”Maybe God made me a painter for those who are not born yet.” Yritän itse ymmärtää, mitä taiteessa ei voi ymmärtää ja miksi helppous olisi mikään tie. Van Goghista ei ole helppo aloittaa. Van Goghille ikuisuus oli maisemassa.
Onko Jumala voinut erehtyä, kysyy pappi Vincentiltä. Vincent vastaa: Jeesus käski unohtaa näkyvän ja katsoa sitä, mikä ei näy. Isäni oli pastori, sanoo Vincent. Uskonto on aina ollut osa elämääni. Vincent yritti myös olla pastori, Jumalan mies ja työskenteli maallikkosaarnaajana Borinagen köyhällä hiilikaivosalueella Belgiassa vuosina 1878–1880. ”Tämä äärimmäisen raskaaksi muodostunut ajanjakso oli hänen elämänsä suuri käännekohta, joka johdatti hänet taiteen pariin. Vincent samaistui kaivosmiehiin niin syvästi, että antoi pois lähes kaiken omaisuutensa – vaatteensa, rahansa ja ruokansa. Hän nukkui lattialla olkien päällä, pukeutui rääsyihin ja antoi kasvonsa nokeentua hiilipölystä. Paikalliset alkoivat kutsua häntä nimellä ”Hiilikaivosten Kristus”. [1, 2, 3, 4, 5]
Hän myös laskeutui itse hiilikaivokseen kokeakseen työläisten vaarat ja arjen. Kirkko piti hänen käytöstään ja äärimmäistä köyhyyttä papille sopimattomana, minkä vuoksi hänen saarnaajasopimustaan ei enää uusittu. Tästä ajasta syntyi teos Perunansyöjät (1885). Vincent ryhtyi piirtämään työläisiä ja köyhiä. On oltava asemassa, jotta voi saarnata kenellekään.
Elokuvassa pastori kyselee Vincentiltä asioita, selvittääkseen, voiko hänet jo päästää pois laitoksesta, ihmettelee, miksi Vincent on maalannut ruman maalauksen, miksi niin tehdessään hän kuvittelee olevansa taidemaalari ja haluaa vastauksen. Miksi Jumala antaisi sellaisen lahjan, jotta Vincent voisi maalata ruman maalauksen? Pappi ei ymmärrä. Vincent on yllättynyt kysymyksestä. Ei hän koe tehneensä mitään rumaa. ”God made me a painter with qualities and faults.” Hän maalaa myös vioillaan.
Arlesin asukkaat tekivät vetoomuksen, ettei van Gogh enää palaisi korvan leikkaus episodin jälkeen. Miksi teit sen, on papin ja ihmisten huulilla. Vincent halusi antaa korvan ystävälleen lahjaksi. ”God is nature and nature is beauty” sanoo Vincent. Pappi sanoo: hän ei halua loukata, mutta eikö tämä maalaus ole epämiellyttävä. Se on ruma. Miksi Jumala antaisi minulle lahjan maalata rumia ja häiritseviä asioita, kysyy Vincent. Ostaako kukaan maalauksiasi, kysyy pappi. Vincent sanoo, ei. Tarina, jonka jokainen tuntee ja ellei tunne, se kerrotaan taidehistorian tunnilla. Maalaus on ennen kaikkea esine, joita tehdään koteihin ja julkisiin rakennuksiin. Pappi kääntää taulun väärinpäin, kun keskustelu on ohi ja jättää sen penkille.
Miksi tehdä jotakin rumaa laitettavaksi seinälle tai miksi kukaan haluaisi ostaa ruman taulun? Sehän on esteettisesti ja kaikella järjellä ajateltuna omituista. Selkeästi aika ja asiantuntijan arvostus nostavat hintaa ja kiinnostusta että tekee jotakin rumuuden käsitteelle. Ruman voi selittää pois, vaikka olisikin jotakin luotaantyöntävää. Huono maalaus on kenties eri asia, vaikka huonous on myös taidetta, se kyseenalaistaa käsityksiämme, mikä on hyvää, arvokasta, kaunista jne.
Mikä kauneuden kokemus on ja miksi se on niin tärkeä, liittynee henkisyyteen ja haluun olla yhteydessä johonkin täydelliseen, mikä nostaa itsen uudelle tasolle ja ihmisen osaajana. Kauneus tekee paremman ihmisen.
Millainen ihminen tekee rumaa? Kysymys, jota kuulee usein myös nykyään: laittaisitko seinällesi tämän mielestäni ruman teoksen? Katsojan kokemus on vahva ja oletus on, että muut kokevat samaa ja jos eivät koe, heissä on jotakin vikaa, he eivät tiedä paremmasta. Taiteessa on jotakin vikaa, jos se ei miellytä. Taiteilijuus on omituinen asia. Ymmärrys ei seuraa, kun oma käsitys kauneudesta on fiksautunut ja näkemys on, että modernismi ja etenkin postmodernismi luovat rumaa tarkoituksella. Eivät he täysin väärässä ole. Käytännöllisyys voi olla kauneutta ja pyyhkiä pois kaiken ns. ylimääräisen. Brutalismia pidetään hyvin rumana tapana tehdä rakennettua ympäristöä, mutta se on nopeaa ja halpaa. Se on postmoderni teollistuneen maailman konsepti, jota toistetaan. Siitä syntyy ns. rumuus. Kuinka kauneus sitten löytyy?
Tänään kukaan ei kieltäydy Vincentin teoksesta. Kiinassa on maalaustehtaita, joissa käsin kopioidaan hänen maalauksiaan. https://youtu.be/_yxyUi4_Wzo?is=FtX9RFS5jmsDWCEx He tuottavat bulkkia, liukuhihnamaalausta. Van Gogh-museo on myös hyvin suosittu.
Miksi juuri Kiinassa ja miksi van Gogh? Auringonkukkia ja peltoja, kuitenkin käsinmaalattuna. Taidetta tarvitaan seinille ja originaalit ovat kalliita. Jotkut ovat tavallisen ihmisen tavoittamattomissa. Taide ja sen lieveilmiöt herättävät kysymyksiä ja kysymykset yhä samanlaisina toistuessaan ovat rasittavia, koomisia ja traagisia. Koomista on kysymysten samankaltaisuus, joihin vastaaminen saa toki pohtimaan asiaa ja miksi-sana toistuu usein. Traagista on mahdollisuus hyväksikäyttöön, joka otetaan heti, kun mahdollisuus avautuu. Taiteilija on joko hyväksytty tai hylätty. Taiteilijan näkeminen esineiden luojana, joita voi myydä kalliilla eteenpäin, jos markkina niin haluaa, taiteilija ei itse pysty juurikaan tätäkään osa-aluetta hallitsemaan. Se on riistoteollisuutta ja Vincentinkin kohtalo on ollut kuolemansa jälkeen tulla huomattavaksi taiteilijaksi. Hän on tarinan henkilö. Loving Vincent on toki kaunista ja eteeristä.
Ymmärrys, miksi laittaa jotakin seinälleen ylipäänsä, miksi tehdä kuva ja ruma sellainen, jos voi tehdä kauniin, ei välttämättä synny edelleenkään. Kauneus syntyy myös rahasta ja käytännöllisyydestä. Hyödyttömyys leimaa taiteilijuutta. Kysymys miksi, jos sillä ei elä saati rikastu ja muut käyttävät hyväksi? On olemassa se jokin, ihmisen muotti, johon on sovittava ja realiteetit, jotka määrittelevät ihmisen elämää. Taiteilijallakin on sellainen, raamit.
Mikä on kuvantekemisen ja maalaamisen tarve ihmisellä? Miksi- on kova sana, johon on oltava vastaus. Rationaalinen vaatii vastausta, vaikka taide ei nykyään vaadi rationaalisuutta, ja toisaalta vaatii, liikemiesmäisyyttä. On pystyttävä sanomaan, mistä on kysymys, mitä ihminen tekee, mikä motivoi tekemään taidetta, kun menestymisen mahdollisuus on niin pieni ja kilpailu kovaa. On osattava myydä. On myös ymmärrettävä tämä järjetön yhtälö, miksi poiketa annetuista spekseistä, kun voi käydä huonosti. Jos lähtee avaamaan asiaa kysymällä, onko elämässä järkeä, ehkä taiteen tekemisen mielekkyys avautuu. Maalaamalla voi oppia hallitsemaan maalauspohjalle laittamiaan asioita ja syntyneen kuvan voi selittää omalla tavallaan. Se tuli minusta, mikä se on ja miksi se on jotakin? Opin tämän asian, mutta onko se hyödytöntä ja kenelle? Onko se muuta kuin maalia pohjalla ja milloin?
Ruma on kauneuden vastakohta. Marina Abramovicin videoteos Artist must be beautiful, art must be beautiful, https://youtu.be/XmllstbdN9U?is=vBn–zKiX3H42yRw (1975) toistaa tätä jankutuksena. Taiteilijan ulkomuoto on myös hyvin tärkeä uskottavuuden kannalta. Liian kaunis ei ole uskottava taiteilijana. On muitakin asioita, jotka syövät uskottavuutta. Kyseessä on siis tasapainoilu vaatimusten kanssa, ihanteiden, oletusten ja sääntöjen. Kuka on taiteilija? Mistä hänet tunnistaa? Taiteilijuudella on narratiivi ja kuvan maalaaminen on kenties se, mistä tarina alkaa: mitä hän maalasi, mikä on tarpeeksi kiinnostava asia, miksi hän ryhtyi toimeen. Nykyään on oltava kiinnostava. Mistä kiinnostavuus syntyy, mistä on aihetta hypeen?
Tekoälykuvat selkeästi imitoivat ihmisen luomaa ideaa kauneudesta, kauniista ihmisestä ja kuvasta, tehden jotakin rumaa. Puhutaan ai-slopista. Van Gogh on yksi, jonka tyyliä kopioidaan aivan kaikkeen. Miksi tehdä jotakin vaikeaa, kun voi tehdä helposti? Ei miksikään. Kopiointi on melko helppoa, siinä on jätetty ajattelun vaara ja vaikeus sille ensimmäiselle ja toistetaan näkyvää jälkeä, jolla on taloudellista merkitystä ja joka viittaa siihen alkuperäiseen. Toivottavasti taiteilijasta kirjoitetaan mediassa, niin arvo nousee. Mistä kiinnostavuus tulee? Se on ilmassa.
Mitä tekoälyn luoma ruma on? Kun mietitään rumuutta ja kauneutta, ajattelemme subjektiivista kokemusta näistä asioista ja siitä, mitä ympärillämme on, mitä olemme oppineet ja mitä näemme, miten koemme ja näemme. Tekoälyhän toistaa eli kopioi. Kuinka kauneuden kokemus ja käsitys syntyvät, on lienee kollektiivinen prosessi, koska vastustus ns. rumaa taidetta vastaan on hirmuinen. Taide herättää tunteita ja etenkin tässä asiassa. Ihminen haluaa haltioitua osaamisesta. Yksittäiset henkilöt kuten Vincent, kyseenalaistavat kollektiivisen ajattelun ja näkemyksen hyvästä ja kauniista. Hän on voinut olla oikeassa tai väärässä, mutta hänen on ollut välttämätöntä seurata omaa ääntänsä, vaikka suurin osa ihmisistä on ollut täysin kuutamolla hänen tekemisistään. Vincent oli yksilö ajassa, jolloin yksilöllisyys oli vaarallista. Onhan se sitä edelleenkin. Tulla lasten kivitettäväksi on raskasta, silmätikuksi. Vincent oli hyvin yksinäinen ja pitkään jatkunut huono kohtelu ja juominen saivat mielen järkkymään. Taiteilijuus ja moniongelmaisuus yhdistetään edelleen.
Laittaisitko seinällesi, on kiinnostava kysymys. Mitä ihmiset laittavat seinilleen ja mitä se merkitsee? Asioita, joita pidetään kauniina, niitä on voitava katsoa, joista he pitävät, jotka sopivat sisustukseen, ovat siis harmonisia eivätkä riitele. Pitävät. Mitä se merkitsee, että on harmonisessa tilassa? Asioita, joita pidetään arvokkaina. Seinälle laitettava asia voi olla juliste, koska raha on aina iso kynnyskysymys, mutta arvo on jossain ja sen on joku arvostettava taho antanut. Arvokkuus on jotakin muutakin kuin raha. Se voi olla vanha asia. Vanha esine ei tosin aina ole arvokas. Sen on oltava jotakin ymmärrettävää ja selkeää. Arvon syntyminen tarvitsee tarinan. Vincentin tarina ja arvo on täydellinen taiteelle omistautuminen ja kauneuden että Jumalan etsintä, uudenlainen näkeminen ja maalaaminen.
Luonto toistuu van Goghin töissä. Arvo syntyy luonnosta. Sen voi ymmärtää, luonnon arvon. Se on purkissa, aivan kuten Vincent. Mitä selkeys ja ymmärrettävyys on muuta kuin tuttuutta ja totta, todellisuutta. Vincent tosin maalasi epätodellisia tosia asioita. Helppo ja tunnettu asia näennäisesti, oma näkemys ei ole helppoa. Eihän luontokaan helppo ole, ihminen varsinkaan ja piirtäminenkin on vaikeaa. Kopiointi on iso juttu. Se saattaa jopa pyörittää maailmaa, koska itsenäinen ajattelu ja kokeilu voi epäonnistua että on vaarallista. Yksi kokeilija helposti tuhoutuu. Mitä hänestä. Omituinen koti ei käy, omituinen on pelottavaa, aivan kuten Vincent. Nyt hän on helpostilähestyttävä kuva. Sitä ihmetellään, että kuvat seinällä ovat tärkeä juttu, ne ovat jotakin esiteltävää. Kuvat eivät ole vain itselle. Mitä kukakin valitsee, kertoo henkilöstä ja hänen arvoistaan, trendeistä ja niiden seuraamisesta, omistamisesta, henkilökuvasta, profiilista. Kuvaan voi myös mieltyä, että se on kuin alttaritaulu ja siinä on kaikki. Mitään ei tarvitse sanoa.
Taiteilijan on näytettävä, mitä osaa ja mitä Jumala on antanut, hyvää ja kaunista, koska ei Jumala muuta ole antanut kuin kaunista. Mitä ruma sitten on, miksi taiteen on oltava kaunista ja riittääkö kauneus todistamaan maailmasta, ihmisestä ja arvosta? Taide on taitoa esittää se, minkä näkee, niin ajatellaan. On siis osattava kopioida näkemänsä ja kaikkien on nähtävä sama kauneus, eikä rumaa voi katsoa etenkään taiteessa, joskus on pakko. Mitä tämä on olevinaan? Ruma ja paha olivat Saatanasta Vincentin aikaan ja nykyäänkin on osoitus taidon puutteesta tehdä toisin kuin mitä ohjekirja sanoo. Ohjeitahan on netti täynnä, myös ihmettelyä, miksi taide on rumaa ja kuinka modernismi tuhosi taiteen. Näin teet oikein taidetta, toimit oikein taiteissa. Se on hyvin hallittu järjestelmä. Taide on jotakin kaunista kiteytettynä ihmisen järjen kokoon.
Mikä on kaunista nykyään, ei ollut kaunista 1900-kuvun alussa, saati 1800-luvulla jolloin Vincent van Gogh eli ja kuoli 1853-90. Vincent ei päässyt 1900-luvulle. Hän eli taiteelle. Trendien ja kauneusihanteiden muuttuminen voi tapahtua hetkessä ja Vincentin vaikutus kulttuurissa on melkoinen. Vincentin maalaukset toistuvat sukista lähtien painotuotteissa ja tunnistamne hänen kasvonsa, hänen lyhyt elämänsä on hänen kasvoissaan. https://www.vangoghmuseum.nl/en/collection/s0083v1962 Akira Kurosawan elokuvassa Dreams Kurosawa käy Vincentin maalauksissa https://youtu.be/iWwkZDBDWyQ?is=xioGe9RrSv6gPqzY
Kuva on vakava asia, maalaus vielä vakavampi. Maalaukseen liittyy ankaruus ja vaatimus osaamisesta, joka on osoitettava yhä uudestaan. Nyt kun elämme kuvatulvassa, hyvin visuaalisesti hyökkäävässä maailmassa, Vincentin teokset ovat jotakin tuttua, totta ja rauhoittavaa. Traagisuus on, Vincentin elämän ja maalausten kohtalo ja koskettava asia, lyhyt elämä. Luksusesineinä van Gighin teokset ovat haluttuja, ne ovat osa taidehistoriaa ja kauniita kukkia, maisemia ja ihmisiä. Traagisuus osana taidehistoriaa on, mikä kiinnostaa taiteilijoissa ja kertomukset luovat kuvaa taiteilijoista. Traagista siinä on, että taiteilija on kiinni näissä kertomuksissa ja oletuksissa taiteilijasta. Traagista on paljon, minkä itse koen traagiseksi taiteissa, traagisimmat asiat eivät liity taiteilijoiden henkilökohtaiseen, vaan kohteluun ja kuvitelmaan taiteilijuudesta.
Kertomus, jonka mukaan Dr. Gachetin muotokuva (1890) ostettiin, katosi ja tuhoutui, on vain yksi mieleenpainuva asia taiteen omistamisesta ja sen arvosta superrikkaille. Se on vain haluttu esine, jonka voi omistaa. Mitä sitten, jos sen omistaa?
Vincentin elämä on yksi niistä, joka koskettaa syvästi. Elokuva päättyy toteamukseen, että Vincentiä ammuttiin vatsaan ja hän kuoli 27.7. 1890 mainitsematta poikia, jotka aseella leikkivät. Schanabelin elokuva on oma suosikkini ja Willem Dafoe sinisine silmineen on sellainen Jumalan lapsi, että häntä uskoo. Vincentin hammaskivut ja kokemukset näkyvät hänen kasvoillaan, joita hän itse paljon maalasi, mutta ei mielestäni synkästi, vaan toteavasti ja värit ovat maalauksessa, eivät ehkä elämässä. Omakuva on voimakas aloite kenen tahansa tehdä itsestään. Se on tosiaan itsetutkiskelun alku ja kuinka itsensä näkee. Miten käsi ja silmä toimivat yhteen.
Yritin löytää, kuinka monta elokuvaa Vincentistä on. Löysin seitsemän. Ehkä niitä on enemmän.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.