Art, the case for imagination.

Age of innocence/Sky is dirty, self-portrait using tripod and timer, 2001

To imagine, how do we do it and what happens in visual deserts we inhabit to imagination? It is a buzzword, imagine with lots of positive vibes and commercial potential, holding massive value and the word imagine is used to engage to think for yourself in worst cases when there is visually nothing much of interest, which word imagination itself is a blank to be filled or something full to be found. Artworks that are said to be about nothing, of nothingness, we look at them and are told to imagine or is it such an emotional event to gaze art that rationally thinking is misguided? Do we need instructions on how to see art, what to think? Sometimes we need to be told something is art, curiously. Everybody does it their own way, some are not bothered with such nonsense as conceptual art. What do we imagine if the thing is nothing and its catch is the emptiness, whiteness, the place where it is at and the conceptual nature of the work wouldn’t possibly work anywhere else than within the art world frame and how it is managed in the commercially set frame? What do we imagine inside the white cube, in the city centre built of glass and chrome, slick, visit-and-go environment where we come by things that are called art and are placed art-like? How do we use our imagination today and what does it mean when we are in context of contemporary art ‘to be inspired’ or instructed to use our imagination? Is the art world using its imagination and all the possibilities art can offer fully, because I’m not so sure: too many people are scared of the new, stepping over boundaries, rules and the social media mobs. Especially today it is getting strange what gets accepted and is offence the thing to avoid at any cost? Winnings and earnings lost mean losing one’s job.

What if imagination stops working and mind is just blank in that particular moment? People have various degrees of capabilities what comes to imagination which is in test daily and why should conceptual art make anyone imagine anything? Does advertising, entertainment and built environment do the imagining for us and we have become lazy to imagine for ourselves? Is our environment and art today so ripped of from details that it is hollow and empty and it relies on us to create the content ourselves, the meaning and what should we do about this choreographed world with geometrical shapes that echo style and trends? It is all to make one think, everything is to make one think but it is also to make everything easier. The frame where we move is the structure given and is like a guide or a map to an idea of what to think and how to move. We pay attention to the price of art and houses, that draws the headlines, not what there is to imagine. I try to think the words imagine and imagination in today’s world. We are constantly inspired or entertained and content or nothing of the sort. Anxious and tense is what we are. Enjoyment is the aim, one can have an attempt at thinking, why are we doing what we do, are we made just to think or just to feel powerless and poor? What am I in comparison to this conceptual art? What is this rectangle shape to me, something to stand in?

Imagining is a difficult thing in many ways. It needs practice, but we do it all the time in terms of visualisation and thinking of what everything is and means adding contents in our minds to the seen to comprehend and continue the thought. To measure it what is seen and experienced, imagined or fed, just to describe what one imagines waking up in the morning or walking by an artwork, results are maybe expected, all the same everyday? What do we notice in the end or pay attention to? Try to describe in some way your thoughts on paper and in a way that it is understandable to others as well or maybe it is interesting that art is not immediately easily comprehensible which frustrates many, not adding explanations may do it, probably will. That is great practice and using of one’s brain with hand and a pen or whatever, which conceptual art attempts to do, activate our intellect, see connections if there are any. We do live in the middle of concepts, defining anything is equally as hard as trying to draw anything. Always some detail is left out, forgotten and added, tried again and so on. Try defining an art piece or describing it or a house or the situation the world is in right now. It was a mess 2001.

Exploitation and discrimination are not a feminist nor leftist practices. If you understand anything of these movements, which many clearly don't, you should know this by heart and act upon it, not how you desire, but what is right and fair. If that is what you desire, do it and not just talk about it.

My body does revolution

In art it is common to hear and witness leftist and feminist echoes, it is a model echo chamber painted white and stylish. You enter, it is quiet and there are possibly headphones and screens, gadgets and gimmicks are strangely very interesting to artists and curators. Art very gladly turns against someone who cannot help you in their career and be a good contact. When you are useless, you will feel it. Many declare themselves as practicing individuals, I am not sure how individualism fits in a dictatorship, when it comes to losing position and personal gain, it is a very different story. Individualism stops pretty much there. When speaking your mind is dangerous, it is better to do nice and play the game which is very much set and to step out of the fixed pattern (which also speaks against individualism and creativity) means one is not doing official art, you are an outsider. To team up against one who clearly does not believe in your act and commitment to the mentioned causes, is sad and telling. When it is obvious that misogyny and sexism are more protected than abolished and making a living as an artist is made very difficult especially if you speak your mind and try to change the system which is not welcoming, open, open-minded, fair, but hypocritical, old-fashioned, racist, biased and bigoted, change is even more vital. You like to talk about change and you think it is everybody else who need to change. Art plays for and by the rich and the privileged, by ownership and how much anything costs is well displayed as it is the most important thing as are the metropoles. Money and fame are driving a system where everybody is so feminist and leftist? Right, Let me laugh out loud. In this business leftism and feminism are handy tools to use in looking good, I don’t think you do.

How much do you fly for art and for your own amusement? How much do you support mass tourism in the name of art? How much do you try to influence the art system to change? Change in a way it actually would serve people and not money? Look around and think what kind of art do you see in a public space? Try to analyse why it is the way it is, what purpose does it serve? When a curator says, artists can be like that, what do you think the curator might mean? What are curators like, what is your perception on curating? How much do you think contemporary art is for the public and how much for the institutions to stay busy and in business? What defines as success in art?


It is a fairytale kind of spectacle or anti-spectacle in a spectacle, if that is a thing. Anti-spectacle in the sense of changing of the perspective towards gender, class, work and art, romantic is the spectacle, a pattern we expect. The spectacle we are used to seeing and thinking in terms of movies and in general how class, work, gender and art function and are, are thought to represent and be like. The American dream in this case where a beautiful young woman reaches out for her dream, a place in the sun and ends up getting more or ‘all’, a romantic relationship with a Man with a Porsche, who is also the owner of the factory where Alexandra, the woman in question, works at as a welder. One big plus of the movie is it does not highlight the work Alexandra does, welding is just work with men as co-workers, it makes the movie hugely more interesting though, and her the one who lives outside the box and is allowed to do so. She is not harassed by her co-workers, her abilities are not questioned. It is truly a beautiful setting, which her choice of work, most definitely would be seen weird still today.

To explore deeper into what the movie is all about is worth our while as it has been deeply overlooked as many romantic movies that are meant for women usually are. To pay attention to details, characters, camera shots, what is being looked at and told via tensions between women and men and why those tensions exist. What happens between the sexes, between women especially, what are sexes both expected to do, look and be like. Movie is a language as is dance as is sex, sexuality, clothing and gender. You have to focus on to read it all and actually think what are we looking at, what happens there and why all the time. It is not just an entertaining show where you can relax and forget what is going on, this is told via contrasts between sleazy bars, working men and art, how women are treated in different settings and how these settings differ, how women want to be treated and what do they desire of their lives to be. Movie is never just a movie that is meant to entertain, not even those that are made for that purpose, nor is music or the dance acts that seem to be out of place. Point is easily missed when the romantic is what stays interesting and in the focus.

In a bar where ambitious fit and talented dancers show their art, act for paying customers who are watching and are a bit amazed by the unexpected shows. Contrast is also to the other bar where dancing is not the primary interest of anyone, only nude female bodies, that move in a certain way. Women are dancing for money but in a show-your-ass-kind of way, but they still want to be discovered and dream of making it. What are people watching and why, who gets attention? Watching happens for instant gratification, simplicity of getting pleasure cheap and for fun. A bar is a world of something else than the workplace and not a place of thought, burdening oneself. Customers of the bar are not the assumed ordinary art lovers, but that is the point. Why should people be provoked to think more than is necessary, why not give them what they want? To whom is art for and why is it a class issue? What is art and where is art, who is capable of art and why it is a special occasion in a special place? High and low seem to be repulsed by each other, classes stay separated  like oil and water. The dance acts, art and artists, are really in the right place. Intention of the movie is not to depict a straightforward story in a manner of this is what happens: this is what we dream of happening to us. It is not a children’s story and it is not pink. It seems light, but is heavier when one starts exploring. That are the expectations and frame women are supposed to fit in, want, act upon and are shown in the movie, that those who dare, can change the game. There is social critique hidden there to be found.

To say Flashdance is a feminist movie is not quite what a true movie lover might expect. What do you think about the turn, that a seemingly light Hollywood movie is feminist in a very kick-ass way and about the structural difficult issue of choosing how to get ahead in life, on one’s own terms and talent, and not sleeping with the boss or buddy who has connections. What do you think about when after having seen and evaluated for example the scene where Alexandra goes and finds her friend who has gone to work as a stripper, moving herself in conventional stripper manner, she is grabbed off the stage by Alexandra and escorted out. In the scene Alexandra’s clothing and standing position compared to her friend tell a lot when friend the stripper ends up in a puddle on street wearing only panties and high heels and is cold. Money, she earned gets wet in the rain on the pavement. Alexandra’s loose pants and sneakers when she stands firmly behind the naked woman who has fallen down and sold her body for money to please men may seem easy and naive, but it is something very basic, a woman on the ground beaten down feeling there is no other opportunity for her.

After having read couple of critiques about the movie and clearly many have missed the point: When one is an art critic it is essential to see behind the expected, the image and be free of bias. What is the seen image telling us, what happens without words, what is the setting and who are the characters, what do they do. Do you need more clues, because explaining has to be done also in a very basic manner, obviously also for critics. When you are an art critic, don’t fall for the simple clichés. Such poor analysis destroys a lot, as does arrogance, assumptions and cynicism. Minimizing culture that is aimed at and is about women and girls is a normal practice. It is a learned reaction which comes without thinking. A black woman eating a banana in a scene where women talk about relationships, well sounds as cliché as anything, but it happens in couple of seconds, and is easily missed, but telling. To make it as you with your raw capabilities, without handouts and favours..

Flashdance, is a feminist movie in which woman does work as a welder and pursues her dream to become a professional dancer, also in which women help each other, face sexual harassment and deal with it by acting out, consequences lurking there and threat of violence is almost a certainty. To oppose men means you have to be one and be prepared. Movie portrays different kinds of female roles, a gallery of different kinds of women. The expectations of what women should be like, playing with stereotypes with which women struggle and hold on to as coping mechanisms. They may be afraid to go against the machine or don’t know how to or should they, and those who do not fit in the accepted roles especially, seem to be out of sync or do what they need to do despite whatever. Interesting are the different kinds of female characters there, how there are systematic learned rules of behaviour that stick, codes for genders and how these codes are taken for granted. How women portrayed are in their places and obviously struggle and lack power. They try to move on up as do men, they have dreams. Men try to move inside women’s panties and sex is clearly a very basic tool of control and making it. It is the first thought, easy way out, a getaway car and motive. World of art is a dusty stagnant relic too, which needs heavy dusting. Alex, the leading women, is afraid to enter this monument of perfected trained fragile-looking fairy-like ballerinas and primadonnas. She want’s to make it on her own with her own credentials with her talent and does not need a man to do that for her.

Real life is stranger than fiction says this welder.


I have a friend who has a simple test for a movie: Is this movie as interesting as the same things would be, happening in real life? A lot of movies aren’t, and “Flashdance” sure isn’t. If this movie had spent just a little more effort getting to know the heroine of its story, and a little less time trying to rip off “Saturday Night Fever,” it might have been a much better film.”

Reviews and critiques strongly reflect the persona of the critic who is writing. For some reason in this case feminist perspective does not shine through. Wonder why.

Taidekritiikistä, mitä se on.

Kreikkalaiset ajattelivat kritiikistä tai silloisesta poliittisesta puolustuspuheesta eli retoriikasta: retoriikan tärkein ominaisuus on vakuuttavuus, ei totuudellisuus, halu saada mahdollisimman moni omalle puolelleen ja tämä tapahtuu juuri politiikan kentällä. Kuulostaa samalta, mitä lehtikritiikit nykyään tavoittelevat eli mahdollisimman monia lukijoita ja ostajia, potentiaalisia kuluttajia mainostajille. Hiukan filosofiaa, kosmetiikkaa, taitoa ja arvon ylennystä. Taide ei antiikin Kreikassa ollut arvokas taito hallita vapaalle miehelle, retoriikka kylläkin. Millainen on taiteen arvostus nykyään ja kuinka vapaita olemme harjoittamaan taidetta? Kuka tahansa voi puhua eli olemme vapaita. Onko taide ja taiteilija vapaa ja miten hän ottaa kritiikin tai mitä hän voi puhua, saako hän kritiikkiä vai osakseen jonninjoutavaa pölinää, joka ylläpitää kohteliasta hiljaisuutta? Miksi ajatellaan, että ulkomainen taiteilija tekee parempaa taidetta kuin paikallinen taiteilija tai miksi kuraattorin sana on painavampi kuin taiteilijan eli asiantuntija on asiantuntija ja taiteilija tavallaan ei.

Mikä on vahvan asiantuntijuuden vetovoima, on, kuinka uskottavaa asiantuntijuus on, ja kuinka asiantuntijuuden uskottavuus syntyy. Miten ja miksi asiantuntijaa uskotaan, kuinka asiantuntijan sanaa toistetaan ja pidetään oikeana. Johtuu varmaan ennakkoluuloista ja luottamuksen puutteesta, kun valkoinen lääkärintakki aiheuttaa välittömän luottamuksen tunteen, titteleistä, diplomeista, kavereista, konventioista, rahan voimasta ja institutionaalista arvonluontimalleista. Jotenkin kuin että nainen tekee jonkun asian paremmin kuin mies, koska on nainen ja päinvastoin. Kriitikolla on oltava psykologista silmää ja taitoa käyttää valtaansa oikein eli oikeudenmukaisesti. Valinta on vaikuttamista: mitä katsoo, mistä puhuu, mitä näyttää katsottavaksi. Kuinka ennakkoluuloista taidekritiikki on? Uskaltaako kriitikko olla avoin taiteelle, joka ei ole esillä taiteelle varatulla paikalla? Mitkä ovat alan kliseet ja ainaisilta tuntuvat vinoumat? Miksi niistä on vaikea päästä eroon? Ehkä vinoumat ovat, koska niiden ei halutakaan poistuvan. Ne palvelevat jotakin tarkoitusta ja ylläpitävät systeemiä, jonka ei odotetakaan muuttuvan.

“Kriittisyys tarkoittaa kykyä itsenäiseen ajatteluun, uudenlaisten merkitysulottuvuuksien ja -yhteyksien löytämistä ja kykyä kyseenalaistaa itsestään selvinä pidettyjä käsityksiä”. Näin selvästi kiteyttää kirjassa Taidekritiikin perusteet Susanna Välimäki, joka keskittyy esseessään musiikkikritiikin maailmaan hyvin selväsanaisesti. “Taidekritiikin ensisijainen kohde ei ole kauppa-, vienti- tai imagotuote, vaan taiteen henkinen sisältö eli teosten taiteellinen arvo.” Omituinen sanapari taiteellinen ja arvo. Se ei siis ole sama kuin rahallinen arvo? Kuka mittaa taiteellisen arvon muu kuin kriitikko ja asiantuntija? Kuka sen määrittäisi muu? Mistä arvo tulee? Varsinaista kriitikkokoulutusta Suomessa on vähän tai ei ollenkaan riippuen alasta. Työ opitaan yrityksen ja erehdyksen kautta, tarjoamalla tekstejä ja opettelemalla bisneksen lait. On osattava luovia, oltava luova supliikki ja tuottelias tullakseen toimeen pelkästään kriitikkona. Monille kriitikkous on osa-aikatyö. Suurimpien lehtien kriitikot ovat ja ovat olleet tunnettuja vaikuttajia, joiden sanaan luotetaan, luotettiin ja joka luettiin pilkulleen, joiden sanan perusteella kenties tehtiin ja tehdään päätöksiä, mitä arvostaa ja ostaa. Kulttuurikriitikkous ei välttämättä ole palkitsevaa, kenties kriitikko ei saa sanoa mitä todella ajattelee tai puhua taiteesta, josta itse pitää? Kriitikko joutuu työskentelemään kiireessä, tinkimään kirjoituksen laadusta eikä aina ehdi paneutumaan niin hyvin kuin haluaisi jokaisen teokseen ja taiteilijaan.

  1. Mitä kritiikki tarkoittaa? (entä valta ja julkisuus taiteissa ja kirjoittelussa)
    Perinteisesti ja yleisesti ajatellaan, että taide on taidetyön tulos, taitavasti tehty, taidolla ajateltu, pieteetillä, ajalla, mitä suuremmalla taituruudella sen arvokkaampi teos. Mitä on taituruus taiteessa ja miten sen havaitsee muuten kuin onpa hyvin tehty ja kuinka osasit tai tulit ajatelleeksi? Tekotavan ja esityspaikan mukaan määritelty taiteilijan luoma teos on taidetta. Se on taiteelle varatussa paikassa esillä taiteen säännönmukaisesti ja löydettävissä, ymmärrettävissä taiteeksi. Ammattitaitoa kysynyt hengentuote, jolla on puhutteleva sisältö ja joka tekee jotakin, katsojalle. (Toivottavasti ei ole virallista taiteen määritelmää, oma määritelmänikin on liikaa sanottu ja vanha.) Toinen näkökulma taiteen arvoon on sisältö, aiheeseen eli mitä teos esittää, mikä se on, ja mikä sen tarkoitus on? Taideteoksen funktio siellä, missä se esitetään, sille, jolle se esitetään. Kuinka tärkeä sisällöllisesti teos on siinä ajassa, jossa se on tehty, mihin se viittaa, ketä se puhuttelee, miksi se on tehty ja täytyykö sen sijoittua taiteen perinteeseen ollakseen taidetta. Välimäki väittää, että on olemassa puhdasta taidetta. Että taide nyt, on olemassa haltioituaksemme, että taide on lähellä uskonnollista herätystä ja ihmettä, pysähtyäksemme ja huokaistaksemme. Sitä taide parhaimmillaan tuottaa, kemiallisen reaktion kehossa eli mielessä, mielihyvää, helpotusta, pakoa, sisältöä, ajatuksia, kokemuksen arjen ulkopuolelta. Siinä taiteen hyvää tekevä voima, joka on myös arvo. Vaikuttavuus ja tarkoituksellinen ihmettelyn herättely, aistiminen ja ajattelu, mutta miksi kysymys, kun ei ymmärrä. Miksi järkeen on pakko vedota ja mitä on ymmärrettävä, että voi hyväksyä? Miksi on oltava järkeenkäypä ja selitettävissä ja mitä lopulta on ymmärrettävissä arkitasolla? Mitä on tiedettävä muuta kuin se minkä näkee? Koska, elämme kapitalismissa, jossa kulutamme taidetta kuin mitä tahansa muuta, ovat taidegalleriat paikkoja, joissa taidetta voi katsella ilmaiseksi. Pääasiassa taiteilijalle esiintyminen, esittäytyminen ei ole ilmaista, kuten ei taiteen tekeminenkään. Taiteellinen arvo kytkeytyy taloudelliseen arvoon, halusimme tai emme. Kaikella on hinta ja taidetarvikkeilla. Idealistinen kaunopuhe taiteellisesta arvosta, itseisarvosta, kauneuden ja hyvyyden riittävyydestä ja taiteen puhtaudesta on naiivia valehtelua. Mitä jäin pohtimaan; naiivia ja valehtelua. Taide voi valehdella ja taidesysteemi nojaa taiteen humaaniin hyvyyteen. Taide ja systeemi eivät aina puhu totta, ole hyvä ja hyvää, hyväksi, hyvää tarkoittava ja oikeassa vaikka niin ajatellaan.

Kritiikilläkin on tarkoitusperänsä, jotka eivät aina ole kovin ylevät, vaikka kriitikon taidekokemus olisi kuinka ekstaattinen ja taiteilija hyvä kaveri. Kenties subjektiivinen näkemys rajaa liikaa pois tai antaa väärän kuvan, ainakin mitä tulee elokuvakritiikkeihin tai ennemminkin teoksen luonnehdintoihin, olen usein hämmästynyt niiden paikkansapitämättömyydestä. Kritiikki on reaktio, joka synnyttää onnistuessaan vastakaikua eli keskustelua ja kiinnostusta taiteilijan teoksia kohtaan laajemmin. Aina on joku, joka hyötyy kirjoittelusta, parhaassa tapauksessa hyötyjiä on monia. Hyöty nykyään on taloudellista. “Jako teos-, konsertti- ja äänitekritiikkiin on ongelmallinen, se rajaa musiikin teoksiksi, äänitteiksi ja konserteiksi. Musiikkia on kuitenkin kaikkialla, kuten julkisten tilojen ja arkiympäristöjen äänimaisemia voi olla kiinnostava arvioida. Hyvä kriitikko ei ota musiikkikritiikin kohteita annettuina vaan löytää uusia arvioinnin kohteita”. kirjoittaa Susanna Välimäki. Mutta enpä pelkästään kirjoittajia syyllistäisi kohdevalinnasta tai kuinka kirjoituksia laaditaan.

Entä instituutiokritiikki, kritiikki, joka kohdistuu paikkoihin, joissa taidetta esitetään? Niihin instansseihin ja instituutioihin, jotka taiteen valitsevat esitettäväksi. Kenen tehtävä on puhua taiteenpaikoista? Onko se taidekritiikkiä, jos taiteen paikkoja kritisoi tai taiteenvalitsijoita, koska ne ovat hyvin keskiössä ja vaikuttavat olevan kritiikin yläpuolella. Onko sillä väliä kuka kritisoi ja miten asiantuntijuus syntyy, koska tohtorintutkinto ei takaa asiantuntijuutta? Instituutiot ovat herkkiä kritiikille ja ottavat mielellään vastaan palautetta, mutta osaavatko ne ottaa kritiikin rakentavasti? Toinen juttu on, onko arvioinnilla ja luonnehdinnalla mitään vaikutusta. Suurimmat taideinstituutiot ovat kunnallisia ja valtion omistamia julkisia laitoksia. Niiden pyörittäminen ja täyttäminen on täyttä politiikkaa eli taiteesta pitäisi pystyä puhumaan jokaisen, jota julkisten laitosten hoitaminen kiinnostaa ja millaista kulttuuria kansalaisille esitetään, siksi olisi tärkeää, että taiteesta puhuttaisiin kouluissa muutenkin kuin listaamalla historian merkkiteokset. Itseriittoisuus ja itsetyytyväisyys ovat monin paikoin muutoksen tiellä. Suuret yksiköt ovat tarkkoja maineestaan ja mitä ylevämpi instituutio, sitä jähmeämmin ne suhtautuvat muutokseen. Tai miksi muutos olisi aina hyvä vaihtoehto voi myös kysyä ja edistys aina positiivinen asia.

“Musiikin tutkimuksen postmoderni ja kulttuurintutkimuksellinen käänne toi musiikkikritiikin tutkimukseen arvorelativistisen otteen sekä konstruktivistisen käsityksen, jonka mukaan kieli rakentaa todellisuutta, siten tekstit ovat vallankäyttöä. Konstruktivistisesta näkökulmasta musiikkikritiikkiä tutkitaan musiikkia koskevien käsitysten rakentajana, ilmentäjänä, ylläpitäjänä ja muokkaajana” Taidekritiikin perusteet, Susanna Välimäki. Saman voi yleistää kaikkeen taidepuheeseen. Jonkun on valittava, tehtävä valinta, päätös, mikä on laadukasta ja mielenkiintoista taidetta, josta voidaan keskustella, jolla on yhteiskuntaa rikastuttava puoli, yksilön ja joukon elämää, sielua ja ajatuksia stimuloiva, innoittava vaikutus. Taide, josta syntyy keskustelua, on sitä, jolla on lopulta merkitystä laajasti eli kaikenlaista keskustelua ei ainoastaan ylistyspuhetta. Kriitikon tehtävä on esitellä erilaisia tapoja nähdä ja tehdä, myöskin tarpeellista on kuulla mielipiteitä ja kehitysehdotuksia. Mutta miksi aina se jonkunlainen hyvä on se, josta puhutaan? Äärimmäinen, täydellinen, hiottu laatu, kvaliteetti ja anti, joka halutaan, on hyvää. Kuulostaa taas sellaiselta, mitä ei ole olemassa, äärimmäinen ja ikuinen, mutta joka on näytettävä ja taiteen paikka.

Vaatimustaso jokamieslehdistössä on miellyttää lukijoita, yleistajuistaa ja houkutella mainostajia, myydä lehtiä, olla mainosareena myös uutisten tasolla, joten kritiikki sanana kalskahtaa niin negatiiviselle, ettei se myy, ja kun on oltava iloinen ja positiivinen, löytää hyvän mielen juttuja. Entä puhua jostakin vaikeasta, jota ei ymmärretä samalla tavalla. Entä kun jokainen jokamieslehti pyrkii samaan, mitä saamme? Ainakin jotakin valittamisen aihetta, mikä on tarpeellista luettavaa ja kenelle. Mikä on valittamisen ja kritiikin ero on, että kritiikki pyrkii näkemään subjektiivisen kokemuksen yli, ei tuo omaa ainutkertaista näkemystään keskiöön, vaan rakentaa sanallisesti kontekstin, jossa teosta tarkastellaan.

Kuinka tulla kriitikoksi, kuinka olla kriitikko. Eikö kriitikko ole inhottu, vaikea ihminen ja herättää negatiivisia tunteita? Miten miellyttämisen tarve liittyy ammatinkuvaan ja miksi olemme halukkaita hylkäämään asiantuntevan kritiikin? Kuinka säilyttää ammattiylpeytensä, kun juttuja editoidaan miten tahansa lehden toimesta. Kuinka on niin silti, että ne ns. inhottavat ja julmat kriitikot muistetaan ja mainitaan ja heitä kaivataan. Kritiikeistä syntyneet riidat, tunnekuohut, mielenpahoittamiset ja aiheutetut tappiot kiinnostavat. Klassinen riita taiteilijan ja kriitikon välillä, kun maailmat eivät kohtaa.

1800-luvun lopulla kriitikko August Ahlqwist jyräsi Aleksis Stenwallin sittemmin herra Kiven Seitsemän veljestä ja koko hänen kirjailijan uransa, koska kansankielen käyttö ei kriitikon mielestään sopinut kirjalliseen käyttöön, saati kansanihmisten omituinen elämä aiheeksi, mutta samaa tapahtuu edelleen. Taiteella on oma eliittijoukkonsa, josta kirjoitetaan tiuhaan. Toimittajilla on valtaa, vaikka muuta väittävät. Kun jotakin uutta syntyy, syntyy myös vastareaktio, etenkin kun tuo uusi on tarpeeksi radikaalitapaus. Lienee välttämätöntä, radikaalius, provokaatio, haastaminen jotta saisi muutoksen tasa-arvoisempaan suuntaan, ei takapakkia tai paikallaan pysymistä. Huono juttu taiteilijalle, että roinaa sataa niskaan, mutta todistaa muutoksen tarpeellisuudesta elinvoimaisuudelle ja kuinka henkilökohtainen taideammatti on, tunteet ovat pinnassa edelleen. Miten taide ammattina antaa tilaa olla ottamatta henkilökohtaisesti kritiikkiä ja mitä tarkoittaa, kun kritiikkiä ei enää voi antaa julkisesti ilman pelkoa. Pystyyn kuolleet yrittävät pysyä pystyssä puolustamalla tunteitaan, kun eivät tiedä paremmasta tai omasta pystyyn kuolleisuudestaan, tai uskalla hypätä uuteen. Pienessä maassa yhdenmukaisuuden vaatimus on hillitön jyrä, erilaiset jäävät jalkoihin ja poljetaan surutta, joka kertoo valtakulttuurista jotakin. Hämmästyttävintä on, kuinka lujaa vanhasta halutaan pitää kiinni, jollakin tapaa hyväksi koetusta ja toimivasta tavasta toimia joillekin. Hyväksi kenelle voi kysyä ja mikä toimii joillekin, toisille ei. Lyöminen on tapa toimia, kun ei ole muita keinoja käytössä eli ei ole taitoa käsitellä, tunnustaa ja huomata omaa homeisuuttaan ja muita vaikeita asioita.

Kritiikkivirran poikkileikkaus ja kriittinen tarkastelu tuntuukin tarpeelliselta juuri tässä ajassa kun luotettavan ja kriittisesti tarkastellun tiedon saaminen ei välttämättä ole itsestään selvää. Lehtien rinnalle moniäänisenä mediana on kiilannut internet, mikä on tarkoittanut kovaa kilpailua päivälehdille ja avannut mielenkiintoisia ulottuvuuksia taiteesta kirjoittamiselle. Mukaan on tullut monia riippumattomia kirjoittajia, kiinnostavia ja ei, ja jotain siltä väliltä. Temppu-areena on niin sanotusti vapaa, kuten sana. Vai onko sittenkään? Mitä kovemmaksi kilpailu lukijoista käy, kuinka käy päivälehtien kulttuurikirjoittelun. On sääli, jos mennään markkinoiden ehdoilla. Tällä hetkellä tila kulttuurille vähenee, jutut lyhenevät, kaupallistuvat ja rajautuvat yhä tiukemmin suuriin tapahtumiin. Tämä on minun huomioni, toivottavasti olen väärässä, muuten tulevaisuus näyttää synkältä. Toisaalta taas, jos ja kun meno äityy villiksi eli internetkirjoittelu koettelee rajoja, mitä toivon, käsitykset, mikä on hyvää tai huonoa taidetta voi heittää menemään, makurajat tutisevat ja tunteet heittelevät meitä laidasta toiseen. Jotakin siis on mitä odottaa.

Vähemmän villinä voi pitää lehtitalojen linjaa taiteesta kirjoittamiseen, koska taidetta moni pitää vaikeasti lähestyttävänä, ei taiteesta kirjoittaminen saa olla huonosti avautuvaa tai liian ammattimaista. Voisiko ammattimaisen kielen ja arkipäiväisyyden taitavasti yhdistää. Tarvitaan taitavia kirjoittajia, joilla on jotakin sanottavaa eli omia ajatuksia (kenties omaperäisiä) ja tarpeeksi kulttuurialan tietoa pohjana. Päivälehdet tavoittelevat jokamiestasoa ja ehkä hyvä niin, osittain siis. Pääasia että taiteesta vielä lehtiin kirjoitetaan. Mitä olisi yhteiskunta ilman taidetta. Melko ontto. Mikä on taidetta. Sekin rajanveto liikkuu yhä edelleen, tietääkö joku. Kuka on taiteilija. Kenellä on oikeus tuohon titteliin. Sillä joka sen ottaa.

3.Kuvataide-, kirjallisuus-, elokuva-, musiikki-, tanssi-, pelit-, teatteri- ja aktivisti-katutaide, kenties uusia tulossa. Kuinka onnistua pysymään ajan hermolla, ja kuinka tärkeitä eri taiteitten väliset raja- aidat ovat tai mitä tehtävää ajaa taiteen määrittely.
Kirjassa Taidekritiikin perusteet Juha-Heikki Tihinen esseessään katsastaa perusteellisesti kuvataidekritiikin problematiikkaan ja mitä kuvataidekritiikki on, voi olla ja on ollut, koska maailman kaiken taidepuheen voi jakaa useaan kategoriaan tarpeesta ja yhteydestä riippuen. Runollinen kritiikki kuulostaa termiltä, joka vastaa ns. International Art Englishiä, joka kääntyy taidesuomeksi? Kansainvälistä kaunopuhetta, jonka taitaminen kuuluu piireissä ‘ammattitaitoon’, eräänlaista salonkikelpoista jargonia, jolla voi huiputtaa, joka ylevöittää ja luo positiivisen korkean tilan ja jalustan jolla seisoa. Luotu luettelotarpeisiin eli myyntipuheeksi, jolla on tietynlainen vaikutus. Tarpeellista ainakin joskus, etenkin silloin kun halutaan kirjoittaa kuvaus puuttumatta tahi kyseenalaistamatta itse instituutiota, saati taiteilijaa ja hänen työtään. Se on kuin pakollinen kuvio, kehu, jolle pontta antaa ansioitunut kirjoittaja, jolla on asema kentällä. Tämänlainen kirjoitustyö vastaa Tihisen mainitsemaa tavoitetta, jossa kirjoittaja on myös taiteilija tietyissä raameissa. Luettelotekstin on myötäiltävä esittelemäänsä, mutta oltava myös laadukas taideteos kirjallisesti ilman vastakarvaan silittelyä. Yliampumisen ja liehittelyn maku kuitenkin ärsyttävät etenkin sellaista, joka luettelotekstejä ja Art Englishiä/taidesuomea useasti lukee. Myöskin jos kirjoittaja ei ole perehtynyt kohteeseen, mutta kuka nyt niin tumpelo olisi, ettei kohteeseensa tutustuisi. Totuudellisuus on hyvä pitää mielessä sekä ylilyöntien välttäminen. “Juttu kannattaa viimeistellä huolella, toimitus arvostaa juttua, jota ei tarvitse lyhentää eikä viimeistellä kovin paljon. Omasta persoonallisesta äänestä ei pidä luopua, mutta lehden yleiset käytännöt on syytä ottaa huomioon.” Tuli mieleeni, miksi kukaan haluaisi luopua omasta persoonallisesta äänestään? HUOM. “Tärkeät asiat alkuun, vähemmän tärkeät loppuun.” Niin ei tiedä, kuka jutun pätkäisee kyselemättä sen enempää.

Runollisuus kuvataidetekstissä, mitä tuo runollisuus on. Onko se sama kuin taiteellisuus pukeutumisessa, visuaalisuus, kaunosieluisuus persoonassa; olla taiteellinen ja kuvallinen, hattu ja huivi, hiukan omituinen. Tai keksitään uusia sanoja (mikä on aina kannatettavaa) ja käytetään kuvailevaa, maisemoivaa kieltä. Tihinen kirjoittaa, ettei kriittisen, arvioivan asenteen ja kirjallisen kunnianhimon tarvitse olla vastakohtia. Hän jatkaa: “perinteisenä kritiikin määrittelyn kolmijakona pidetään kuvailua, tulkintaa ja arvottamista.”

Kriitikko kuvailee ja esittelee teosta yleisölle tuomalla esiin sen muodon ja sisällön kannalta olennaisimmat piirteet. Tämän jälkeen kriitikko tulkitsee teoksen ja arvioi sen mahdollista sanomaa. Arvottaminen tarkoittaa, että kriitikko pohtii teoksen laatua, ajankohtaisuutta, kontekstia ja samalla taiteilijan onnistumista pyrkimyksissään. Mutta voi olettaa onnistumisen jo tapahtuneen, koska teoksesta kirjoitetaan. Valinta jutuksi on arvottamista ja odotettu tapahtuma taiteilijan kannalta, tunnustus ja meriitti. Näin voimme taas aloittaa pohdinnan hyvästä ja huonosta, joka on postmodernin taidekauden koetinkivi. Korkean ja matalan kulttuurin lähentyminen, sekoittuminen ja uuden luominen, marginaali ja keskiö taistelevat edelleen, tavoillaan. Marginaali ei halua keskiöön, koska kokee sen mitä siellä tehdään tylsäksi, puutuneeksi, kiillotelluksi, kuolleeksi ja vanhan toistoksi. Keskiö taas naureskelee marginaalin harrastelijamaisuudelle, kömpelyydelle ja marginaalisuudelle eli näkymättömyydelle ja oletetulle epätoivolle. Keskiö saa suurimman näkyvyyden, markkinat, kehut ja suuren yleisön mielenkiinnon herättää kriitikon mielenkiinto. Tihinen käyttää sanaa tuoteseloste, jollainen arvio teoksesta voi olla, mutta mieluiten ei. Kritiikki parhaimmillaan on teos itsessään, antoisa lukijalle ja jatkaa taiteilijan ajattelua johonkin suuntaan.

Suomalaisen kuvataidekritiikkikirjoittelun katsotaan alkaneeksi 1840-luvulla Suomen taideyhdistyksen perustamisen aikoihin (1846 jälkeen), kun taideinstituutiot alkoivat kehittyä. Myöskin sana taide on tuolta ajalta. Taidetta käsiteltiin yhteiskunnallisena asiana ja kansakuntaa sivistävänä tekijänä. Edelleen pidämme kuvataidetta kansakunnan aarteenomaisena kalleutena, kansallisen identiteetin rakentajana, joka ei saa pilkata uskontoa, ajatus, jota politiikassa perussuomalaiset ovat kannatelleet äänekkäästi ja vaatineet taidetukien kohdistamista juuri kansallista identiteettiä kohottavalle ja ylevöittävälle taiteelle, jota voi pohtia mistä kuva ylevöittävästä taiteesta tulee. Elämme siis monin paikoin samoissa tunnelmissa kuin reilusti yli sata vuotta sitten. Postmoderni tekotaide ei edelleenkään istu perinteeseen eikä kosketa suomalaista markettimassoja koska ymmärrys ja järki ovat tärkeitä arvoja, mikä ei tarkoita älyllistämistä. Entä lukevatko massat kulttuurisivuja, kun ne on tehty massoja hyväileviksi? Massat, kansa, populaatiomme, jolle asioita on yleistajuistettava. Miksi vietellä massoja, jos sillä on tasapäistävä, kulttuuria latistava vaikutus, jota jokainen kuitenkin tahtoo välttää lopulta? Onko raha ainoa motiivi kirjoittamiselle ja julkaisemiselle nykyään? Samantyylisen efektin tarjoaa kunnallisten palvelujen kilpailutus, jossa valitaan halvin. Palvelut huononevat tai niitä ei ole. Loppulasku osoittautuu kalliimmaksi kuin oli tarkoitus.

Koska en ole ammatillisesti elokuvan kanssa tekemisissä, luen mielelläni elokuvatekstejä ja katson pääasiassa elokuvia viihtyäkseni, joten en odotakaan kirjallista vyörytystä ja tarkkaa analyysiä elokuvasta elokuvan esittelytekstissä, enkä kritiikissäkään. Elokuvien levittäjien omien lehtien jutut ovat samaa viihdettä kuin juorut toisaalla elokuvatädistä. Annetut tähdet eivät kerro elokuvasta muuta kuin että tähdet laadun takeena ovat muodostuneet tiettyjen lehtien glamourkuvastoksi, mausteeksi Ilta-lehdessä ja Annassa, joilla on ‘elokuva-arvostelijat’ ja joiden antamia tähtiä on mainosmaisesti dvd-kansissa. Tähdet herättävät huomioni, mutta eivät positiivisessa mielessä. Pisteet, kriitikon nimi sekä lehti, jossa tähdet ovat kaunistuksena, toimivat kehuna ja osviittana tietynlaisille kuluttajille. Kuulostaa massalta ja R-kioskilta. Elokuva onkin mielenkiintoinen aihe, kun puhutaan kritiikistä ja mausta. Elokuvan syntyaikoihin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa elokuva oli juuri massojen halpaa viihdettä, jota sivistyneistö ei tahtonut. Sensaatiohakuista kaukokaipuuta, hirviöitä, hassuutta, tapahtumia läheltä ja kaukaa. Nykyään elokuvaa katsovat kaikki ja teollisuudessa liikkuu käsittämätön määrä rahaa. Sensaatiohakuisuus ei ole kadonnut, se on paisunut ilmalaivaksi ja räjähtää yhä uudelleen silmillemme. Puhutaan elokuvan alamäestä digitalisaation muuttaessa teknologiaa ja tapoja tehdä sekä näkemäämme. Aivan kuin mikään ei riittäisi efektiksi.

Innostun itse vanhoista filmeistä juuri niiden kauneuden ja filmin takia. Esiintyminen on lapsenomaisen innostunutta kuten kuvaaminen. Hauskaa, tavallaan, kuinka Venäjä oli maa, jossa elokuvan tekeminen voimakkaasti lähti kehittymään. Politiikalla tietenkin oli suuri osuus tässä kehityksessä, kuten venäläisten pitkällä tarinankerronnan perinteellä ja kuinkas muutenkaan kuin avantgardetaiteilijoiden kekseliäisyydellä. Uusi tieto minulle oli tuo Eisensteinin suunnitelma kuvata Marxin pääoma. Kenties lyhyt elokuva? Tai animaatio.

Puhdasta taidetta. Kuinka kirjoittaa syvästä elämyksestä, joka on melko aineeton ja kokemus täysin subjektiivinen, kriitikko kokijana ja kokemuksen tulkitsijana. Saada tämä subjektiivinen kokemus yleiseen ja ymmärrettävään muotoon. Veijo Hietala antaa selkeät ohjeet ja varoituksen sanat. Suomessa on vaikea päästä elokuvakriitikoksi, joten kielen on oltava harjaantunutta, ytimekästä, suhteet kunnossa, kuten sivistyksen elokuvien suhteen. Mitä enemmän tiedät elokuvista sen parempi. Ei myöskään saa lannistua kielteisistä vastauksista, kun tekstejään ja tietotaitojaan tarjoaa.

Elokuvagenret ovat vielä eriytyneempiä painisarja kuin kuvataiteen välineisiin pohjautuvat jaot. Elokuvassa sukupuolella, koulutuksella, taiteilijuudella eli auteur-ohjaajuudella ja monella muulla asialla on oma roima merkityksensä. Saati, kun puhutaan musiikista. Siinä kaksi alaa, joiden kriitikoilta todella vaaditaan tietämystä ja näkemystä. Kuvataidekirjoittelu vaikuttaa pipertelyltä ja kiiltokuvien vertailulta, kun vertaa. Ehkä kriitikoiden pitäisi arvioida mahdollisimman monien taidealojen teoksia eikä eriytyä niin tarkasti. Samat asiat toistuvat Taidekriitiikin perusteet kirjan esseistien teksteissä, hyvä kritiikki välittää tietoa, arvostusta, arvoja ja näkemyksiä. “Kritiikki voi tarjota hätkähdyttäviä portteja musiikista keskustelemiseen ja kokemiseen.” Susanna Välimäki tarjoaa kirjoituksessaan perustietoa musiikkikritiikin laatimiseen. “Musiikkikriitikko on kuuntelemisen ammattilainen. Hän tarkastelee kohdettaan sekä tietoon perustuvan asiantuntemuksen että kokemus- ja eläytymisherkkyyden varassa. Tieto auttaa eläytymään ja eläytyminen auttaa ymmärtämään. Musiikkikriitikon on hallittava asiakielen lisäksi ilmaisuvoimainen ja elämyksellinen kieli”

Musiikkikirjoittelu ja -kritiikki vaikuttavat yleisimmältä ja luetuimmalta taidekritiikin teksteiltä, joita on ollut antoisaa seurata juuri kirjoittajien tietämyksen takia ja koska jokainen kuuntelee musiikkia, että katsoo elokuvia. Kritiikki vaikuttaa toisinaan ankaralta, kun vertaa kuvataidekritiikkeihin, samaa ankaruutta ja ehdottomuutta kaipaan taiteessa alalle kuin alalle. Ympäripyöreys ei hetkauta eikä kiinnosta, enkä näe sellaisella viihdettä suurempaa merkitystä. “Musiikkikritiikki voidaan ymmärtää julkiseksi ja ammattimaiseksi ajatuksenvaihdoksi, joka erittelee, tulkitsee ja arvioi yleistajuisesti musiikkia ja musiikin ilmiöitä.” Mielenkiintoiseksi musiikkikritiikin tekee se, että jokainen ihminen kuuntelee musiikkia joka päivä tahattomasti taustalla jonkun muun valitsemana, sekä yksityisesti tai julkisesti. Musiikin kautta ilmennetään omaa identiteettiä, haetaan voimaa, pyritään ilmaisemaan itseä, herättämään huomiota ja kuulumaan ryhmään. Taide synnyttää ryhmiä, kuten myös taidekritiikki on saanut aikaan ryhmiä, joihin joko on kuulunut tai sitten on ollut autsaideri, totaalisen punk, rock ja heavy. En usko, että auteur-ohjaajuus enää on samalla tavalla kriitikoiden kultainen lehmä tai täydellisyyden merkki, tai että Panssarilava Potemkinille ja Citizen Kanelle on annettava viisi tähteä. Veijo Hietanen edelleen väittää, että vanhat klassikot ovat ansainneet tähtensä eikä niitä halua tai voi kukaan kriitikko kyseenalaistaa. Casablanca on hyvä elokuva.

  1. Hermeneuttinen filosofia ja kritiikki (totuuden etsintää ja halu ymmärtää)
    “Erityisesti kamera on laajentanut aisteja ja mieltä huomattavasti” sanoo Irmeli Hautamäki esseessään Nykytaide, kritiikki ja hermeneuttinen filosofia. Voiko taide olla huumetta ja miten laajentaa mieltä ja aisteja teknologian avulla? Onko se ylipäänsä mahdollista? Kenties tässä kohtaa on kyse runollisesta kielen käytöstä, jossa tutkija on halunnut painottaa valokuvauksen ja teknologisen kehityksen merkitystä nykytaiteen kentällä. Muuten Hautamäki piirtää tekstissään tarkasti filosofian ja taiteen eroja, kuinka kummankin tuntemuksella kriitikko/katsoja avaa nykytaiteen teoksia. Kuinka paljon on tiedettävä, jotta nykytaide avautuu ja onko sen avauduttava? Onko ymmärrettävä? Onko selkeys mihin nykytaide pyrkii etsiessään totuudellisuutta?

Koetinkivi, halu ymmärtää, vaan ei ymmärrä, kun on pakko ymmärtää ja se ahdistaa, kun tuntee itsensä tyhmäksi ja pelottaa se, jota ei ymmärrä.
Kuka pakottaa tai tuomitsee katsojan ja miksi älyllistää kaikki näkemänsä? Ja mitä älyllisyys on? Miksi nykytaide edustaa älyä? Hautamäki puhuu että, nykytaiteilijat ovat intellektuaaleja ja tutkijoita. Liekö karhunpalvelus kuvataiteelle, teoretisointi ja älyllistäminen. Aistien ja mielen laajentuminen kameran avulla on hämmentävästi sanottu, aivan kuin kamera aiheuttaisi huumeiden lailla toimivan efektin. Kuinka mieli laajenee, mitä mielen laajeneminen on? Tarkoitetaanko tällä ymmärryksen ja tietoisuuden lisääntymistä taiteen avulla? Jos äly on lisääntynyt, niin hyvä. Lisää taidetta, joka lisää älyä.

Itse olen hyvin kriittinen mitä tulee kulttuurin tähtikulttiin, jota muka älyllistäminen eli teoretisoiminen mielestäni voimakkaasti juhlistaa ja edelleenkin hyvin miehiseen, miehen katseen kautta määrättyyn. Minuun vaikuttaneiden taideteosten listani on hyvin erilainen kuin täydellisen elokuvan ystävän tai nykytaiteen-painisarjan kriitikon. Kulttiarvo on tyhjänpäiväinen markkinatavara, magneetti, jonka päälle voi vetää leningin. Hämmästelen edelleen klassikko-sanan asemaa, sen käyttöä, taidehypeä, joka siihen liittyy, lahkolaisuutta taiteen ympärillä, jota kriitiikki pahimmillaan jatkaa. Enkä pidä arvossa väitettä, että on elokuvia, jotka on katsottava tietääkseen jotakin elokuvasta, tarkoitten ollakseen viisaampi? Toki silloin tietää tietynlaisesta elokuvasta ja elokuvan historiasta. Keinotekoiset raja-aidat ihmisten välillä, joita halutaan pitää yllä ylevän tähden, ovat jäänne jostain monarkkeja ja luokkaa palvovasta esihistoriasta. Parempi ihmisyys ei synny hienostelua ihannoimalla, ei myöskään elävä kulttuuri pysy elävänä sellaisessa ilmastossa tai hinnoittelemalla taide pilviin.

  1. sivu 68, 29.4. henkilökohtaista palsta. Talous on paras kriitikko, lainaus Jeff Koonsilta. Mutta entä tulkinta.
    “Journalismin on oltava luotettavaa ja kriittistä, mutta sen on ennen kaikkea osattava herättää lukijan kiinnostus.” Kuka on lukija nykyään? Esimerkiksi minä, en kylläkään lue ns. kritiikkejä, koska niillä ei ole minulle mitään annettavaa. Seuraan koti- ja ulkomaan politiikkaa ja tapahtumia, joilla on vaikutusta jokapäiväiseen jokamiehen ja naisen elämään. Kritiikit tai päivälehtien luonnehdinnat kulttuuritapahtumista ovat kokemukseni mukaan ympäripyöreätä, kritiikitöntä mainosta museoille, gallerioille, klubeille, elokuvien levittäjille, kirjojen myyjille ja niille, jotka esittävät teoksia maksua vastaan tai myyvät jotakin taiteen nimissä. Päivälehtien kulttuurisivujen tarjonta ei ole kiinnostanut minua pitkään aikaan tai kulttuuritarjonta, etenkään kuvataide.

(Kirjoitin aivan spontaanin ja mielestäni rehellisen mielipiteen aiheesta kulttuurikritiikki Suomessa ja kuinka siihen suhtaudun eli hyvin epäilevästi, jotakin ennen urheilusivuja)

Siis kuinka kirjoittaa taiteesta ja onko kaikki taiteesta kirjoittaminen kritiikkiä ja miksi taiteesta kirjoittaminen tahi taide on tärkeää. Kyynisyyden vihulainen astuu taas kuvaan, kun ajattelen asiaa siltä kannalta, kuka hyötyy taloudellisesti eli urallaan eli taloudellisesti taidekirjoittelusta. Se, josta kirjoitetaan, on framilla, huulilla. Kun kriitikko kaveeraa taiteilijoiden kanssa, joista kirjoittaa, kuinka luotettavaa kritiikkiä hän saa aikaiseksi. Saati kriittistä, minkä tarkoitus on kenties kehittää taide-elämää ja taidetta, taiteilijaa ja katsojaa, vaikka sanotaan, etteivät kritiikit ole taiteilijoille tarkoitettuja. Taiteilijatkin ovat yleisöä, jopa ne, joista kirjoitetaan. No, mutta taidekenttä on muutenkin hyvin kummallisten uskomusten ja kuvitelmien kenttä (tällä tarkoitan kentän hierarkkisuutta, kaavamaisuutta ja omituisia tärkeilijöitä, joilla on paljon sanan- ja muunlaista valtaa), että journalismin luomat taiteilijanerot myyvät, pitävät uskomukset asemasta ja arvosta pystyssä, kunnes jotakin muuta ilmaantuu.

Taiteilija, jolla on nimi ja asema, ei ainoastaan käsityöläisenä vaan arvostettuna yhteiskunnan jäsenenä, jolla on sanottavaa, on pyrkimys. Taiteilija tuloksen tekijänä on päämäärä. Niinhän taiteilija nähdään edelleen mitä suuremmassa määrin. Apurahat jaetaan niille, jotka toteuttavat tuloksellisia projekteja ja taiteilijoille, joilla on nimi tai tuleva nimi siis kuuluisuus, merkittävä alan ammattilainen. Aamulehden kulttuurisivujen haastattelussa muutama vuosi takaperin kuvataiteilija Hanna Oinoselta kysyttiin, kuinka apurahoja haetaan ja saadaan (vastasaaneena on hyvä vastata). Vastauksena hänellä oli usea näyttely samana vuonna, joista yksi iso Helsingissä. Tällaiset julkiset ohjeistukset ovat tietysti tarpeen etenkin niille, jotka apurahoja hakevat ja eivät saa. En muuten ymmärrä apurahahegemonian ylistyspuhetta lehdistössä, apurahasankaruutta. Toisaalta samaa tuo toitotus on kuin missä tahansa kilpailuissa palkintosijoille päässeiden miltä nyt tuntuu puhe – Kuinka tähän olet tullut ja kuinka tästä jatkat urallasi. Miten raha liittyy taiteeseen ja taiteesta puhumiseen, kirjoittamiseen tai missä taidetta esitetään? Entä siihen tuleeko toimittaja paikalle, kuinka kiinnostus tapahtumaan saadaan aikaa? Voittajat ovat aina kiinnostavia, vetovoimaisia. Heillä on jotakin, jonka haluta itselleen, josta haaveilla. Kai.

Irmeli Hautamäki kirjoittaa: “Ymmärtäminen ja tulkinta eivät ole satunnaisia, vaan varsinkin tekstien tulkinnassa on taustalla traditio. Gadamerin mukaan traditiota tunteva tulkinta on parempi kuin traditiota tuntematon. (Gadamer 2004, 7.) (Kyseessä saksalainen filosofi Hans-Georg Gadamer 1900-2002. Gadamerin pääteos on Wahrheit und Methode (Totuus ja metodi) vuodelta 1960.) Eikö tällainen ajatus ole kuitenkin sopimaton, jopa konservaviinen nykytaidetta tulkittaessa? Onhan esitetty, ettei modernina aikana lähtökohtaisesti voida vedota perinteeseen.” Puhutaan hermeneuttisesta kehästä, joka Gadamerin mielestä on tulkinnan täydellistyminen eli sukupolvet toisensa jälkeen tulkitsevat jotakin teosta, jolloin tulkinta täydellistyy ja päättyy. Mitä tämä tarkoittaa taiteen kannalta? Jotakin uutta on ilmettävä. Tulkinnan siis täytyy jossain vaiheessa tulla lopulliseen päätökseen? Tässä päätelmässä on pulmana totuudellisuus, kenen totuuteen uskotaan ja luotetaan. Jatketaanko siitä, mihin edellinen jäi, ajatellaanko eri ajoissa samalla tavalla lopulta mistään.  Tulkinta voi epäonnistua, kriitikon ja asiantuntijan oletukset ja päätelmät eivät välttämättä pidä paikkaansa, kuten on todennut esimerkiksi Gianni Vattimo esseessään “Pareyson estetiikasta ontologiaan” (Vattimo, 1999, 89-109.). Kyseessä on Luigi Pareysonin teoria teoksen tulkitsemisesta. Hän sanoo että, aistitieto on tulkitsemista, aistitieto on intuitivista tietoa, jolla on tulkinnassa ratkaiseva osuus. “Pareysonin hermeneuttinen teoria poikkeaa tavanomaisista tulkinnan teorioista sikäli, että se ei erottele toisistaan teoksen kuvaamista ja tulkintaa. Koska aistiminen on sidoksissa tulkitsevaan persoonaan ja tämän mahdollisuuksiin, aistiminen on aina välttämättä rajoittunutta myös vaihtelevaa, ja voi johtaa tulkinnan epäonnistumiseen.”

Kuka on yleisö? Onko otettava huomioon, mitä suuri tai pieni yleisö saattaa haluta tietää? Kuinka varman päälle kriitikon tulisi kirjoittaa? Kirjan Taidekritiikin perusteet lopuksi Martta Heikkilä kysyy, voiko kritiikki ottaa kantaa todella kriittisesti vai tyytyykö se vahvistamaan jo olemassa olevia asetelmia? Eli kuka tekee lopullisen valinnan, mitä tarkoituksia varten kritiikkikirjoituskulttuuri on tarkoitettu. Kysymys on myös, annetaanko taiteelle, joka itsessään kritisoi yhteiskuntaa tilaa julkisessa taidekeskustelussa, joka esimerkiksi kritisoi kritiikkiä instituutiona ja muita vakiintuneita taideinstituutioita. On kyse uskalluksesta ottaa vastaan kritiikkiä ja antaa sitä, uskalluksesta muuttaa taidetta, puhetta taiteesta ja nähdä taide uudella tavalla. Se ei imartele eikä kehu. Jos taide etsii totuutta, mitä yleisö etsii tai kirjoittaja-kriitikko? Täytyykö yleisölle antaa, mitä se haluaa, vai mitä se tarvitsee.

Lähde: Martta Heikkilä (toim.): Taidekritiikin perusteet, Gaudeamus 2012

Tarkovsky drowning burning

It is a strange feeling a movie being an organism that becomes part of you when you watch it and it remains with you afterwards. You are familiar with it but there is an element of unexplainable and the issue is of something that is not emptied. It is not just series of breathtaking images put on screen to take the viewer to another place. There are movies to entertain and bring instant pleasure, this is something else which is extremely difficult to point out without sounding an ecstatic fool stating the obvious, the brilliance and beauty there is, divine and timeless, but still rooted in time and place, to us. It is not extraordinary to hear male voice of critics, those who watch and love movies and so often disregard the feminine side there is clear and strong but somehow invisible for the male. To me it is loud as is the dogs barking in the fog and the sound of heels in a church where woman of the film is slowly walking like moving in a mystery and learning to know it. It also is not unusual to hear male directors say they did not realise how powerful the female protagonist really is for the female viewers. What is this woman doing she who walks like a queen into something ancient like a tourist, in to the old refusing to kneel down and pray and refusing to want the same which she should be wanting naturally. A surprise for her is how she is not able to perform the same rituals as those to whom it comes naturally, how out of touch she is. In the face of what kind of movies get made nowadays it is ironical to state harsh critique for Nostalghia. In many cases of movie critique subjectivity is speaking. Art is sensitive to the word of experts who give their final say and I have found the official standings on films often biased and unfair. Being judgmental towards something so delicate and precious is almost blasphemy as it is easy not to look. Is there same disinterest as there is disinterest and underestimation towards the feminine altogether I wonder. The public believes the experts. Experts know best. They have authority. To have faith in experts is one kind of religion we should learn to be more critical about. Pay attention the woman is driving and stops because she chooses to have a walk.

My attempt is to be as analytical as possible. What it is I am watching. As much as there is room for objective analysis in art and for Tarkovsky, there is emotion and devotion to his art and much of art analysis and critique have personal liking and opinions weighing in on the whole of what is being said about a piece of art and the artist. Nostalghia (1983) and Sacrifice (1986) are often said of being less good and artistically not as high in artistic quality, innovation and expression as Stalker (1979), Mirror (1975) and Andrej Rublev (1966) which all bring in front intensity of faith and religion in Russian culture and thinking, which was at Tarkovsky’s time an atheist country. Russia being an intensely macho country where worshipping the Mother of God hasn’t faded. The nurturing mother has important task and nurture especially which is part of the sacred. Highlighting the female for Tarkovsky functions as Ellen Ripley in the Alien movies. Her power is under serious doubt and seen as fragile, but she has it anyway and she uses her power to save the world.

Nostalghia struck me as it highlights the feminine, how faith is part of our bodies and what we see, how we look, the divine is in the feminine and there is the unbreakable link to nature, women’s desire to be mothers and have faith to the unknown, or not. To my mind the film is an exemplary exploration to how much one is master of one’s destiny and how the modern brings in and strengthens the conflict between nature and man, conflict between the sexes is a constant battle. For women to have a mind of their own is the modern and natural, they do their thing, the question is what is the thing of women, with women, what is theirs to have, for them. With the modern something happens to the collective, ideals and to the common good towards which to be nostalgic about is fair. Something happens to the individual in this process, the estrangement, loss and loneliness, an inner and outer conflict, a disaster. Question is what do we become? To be an organic part of nature bearing children, being a child and finding harmony there in simple things may be too simple there where there now is very little space for the harmonious and simple things. Choosing to be a traditional mother, a figure part of the sacred or a modern independent woman who has a say over her body and what she does, whether she believes or not, is liberty woman is not willing to back away from.

How much my admiration does justice to his art or does it cloud my judgment is probably a footnote. What is there on film that one senses, sees, feels, smells, hears, thinks, imagines via Andrey Tarkovsky’s movies as they are so packed but delicate, light, fragile and alive. Maybe that is it the moving part, essential aspect in his films how alive they are, how much emotion there is without frivolous nonsense as people in his films are sick of nonsense, sick of grandiose and sentimentality. There is sincere interest in human existence and how we experience, why feel the way we do and be trapped by feelings, how these personal experiences can be shown and be understood by others as the same. That is the true strength there, will to understand and look what is so felt, what is subjective and universal, the universal emotional to be understood which today is one difficulty we face as we are like images not revealing multiple dimensions on screen. How and why we can try to understand the other and be compassionate. Interesting is what makes a movie scene and an image sincere is the flaw, mess, ruin of ours. So much so that we believe in it and identify with it, absorb the view as if it was something to breath.

Fragility in a scene where a man holding a short white candle protecting its flame begins a task that seems irrelevant and pointless but is far-reaching. He has stepped inside an empty pool and begins to walk with a candle from one side to the other. Bottom of the pool is rocky, he takes careful steps. He touches the edge of the pool with his hand like it was a game as he begins and walks to the other edge trying to keep the flame burning. He fails a couple of times as the candle goes out, his frustration shows, he is seemingly tired and exhausted but he must hold on because he is determined and must keep the candle burning as he walks to the other side of the pool. He finally manages at his task gently holding the candle as it was his child, protecting it with his hand and coat as if he grew old while completing his task and died after having placed the candle on the edge of the pool and left it burning. It is an emotional scene, exhaustively beautiful, slow, painful for the viewer, grounded, vividly depicting a state of mind, an any man’s effort which is so packed and painful viewer feels the torture of failing and trying again and relief of succeeding finally as if it was a physical sports exercise. Close-up to the hands and the candle, heavy breathing.

I experienced Nostalghia as something which very few have been able to achieve on film for me. A personal astounding voyage into details which speak via femininity and a child, there is no one like Tarkovsky and his vision and it makes me wonder why so. Is it the extreme conditions of banning and spying on citizens, a doctrine of political that has no place for mystery and belief to the invisible, something hovering in the air is an escape from Social Realism and banning God. Tarkovsky’s movies speak the spiritual, spirit rains down and over endlessly or burns violently which happening is viewed on film by actors and me outside, what is there to see is a miracle of nature, to get soaked in rain is a spiritual happening like being baptised again and again and denying the divine is the ultimate crime against people and the spirit. The power of his films and this particular film is something of rare kind but still very everyday and everywhere, suffering and beauty of suffering, what becomes of suffering, what is to suffer, how to overcome this conflict and what does it make of us. Nostalgia is what all feel when looking back, the subjective view and what we remember is only for us. To share that personal view can be impossible, the subjective experience in time. Viewing breathtaking images of landscapes and historical buildings longing for release from the modern machine and finding momentary joy has such heaviness and weight it is unbearable as is the beauty in Tarkovsky’s movies. All is beautiful because all comes from God, all is light as all is heavy. How can we show our respect towards what we have and what is?

You can watch the film without knowing what the story is. That it was made over 20 years ago is almost irrelevant, but telling. There is something to the point that the woman is an interpreter and the male protagonist is a writer doing research. We are drowning and burning in the very same way as tragically, suddenly and sadly, watching people go by, who are they the couple asks. To be in search of and inquisitive has a purpose. Things happening around must have a reason. Times are in contrast to the slowness and pace, massiveness and weight of nature feels like a landslide taking us by our feet and pulling us down with the freezing stream. We are still protesting as we were then and remain completely dissatisfied with the ways we are managed, screwed and administrated, expected to accomplish, make, go by the book and be going somewhere as the taxi is waiting, luggage is packed and we are moving ahead somewhere forward not back in time but into the future. Not staying put, refusing to rot but still rotting as the houses and ruins in the film do. Rain comes through the roof, puddles become ponds on the floor and man wades and paddles in clear water inside ruins where there are landscapes, rivers and hills, bottles collecting the rainwater and a dog looking at the camera. Sounds and images are of beauty that is constantly being made by nature, humans wetting their shoes and clothes as they do not have any choice but go in and get wet. In Nostalgia there is fog and rain throughout all of the movie, sudden blink of sunlight lasts only a few seconds and it rains again. People don’t complain about the weather but they are in pain and in inescapable situation brought by their bodies, nature and other people, unbearable. Some go crazy which seems to be the sanest and most obvious thing to do. Don’t go with the flow, follow your own nature, if it is yours, if you understand what it is, if you know how to look and what really is beautiful, what is beauty of yours.

To be surrounded by water, be in water, face the inescapable flooding, wetness of clothes and hair. Woman sitting on a bed drying out her hair with blow dryer at a comfortable hotel among other guests who wander around bumping into each other at the corridor just as you, but not as poor as you, not as lost as you, not as wet as you, not as tired, not as out of their minds. There is no union, no true meeting, no coming together, people go their separate ways asking what is happening, not knowing is one cause of suffering. To dry out and never get dry is what tires people out to the limit of setting oneself on fire standing on a statue. Warmth comes from a bottle. Hotel guests are free to take refreshing and rejuvenating baths while a crazy homeless man goes around the pool in wet shoes. He is a poet, listen to what the poet says. Water is safety and saviour. It is about birth, divinity, life on earth, a cold shiver, death, drowning, drinking, listen to it. This is not a desert as it is not dry, maybe dry of joy. Life lies in the water with divinity which becomes at birth in opening the dress of the sacred mother from which birds fly out after a prayer is spoken to become a mother, please bless me. Candles are still the warmest of all to be protected at the altar melting bringing in light lighting up the place and prayers of women who wish to become mothers and those who are graciously blessed are with those who await. We are in water also at birth, our reflection is in the water, our becoming happens because of water.

To embody beauty and the divine, the sacred and the spiritual is what Tarkovsky’s movie Nostalghia does. It is the main theme for him which enlarges itself as his movies are few and monumental pieces of art finding out spirituality and the killing of it. Significance to a movie fan is as massive as historical paintings and buildings have, what are we without knowledge of history. Hair on a woman is the same as vegetation moving along with the stream of water in which there is a fallen statue of an angel. It makes one think every breath taken and held, hold breath and breath out, think about breathing, how the water feels on one’s skin and how that statue does not feel a thing, it does not know where it is. Russia is always there even though the movie happens in Italy. Italy seems the same as Russia, people are the same, beauty, meaning and purpose of religion, ruins, history, sentiments, sentimentality, there is something so similar that it is all one. Fight is the same, poverty is the same, suffering and relationships, problems do not differ. What is the desert here and why? The crazy man in the movie shuts off himself with his family in their home for seven years in isolation. They were rescued as if they had wrecked a boat at sea and been saved in the last minute, a mega spectacle of saving a family. With such small size Tarkovsky paints a profound image where Beethoven is only too pompous and royal, imperial and full of himself, played when something important happens and must be paraded. Beethoven and the equestrian statue on which to climb and set oneself on fire alone with a canister of gasoline while other protesters watch, the burning man falls to the ground. He was the crazy man and now he is dead. Statue remains.

Andrei meets and befriends a strange man named Domenico (Erland Josephson), who is famous in the village for trying to cross through the waters of a mineral pool with a lit candle. He claims that when finally achieving it, he will save the world. They both share a feeling of alienation from their surroundings. Andrei later learns that Domenico used to live in a lunatic asylum until the post-fascistic state closed them and now lives in the street. He also learns that Domenico had a family and was obsessed in keeping them inside his house in order to save them from the end of the world, until they were freed by the local police after seven years. Before leaving, Domenico gives Andrei his candle and asks him if he will cross the waters for him with the flame.”

Impact of any government and state on art institutions and their officials is in my mind undeniable.

“Wielga-Skolimowska’s conflict ultimately highlights the danger and vulnerability of cultural institutions that rely on national funding during extremist regimes.”

A Polish Curator Is Fired in Berlin, Exposing Two Countries’ Political Blind Spots

How should we observe, see and think about institutions that are financially dependent on finance coming from the government and other parties, who very often have needs they want to be fulfilled by supporting culture and be seen in a good light? Art is very vulnerable to manipulation and censoring. It depends on money coming from outside to function.

Do we have to please to get art be seen? Does art need to be pretty or beautiful? As it became obvious during Guggenheim debate in Finland, the one main reason to have the museum on the spot was that it would have had a beautifying effect.

What is art and what is entertainment?

Where goes the limit when Social media is platform for art, to become an artist, be like an artist? What is creativity there, what is the new and what is imitation? Imitation seems to work well. The illusion of thinking on one is being authentic, original, one’s own maker is hard to break. So what is the authentic then? Is it the character, way one poses, what is in the pictures, perspective, a new face, a new kind of way to present oneself maybe?
Many Instagrammers say, they do Instagram as artists do art. They create an image of something real which is on the other hand unreal, out of reach for many, a kind of perfection filtering ‘ugliness’ away. It is thinking of being absolutely unique via possession and wealth, admirable and with talent. Being cool and hip, in the game and a star. A package of glitter in a real world, untouchable and light.