinen ajatus taiteilijasta, taiteilijaelämästä ja taiteen tekemisestä pysyy edelleen elossa, koska se on niin uljas ja kaunis ja ihana viininmaisteinen kuva, huoleton ja peloton hyppäys unelmaan saavuttamattomasta. Pelottomuus todellakin on puoleensavetävää, koska se on niin harvinaista, se on myös välttämätöntä ja se kohta kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Jotakin kaunista on ehdottomuudessa, vimmaisuudessa ja mahdottoman tavoittelussa, ja kun tuon mahdottoman joku saavuttaa, on se inspiroivaa, ihailtavaa ja iloa tuottavaa muillekin. Satu köyhästä murjotusta taiteilijasta on totta ja viekoitteleva, mikä on edelleen mielestäni kummallista. Se myös huvittaa köyhää taiteilijaa, koska rahalla mitataan oletko taiteilija. Taiteilija on kuin sankari ja antisankari yhdessä, mitä taiteellinen vapaus ajatuksena kenties edustaa, että voit olla sääntöjä rikkova, melkeinpä millainen tahansa, mutta ole oikeanlainen, koska sinut tsekataan päästä varpaisiin. Kun taiteesi istuu kehykseen jossa on oltava, sinutkin hyväksytään?

Koskee edelleen miehiä, kuinka kauan härskiä käytöstä ollaan valmiit peittelemään ja sille naureskelemaan. Nainen on potentiaalinen tyrkky ja toinen taiteilija on ehkä hyödyllinen kontakti tai hyödyllinen hölmö, joten työ on yksinäistä ja yksinäisyydestään täytyy pitää. Sukupuolen takia vähättely taiteessa on niin tavallista, että se melkein kuuluu asiaan. Huonoja puolia romanttisessa taidekäsityksessä on, ettei se päde enää nykypäivänä taiteilijan työssä, silti kiiltokuvaan takerrutaan kuin lapselliseen ajatukseen inspiraatiosta. Asia on ymmärrettävissä myös sairauden kautta, jona taiteilijaa usein pidetään. Taiteilijassa on myös aina jotakin vikaa ja joku probleemi, josta syystä taiteilija on henkilökohtaisesti tunnettava, jotta hänen työnsä voi laittaa esille ja hänet esitellä muille. Mielenterveysongelmat yhdistetään taiteilijoihin yhtä hanakasti kuin alkoholismi ja muu häiriökäyttäytyminen, joten taiteen parantavat vaikutukset jäävät pohdituttamaan. Siksi hiukan kavahdan esimerkiksi taideterapiaa tai kun masentunut haaveilee taiteilijan ammatista: ala ei varsinaisesti toimi terapiana eikä taiteilijaksi lukeudu iltaisin viinilasin ääressä höpöttöjä, tosin ravintolassa verkostoituminen lienee yhä vahvassa käytössä. Alkoholi toimii huonosti mielenterveyden pelastajana, sanoisin samaa taiteesta ammattina, muista taiteen parantavista vaikutuksista en osaa sanoa. Nautintoaineet ja taide jotenkin elimellisesti ovat yhtä ja näin parannetaan maailmaa. Tämä ilmeisesti tapahtuu, kun sinut on hyväksytty sisäpiiriin ja käytät oikeita aineita? Silloin sinut on parannettu ja olet puhdas? Hajuttomuus ja mauttomuus lienevät nykytaiteessa trendinä, koska pelko on vahvasti läsnä, mitä samanmielisyys ja sulautuminen muuttavat?

Illuusiot, todellisuus, itse tekeminen, osaaminen ja saavuttaminen voivat olla hyvin kaukana toisistaan. Aivan yhtä vaikeaa tuntuu olevan ymmärtää, että taiteessa on kyse ideoista, ennen kaikkea omista ideoista eli kun sanotaan, minäkin voisin tehdä tuon, tarkoittaa teknisesti voit varmasti toteuttaa montakin nykyteosta, mutta alkuperäinen idea on jonkun toisen ja se idea on elimellisen tärkeä teoksen kannalta, ei välttämättä tekninen osaaminen. Hämmentävästi tämä taso jää monelta ymmärtämättä ja taiteilijaa on helppo halveksua että vähätellä, mikä on myös taideskenessä eli -maailmassa varsin normaali käytäntö ennen kuin taiteilija hyväksytään asiantuntijoiden toimesta. Eli kärsimys kyllä kuuluu taiteen tekemiseen, joka syntyy jatkuvasti itsensä todistelun tarpeesta, koska ei edes koulutus takaa mitään. Taiteilija roikkuu aina hiukan ilmassa, mikä voi olla merkki epävarmuudesta, joka ei niin kovasti nauttivalle, on todellakin kärsimystä aiheuttavaa. Joidenkin taiteilijoiden mielessä romanttinen taiteilijakuva on yhä sellainen jättiläinen, joka täytyy pitää elossa, ja jotkut ovat sekoittaneet perseenpuristelun ja seksismin romantiikkaan tai luulevat, että nuoret ovat tämän perinteen jatkajia ja ehkä ovatkin ja ajattelevat, että näin on hyvä edetä taiteessa edelleen? Seksikkäillä perseillähän tehdään uraa ja rahaa, ehkä kohta taiteessakin, niin iso asia naisen vartalo on ja siihen työntymisen mahdollisuus.

P.S: Ihanko totta kommunisti?
Mitä kommunisteihin taiteessa tulee ja joita on ilmeisen paljon, olen ymmärtänyt, että taiteilijan tuleekin elää yhteiskunnan tuilla eikä tehdä muuta työtä, etenkään pienipalkkaista paskatyötä, jota kommunistitaiteilija halveksii. Tämä tuli päin naamaa ja oli että wow, nyt on todellista kommunistisettiä. Kummallista kommunismia siellä keskiluokassa. Miten keskiluokkainen, hyvätuloinen on edes kommunisti tai halveksii köyhää taiteilijaa, koska voi? Nyt menee puurot ja vellit sekaisin taiteen tohtorilta. (Minkälainen ihminen tappaa kissan ja tekee siitä videon? Että sellainen opettaja..kannattaa siellä Aalto-yliopistossa olla tarkempi millaisia opettajiksi valitsette.) On myöskin kummallista kuinka vähän taiteen instituutioihin kohdistetaan kritiikkiä tai se hiljennetään valittamisena. Kun on poliittinen taiteilija, on varsin outoa jättää näin suuri yhteiskunnallinen vaikuttaja kuin taidemaailma, kritiikin ulkopuolelle, mikä käy yhteen uraa ajatellen, eikö totta. Taiteilijan ura rakentuu esiintymisestä taiteen paikoissa, joten älä ole hankala ja esitä kritiikkiä täydellisyydelle.

Tahdon viihdyttää, sua kiihdyttää.