Vincent van Gogh

Van Gogh – Ikuisuuden porteilla. Ohjaus Julian Schnabel (2019)

| Henna Timanttimetsä

”Maybe God made me a painter for those who are not born yet.”  Yritän itse ymmärtää, mitä taiteessa ei voi ymmärtää ja miksi helppous olisi mikään tie. Van Goghista ei ole helppo aloittaa. Van Goghille ikuisuus oli maisemassa.

Onko Jumala voinut erehtyä, kysyy pappi Vincentiltä. Vincent vastaa: Jeesus käski unohtaa näkyvän ja katsoa sitä, mikä ei näy. Isäni oli pastori, sanoo Vincent. Uskonto on aina ollut osa elämääni. Vincent yritti myös olla pastori, Jumalan mies ja työskenteli maallikkosaarnaajana Borinagen köyhällä hiilikaivosalueella Belgiassa vuosina 1878–1880. ”Tämä äärimmäisen raskaaksi muodostunut ajanjakso oli hänen elämänsä suuri käännekohta, joka johdatti hänet taiteen pariin. Vincent samaistui kaivosmiehiin niin syvästi, että antoi pois lähes kaiken omaisuutensa – vaatteensa, rahansa ja ruokansa. Hän nukkui lattialla olkien päällä, pukeutui rääsyihin ja antoi kasvonsa nokeentua hiilipölystä. Paikalliset alkoivat kutsua häntä nimellä ”Hiilikaivosten Kristus”. [1, 2, 3, 4, 5]

https://www.theparisreview.org/blog/2015/06/29/a-very-interesting-excursion/

Hän myös laskeutui itse hiilikaivokseen kokeakseen työläisten vaarat ja arjen. Kirkko piti hänen käytöstään ja äärimmäistä köyhyyttä papille sopimattomana, minkä vuoksi hänen saarnaajasopimustaan ei enää uusittu. Tästä ajasta syntyi teos Perunansyöjät (1885). Vincent ryhtyi piirtämään työläisiä ja köyhiä. On oltava asemassa, jotta voi saarnata kenellekään.

Elokuvassa pastori kyselee Vincentiltä asioita, selvittääkseen, voiko hänet jo päästää pois laitoksesta, ihmettelee, miksi Vincent on maalannut ruman maalauksen, miksi niin tehdessään hän kuvittelee olevansa taidemaalari ja haluaa vastauksen. Miksi Jumala antaisi sellaisen lahjan, jotta Vincent voisi maalata ruman maalauksen? Pappi ei ymmärrä. Vincent on yllättynyt kysymyksestä. Ei hän koe tehneensä mitään rumaa. ”God made me a painter with qualities and faults.” Hän maalaa myös vioillaan.

Arlesin asukkaat tekivät vetoomuksen, ettei van Gogh enää palaisi korvan leikkaus episodin jälkeen. Miksi teit sen, on papin ja ihmisten huulilla. Vincent halusi antaa korvan ystävälleen lahjaksi. ”God is nature and nature is beauty” sanoo Vincent. Pappi sanoo: hän ei halua loukata, mutta eikö tämä maalaus ole epämiellyttävä. Se on ruma. Miksi Jumala antaisi minulle lahjan maalata rumia ja häiritseviä asioita, kysyy Vincent. Ostaako kukaan maalauksiasi, kysyy pappi. Vincent sanoo, ei. Tarina, jonka jokainen tuntee ja ellei tunne, se kerrotaan taidehistorian tunnilla. Maalaus on ennen kaikkea esine, joita tehdään koteihin ja julkisiin rakennuksiin. Pappi kääntää taulun väärinpäin, kun keskustelu on ohi ja jättää sen penkille.

Miksi tehdä jotakin rumaa laitettavaksi seinälle tai miksi kukaan haluaisi ostaa ruman taulun? Sehän on esteettisesti ja  kaikella järjellä ajateltuna omituista. Selkeästi aika ja asiantuntijan arvostus nostavat hintaa ja kiinnostusta että tekee jotakin rumuuden käsitteelle. Ruman voi selittää pois, vaikka olisikin jotakin luotaantyöntävää. Huono maalaus on kenties eri asia, vaikka huonous on myös taidetta, se kyseenalaistaa käsityksiämme, mikä on hyvää, arvokasta, kaunista jne.

Mikä kauneuden kokemus on ja miksi se on niin tärkeä, liittynee henkisyyteen ja haluun olla yhteydessä johonkin täydelliseen, mikä nostaa itsen uudelle tasolle ja ihmisen osaajana. Kauneus tekee paremman ihmisen.

Millainen ihminen tekee rumaa? Kysymys, jota kuulee usein myös nykyään: laittaisitko seinällesi tämän mielestäni ruman teoksen? Katsojan kokemus on vahva ja oletus on, että muut kokevat samaa ja jos eivät koe, heissä on jotakin vikaa, he eivät tiedä paremmasta. Taiteessa on jotakin vikaa, jos se ei miellytä. Taiteilijuus on omituinen asia. Ymmärrys ei seuraa, kun oma käsitys kauneudesta on fiksautunut ja näkemys on, että modernismi ja etenkin postmodernismi luovat rumaa tarkoituksella. Eivät he täysin väärässä ole. Käytännöllisyys voi olla kauneutta ja pyyhkiä pois kaiken ns. ylimääräisen. Brutalismia pidetään hyvin rumana tapana tehdä rakennettua ympäristöä, mutta se on nopeaa ja halpaa. Se on postmoderni teollistuneen maailman konsepti, jota toistetaan. Siitä syntyy ns. rumuus. Kuinka kauneus sitten löytyy?

Tänään kukaan ei kieltäydy Vincentin teoksesta. Kiinassa on maalaustehtaita, joissa käsin kopioidaan hänen maalauksiaan. https://youtu.be/_yxyUi4_Wzo?is=FtX9RFS5jmsDWCEx He tuottavat bulkkia, liukuhihnamaalausta. Van Gogh-museo on myös hyvin suosittu.

Miksi juuri Kiinassa ja miksi van Gogh? Auringonkukkia ja peltoja, kuitenkin käsinmaalattuna. Taidetta tarvitaan seinille ja originaalit ovat kalliita. Jotkut ovat tavallisen ihmisen tavoittamattomissa. Taide ja sen lieveilmiöt herättävät kysymyksiä ja kysymykset yhä samanlaisina toistuessaan ovat rasittavia, koomisia ja traagisia. Koomista on kysymysten samankaltaisuus, joihin vastaaminen saa toki pohtimaan asiaa ja miksi-sana toistuu usein. Traagista on mahdollisuus hyväksikäyttöön, joka otetaan heti, kun mahdollisuus avautuu. Taiteilija on joko hyväksytty tai hylätty. Taiteilijan näkeminen esineiden luojana, joita voi myydä kalliilla eteenpäin, jos markkina niin haluaa, taiteilija ei itse pysty juurikaan tätäkään osa-aluetta hallitsemaan. Se on riistoteollisuutta ja Vincentinkin kohtalo on ollut kuolemansa jälkeen tulla huomattavaksi taiteilijaksi. Hän on tarinan henkilö. Loving Vincent on toki kaunista ja eteeristä.

Ymmärrys, miksi laittaa jotakin seinälleen ylipäänsä, miksi tehdä kuva ja ruma sellainen, jos voi tehdä kauniin, ei välttämättä synny edelleenkään. Kauneus syntyy myös rahasta ja käytännöllisyydestä. Hyödyttömyys leimaa taiteilijuutta. Kysymys miksi, jos sillä ei elä saati rikastu ja muut käyttävät hyväksi? On olemassa se jokin, ihmisen muotti, johon on sovittava ja realiteetit, jotka määrittelevät ihmisen elämää. Taiteilijallakin on sellainen, raamit.

Mikä on kuvantekemisen ja maalaamisen tarve ihmisellä? Miksi- on kova sana, johon on oltava vastaus. Rationaalinen vaatii vastausta, vaikka taide ei nykyään vaadi rationaalisuutta, ja toisaalta vaatii, liikemiesmäisyyttä. On pystyttävä sanomaan, mistä on kysymys, mitä ihminen tekee, mikä motivoi tekemään taidetta, kun menestymisen mahdollisuus on niin pieni ja kilpailu kovaa. On osattava myydä. On myös ymmärrettävä tämä järjetön yhtälö, miksi poiketa annetuista spekseistä, kun voi käydä huonosti. Jos lähtee avaamaan asiaa kysymällä, onko elämässä järkeä, ehkä taiteen tekemisen mielekkyys avautuu. Maalaamalla voi oppia hallitsemaan maalauspohjalle laittamiaan asioita ja syntyneen kuvan voi selittää omalla tavallaan. Se tuli minusta, mikä se on ja miksi se on jotakin? Opin tämän asian, mutta onko se hyödytöntä ja kenelle? Onko se muuta kuin maalia pohjalla ja milloin?

Ruma on kauneuden vastakohta. Marina Abramovicin videoteos Artist must be beautiful, art must be beautiful, https://youtu.be/XmllstbdN9U?is=vBn–zKiX3H42yRw (1975) toistaa tätä jankutuksena. Taiteilijan ulkomuoto on myös hyvin tärkeä uskottavuuden kannalta. Liian kaunis ei ole uskottava taiteilijana. On muitakin asioita, jotka syövät uskottavuutta. Kyseessä on siis tasapainoilu vaatimusten kanssa, ihanteiden, oletusten ja sääntöjen. Kuka on taiteilija? Mistä hänet tunnistaa? Taiteilijuudella on narratiivi ja kuvan maalaaminen on kenties se, mistä tarina alkaa: mitä hän maalasi, mikä on tarpeeksi kiinnostava asia, miksi hän ryhtyi toimeen. Nykyään on oltava kiinnostava. Mistä kiinnostavuus syntyy, mistä on aihetta hypeen?

Tekoälykuvat selkeästi imitoivat ihmisen luomaa ideaa kauneudesta, kauniista ihmisestä ja kuvasta, tehden jotakin rumaa. Puhutaan ai-slopista. Van Gogh on yksi, jonka tyyliä kopioidaan aivan kaikkeen. Miksi tehdä jotakin vaikeaa, kun voi tehdä helposti? Ei miksikään. Kopiointi on melko helppoa, siinä on jätetty ajattelun vaara ja vaikeus sille ensimmäiselle ja toistetaan näkyvää jälkeä, jolla on taloudellista merkitystä ja joka viittaa siihen alkuperäiseen. Toivottavasti taiteilijasta kirjoitetaan mediassa, niin arvo nousee. Mistä kiinnostavuus tulee? Se on ilmassa.

Mitä tekoälyn luoma ruma on? Kun mietitään rumuutta ja kauneutta, ajattelemme subjektiivista kokemusta näistä asioista ja siitä, mitä ympärillämme on, mitä olemme oppineet ja mitä näemme, miten koemme ja näemme. Tekoälyhän toistaa eli kopioi. Kuinka kauneuden kokemus ja käsitys syntyvät, on lienee kollektiivinen prosessi, koska vastustus ns. rumaa taidetta vastaan on hirmuinen. Taide herättää tunteita ja etenkin tässä asiassa. Ihminen haluaa haltioitua osaamisesta. Yksittäiset henkilöt kuten Vincent, kyseenalaistavat kollektiivisen ajattelun ja näkemyksen hyvästä ja kauniista. Hän on voinut olla oikeassa tai väärässä, mutta hänen on ollut välttämätöntä seurata omaa ääntänsä, vaikka suurin osa ihmisistä on ollut täysin kuutamolla hänen tekemisistään. Vincent oli yksilö ajassa, jolloin yksilöllisyys oli vaarallista. Onhan se sitä edelleenkin. Tulla lasten kivitettäväksi on raskasta, silmätikuksi. Vincent oli hyvin yksinäinen ja pitkään jatkunut huono kohtelu ja juominen saivat mielen järkkymään. Taiteilijuus ja moniongelmaisuus yhdistetään edelleen.

Laittaisitko seinällesi, on kiinnostava kysymys. Mitä ihmiset laittavat seinilleen ja mitä se merkitsee? Asioita, joita pidetään kauniina, niitä on voitava katsoa, joista he pitävät, jotka sopivat sisustukseen, ovat siis harmonisia eivätkä riitele. Pitävät. Mitä se merkitsee, että on harmonisessa tilassa? Asioita, joita pidetään arvokkaina. Seinälle laitettava asia voi olla juliste, koska raha on aina iso kynnyskysymys, mutta arvo on jossain ja sen on joku arvostettava taho antanut. Arvokkuus on jotakin muutakin kuin raha. Se voi olla vanha asia. Vanha esine ei tosin aina ole arvokas. Sen on oltava jotakin ymmärrettävää ja selkeää. Arvon syntyminen tarvitsee tarinan. Vincentin tarina ja arvo on täydellinen taiteelle omistautuminen ja kauneuden että Jumalan etsintä, uudenlainen näkeminen ja maalaaminen.

Luonto toistuu van Goghin töissä. Arvo syntyy luonnosta. Sen voi ymmärtää, luonnon arvon. Se on purkissa, aivan kuten Vincent. Mitä selkeys ja ymmärrettävyys on muuta kuin tuttuutta ja totta, todellisuutta. Vincent tosin maalasi epätodellisia tosia asioita. Helppo ja tunnettu asia näennäisesti, oma näkemys ei ole helppoa. Eihän luontokaan helppo ole, ihminen varsinkaan ja piirtäminenkin on vaikeaa. Kopiointi on iso juttu. Se saattaa jopa pyörittää maailmaa, koska itsenäinen ajattelu ja kokeilu voi epäonnistua että on vaarallista. Yksi kokeilija helposti tuhoutuu. Mitä hänestä. Omituinen koti ei käy, omituinen on pelottavaa, aivan kuten Vincent. Nyt hän on helpostilähestyttävä kuva. Sitä ihmetellään, että kuvat seinällä ovat tärkeä juttu, ne ovat jotakin esiteltävää. Kuvat eivät ole vain itselle. Mitä kukakin valitsee, kertoo henkilöstä ja hänen arvoistaan, trendeistä ja niiden seuraamisesta, omistamisesta, henkilökuvasta, profiilista. Kuvaan voi myös mieltyä, että se on kuin alttaritaulu ja siinä on kaikki. Mitään ei tarvitse sanoa.

Taiteilijan on näytettävä, mitä osaa ja mitä Jumala on antanut, hyvää ja kaunista, koska ei Jumala muuta ole antanut kuin kaunista. Mitä ruma sitten on, miksi taiteen on oltava kaunista ja riittääkö kauneus todistamaan maailmasta, ihmisestä ja arvosta? Taide on taitoa esittää se, minkä näkee, niin ajatellaan. On siis osattava kopioida näkemänsä ja kaikkien on nähtävä sama kauneus, eikä rumaa voi katsoa etenkään taiteessa, joskus on pakko. Mitä tämä on olevinaan? Ruma ja paha olivat Saatanasta Vincentin aikaan ja nykyäänkin on osoitus taidon puutteesta tehdä toisin kuin mitä ohjekirja sanoo. Ohjeitahan on netti täynnä, myös ihmettelyä, miksi taide on rumaa ja kuinka modernismi tuhosi taiteen. Näin teet oikein taidetta, toimit oikein taiteissa. Se on hyvin hallittu järjestelmä. Taide on jotakin kaunista kiteytettynä ihmisen järjen kokoon. 

Mikä on kaunista nykyään, ei ollut kaunista 1900-kuvun alussa, saati 1800-luvulla jolloin Vincent van Gogh eli ja kuoli 1853-90. Vincent ei päässyt 1900-luvulle. Hän eli taiteelle. Trendien ja kauneusihanteiden muuttuminen voi tapahtua hetkessä ja Vincentin vaikutus kulttuurissa on melkoinen. Vincentin maalaukset toistuvat sukista lähtien painotuotteissa ja tunnistamne hänen kasvonsa, hänen lyhyt elämänsä on hänen kasvoissaan. https://www.vangoghmuseum.nl/en/collection/s0083v1962 Akira Kurosawan elokuvassa Dreams Kurosawa käy Vincentin maalauksissa https://youtu.be/iWwkZDBDWyQ?is=xioGe9RrSv6gPqzY

Kuva on vakava asia, maalaus vielä vakavampi. Maalaukseen liittyy ankaruus ja vaatimus osaamisesta, joka on osoitettava yhä uudestaan. Nyt kun elämme kuvatulvassa, hyvin visuaalisesti hyökkäävässä maailmassa, Vincentin teokset ovat jotakin tuttua, totta ja rauhoittavaa. Traagisuus on, Vincentin elämän ja maalausten kohtalo ja koskettava asia, lyhyt elämä. Luksusesineinä van Goghin teokset ovat haluttuja, ne ovat osa taidehistoriaa ja kauniita kukkia, maisemia ja ihmisiä. Traagisuus osana taidehistoriaa on, mikä kiinnostaa taiteilijoissa ja kertomukset luovat kuvaa taiteilijoista. Traagista siinä on, että taiteilija on kiinni näissä kertomuksissa ja oletuksissa taiteilijasta. Traagista on paljon, minkä itse koen traagiseksi taiteissa, traagisimmat asiat eivät liity taiteilijoiden henkilökohtaiseen, vaan kohteluun ja kuvitelmaan taiteilijuudesta.

Kertomus, jonka mukaan Dr. Gachetin muotokuva (1890) ostettiin, katosi ja tuhoutui, on vain yksi mieleenpainuva asia taiteen omistamisesta ja sen arvosta superrikkaille. Se on vain haluttu esine, jonka voi omistaa. Mitä sitten, jos sen omistaa?

Vincentin elämä on yksi niistä, joka koskettaa syvästi. Elokuva päättyy toteamukseen, että Vincentiä ammuttiin vatsaan ja hän kuoli 27.7. 1890 mainitsematta poikia, jotka aseella leikkivät. Schanabelin elokuva on oma suosikkini ja Willem Dafoe sinisine silmineen on sellainen Jumalan lapsi, että häntä uskoo. Vincentin hammaskivut ja kokemukset näkyvät hänen kasvoillaan, joita hän itse paljon maalasi, mutta ei mielestäni synkästi, vaan toteavasti ja värit ovat maalauksessa, eivät ehkä elämässä. Omakuva on voimakas aloite kenen tahansa tehdä itsestään. Se on tosiaan itsetutkiskelun alku ja kuinka itsensä näkee. Miten käsi ja silmä toimivat yhteen.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luokka:Vincent_van_Gogh
https://taidekaupunginelokuvajuhlat.johku.com/fi_FI/ohjelmisto/vincent-the-dutchman

Yritin löytää, kuinka monta elokuvaa Vincentistä on. Löysin seitsemän. Ehkä niitä on enemmän.

Immerse into art eli upota taiteeseen eli nykyään olla osa teosta fyysisesti myös, ei ainoastaan omassa mielessä.

| Henna Timanttimetsä

Tämä elokuvallisen 3D:n oloinen tapa tulla osaksi teosta on helppo toteuttaa virtuaalitodellisuudessa virtuaalitodellisuuslaseilla ilman taidemuseotakin, miksi siis vielä tarvitsemme fyysistä museota etenkin kuvataiteen osalta, kun ja koska elokuvien supersankarimainen maailman kokeminen ja tekeminen tuodaan osaksi näyttelytehtailua ja turismia eli bisnestä? Jostain syystä tarvitsemme kuvataiteen taiderituaalin, tärkeän taiderakennuksen, näytelmän ja dokumentoinnin omasta kokemuksesta eli käynninkohteen, matkan. Fyysinen on vielä olemassa oleva ja merkittävä asia. Meidän on tunnettava käsillämme ja todistettava jotakin fyysistä. Fenomenologia on paljon käytetty tutkimusmenetelmä taiteissa, tutkien juuri, mitä taide tekee maailmassa, saa aikaan jotakin näkymätöntä meissä ja kuinka taiteen luomaa tunnetta mitataan, mitä tapahtuu, koska reaktio ja reagoida ovat päivän sanoja, tai jos ei tapahdukaan mitään, kuka tutkisi sitä.

Fenomenologinen sanasto ja sanallinen kuvaamistyyli, kuinka taide koetaan ja mitä taiteen kokemishetkellä tapahtuu, ovat isossa osassa, kuinka taide esitetään tänä päivänä ja mitä taiteelta halutaan. Haltioituminen, uppoutuminen ja taiteeksi tuleminen myös kuvaavat sitä, mitä nykyihminen jatkuvasti hakee, elämyksellisyyttä, itsensä esineellistämistä, jatkuvaa liikettä, katsotuksi tulemista, muutoksen tunnetta, elossa olemista (mikä on lähes synonyymi, ettei ole tylsistynyt), löytämistä (ehkä tiedämme, minkä) ja hyvässä tunteessa lillumista, eräänlaista jatkuvaa ekstaasia, pyörimistä, katsomista ja katsottavana olemista, esityksenä ja esityksessä olemista. Kun nämä puuttuvat masennumme ja ahdistumme, koska emme osaa olla ei-missään pääsemättä ns. mihinkään. Kuuluisan taiteilijan maalaukseen uppoaminen on Liisa ihmemaassa-kokemus, joka sopii perheille kuin mikroskooppisesti annosteltuna vaarattomana henkilökohtaisena tutustumisena taideteokseen. Sieltä voi poistua, kun on saanut tarpeekseen, tarpeellisen annoksen jotakin tuotettua hyvää.

The Rise of “Immersive” Art, Why are tech-centric, projection-based exhibits suddenly everywhere? https://www.newyorker.com/news/letter-from-silicon-valley/the-rise-and-rise-of-immersive-art

You’ve seen ‘Van Gogh: The Immersive Experience.’ Now experience a real Van Gogh.

Here are all the area museums where you can find the post-Impressionist master’s work. https://www.washingtonpost.com/dc-md-va/2022/02/17/guide-to-van-gogh-paintings-dc-museums/

On erikoista, kuinka luomme fantastisia illuusioita pinnan manipuloinnin, värin ja kuvan avulla ja haluamme kuvitella sen olevan totta. Kokemus kuvaan uppoamisesta halutaan tuoda tilaan heijastuksilla kuuluisista maalauksista, ei-mistä-tahansa pinnoista. Pinnat, jotka ovat tärkeässä osassa nykyään, virheettömät ja arvokkaat maalaukset, joiden tekijöillä on kertomus, kuin jokin pyhä ja hidas. Kokemuksen näyttäminen, sanallistaminen ja kuvaaminen on taiteen kenties oleellisin asia, taiteen kokemisen kertomuksellistaminen ja taiteen/taiteilijan kertomus, jossa katsoja on mukana on turismia ja tirkistelyä ja taiteilija on ammattina edelleen hyvin outo ja taiteilija ihmisenä kuulopuheiden varassa leijuva hahmo, jota katsotaan. Kertomus, jonka kauneus halutaan kokea ja hirveys, jota halutaan yhä uudestaan päivitellä ja ihmetellä. Kuka kuvaa turistin kokemuksen ja mitä se maksaa? Millainen on hirveä turisti ja voisiko taiteena upota turistin kokemukseen? Sehän on jo banaali, aivan kuten Vincent van Gogh? Van Gogh ei jostain syystä lopu, eikä banalisoidu, vaan ruumiillistuu ja vahvistuu mielissämme väkevänä.

Kuvaamisen ihmemaassa tekee turisti itse ja jakaa kokemuksensa erilaisille alustoille (valvontakamerat ja valvojat, moderoijat, toimivat tekemisen rekisterijöinä myös). Luodaanko tässä jotain uutta vai olemmeko luupissa ja miten pitkälle maalaukseen turisti voi upota, uppoaako hän myös taiteilijaan, historiaan ja millaisen jäljen turisti jättää, mikä on virtuaalisen merkitys taiteelle ja millainen viihdekeskus taiteen paikka on ja kiinnostaako muu kuin viihtyminen ja onko se, se hyvä joka halutaan? Taiteilijan jälki on hyvin dokumentoitu. Se on yksilöllinen ja ainoalaatuinen, mikä luo arvoa. Arvoa luodaan myös paikan, nimen, kuvan, monistamisen tai harvinaisuuden ja teknologian avulla, mutta mikä se arvo on, joka halutaan? Rahaan uppoaminen toki kiinnostaa ja arvo on paljonko maksaa. Arvokas asia on se kokemus, jonka joku henkilökohtaisesti tekee, kokee, näkee ja jakaa muille, mieluiten useasti kiinnostavissa paikoissa. Aivan kuten van Goghin kokemus elämästä luo arvoa hänen maalauksilleen ja paikoille, joissa hän eli. Miten siis luoda kauneutta, kun kokee lähestulkoon vain hirveyttä ja vastoinkäymisiä, joita turisti haluaa välttää? Onko siinä van Goghin tärkeys ja sanoma ja mikä meitä kiinnostaa hänessä, suo, johon haluamme upota pääsemättä pois? Vai vain hänen kädenjälkensä, aiheensa, kasvonsa ja elossa oleva tarinansa eli pinta, joidenkin kertoma tarina, josta jää aina jotakin pois ja uutta ilmenee?

Olla osa jotakin suurta, on moderniuden ja nykyihmisen tarve, tulla isoksi ja osaksi ja kohteen tekijäksi, koska se on mahdollista ja meillä jokaisella on ideoita ja ajatuksia millaista elämän tulisi olla ja mikä on kiinnostavaa. Ajatus on luoda oma elämänsä ja itsensä yhä uudelleen nopeammalla tahdilla. Tulla jonkunlaiseksi muuttujaksi ja liikuttajaksi eli tärkeäksi, maininnan arvoiseksi, muistettavaksi. Olla osa esimerkiksi elokuvaa tai luoda oma elokuvansa, on jo mahdollista kokea ja tehdä kenelle tahansa. Kokeminen on ensisijaista, niin on myös tekeminen, luominen, hiukan kuin olla Jumalan osassa kliseisesti, mutta silti niin todesti. Samaa teemme maailman matkoilla, otamme maailmaa haltuun ja koemme sen, nykyään mahdollisimman turvallisesti. Seikkailu, jonka haluamme myös kuvittaa, tapahtuu ehkä rannalla tai baarissa eläessä ja kokiessa. Hienoinen ongelma on kaiken täsmällisyys, suunnitelmallisuus, loputon viimeistely, täydellistäminen (usein kuvaa varten) ja tuottaminen, sattumanvaraisuuden vaarallisuus pelottaa ja siksi riskien eliminointi on tärkeää. Puute ollen se, mitä todella pelkäämme. Pelkäämme upota, mutta haluamme upota. Tartun näihin ristiriitaisuuksiin ja ajattelun omituisuuksiin, koska ongelmanamme on kohtaamattomuus, jatkuva ahdistuneisuus elämän hiljaisuudesta ja todellisuuspako. Mihin kaikkeen voi upota? On vaarallisia asioita ja vaarattomia, hauskoja asioita. Taiteen tekemisen riski on katoaminen, kaikesta riskin ottamisesta huolimatta, kukaan ei huomaa eikä ketään kiinnosta. Siksi myös taiteen volyyminappula menee yhä kovemmalle ja koko kasvaa. Voi tulla kuolemansa jälkeen nostetuksi upoksista, koska on ottanut itseään isompia riskejä, hylännyt normaalin elämän taiteen vuoksi, mikä on meille kaunista ja mitä voimme ihailla.

Lähdin tätä ajattelemaan taiteilija hyödykkeenä-ajatuksesta, miten taidetta ja taiteilijaa nykyään käytämme, mihin taiteen ajatusta käytämme, ajatusta taiteilijasta jonkin luojana, jossakin ei-missään tehden mitättömästä merkityksellistä. Hyödyn-ajatus on hyvin ilmeinen kaikessa minkä mielestämme täydellistämme, koska miksi tehdä mitään, mistä ei olisi hyötyä taloudellisesti ja mahdollisimman pian? Hyötyä kenelle ja millaista hyötyä? Itselle, olemme ja pyrimme keskiöön, näkyviin ja haluamme itselle kaiken mahdollisen. Mitä muuta on hyöty, jota tavoittelemme ja mittaamme, ja miksi raha mittaa lähes arvon ja vie kaiken huomion? Koska rahaa on maailmassa enemmän kuin koskaan ja uutiset taiteesta ovat numeroissa ja tehdyissä tuotoissa ja siinä on myös taiteen kiinnostavuus lukijalle? Nykytaiteen kantaaottavuus-vimma on myös yksi hyötyajattelun ilmentymä. Taiteen hyödyllisyys on sen poliittisuudessa ja aktivismissa, sen näkyvyydessä ja puheessa, jossa ollaan heikomman puolella. Haalitaan rahasummia ja ollaan heikomman puolella? Nykytaide luodaan puheen ja median kautta, mikä on osa sen hyödyllistämistä, koska taide on kulutushyödyke, poseerausväline ja se on myös voitava ymmärtää laajemmin kuin pienen rajautuneen joukon toimesta. Ehkä siinä näen maalaukseen uppoamisen tarpeen ja pienen epätoivon vivahteen. Taiteen ymmärtäminen taas on omituinen ajatus. Milloin taiteesta tuli se, jota on vaikea ymmärtää, nähdäänkö taiteen arvo vasta, kun se avautuu sisällöllisesti? Joskus on ollut maailma ja Jumala, jotka ovat olleet vaikeatajuisia ja taide on ollut selittäjä ihmisille, jotka eivät ole osanneet lukea. Uppoamisen kokemus on siinä maailmassa hyvin konkreettinen. Tuleeko maalaukseen uppoamisen tarve luksukseen uppoamisen tarpeesta vai halusta nähdä syvemmälle pigmenttiin, taiteilijaan, käsialaan, tekemisen hetkeen ja väriin, mielikuvituksen puutteesta, kuvittelun vaikeudesta vai onko kyseessä tilan ja taideteoksen uudelleen kokemisesta ja käyttöönotosta, turistin uudelleen ohjaamisesta taiteeseen, koska mitä muuta taide on turistille kuin ekstra ja lisä kokemukseen kohteesta, jossa taide ei ole muualla kuin museossa?

Kuvitus kohteen esitteessä on kuin Map of the Problematique (for the privileged with help available), I can’t get it right, kuten Musen kappaleessa sanotaan. Hyvä ja oikein ovat vaikeita ja niissä on ihmeen tuntu. Hyvän ja oikean tunnistaa asiantuntija. Turismi tuo lähelle kuinka ihmiskunta on uppoamassa (sinking) ja turismin vaikutus ilmastonmuutokseen vaikuttavien päästöjen osalta on 5-8% luokkaa https://unfoundation.org/blog/post/climate-issues-to-watch-in-2022-a-year-for-more-action-and-bigger-ambition/?gclid=Cj0KCQjw0umSBhDrARIsAH7FCodqakJ70zbafiaw8A5yF6aaIdmLKHLpPP9_RbTpYeCWCZtlHUrKrKkaAi52EALw_wcB riippuen keneltä kysytään. Turismin määrän uskotaan kasvavan runsaasti vuoteen 2030 mennessä. Miten taidematkailu ottaa tämän huomioon ja kuinka hanakasti taiteilijat vastustavat ja kyseenalaistavat taideturismia? En ole huomannut. Kommentointi ja huolestunut taide ovat synkassa lehtien otsikoiden kanssa, tosin lentämiseen ei viittaa yhtään kukaan ja halpojen matkojen mainostaminen on edelleen ok, koska ahdistus hiipii, kun ei pääse helposti ulkomaille. Olemme huolestuneita, miten ihmiset jaksavat ja pois lentäminen on yksi ratkaisu. Upota roskaan on melko paha skenaario ja ongelmamme saastumisen suhteen ovat jo megaluokkaa, mutta turismin tarkoitus on olla näyttämättä ongelmia, tarkoitus on, että ongelmat ovat toisaalla ja helposti ratkaistavissa jonkun toisen toimesta hetkeksi. Taide lisää tietoisuutta maailman tilasta, mikä on sen nykyinen tehtävä, tiedottaa ja osoittaa sormella. Virtuaalilasit eivät vielä suodata ilmaa ja poista hiilidioksidia tai kärsimystä. Olemme tietoisia kärsimyksestä ja paskan määrästä. Taide elää sulassa sovussa saastuttavan elämäntavan kanssa eikä se ole taiteelle ongelma, muilla on ongelmia, ei taiteella, koska taiteessa ongelmat lakaistaan maton alle ja taide on bisnes, joka elää turismista myös.

Climate Change & the Need to Support Sustainable Tourism: a Moral Dilemma? https://roundtripfoundation.org.au/climate-change-the-need-to-support-sustainable-tourism-a-moral-dilemma/?gclid=Cj0KCQjw0umSBhDrARIsAH7FCodabSrsxC6dk-1f395Lb5FDb6vYKh9aVtLV-jelWr3pdqq_N9CScn0aAhbPEALw_wcB

Johdatus taiteeseen. Kasa eettisiä ja älyllisiä ongelmia.

| Henna Timanttimetsä

Taiteen piirissä on monia eettisiä ja älyllisiä ongelmia joita ratkotaan kovin verkkaiseen tahtiin. Joidenkin mielestä ei ole ongelmia tai niitä ei ole tarvetta ratkoa, koska ne eivät kosketa juuri niitä, jotka ovat elintarvikeketjun johtoportaassa. Yksi kiinnostava yksityiskohta on suhtautuminen taiteentekijöihin. Miten ja mitä heistä ajatellaan ja millaisina ihmisinä heidät nähdään tekijöinä ja ajattelijoina. Millainen on oma käsityksesi? Jään pohtimaan miksi kuluneet ennakkoluulot ja käsitykset pysyvät elossa, ovatko taiteilijat edelleen samanlaisia kuin 50 vuotta sitten, koska taide ei enää osittain ole samassa maailmassa tai osassa tai sama asia, samassa kaavassa pysyvä vai onko? Jos se olisi tai on, taide olisi kenties helpompi mutustella ja hyväksyä (eikö näin ole tilanne, että annamme valmiiksi pureskeltua, koska vaikea ei myy), mutta se ei ole taiteen voima, nimittäin helppous. Pidetäänhän taidetta edelleen kaikesta huolimatta älyllisyyden, luovuuden, innovatiivisuuden ja toisinajattelun alueena eli muutos ja eteenpäin liikkuminen pitäisivät olla asioita joilla koko systeemin pitäisi toimia. Onko näin ja mikä on muutos jonka systeemi ottaa omakseen ja löytää? Miten minusta henkilökohtaisesti vaikuttaa siltä, ettei kuvataide ole millään mittapuulla mitattuna progressiivisin taidemuoto. Jähmeä instituutiovetoisuus, rahan perässä juokseva virkamies- ja asiantuntija-uskovaislahko, joka luottaa trendeihin ja seuraa mihin ja miksi massat liikkuvat, lirkuttelee kauniita mielikuvia tulevaisuuden rahavirroista ja miten taide on tärkeää nimenomaan kansantalouden buustauksessa. Tekemällä näin ja näin kaupungeista tulee kiinnostavia: lisää rakennettavia instutuutioita joihin massat vaeltavat vapaa-ajallaan. Millä muulla tavalla taide on tärkeää tälle homeiselle koneistolle joka pyörittää businesta ja omasta mielestään myös taidetta, ja siis maailmanlaajuisesti on osa miljardibusinesta?

Mitä toisinajattelu taiteessa sitten on kun se on parhaimmillaan ja pahimmillaan täysin pannassa? Ulkopuolella. Tai toisinajattelun ja -ajattelijan asema, koska toisinajattelu ja toisin tekeminen eivät ole kaikkein heti myyvin tuote, kun myyvyys ei ole silloin tuo ensisijainen pointsi ja omituisesti vasta kun provokaatiosta ja marginaalisuudesta on kulunut sopiva aika, jotta sen voi omaksua ja katsoa kauempaa voi sanoa ahaa, kiinnostavaa ja kun oma maailma ei sorru. Toisinajattelu taiteessa on mielikuva joka on mukavan raflaava juuri sopivaan aikaan, sopivina annoksina ja sopivan matkan päästä, aivan kuten on hyväsydämisyys ja pyrkimys yleiseen hyvään ajatuksen tasolla ja pinnallisesti, kivoja juttuja, siten ettei itseä tarvitse laittaa likoon, ettei itseä tarvitse kyseenalaistaa vaan toisten rahat. Älkää nyt saatana järkyttykö jalustoiltanne. Taide on absoluuttisesti oikeassaolevien hurskastelijoiden pelikenttä jossa kritiikki on tyhjää löpinää ettei kukaan loukkaantuisi eikä mikään muuttuisi. Näiden mielestäni vakavien älyllisten ongelmien ratkaisuhaluttomuudesta kertoo haluttomuus katsoa peiliin ja kyvyttömyys olla syyttämättä muita, koska syyt ovat aina muissa. Mieluusti otetaan osaa monimutkaisten yhteiskunnallisten asioiden ’ratkomiseen’ kommentoimalla siistillä rajatulla alueella jonne on pääsymaksu (mut joo, onhan tää tilavuokra maksettava ja palkat) tai keskustelu ainoastaan samalla tavalla ajattelevien samanlaisten kesken hyväksytyissä raameissa. Se joka ei ajattele samoin on vaikea, vajaaälyinen, antisemitisti tai ei pidä globalisaatiosta (joka on vain hyvä asia) eli vastustaa kansainvälistymistä, mutta vastustaako hän myös taidetta… jaa-a. Kun vastustaa instituutioita jotka haluavat pyörittää taidetta mielensä mukaan, on taiteen puolella.

Selitys hitaaseen älylliseen kehitykseen on siis hyvin yksinkertainen: on kyse vain ja ainoastaan markkinavoimista joiden armoilla taide konkreettisesti on, asia jota on pelättävä, myös on kyse ihmisistä taiteen palkkalistoilla joilla on varsin paljon valtaa sanoa mikä on kiinnostavaa, sopivaa ja yhteiskunnallisesti merkittävää taidetta. Asenteista, mielikuvista, miten etenkin kuvataide palvelee systeemiä, jonka pitäisi palvella taidetta, systeemiä joka näkee taiteilijan loisena ja apulaisena, jonka voi ottaa orjakseen tilanteessa kun taiteilijalta sattumalta saa jotakin aineellisesti merkittävää. Nimenomaan aineellisesti, koska taiteilijan ja taiteen arvo mitataan rahassa ja tärkeintä on näyttävyys ja vaikutelma, ei todellisuus. Arvostus syntyy ensisijaisesti vasta kun taiteilija on niin sanotusti löydetty eli huomattu asiantuntijoiden voimasta. Asiantuntijat antavat taiteilijalle jalustan, koska taide on tuo asia jota on vaikea ymmärtää ja josta moni ei ilmeisesti mitään tiedä joten asiantuntijaan on voitava luottaa siinä mikä on hyvää. Media ja tutkinnot antavat vahvistuksen asiantuntijuudelle. Kuka sitten on asiantuntija aiheesta joka on vaikeasti tulkittavissa, löydettävissä tietyissä paikoissa jossakin aivan muualla, katsottava ja ajateltava jollakin uudella tavalla, kuka määrittelee taiteen, missä taide on taidetta?

Taiteen pystyy täysin sulkemaan vastaanottoalueensa eli aistien ja ajattelun ulkopuolelle vaikka kulttuuria ja taidetta on joka puolella, siis ainakin näennäisesti. Taide saattaa tupsahtaa vahingossa eteen elintarvikekaupan hyllyltä. Myös asiaan vihkiytymättömälle on selvää, että on kyse rahastuksesta. Tämä voi olla keräiltävä esine, kuten muumimuki on. Ne ovat mukavia ja herkkiä. Tom of Finland-kahvi on tällainen keräile-koko-sarja-esine, vaikka on kyse paketin kuvittamisesta. Häipyykö marginaalisuuden voima kun Tompan (k.1991) kuvat päätyvät näin vahvasti valtavirran ja markkinan otteeseen ja onko hänen taiteellaan tässä kohtaa voima muuttaa asenteita taiteilijoita ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan? Välimatka vaikuttaisi sopivalta. Pakettiin on helppo tarttua ja asialle voi naurahtaa. Taiteilija loisena ja halveksittuna saa omituista ristiväriä ylleen tai sitten vain kelmun. Taiteilijan osa on olla juuri tuo omituinen kunnes hänen työnsä arvo ymmärretään eli kaupallistetaan tuotteena täydellisesti, kunnes hänen työnsä tuottaa tulosta, tulosta jolla on se arvo jota jokainen voi arvostaa ja kunnioittaa eli taloudellinen tulos ja maine josta haluavat hyötyä mahdollisimman monet. Arvo jonka jokainen ymmärtää. Ristiriita piilee monessa kohtaa, asenteiden yht’äkkisessä muutoksessa, jonka valtaisa suosio ulkomailla tai arvovaltaisen asiantuntija lausunto voivat suoda, aivan kuin helpotuksen huokaus, mikä sankari ja suurmies. Jään odottamaan Tom of Finland banaaneita, jugurttia, laastaria, särkylääkettä, viiniä ja autoa. Demonstraatio kuinka alkeellisella tasolla toimitaan ja yritys ymmärtää kuinka arvo synnytetään tai otetaan pois ja missä asioiden arvo on.

Kiinnostavalla tavalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun taitelijoiden teokset edelleen koristavat esimerkiksi akvarellilehtiöiden kansia ja öljyväripakkauksia. Vincent van Gogh (k.1890) on nimenä  ja kuvana hyvin paljon käytetty ja hänen katseensa tulee vastaan kun käyn hankkimassa lehtiön kirjakaupasta. Jään miettimään kuinka vahvasti kiinni kuvataide on tuossa ajassa, siinä tavassa ajatella, tehdä taidetta ja nähdä taiteilija. Mikä on van Goghin voima edelleen on hänen taiteensa ja eletty elämä. Tuo mies ja hänen taiteensa on kovin voimakas mielikuva ja tarina. Hänen taiteensa on edelleen hyvin pidettyä ja arvokasta, van Gogh on saavuttanut arvon johon harva pystyy. Hänen elämänsä on tehnyt esimerkiksi minuun syvän vaikutuksen ja juuri tuo karseus ja kauheus minkä hän kävi läpi, on se mikä saa voimakkaan pahanolon tunteen nousemaan ja raivon, kun seuraa taiteen ja markkinan tapaa myydä eräänlaista hyvänolon juttua. Kun tietää ja tuntee sen halveksunnan ja vihan määrän joka taiteilijaan voidaan kohdistaa, myyntiartikkelina van Goghin omakuva on itseasiassa järkyttävä. Hän maalasi myös kukkia, toki. Lievä pehmennys asiaan, loputon kauneus ja hauraus. Tähän peilattuna halveksunnan kokemus on kuin tunne kauhuelokuvasta tai painajaisesta joka ei lopu vaikka kuin osaisi vangita kankaalle kukkien kauneuden. Halveksunta ja yksinäisyys josta on noustava ylös, josta taide nostaa ylös, juuri taiteen tekeminen, itsestä valon löytäminen kaiken pimeyden keskellä.

Ajatus taiteilijasta on edelleen patologisesti tauti, taiteilija systeemiä hyväksikäyttävä loinen, vaikka loiset ovat jossain toisaalla, mutta heistä ei puhuta loisina, koska heillä on rahaa ja kivan näköiset vaatteet. Ne joilla on kuukausipalkka, jotka puhuvat taiteen taloudellisesta vaikutuksesta imevät taiteesta sen rahallisen arvon ja arvostavat taidetta juuri sen rahallisen hyödyn ja arvon kautta. Taiteilijuus on onnettomuus, koska se melko varmasti on epävarma, epävarmuuden, pelon, hylkäämisen ja epäonnistumisen syövyttämä, taiteilija syyllistetään siitä mitä hän on ja mitä tekee. Kuviota voi yrittää ymmärtää, mutta todennäköisesti et voi jos et ole koko elämälläsi mukana taiteessa. Sivusta seuraamalla näet näytelmän. Siitä voi ihmeenkaupalla selvitä että on naisena, taiteilijana tai homona maailmassa ja tekee taidetta toisinajattelijana. Täytyykö osata käyttää systeemiä hyväkseen? Sitä täytyy ymmärtää ja tietää kuinka systeemissä olevat ihmiset ajattelevat. Voitko kyseenalaistaa täysin ne joilla on valtaa ylitsesi? Voitko kyseenalaistaa taiteen esittämisen keinot ja miksi taidetta esitetään tai kuka siitä eniten hyötyy, kuka mittaa hyödyn? Voitko kyseenalaistaa taiteen hierarkian ja asiantuntijalahkolaisuuden muuten kuin tulemalla uudelleen halveksituksi? Et. Systeemi käyttää sinua, sinä et käytä systeemiä.