Ai millainen kuva minulla on Suomesta. Se kulminoituu hienosti kuplina ja raja-aitoina joita on vaikea kaataa tahi ylittää. Toki puhetta ja keskustelua on runsaasti, että pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta päästäänkö puusta pitkään onkin toinen juttu eli tapahtuuko toiminnan muutosta, totuttujen kaavojen ja käytäntöjen muuttumista niin että yhteiskunta ravistuisi todella ja uudistuisi ajatuksiltaan, teoiltaan että ilmastoltaan. Suomea ja suomalaisia edelleen vaivaa yllätyksettömyys, rahan perässä juokseminen, sanomisen ja tekemisen pelko, pienet piirit, epämielyttävän ulkopuolelle sulkeminen. Kohtaamattomuus, ja uskalluksen puute jähmettävät koko kansakuntaa haluamaan ainaisia samoja asioita. Jähmettyneisyys tulee erinomaisesti esille taideyliopisto Aallossa, joka on luonut itselleen kaikkivoipaisen ja puhtoisen imagon paikkana, josta ponnistetaan saavuttamaan uraunelmia. Ajatuksellinen, opetuksellinen ja taiteellinen anti on kovin laiha ja tuntuu pyörivän vanhoissa hyviksi koetuissa uomissaan. Hyvä on kapea, jo nähty rata ja laihanlainen. Elitistinen leima ei katoa eikä sen halutakaan katoavan. Elitismi, muuttumattomuus ja hierarkisuus ovat osa Aallon imagoa ja kompastuskiviä. Eläkevirat ja samojen naamojen pyöriminen samoissa kuvioissa eivät auta asiaa, joka olisi toimintakulttuurin muutos. Tavat tehdä ja ajatella laahaavat jossakin kultaisissa vuosissa. Yritysraha ja suuryritysten kanssa vehtaaminen kelpaavat liiankin hyvin, epäpoliittisuus, aktivismin puute, tietämättömyys, kiinnostuksen puute ja poliittisuuden suoranainen karttaminen lyövät leimansa siihen mitä opitaan, miksi tullaan, kuinka ollaan, mitä opetetaan ja millaisina pysytään. Yritysten kanssa hyvää pataa -leikissä kärsii se, mitä varten yliopisto on olemassa. Pelko lamaannuttaa, puolueellisuus ja hännystely vievät shampanjasosialistilta kärjen ja pohjan. Kritiikkiä, erityisesti sellaista suoraa palautetta, puhetta ja tekoja jotka pyrkivät repimään elitistisiä vanhentuneita rakenteita hajalle kartetaan, halveksutaan ja pelätään eikä osata kohdata saati haluta kuulla, muuten kuin tuhahtamalla ja puolustautumalla naurahtaen (aha ha). Kritisoija on valittaja ja saa hankalan henkilön maineen. Suomi ei ole vieläkään oppinut, että hankalat ovat niitä, joita tarvitaan jos muuttuvassa maailmassa haluaa pysyä kärryillä. Mainehan se on josta tässä on kyse, josta Aallossa on kyse; Suomi-kuvasta, sen kiillottamisesta, puhtoisesta imagesta, johon ei liiallinen yhteiskunnallisuus, poliittisuus ja kriittisyys luo varjoaan. Suomen puhtoisuus on melko likainen ja säröttömyys kuviteltua pintaa. Jos mielenkiintoista keskustelua, tekoja, designia ja taidetta haluaa tuo jämähtänyt lika on pystyttävä kohtaamaan ja korjaamaan. Se on itsekritiikin paikka. Muutoksen tekeminen on vaikeaa, toivottavasti ei ylitsepääsemättömän. Toivoa sopii. Tietysti rahaa tarvitaan, eihän sitä ilman tulla toimeen diibadaapa. Pidätän hengitystä kun paska haisee.

http://www.aalto.fi/fi/cooperation/fundraising/donators/