Syödään Ruotsi! 2023 Henna Timanttimetsä
La Grande Bouffe – Suuri pamaus (1973) on edelleen yksi niistä kulinaarielokuvista, jotka eivät vanhene, koska ne eivät edes yritä olla ajattomia hyvän maun rajoissa. Suuri pamaus on elokuva syömisestä. The great big feast, grande, jossa hyvä maku säilyy elokuvallisesti, taiteellisesti orgioista huolimatta. Pyrkimys ei ole ollut saada aikaan täydellistä mahalaskua, johon päähenkilöt pyrkivät, vaan satiiri tyylillisesti kasassa pysyvä komedia, jossa käy huonosti ja hajoaminen on varmaa.
Ohjaaja Marco Ferreri ei kenties moralisoi vapaita ihmisiä, mutta pohtii elämän tarkoitusta hyvin tiivisti, runsauden merkitystä ihmisille, joilla on kaikkea, nautinnon kautta, oman käden kautta ja millaista puutetta nautinto täyttää. Se, mitä hän näyttää, on porvarillisen yltäkylläisyyden looginen päätepiste: kun kaikesta on tullut mahdollista, ainoa jäljellä oleva mielihalu on tuhota itsensä, tässä elokuvassa hyvin tietoisesti. Tämä kaikki on niin hyvää mitä meillä on ja se on tuhoavaa ja tuhottava, ja samalla itse.
Miesten joukko, joka rakastaa ruokaa, keskittyy sen laittamiseen ja syömiseen. Ruokaan liittyy muistoja, jotka ovat osa nautintoa. Yksi pohdinta on, mikä on tämä keho, joka on tehty syömään. Se nukkuu, panee, ajattelee ja syö lisää. Mitkä ovat nämä kädet, jotka tekevät kaiken tämän? Miten aivot saavat näitä ajatuksia?
Brillat-Savarinia siteerataan alussa: ”Kuuma kaakao yhdeltätoista herättää ruokahalun” ja on toinen aamiainen aamiaisen jälkeen: on tarve herättää uusi tarve. Mitä kaikkea tarvitsemmekaan? Elokuvassa tarpeen logiikka viedään loppuun saakka, loputtomuus. Ruoka ei enää ravitse, se on hyvää hyvän jälkeen ja se täyttää, turvottaa, oksettaa, tukkii, se ei lopu ja lopulta tappaa. Ihminen loppuu. Ihmiseen ei mahdu.
Kokki Ugo yrittää kirjaimellisesti kuolla omaan taiteeseensa: lopulta makaamalla pöydällä, syötettynä, ja naisen hieromana. Se on eräänlainen uni ja pyhä kuolema, viimeinen kakku on katedraalin muotoinen, jonka hän syö kokonaan itse. Kenties Peter Greenawayn Kokki, vaimo, varas ja rakastaja (1989) on saanut tästä innoituksensa. Runsaus on murhaavaa ja taidokkaan kalliin ruuan seurassa näyttäytyminen on spektaakkeli, johon hyvä, tiedostava ja kunnioitettava ihminen pyrkii edelleen. Ilman ruokaa lakkaamme olemasta ja ruoka tekee meidät.
Marcellon diabetesvitsi muistutuksena kuolevaisuudesta ja lausahdus ”paska, paska, paska” viittaa selkeään turhautumiseen ja toisaalta muodonmuutokseen ihmisessä ja ruuassa kehossa, keho ja aivot saavat aikaan kaikenlaista. Ylensyönti muuttaa ihmisen paskaksi, siksi mitä hän todella on? Tai ihminen kadottaa itsensä ja omanarvontunteensa suureen määrään ruokaa jonka syö laittamalla suuhunsa yhtämittaa? Onko ruuan ahtaminen myös itsensä löytämistä vai vain kadottamista? Eikö itsensä löydä itseään kiduttamalla, pidättäytymällä, kivun kautta? Marcellossa syntyy ajoittain raivo ruokatapahtumaa kohtaa ja lopulta hän lähtee avo-Bugatillaan lumisateeseen, jonne heittää henkensä. Loppu sekin ja uusi aamu.
Mitä ruoka tekee ihmiselle, muuta kuin hyvää? Mikä on ruuan merkitys? Pysähdymmekö miettimään muuta kuin nälkää, joka pelottaa? Miehet tietävät mitä tekevät ja tuntevat ruuat, ihanat kermaiset kastikkeet ja paistit. He eivät ole sokeita seurauksille, he ovat vain kyllästyneitä niihin. Miksi elää kohtuudella ja miksi elää huonolla ruualla, jos saa valita? Kuinka elää ja kuolla, kuinka kauan ja kuka tuomitsee? Vanhan talon viemärin halkeaminen ja ”the smell of shit will never leave us” on kuin taivas olisi haljennut rangaistukseksi. Yltäkylläisyys tuottaa oman jätteen, ja jäte tulvii takaisin. Ihminen siivoamassa omaa sontaansa ei toki sovi porvaristolle. Hillitty charmi on silti poissa, siitä ei kukaan enää välitä. Tämä pieni joukko on jo raunioissa. Sotku kuitenkin jotenkin katoaa. Kuka tylsimys charmin ja hillinnän hyveen keksi?
Eurooppalainen sivilisaatio, joka on rakentunut itsensä hillitsemiseen, kuvaan arvokkuudesta, hillittyyn ja hallittuun kehoon, hyveiden päälle ja syntejä ajatellen, on kuori, jonka kuorimiseen äänekäs pieru, ripulipaska, röyhtäisy ja ylensyöntiorgiat kenties auttavat hetkellisesti. On voitava katsoa, haistaa, kuunnella ja nauraa kehon toiminnoille, joita väistämättä syntyy. Sivistys ja ruokakulttuuri rakentuvat hitaasti. Paska on ikuista. Elämme synnyttämässämme massassa ja kuten elokuvan porvaristo, hukumme lopulta sen määrään. Kai se on moraalisaarna.
Andrea on elokuvan ainoa hahmo, joka ei yritä paeta ruumiillisuuttaan. Hänen rehevä kehonsa on vaimoainesta, siinä mielessä kuin miehet sitä käyttävät, rinnat ovat myös nuoltavat ja imettävät. Kun hän istuu piirakkataikinan päälle alasti, hänestä tulee osa ateriaa – hyvin maalauksellinen ja jumalainen, ylipainoinen tosin, kuten euro-taide on naisen halunnut. Se on ehkä ainoa hetki, jossa ruoka ja seksi eivät ole pelkkää itsemurhan muotoa, vaan leikkisää ja eloisaa, elämänhaluista. Seksiä ei pitänyt näissä orgioissa ollakaan, vaan ruoka oli alku, itsetehty hyvä ruoka. Marcello vaati pillua.
Elokuva ei sano, että orgioiden pitäisi loppua, vaan loppu tulee. Se sanoo vain, että juhlat ovat olemassa ja jatkuvat ja jatkuvat niin kauan kunnes kaikki kuolevat, koska vaihtoehtoja ei ole, on nautintoja ja on haluavia ihmisiä, asioita joihin kuolla, monia, mutta ruoka on kai se, mihin kaikki voivat kuolla. Sen voi viedä gourmet-tasolle tai kuten nykyaikana, roskaksi. Roskaruuaksi. Humala ja huumeet ovat rahvaanomaisia verrattuna itsensä täyttämiseen hyvällä rakkaudella tehdyllä ruualla. Ja silloin kun läheisen koulun lapset tulevat pihalle ja jäävät syömään, kuva on yhtäkkiä melkein hellä. Ruoka on edelleen se, mikä yhdistää. Vaikka se samalla tappaa. Lapset syövät hyvällä ruokahalulla ison pöydän ääressä naamat ruuassa.
Teurastaja tuo uuden kuorman lihaa talon puutarhaan, jossa Philippe on jo kuollut ylensyöntiin. Teurastaja nauraa Andrean pyynnölle jättää lihat puutarhaan: se on hyvää lihaa, hän sanoo nauraen älyttömyydelle. Piha on muutenkin täynnä eläimiä.
