Ensin luonnostelin otsikon Maan itsetunto. Tuo relevantti henkinen rakennusmateriaali, olemus, johon kasvetaan, kasvatetaan, joka on löydettävä, että olisi joku arvonsa tunteva, kokonainen. Spiritti, jonka toisinaan tunnemme huonosti. Johon haluamme lisätä jotakin parempaa ulkoa kuin emme riittäisi, kuin emme olisi mitään ilman ulkomaista hypeä, kuin emme pystyisi ulottumaan johonkin uuteen ja aitoon. Tunto ja itse jota peitellään, ettei se olisi olemassa, vaikka se on siellä muuksi muuttumatta käsittelemättömänä kappaleena, pelottavana kohdattavana, kysymyksinä joita ei uskalla itselleen asettaa. Itsetunnon puute, josta meitä usein syytetään, josta meitä syyllistetään, koska kliseisesti kansallinen itsetuntomme on huono (mitä huono itsetunto tarkoittaa tai se ettei osaa kasvaa itseään arvostavaksi?). Ja että on jostakin syystä tarve pitää kansallisia kliseitä elossa, ja se että osin tuo klisee on totta. Itseään ruokkiva pakollinen negaatio, kehä josta on vaikea murtautua ulos joksikin muuksi muuntautuneena, paremmaksi, tuntemattomaksi? Itsetunto, jota meiltä puuttuu, jonka kautta arvostamme itseämme tai emme, jonka avulla viemme itseämme eteenpäin tai meiltä puuttuu uskallusta mennä eteenpäin, sinne jonnekin, jotta voimme pitää hyvinvointivaltiota yllä ja menestyä, toisinaan hampaat irvessä peläten liian monia asioita. Mikä on tämän maan tunto, ihmisen tunto itsestään suomalaisena, mihin maan tunto läheisesti mielestäni aina liittyy, itsensä tuntemiseen, juuriinsa joihin on syytön. Juuret joita ei osaa pitää minään mutta kuitenkin on hirveän ylpeä. Minne olemme menossa tunnossamme, joka muuttuu melko hitaanoloisesti. Mikä on nykyinen isänmaallisuus, koska isänmaallisiahan me olemme useimmat eli Suomi on meille tärkeä. Siitä on välillä vaikea saada kiinni, koska totuutta peitellään moderneilla kuorilla, jotka on olevinaan paremmat. Jostakin syystä minulle tulee tunne, ettei Suomen eli suomalaisten etu ole ensisijainen. Tietävätkö suomalaiset oman etunsa voisi kysyä?

Siitä kuinka Suomea rakennetaan voi päätellä yhtä ja toista. Monestihan päättelemme itse ja suoraviivaisesti mielummin kuin muutamme kuvitelmiamme, mutta tästä asiasta ei voi päätellä kovin paljon harhaan. Olemme rakentaneet yhdenmukaisia kauppakeskuksia joka paikkaan. Ajatella että joka paikkaan tasa-arvoisesti, koska ajattelemme mahdollisimman suuren kulutuksen johtavan taloudelliseen hyvinvointiin ja koska esimerkiksi Keskolla on paljon vaikutusvaltaa pienessä maassamme. Yllä olevasta kuvasta voi suomalaisuudesta päätellä jotakin, kuvasta joka on otettu Lielahdessa Tampereella ja on hyvin tyypillinen maisema Suomessa, ostoskeskittymä, hyvin määrätynlainen.

Mitä näkyy ja miltä tuntuu? Kuutiolla tuntuu olevan kannatusta, koska vastarintaa ei ole, ja jos onkin, se luultavasti on epäisänmaallista ja epämääräistä. Havupuita, lunta, mainoksia ja harmaita ostoskuutioita: hyvin graafinen, suunnitelmallinen, asiantunteva ja dynaaminen ilme. Kaikella on tarkoituksensa, kaikki on valmista äitien ja isien tekemää ja tarkoituksenmukaista. Maisemassa ei ole mitään ylimääräistä, sinne kuulumatonta tai outoa. Kulutusympäristö, jonka esteettiset arvot ovat minimalistiset, käytännönläheiset, tehokkaat, urbaanit, autoystävälliset ja toimivat. Eräs lausahdus naistenlehdessä, toissavuodelta kai, että harmaa on nyt tyylikästä naurattaa minua edelleen tänä vuonna. Minkälaista maan tuntoa tämä ympäristö edustaa? Se on tietynlaista kehitystä, joka on hiukan jäljessä siitä mitä tiedämme olisi hyväksi, mutta tehty mikä tehty. Kansallisuus, onko se läsnä tässä talvisessa maisemassa ja havupuissa taustalla? Onko tämä hyvin voimakkaasti kansallinen maisema? Minusta kyllä.

Muutin otsikon maan tunnoksi, joka on kenties laajempi käsite, hiukan eri asia, mutta osin ei. Kuin piste johon voi akupunktioneulan työntää ja yrittää tunnustella saako siitä tolkkua ja parannusta asiaan. Maan tunnolla on vähemmän painolastia, koska se on vähemmän klisee, johon sanaan sisältyy ennemmin tunteminen, olemassaolo hetkellisenä, ruumis ja maa ajatteleva kehona. Ajattelin mitä tarvitaan hyvään kansalliseen itsetuntoon ja mitä on hyvä sellainen. Ajattelin kollektiivista tuntemustamme itsestämme kansana ja maana muiden joukossa. Ylpeyttä joka kansalla on itsestäänselvästi oltava olemassa, yhtenäinen jotakuinkin, se on ylpeyttä saavutuksista ja meistä. Tuo kuinka itsetunto kehittyy ja saavutetaan on mutkikkaampi asia, koska terve itsetunto on saavutus eikä itsestäänselvyys. Suomi on saanut aikaan paljon hyvää kansallisesti ja kansainvälisesti. Silti jotakin puuttuu. Suomen kohdalla itsetunnon kehittäminen on aina akuutti ja ongelmallinen. Usein minulla on tunne ettemme osaa arvostaa omaa omaperäisyyttämme läheskään niin hyvin kuin olisi tarpeen ja oikein. Itsestään ei saa olla kovin ylpeä eikä saavutuksiaan suitsuttaa ettei luulla koppavaksi ja liian tyytyväiseksi itseensä. Se mitä muut ajattelevat on niin kovin tärkeä aspekti ottaa huomioon. Toisaalta taas halumme olla ainaisia voittajia kertoo ihan toisenlaisesta itsetunnosta ja egosta. Ei siinä mitään pahaa jos haluaa kovasti voittaa hiihtokilpailun. Urheilussa voittaminen on ainoa asia, joka ehkä palkitaan yhtenäisesti, yksimielisesti, kai. Kompleksinen suhtautuminen menestymiseen ja häviämiseen kertoo jotakin siitä mitä todella itsestämme ajattelemme, mitä meidän tulisi olla ja kuinka vertaamme itseämme jatkuvasti muihin. Kuinka sitä analysoisi muuten kuin edelleen nuoren kansakunnan itsetunto-ongelmana ja itsensä vähättelynä josta voi ainoastaan kasvaa ulos. Että ei enää finninaamainen teini, mutta vielä etsii itseään suurempien vietävänä raha arvon mittarina. Yksi totuus on kuin juurtunut käytäntö, josta ei osata oppia pois. Olemme jumissa luupissa, itsensä toistamisessa ja itsemme kieltämisessä.