A revolution in motion via sportswear. “Show them what crazy can do.”

As The Beatles said, we all want to change the world. For women and girls sports is one powerful tool and area of self-development to be able to take part in, a hobby or profession, healthwise a good decision throughout all of one’s life, but something your own always, as we all have personal likings and what we are good at, but good is to understand you don’t have to be good at it. Comparisons when doing sports are hard to avoid I have noticed. It is not a competition. It is something to concentrate on, focus and have fun. Because that’s what it is. In a world where everything is a competition, do try to get over yourself.

Revolution is a performance which to succeed must be planned carefully, but there is an element of irrational and emotional without which the whole thing may not work, I suppose passion for a cause, a necessity. There has to be agenda, plan, people who are committed to the cause without self-interest involved, what else? Something being very wrong, unequal and people don’t want to be told what to do. Planning must exceed way up to the future in order revolution to function as bettering of people’s lives not against people, which I see now happening. A completely new way of making and thinking which all must absorb in their lives and accept. It is the impression we give wanting equal rights, is that we really want, thoughts shared, thoughts not censored, the side we take plays a big part, part we play today either silent for fear or not, the acts we commit and we choose to perform and for what cause which must be chosen wisely, for whose benefit do we work, buy, do anything. With this I claim every act is a revolution of its own or a continuation, better or worse, frency doesn’t seem to help. Active part-taking in society and especially in one’s own life make society, passivity does that very much too, scared silent passivity or uninterested passivity. Changes in our lives, in our bodies, in our minds, change our environment which impact of one person can be quite much. Everyone is an influencer. How we see it, the environment and our chances as makers and thinkers, how we see the change today and what is it. These days if we cannot part-take, have a say over and are shut out, fear easily comes along. Today a person can suddenly lose everything for a tweet and have so-called global fame. 

An individual performance performed by many, performance which all still do individually becoming as good as possible by doing this performance over and over again. Performing may be at the same time at the same place done by many people who choose to act the same way, running. NIKE has Revolution brand for sports shoes. Evolution of a shoe is itself pretty huge and quick, how well shape of a foot can be supported, which brings something more to the individual performance, adds its power to the individual and what he/she is doing, how well they do what they do. We have such good shoes, but we don’t move much. Shoes being the accessory and luxury items instead of practical things making us move better. Nike’s is a lifestyle ad of course for the well-off Westerners, a product for ‘forward’ thinking people, I suppose is the idea, where you try to find with help of a product the best there is in you for you, so you can show your best, be the best, look your best, be better, compete, achieve, perform and look good and repeat this with lots of other products by brands that perform their best. Shoes make you jump and run well, because they are light, fit your foot perfectly, become part of you as you move as hard and heavy as you can and go further than what you expected perhaps. Revolution the word in products is what makes people do? They get shaped and fixed to fit perfectly the performance, the intent and purpose, people buying and wearing the revolution shoes. Better is a bit strange word here, but I’ll use it, because it describes the essential aim, essential and we want to think what is good and always be better at, better than. Technology and tools play a big part in making the most out of people and resources. People have to know what to choose, what to buy and how to use the products.

It is a kind of peaceful revolution until you start thinking further about making of those shoes and choices the consumers must make and what do they know. Who chooses for you for example. How nowadays it is so that almost all sportswear is made in Asia still, maybe soon in African nations, with the help of extremely cheap labor, the corporations have grown massive, which fact makes ad revolutions sad cases and interesting ones culturally. Revolution in this context begins to sound ridiculous (think about the first Apple ad), pompous and really really effective,

but thinking females who aren’t allowed to do sports and today men invading the whole of women’s sports as women, that is men as women. How much does it cost to make an adequate sports shoe that we who like to sculpt our bodies by running can consume and enjoy? It is a fact that industry in Asia is lucrative and locals benefit from it too in many ways, and in some ways they get the worst textile industry has to offer, pollution, long days of work, low pay, lack of day care, use of child labor, inhumane working conditions nonstop without nothing changing etc. How is it with NIKE? Do you really care or what is this revolution about? Sales? Being trendy? Growth for business and muscles? Not labor rights. Many movements we are experiencing now are influencing on trend level. Hype and groupthink grow astronomical, impact the youth in a huge same way as clothing and beauty businesses do. Brainwash isn’t far-fetched.

In Asia it is exactly the same as it was in the West when textile industry was a big employer and worker rights were not at the same level as they are now. Businesses go elsewhere to escape legislation, environmental and labor legislations and labor costs, industry is doing a service and disservice at the same time, the biggest disservice is for the environment and the worker in the West. I do like shoes that I can afford, but still as a thought everything is made in China is the problem’s name on large scale. We have made China very powerful. We had a revolution, many of them in a row nonstop, but so did many countries in Asia, China included. World is a result of revolutions that impact still. Revolution is a tool for the mind. Interesting thing about revolution is that it can be anything, nowadays there is someone telling something is a revolution, but of course you need a movement and results and events and whatnot. The efforts made to change the world seem tiny when looking at the environment and labor. What kind of results are we having right now? Does naming an event help? Does naming happen before or after event happens and what happened, who reports, what is happening exactly now? Revolution in use in advertising does strike an interesting string of paradoxes and makes me think, what do we mean with the word and the event. What is our obsession with the word? Events aren’t much fun, fun isn’t what revolutions are after.

Beauty/Female body is a minefield.

What beauty means to Dita?
What beauty means to Pamela?
What beauty means to Jennifer?
What beauty means to Sarah?
What beauty means to Angela?
What beauty means to Marion?
What beauty means to Christina?
What beauty means to Anna?
What beauty means to Bella?
What beauty means to Amanda?
What beauty means to Dolores?
What beauty means to Diego?

Essee: Maisema televisiona, televisio maisemana. Sirpaleisen maailmankuvan hallintaa, mahdollisuus sekä pakoyrityksiä.

Essee: Maisema televisiona, televisio maisemana. Sirpaleisen maailmankuvan hallintaa, mahdollisuus sekä pakoyrityksiä.

1.Maisema televisiona. Henkilökohtainen.

Katoamista on yhdessä hetkessä olla läsnä ja toisessa olla olematta, poistua ajatuksellisesti, mentaalisella tasolla. Mitä tämä poistuminen tarkoittaa on kiinnostava ajatuksellinen inhimillinen ja intiimi kuvittelun paikka. Ryhdymme pohtimaan vaihtoehtoja ja kysymyksiä. Kun muut eivät sinua enää havainnoi tai oma havaitsemiskyky menee pois päältä, lukkiutuu, onko siihen joku korjattavissa oleva syy ja miten paljon meidän on oltava läsnä, paikalla, tavoitettavissa, olemassa, selitettävissä.

Kun ihminen lukitsee, tai lukkiutuu siihen voimatta itse vaikuttaa, itsensä itseensä omasta tahdostaan tai tahtomattaan puhutaan kadonneen puolesta ja annetaan syy: autismi, muistisairaus, inho, masennus, hermoromahdus, luonteenpiirre, vaikea ihminen. Mikä hänelle tuli? En tiedä, missä hän on, häneen ei saa yhteyttä. Siinä on yhteys kuolemaan. Lopullisuuteen, kysymyksiä kuten palaako hän ennalleen ja mitä tapahtui, päättymättömyyden tunne, umpikuja, epätoivo, epätietoisuus, unohdus, kaipaus, anteeksiannon mahdottomuus, vastausten löytymättömyys, epätietoisuus. Katoamisen tapahtumaan liittyy kohtaamisen välttäminen. Ei voi katsoa kadonnutta silmiin. Tapahtumaan liittyy useampi ihminen, tapahtumasarja, tarina, kuka havainnoi ja mitä, kuinka muut kokivat sen mitä tapahtui tälle yhdelle ihmiselle tai kiinnostaako ketään. On joku, jolta on jotakin hävinnyt, on joitakin, joilta on joku hävinnyt, joiltakuilta on kadonnut oma itse. Katoamiseen liittyy tutun menetys, varmuuden katoaminen. Jostakusta tulee kadonnut. Katoaminen on henkilökohtainen tapahtuma, muutos todellisuudessa, poissaoleva ja aukko, jolle ei ole vastauksia. Oman todellisuuden muutos. Kohtaan kadulla tuntemattoman ihmisen, vaihdamme muutaman sanan ja eroamme. Emmekä tapaa enää. Kadonneen kohtalo jää avoimeksi, satunnaista tuttua en ehkä jää pohtimaan.

Katoanko minä? Joka päivä? Vai tuleeko minua lisää? Kuinka minä katoan? Milloin katosin? Tulinko takaisin? Kuinka pitkäksi aikaa katosin, missä olin? Mistä tai keneltä olen ollut kateissa? Katoaminen on tuhoutumista. Tietymättömissä olemista, jonkun olemassaolon lakkaamista, poissaoloa, jonkun tietämättä missä, epätietoisuutta, joku on jäänyt kaipaamaan jotakuta eikä tiedä mistä etsiä. Kuinka ihmiset katoavat? Jotkut katoavat omasta halustaan, jotkut kadotetaan, joistakuista ei kuulu mitään, joitakuita ei näy, toisilla on joku toinen. Itseaiheutettua tai toisen aiheuttamaa. Sairaus tai onnettomuus on heille tehnyt tämän. Jäin kaipaamaan. Kadotus on helvetti. Kadotettu on helvetissä, ei tietäminen, epätietoisuus, tiedon pimittäminen pitää meidät rauhallisina tai saa aikaan rauhattomuutta.

Paul Virilio puhuu Katoamisen estetiikassaan (Esthétique de la disparition 1980, suom. Katoamisen estetiikka) hetkellisistä katoamisista, joita tapahtuu jokaiselle joka päivä. Hetkiä, joille annetaan selitys kuten olen väsynyt, ajatukseni ovat muualla tai minulla on monta asiaa mielessä. Jotta syntynyt vaikutelma ihmisen tilasta ei olisi poikkeava on selitettävä. Meidän on saatava selvyys miksi poikkeama tästä normaalista, johon olemme tottuneet, tapahtuu eli kun on jonkunlainen ‘vika’ olemassaolossa. Poikkeama ajassa ja käytöksessä, hetkessä. Jokin outo ja pelottava, hallitsematon, joka tarvitsee selityksen, koska outous on merkki, ettei kaikki ole kohdallaan. Hetkiä, joina ei ole paikalla, eräänlainen pidennetty sekunti tai tunne siitä, että aika pysähtyy. Sellaista hajamielisyyttä voi tilanteesta, katsantokannasta ja ihmisestä riippuen kutsua kenties autistiseksi, joka vähättelevästä sanasta ja ajatuksesta huolimatta on tavoittelemisen arvoinen tila. Olla eksyksissä, hukata jotakin, etsiä jotakuta. Kammottavuudestaan huolimatta on pyrittävä tilanteisiin, joissa voi kadottaa ja hukata itsensä tai tavaransa.

Sellainen riippumattomuuden, vastuuttomuuden, painottomuuden, ilman lupauksia ilman kamppailua hetki. Elintärkeä luovuuden, ymmärryksen, tietoisuuden ja itsensä ymmärtämisen kannalta. Taiteilijana koen nämä ns. tyhmät hetket oleellisina osina työtäni. Muut ovat huomanneet, että toisinaan olen hajamielisessä tuijotustilassa, jossa oleminen on minulle tarpeellista ja kaunista, koska se on tuskallista ja teen oleellisen eron siihen mitä minun oletetaan olevan ja mitä olen, haluan olla, mitä suljen ulkopuolelle ja mitä otan vastaan, teen vastoin sitä mitä minun oletetaan olevan. Ympärillä olevalle se on kummallista ja vastenmielistä tuijotusta, toljotusta, mitään tekemättömyyttä, tylsämielistä, tylsää, hiljaista jne. Tällaisesta tilasta saa helposti syyllisen ja viallisen olon. Syyllinen sanomattomuuteen, tilan pilaamiseen, haaveiluun, mitääntekemättömyyteen, unenkaltaiseen tilaan keskellä päivää tai aika vain kuluu. Jotakin samaa on vaivautuneissa hetkissä, tai että käsillä on oltava tekemistä istuessa tai on puhuttava, vaikka ei ole mitään sanottavaa. Lue lehtiä, katso tv:tä, vilkaise kelloa, kun olet odotushuoneessa, huokaile syvään, vältä katsekontaktia, taputa jotakin, maiskuta pastillia, juo kahvia, keksi aihe, josta puhua. Liikkumattomuus vaivaa, vaivaannuttaa, siinä on jotakin vikaa, koska se on kuin ei mitään. Mitääntekemättömyys, muttei mitäänsanomattomuus, vaikka on ei mitään.

Katsominen, vilkuilu, silmäily, tuijottaminen, töllöttäminen, josta pääsen aiheeseen töllötin. Katsominen on luonut elämän sellaiseksi kuin me sen nyt näemme ja luulemme näkevämme asioita, joita ei ole. Näemmekö oikeasti sen mikä on edessämme? Näkökyky on evoluution tärkein aisti. Silmättömänä on vaikea olla tai no, mistä minä tiedän, ehkä se on helpompaa, mutta emme olisi mitä olemme. Mitä näkeminen on? Suoraan Wikipediasta lainaten: “näkeminen tarkoittaa havaintopsykologiassa näköhavaintoa eli näköjärjestelmän kykyä tulkita valon välittämää visuaalista informaatiota. Se on silmänsolujen kautta kulkevaa valoinformaatiota aivoihin. Tieto tarkoitti alunperin näkemistä. Näköhavainto voi syntyä myös ilman näköärsykettä.” Näkeminen on kokonaisvaltainen käytäntö, tapa hallita elämää, selviytyä siinä. Jokainen yksilö näkee yksilöllisesti, yksityisesti. Kuinka jakaa se mitä on nähnyt?

Osa omaa taiteilijan työtäni on ikkunasta ulos katselu, joka pitempi aikaisena on tuijotusta. On ymmärrettävä, ettei tarvitse muuta. Tuijotus tai katsominen on luonteeltaan yhtäjaksoista yhden kohteen tarkastelua, siis aktiivista lähes liikkumatta. Siinä on mukana rentous ajatuksella, että tämä on väärin, poissaolevuus, aika, syyllisyys ja jännite, keskittyminen siihen mitä edessä ja ympärillä, siihen missä olen, millainen tuoli tai asento on, hengittämiseen, puseroon, olemiseen hetkessä haluamatta muualle, olemassaolon ymmärtämisen yritys ja mikä on se asia, joka tähän hetkeen liittyy. Keskittyminen ja häiritsevistä ajatuksista pois pyrkiminen eli vaatimuksista itselle. Häiriintymättömyys. Tilanteeseen keskittyminen. Mitä on olla osa maisemaa. jota katsoo. Mitä on olla osa tai kokea kuulumattomuutta? Perusolemassaolokyselyä, mitä on olla, mitä olla tässä, mitä oli äsken ja mitä se on nyt. Ikkunakokemuksen voi ajatella ohjelmana, se jatkuu. Se on tuotettua, etenkin kaupunkimaisema tiettyyn pisteeseen. Minä kuitenkin lopulta luon sen mitä katson, mieleni luo. Minua ei hallitse annettu aika. Minulla on aikaa ilman aikataulua. Valo hallitsee sitä mitä näen. Pimeällä en näe samoja asioita tai samalla tavalla, mutta näen. Näkeminen on oma tapansa olla maailmassa.

Istuessani nojatuolissa tarkkailen valon vaihteluita, ikkunan likaisuutta, likaisuuden asteita ikkunan eri kohdissa, eri päivinä, valon siivilöitymistä, auringon ja katuvalojen, autojen valojen liikettä, ohimenevää ääntä, joka sekin luo kuvan. Tv-ruudun välke jää pois ja sähköisyys, tuotteisuus ja hälinä, mutta jotakin kiinnostavan samaa on näissä ruuduissa. Lumisadetta saa molemmista, luontokokemuksia ja tietoa. Sitten saapuu syyllisyys, ettei se mitä on nähnyt, ole tarpeeksi. Liiasta tv:n tuijotuksesta syyllistetään kuten pelkästä olemisesta kun ei tee mitään, jollaiselta ikkunasta tuijottaminen näyttää ja millaiselta taiteen tekeminen vaikuttaa, ettei tee mitään. Mikä on se mikään ja mitä pitäisi tehdä, olla tekemässä, häärimässä, painamassa eteenpäin. Itse en koe tietenkään vain olevani, minun on kuitenkin perusteltava tekemättömyyteni myös itselleni eli on oltava syy, jotakin mitä etsin. Olen halunnut opetella taidon keskittyä tässä olevaan hetkeen, vaikka se on aina seuraava. Ajatus ettei ole pakenemassa mistään, ettei jätä mitään tärkeämpää tekemättä. Kysymykseen mitä tässä hetkessä on? Kyse on balanssin löytämisestä tekemisen ja tekemättömyyden välillä. Tieto siitä mikä on tekemistä, mielekästä tekemistä, tekemisen mieli, mitä on tekemässä ja miksi, tahi mikä on arvokasta tekemistä, mitä tekemättömyys on ja miksi tekee niin kuin tekee tai jättää tekemättä. Meidät kasvatetaan tekemään hyödyllisiä asioita, tuottamaan jatkuvaa tuottamista, tuottavuutta, liikettä, hyörimistä, olemaan hyödyllisiä. Sellaista elämäntapaa ja ajattelua, joka aktiivisesti vie meitä eteenpäin, meidän on kehityttävä tai kehitettävä jatkuvasti, eikä siinä ole mitään pahaa, jokaisella vain on oma tahti ja vaatiminen on myös välittämistä.

Olen kuullut ihmettelyn ja arvaan ajatukset. Kiinnitän huomioni eleisiin, ilmeisiin. Pohdintaan kuinka kukakin aikansa käyttää ja mihin on arvokasta käyttää aikansa, olemassaolonsa. Mikä maisemassa ikkunasta on kiinnostavaa tai miksi tuo tuijottaa yhtä ja samaa liikkumatonta näkymää? Miksi tätä on vaikea ymmärtää ja miksi määrä korvaa laadun. Viereeni ei voi istua sanomatta mitään. Tekemiseni on kyseenalaistettava, koska se on poikkeava. Olen poikkeava monella tavalla, mikä ei välttämättä ole kannaltani hyvä asia.

Yksi vaihtoehto on, ettei sillä liiku päässä paljoakaan, tuijottajalla eli minulla, kun taas ihmettelijällä, joka on aktiivisesti tekemässä jotakin taas liikkuu. Hän pohtii ääneen. Mitä on pään liike? Eri suuntiin. Että päässä liikkuu jotakin ja mitä siellä pitäisi liikkua? Mitä tähän liikkeeseen vaaditaan ja kuinka se todistetaan, että jokin liikkuu päässä? Kuinka liike kohdistetaan? Onko ajatus liikettä? Siis informaatio liikkuu solujen välillä. Kuinka ajatus kohdistetaan tai kuinka ajatus ja katse liittyvät toisiinsa? Kuinka ajatus syntyy? Täytyykö minun haluta jotakin ajatellakseni? Halu. Aivan kuin minun tulisi todistaa itseni, olemassaoloni tarkoitus joka hetki. Haluta elää, olla elossa. Mitä pitää todistaa lopulta? Entä kuinka tuon asian todistelu käy? Riittääkö puhe? Joillekin riittää vaikean hiljaisen hetken katoaminen. Katsomme toisiimme. Koira voi tulla syliini ja katsoa samaa maisemaa kanssani. Toinen ihminen ei voi. Vaikea tapaus poistuu paikalta. Tämä harrastus vaatii hiljaa paikallaan istumista, sen hyväksymistä, ettei mitään tarvitse tapahtua, muuta kuin maisemassa, joka voi olla takapiha, jossa rastas vetää matoa mullasta ja kuinka mato venyy. Koira sylissä haukahtaa linnulle.

Kuinka ikkunamaiseman katselu eroaa tv:n katselusta? Eroja on tietysti monia, mutta periaate on sama, enkä lopulta tiedä mitä tapahtuu tai kuinka tulee käymään eikä tapahtuminen ole edes tärkeää, maisemassa. Entä mitä tapahtuu aivoissa, aivoille. Pään sisällölle, sisällössä. Maallikkona voin analysoida kokemuksia ja vertailla niitä. Ikkunasta katselu on kuin meditoimista eikä se väsytä samalla tavalla kuin tv:n katselu. Minun ei tarvitse keskittyä kenenkään sanomaan, puheeseen, tekstiin. Yksityiskohdat tulevat esiin ja niitä alkaa löytää etenkin, jos kyseessä on maisema, jossa on kasvillisuutta ja pieneläimiä. Erot ovat tuntemuksellisia ja tieto, jota aivot keräävät ja tuottavat on kenties erilaista kuin jos katsoo värisevää ruutua. Ikkunaruutu on suurempi. Ikkunaruutu on osa taloa, jossa istun sisällä. Hengitän sisäilmaa, olen eristyksissä. Toisinaan ohjelmaa tv-ruudusta katsellessa tarkastelen itse laitetta, sen kulmia, materiaaleja, kuinka laite on, kuinka se on sijoitettu, onko sen päällä jotakin tai alla, tv:n kuperaa lasia, kerääntynyttä pölyä tai pölyrätin jättämiä jälkiä, ruutu, joka on aina pölyinen ja sähköinen. Läheltä katsottuna näkyvät kuvan väripisteet.

2.Inspiraato. Pitääkö olla huolissaan? Mitä kuvittelulle tapahtuu?

Liikkumattomuus ei ole normaali tila ihmiselle. Hän, joka ei tee mitään, koska hän ei liiku, mikä hän on. Aivan kuin hän menettäisi jotakin. Ajan kulua voi seurata ja ajatella eri tavalla olemalla liikkumatta. Ikkunamaisemasta ei voi saada mitä järkevä ihminen tarvitsee, koska kaikessa on oltava järki. Sen katselu on tylsää, adrenaliinitonta ja hyödytöntä eli mikä on tämä tehtävä ja mikä on minun tehtäväni katsojana. Maisemalla on myös tehtävä ihmiselle. Mitä järkevä ihminen tarvitsee muuta kuin aktiivisen ajatellun ympäristön. Mikä on järkevä ihminen? Keskustelukumppaneita, virikkeellinen ympäristön hyödyntäjä, ympäristö on tekemistä ja ajattelemista, ajateltavaa, harmoniaa, epäharmoniaa, turvallisuutta, turvattomuutta, ääniä, valon vaihteluita, autoja, taloja, nimeämiämme asioita. Olemme laitteistuneet, hifistyneet, parhaat kokemukset säilömme laitteisiin, käymiset, elämykset, näkökykymme, havaintomme, HD ja muut lyhenteet on hyvä osata ja on hyvä osata elää oikealla tavalla. Kuinka hyvin meidän on nähtävä? Mitä meidän on nähtävä? Näkökyky laajenee kenties, mutta käsityskyky ei. Entä tieto, tietäminen, mikä liittyy ajatukseen järkevästä, näkevästä ihmisestä. Millaista tietoa tarvitsemme? Millaista tietoa tv antaa tai mitä tietoa ajattelemme saavamme? Entä kuinka saamaamme tietoa käytämme ja mitä se meistä tekee.

Katsellessa tv:n luontodokumenttia ne harvoin ovat hiljaisia, siis sellaisia, joissa olisi vain luonnonäänet. Niissä on kertoja, joka avaa luonnon maallikolle. Kuinka sinivalas elää, kuinka vähän niitä on jäljellä, pääsemme matkalle sinivalaan maailmaan, joka on ihme. Tv:n parhaita puolia. Mutta syyllistän laitteitamme siitä, ettemme enää kestä hiljaisia hetkiä, jotakin on tapahduttava jatkuvasti kohtaamis- ja yhdessäolo tilanteissa. Aamulla kun kävelen bussipysäkille, näen jonkun ikkunasta sinisen valon. Paljastuu, kuka on hereillä. Tv-ruudut ovat kasvaneet huomattavasti, sekin näkyy ikkunoista, laitteiston vaihtuminen näkyy roskakatoksissa. Ihmettelen, kuinka niihin on varaa, saati tilaa. Seinän kokoinen tv on hallitseva näky ohikulkijallekin.

Meille annetaan valinnanvapaus siitä, että voimme kaukosäätimellä päättää mitä katsomme vai katsommeko mitään, mainokset ovat pakollisia, kuten uutiset, taustamusiikki ja selostaja. Niihin katsojalla ei ole henkilökohtaista vaikutusvaltaa, ei netissä eikä missään. Ohjelmilla on tietty päiväjärjestys. Aamulla käydään läpi puheenaiheet, kokataan, jumpataan ja esitellään pinnalla olevia ihmisiä, ollaan hyvällä tuulella, jotta se tarttuisi. Olohuone on tarkoitettu tv:n katsomiseen. Suomessa keittiötelevisio taitaa olla harvinaisuus, makuuhuoneissakin kenties. Tv:n ollessa joka kodissa, yksi huone tavanomaisessa kodissa on rakennettu tv:n ympärille, katseluhuone, viihtymispaikka, television paikka, istumapaikka, näkymäalue, kokoontumispaikka kuin leirinuotio. Ajatus vapaudesta on kenties liikaa, nimenomaan valinnanvapaudesta, mutta siitä annetaan oletus, että tämä on vapautta. Tv luo rakennetta elämään, kun löytää lempiohjelmat ja katselee niitä tiettyyn aikaan, keskustelee niistä, vaikuttuu. Meille valitaan ohjelmat, jotka näytetään, jotka suunnitellaan tietyille ihmisryhmille, esitetään tiettyihin aikoihin sopivilla mainoksilla. Suomessa tv-tarjonta vaikuttaa vielä melko monipuoliselta, vai onko näin enää? Ohjelman kannattavuus sanelee mitä saamme katsottavaksemme. Reality eli todellisuus myy, samoin urheilu ja saippuaoopperat. Mainoselokuvia tehdään nykyään paljon käyttäen huumoria ja ne ovat jopa mielenkiintoisempia kuin itse ohjelmat.

Mitä tv:stä katoaa ajan myötä muuta kuin painoa? Tahti on huima, kuinka tv imaisee itseensä vaikutteita, kuinka se tarkkailee mikä ihmisiä kiinnostaa, mitä kautta ihmisiin voi vaikuttaa. Kiinnostavaa on tuo molemmin puolin vaikuttaminen. Mitä tv haluaa meille antaa tai olettaa meidän haluavan, mitä se meiltä vie, ottaa, mitä sille annetaan? Se on ollut alttarinkaltainen pöydällä nököttävä laite, jonka alla on pitsiliina tai se on kirjahyllyn keskiosassa olevassa kolossa esineenä, ympärillä olevilla muilla hyllyillä kuvia perheenjäsenistä kehyksissä, kirjoja, albumeita. Nykyään tv:n voi asentaa suoraan seinään eli tapa sisustaa ja katsoa muuttuu. Kotona katselukokemuksesta voi luoda teatterikokemuksen tehostamalla kaiuttimin ja televisiolaitteiden edistyneisyydelle, oma lompakko on rajana. Lattialle tulee enemmän tilaa harjoittaa jumppaliikkeitä. Myöskin on helpompi pyyhkiä pölyt litteästä laitteesta.

Tv:tä voi katsoa myös netistä, joten vastaanotinta ei välttämättä tarvitse hankkia. Kenties tv:n katsominen tätä mukaa muuttuu yksityisemmäksi ja monipaikkaiseksi, tietokoneen ääressä harvoin on muille tilaa, mutta sen voi ottaa mukaan. Katselukokemukset monipuolistuvat laitteiden muutoksen myötä ohjelmatarjonnan kaventuessa tai annetaan olettaa, että katselukokemus paranee, parantuu että elämme edistyksessä. Tämä tarkoittanee monipuolistumista. Maailma, näyttää hienommalta ruudulla. Värit ovat huikaisevia ja niitä voi säädellä ja ääni on muhkea. Suomessa on totuttu luonnon laimeaan väriskaalaan ympäristössä, josta hyppää mainoksia, autojen valoja ja taloja. Tv voi olla pökerryttävä kuin huumausaine. Tänäänkin katsoin avaruusdokumenttia aamulla Ylen Areenalta. Olen äimänä kameroiden ja optiikan kehityksestä, kuinka tarkasti ja yksityiskohtaisesti Jupiteria ja Saturnuksen renkaita päästään kuvaamaan ja ne voidaan näyttää meille entä, kuinka tarkasti satelliittikamerat näkevät maahan. Uusi paikka katsoa tv:tä ja valita ohjelmansa on YouTube.

Olen ollut YouTuben käyttäjä useamman vuoden ja ihastunut sen muhkeaan arkistoon, joka paisuu jatkuvasti. Kenen tahansa tekemiä videoita, ladattuja elokuvia, pätkiä, kappaleita, ilmiöitä, kohuja, naurua ja kauhua. Ihana ja kammottava sekamelska ja kaaos liikkuvaa kuvaa ja jokamies luomista. Tila, jossa liikkuvaa kuvaa voi jakaa globaalisti, vapaasti, ilmaiseksi ja jatkaa jakamista sosiaalisessa mediassa. YouTubesta olen löytänyt sellaisia filmejä, joita en olisi osannut etsiä. Se on ollut ehkä sivistävin tv tähän mennessä minun elämässäni. Käyn YouTubessa edelleen joka päivä. Jossain vaiheessa, vuonna 2010 minulla alkoi vaihe, jolloin kävin läpi valtavan määrän videopätkiä, musiikkivideoita ja elokuvia, osina tai kokonaan, trailereita, haastatteluita jne. Tai ehkä satoja tai ehkä tuhansia, tai tuijotin vain yhtä joka päivä, ihan mitä tahansa mielestäni kiinnostavaa. Minulle tuli pakkomielle löytää joka päivälle teema Facebookiin, teema itselleni ja löysin sisällön YouTuben kautta. Istuin useita tunteja päivässä tietokoneen edessä, etsin sopivaa ja sopimatonta materiaalia, kaikkea mahdollista itselleni tuntematonta ja tuttua, sekaisin, mittasin arvoa. Tietokoneesta laitteena tuli mieleni jatke.

Ryhdyin kertomaan näillä Facebookiin postaamillani videoilla tarinaa. Kyse oli minusta keksimässä itselleni Facebook-identiteettiä, luomassa henkilöhahmoa ja kertomassa tarinaa, täytin FB-seinäni kuvatulvalla. Jälkeenpäin ajatellen kävin läpi eräänlaisen tavan, jolla aallonpohjat ilmenevät valtavan pettymyksen jälkeen, jokin muuttuu, halusin jonkin muuttuvan. Loin itseäni instant-taiteilijana, kuinka tehdä taidetta jostakin hetkestään ja löydöistään nettikanavalta, itselleen sopivana jokaisena päivänä tekemättä eroa tai määrittelemättä taidetta kuitenkaan muuten kuin millaiseksi julkinen kuva ja identiteetti määrittyy ja muuttuu, saamalla aikaan taiteenkaltaisen tilan itselleni, pohdinnan, muutoksen, jäljen, näyttämön. Facebook on näyttämö, omituinen tila sääntöineen tai ilman. Kuinka minä olen siinä, kuinka inhimillisyys on netissä ja sen sovelluksissa, kun muut näkevät sen, jonka itsenäni esitän ja ovatko he kiinnostuneita samoista asioista kuin minä. Olin Facebookissa hukassa, enkä tiennyt mitä siellä pitäisi tehdä, tai mitä siellä oletetaan ihmisten tekevän, aivan kuten normaalielämässäkin. Paheksunnan vaara on melkoinen, väärinymmärtämisen ja valehtelun, liika-postauksen. Minun piti näyttää itseni ja olla kuten muut.

Jättämällä avoimeksi postausteni näkijälle motiivini jätän tilaa spekuloinnille. Oletus on että jaetun postin takana on jonkinasteinen pitäminen, hyväksyminen, esittäminen, totuudellisuuteni, todellisuuteni, järjen, järjettömyyden, pitämisen, tietämisen, sivistyksen, viihdyttämisen syy tahi muu syy mikä minua motivoi. YouPube oli sillä hetkellä onneni lähde, paikka, josta etsiä jotakin mitä en tiennyt olevan, opiskelin, olin hukassa ja etsin jotakin elävää suurimmasta mahdollisesta arkistosta, jotakin, joka resonoisi, olisi olemassa, olisi merkityksellistä, tarpeellista ja on tullut löydetyksi. Taidekokemus minulle tapahtui online-tilassa. Facebook-kaverini saattoivat seurata tekemistäni ja kommentoida, jonka kautta sain ideoita ja ajatuksia, en ollut yksin. Tärkein kokija olin minä, löysin tekemisen tavan, joka tuntui mielekkäältä, loin uutta esinettä valmiista materiaalista. Käytin hyväkseni muiden tuottamaa materiaalia rakentaessani kuvaa itsestäni, tuntemuksistani, mielenkiinnonkohteistani. Ajatteluni taiteen tekemisen suhteen muuttui rajattomammaksi, notkeammaksi tai mikä on uutta ja mikä on luomista, mikä on kenen omaisuutta ja kuka on luoja. Loin itselleni kalvoja, joita oli nautinnollista kosketella ja pohtia mitä tästä syntyisi. Tein virtaa omalla nimelläni ja kasvoillani, mutta olin tuntematon, vieras Facebook-olio. Tekemistä kesti monta kuukautta vuoden 2011 puolelle, en jaksanut enää, silti jatkoin. Minun täytyi löytää jotakin itsestäni jatkuvasti. Testata itseäni, kuinka paljon jaksan, mitä saan aikaiseksi, mitä minusta syntyy toisten luoman materiaalin avulla. Minua on kiinnostanut kuinka liikkuva kuva muokkaa ja luo meitä, minua. Se mitä katsomme päivittäin, mitä jaamme, mistä olemme kiinnostuneita, kuinka voimme henkisesti ja miten se vaikuttaa kiinnostuksen kohteisiimme, kuinka alamme luoda näkemäämme uudestaan oman näkemyksemme mukaan. Jonkinlainen ajatuksellinen alkupiste on ollut elokuva, elokuva ihmisen kuvana, internetissä, YouTubessa. Päätökseni oli tutustua elokuvaan niin laajasti kuin mahdollista. Pohdin, miten elokuva syntyy. Mitä elokuvasta tulisi tietää ja miksi. Pohdin, mikä on ohjaajan rooli tai katsojan. Kuinka katsoja samaistuu elokuvaan? Miksi minun tulisi tietää tietyt klassikot ja mitkä ovat klassikoita. Mikä on hyvä elokuva? Miksi elokuva on niin miesvaltainen ala? Voisinko minä tehdä elokuvan? Kenellä on oikeus katsoa elokuvaa netissä, kuinka näitä oikeuksia valvotaan ja mikä on henkilökohtaisuuden merkitys luomisprosessissa. Onko elokuvan katsominen luomisprosessi?

Virilio käyttää kirjassaan Katoamisen estetiikka sanaa lumous, kun hän puhuu elokuvista, mutta monet elokuvat ovat todellisesta. Mikä niissä lumoaa? Samaan hengenvetoon hän tuo esiin termin nukkujat, tunnottomat, ihmiset, jotka elävät elämänsä tietyn turvallisen kaavan mukaan, kaavaa koskaan suuremmin muuttamatta tai haluten jotakin muuta, mutta ovatkin paljastuneet vuosikymmenten päästä briteiksi, jotka ovat vakoilleet Neuvostoliitolle. Nämä tunnottomat ovat kadonneet elääkseen paljastumatta, pitääkseen salaisuutensa, tullakseen esiin piilostaan jostakin syystä. Elää halveksitun petturin elämää, josta saisi elokuvan.

Elämässäni tv ja katoamisen ajatus liittyvät yhteen. Tv on ollut ääni, kuva, liike, valo, painostavan hiljaisuuden poistaja, osa sisustusta, paikalla, turva, tiedonlähde, tapaaminen, rutiini, tapa, riippuvuus, anti, jotakin mistä puhua, tapa poistaa yksinäisyyttä, kadoksissa olemista, helpotus ja katoamisen hetki omasta arjesta. Onko katoaminen sitä etteivät muut näe minua lopulta? Onko katoaminen itsensä pakenemista, löytämättä jäämistä, katoamista kotona, unohtamista, helpotus, normaali tila, olemassa olemattomuutta, olla olemassa jollekulle tai olematta olemassa kenellekään, mitä on olla olemassa. Kun olen merkityksellinen toiselle, olen merkityksellinen itselleni. Olen olemassa, silloin kadoksissa olo tuntuu mahdottomalta. On oltava merkityksellinen itselleen, jotta tietynlainen katoaminen ei tapahtuisi. Itselleen katoaminen on, näin minusta tuntuu, melko yleistä, kadonneet eivät kenties tiedä kadottaneensa itsensä. En tiedä pitäisikö olla huolestunut vai huojentunut. Ehkä katoaminen on hyvä tila. Tai kadonneet eivät osaa tietä takaisin. Teollistuneessa, kaupungistuneessa luonnosta jo vieraantuneessa kulttuurissa itsensä kadottamisella voidaan tarkoittaa juuri luonnosta vieraantumista, takaisin löytämättömyyttä. Sitä ettei enää tunnista luontoa itsessään, ettei osaa toimia luonnossa, pelkoa, luonto pelottaa ja samalla oma itse on pelottava. Myöskin epärehellisyyttä itseä kohtaan voi sanoa itsensä kadottamiseksi. Kun ihminen toimii vastoin itseään. Illat tv:n edessä ovat hyvä esimerkki ihmisen toiminnallista luontoa vastaan. Ollakseen virkeä, kykenevä, terve fyysisesti ja psyykkisesti, tekevä ihminen, hänen on itse luotava, tehtävä. Ei ainoastaan katsella toisten luovan. Passiivisuutta kutsuisin katoamiseksi. Sitä tv luo ja viihde.

Seikkailijan elämä löydetään tv:stä, vaaroja, kuolemaa, selviytymistä, jännittäviä tilanteita, sellaisesta moni haaveilee, lumoutuu sankarillisuudesta tai pahuudesta, ennalta-arvaamattomuudesta. Voi uneksia tutkimusmatkailijan elämästä, joka kierrellen maailmaa etsii kadonnutta lajia, kadonnutta heimoa, ihmistä ja menneisyyttä. Lapsena on helpompi haaveilla jännittävästä elämästä ja erikoisista poluista, helppo kuvitella itsensä leikin avulla erilaisiin nahkoihin ja paikkoihin. Matkia lukemaansa ja tv:ssä näkemäänsä, tehdä mahdottomasta mahdollisen, löytää keinoja mielikuvituksen avulla. Todellisuus on ja ei ole tv:ssä. Mikä todellisuus on tv:n ulkopuolella? Kenen todellisuus ja mitä kannattaa kuvata? Onko se vähäpätöinen, hiljainen, huomaamaton, tylsä, kuollut, negatiivinen, vanha, vielä syntymätön, kulunut, vajaa, kylmä, yksinäinen, hylätty, halpa vai hinnaton. Millaisen ajattelun väline tv on? Entä interaktiivisena yhteiskunnallisena kommentaattorina, osaanottajana tai osallistajana, vai onko tv vain harhakuva, harhakuvien antaja. Televisiollinen huone on ikkunallinen. Huone on, vaikka televisio olisi kiinni, rauhaton. Tv ikkunana ei ole rauhallinen maisema, vaikka menemme sen eteen rauhoittumaan. Sillä on odotuksia ja se odottaa jotakin ja ottaa meistä jotakin. Sillä on ääni, kuva ja voima hallita. Katse kiinnittyy laitteeseen myös, kun se on suljettuna. Se odottaa, vaanii, viettelee ja ottaa valtaansa. Sitä voi koskettaa, osoittaa kaukosäätimellä ja se avautuu. Miksi juuri tv hallitsee huonetta? Samalla ihmismieltä? Välttyäksemme tylsyydeltä katsomme tv:tä.

Halu tietää mitä on, kuinka on, missä on. Jotakin mistä puhua, joku, joka puhuu minulle, joku joka antaa minulle haluamatta mitään vastineeksi. Tv on peitto ja suoja ettei

tarvitsisi puhua. Se ei revi mitään auki, televisio paikkaa jotakin, toimii laastarina. Pitää yllä tasapainoa, ettemme järkkyisi. Yrittää puhua meille järkeä. Mutta ei ole hiljaa, se ei koskaan ole hiljaa, ei edes suljettuna.

  1. Rocktähti heittää tv:n ikkunasta.
    MTV kirjoittaa siitä skuupin, näyttää kuvan särkyneestä ikkunasta ja lyhistyneestä, murskautuneesta vastaanottimesta. Hotelli lähettää laskun rocktähdelle. Oliko se tarkoituksellista provokaatiota ja ilkeyttä? Mitä muuta huoneesta rikottiin? Onko huoneesta kuvia? Mikä hotelli se oli? Oliko tapauksella todistajia? Miksi hän näin käyttäytyi? Onko mies masentunut vai huumeiden ja alkoholin vaikutuksen alaisena saanut noin silmittömän raivokohtauksen vai tylsistynyt? Mies joutuu vieroitushoitoon ja saa sakkoja. Hänen toipumisestaan tehdään lisää juttuja. Rocktähteydessä on kiinnostavaa tuo pyrkimys pois balanssista, yritys häivyttää kaikenlainen tavallisuus, tuhota normi, joka on yrittänyt asettaa häntä tiettyyn turvalliseen kaavaan. Halu erottautua, löytää eräänlainen kuolemaa pelkäämätön rajuus ja mielipuolisuus, pelottavuus, hirviömäisyys, rikollinen mieli ja mahdollinen paha. Olla paha. Tehdä pahoja asioita, käyttää huumeita, naisia, rahaa ja viinaa.

Tv on hyvä symboli tavallisuudelle ja turvallisuudelle, joka lentää helvettiin siitä helvetin hotellista, kadulle. Sitä voi juhlia pullollisella, mikä ei taas ole mitenkään tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta tv on melko kallis investointi ja sen tuhoaminen tuosta noin vain on erikoista ja tuhlausta. Olen nähnyt lehtikuvan kadulle heitetystä tv:stä, puuviilulla päällystetty, pudonnut korkealta ja hajonnut kappaleiksi. Roskakatoksessa hylätty tv on tavallinen näky. Kuva heitetystä tv:stä on jäänyt mieleeni, koska se on villi. Heitossa on jotakin kohdallaan, rajua, miehistä, elämänhaluista ja alkanut. Heitossa on oivallus omasta voimasta ja sabotaasista kulttuuria kohtaan. Nautiskelua ympäristön kauhistelusta. Kokeilua mitä tapahtuu ja mitä virkavalta tekee. Huonoa käytöstä, mutta mitä se muuttaa, jos heittää tv:n ikkunasta? Millainen vaikutus sillä on ja kehen? Entä jos kukaan ei reagoisi mitenkään. Tästä ei ole seurannut televisioiden massaikkunastaheittämisiä. Se on pelkkä kuriositeetti ja rock-klisee. Rocktähden ura on nousussa toilailuista huolimatta ja voimme katsoa hänen kapinallisen musiikkivideon kanavalta.

Elämme mediassa, mediasta ja se elää meistä, meissä. Jotakin on pakko tehdä elääkseen

ihmisten maailmassa, joten miksi ei antaisi median syödä meidät ja paskantaa meidät ja voimme kuvata sen, katsoa sen, jakaa sen. Elää tv:n kautta tai avulla, vaikkapa esim. musiikkivideoiden maailmaan sujahtaen kenkäkaupassa, jossa kävelee pitkiä jalkoja värikkäällä värisevällä ruudulla edestakaisin taustalla, musiikissa, sisällä.

Olla osa tätä maisemaa, tarvitsen kengät, tarvitsen melua, yhteenkuulumisen tunteen. Liikkeen on oltava vetävä sellaisille ihmisille, jotka aktiivisesti kuluttavat. Aktiivisuutta vai passiivisuutta. Kuten tämä, liikun, siis olen, ostan ja olen, olla olemassa, olemassaolo on hienovaraista hengitystä eikä riitä liikkeeksi. Sängyssä pitkiä aikoja makaava potilas ei koe elämäänsä mielekkääksi. Hän näkee ulkopuolista maailmaa tv:n kautta, jos sellaista haluaa. Hän on toisten varassa tv apuvälineenä. Missä vaiheessa töllön apuvoima on liikaa? Tai mikä tv meille on, koska se on niin merkityksellinen keino ja tavara? Entä riippuvuus. Olla tv:n orja, millaista se on? Tv on nautinnon tuoja, jolla voimme vaaratta, paljastumatta ilman leimautumisen vaaraa katsella seksiä, väkivaltaa, kidutusta, katastrofeja, kuvitelmia. Voimme kauhistella, ihmetellä, puhua tuntemattomien ihmisten elämistä tuntematta pistoksia omassatunnossa, joutumatta leimatuiksi kyttääviksi selkäänpuukottajiksi. Voimme antaa negatiivisille tunteille vallan ja inhota sarjan roolihenkilöä tai kadehtia hänen satumaista onneaan.

Entä kuinka paljon tv:n katselu on kiinni yhteiskunnallisesta asemasta? Nykyään jokaisella on mahdollisuus hankkia vastaanotin ja se on perusvälineistöä kotona. Ympäristössä, johon minä olen kasvanut, tv on arkinen ja oleellinen osa ja täyte, hälinä, kehto, joka keikuttaa, jonka kanssa ei tarvitse kommunikoida mutta voi ja se ei kommunikoi takaisin, jonka voi laittaa kiinni, se ei väitä vastaan, sen läsnäoloon hauskaan ja jatkuvaan seuraan voi luottaa. Kuinka riippuvaisia olemme sisällöistä, joita meille tuotetaan? Tv on kenties perheen jäsen, valvova lastenvahti, iso veli, myyntitykki, joka kodin kaluste, statusesine, lööppi, puheenaihe, hifistelyn ja halun kohde, elävä kuva, yhteys maailmoihin ja tietoon eli tärkeä. Kunpa sen sisältö olisikin monipuolinen, vapaa miellyttämästä mainostajia tai katsojalukuja.

Katson televisiota töissä henkilökohtaisena avustajana viikonloppuisin. Aluksi tuntui kummalliselta katsella ohjelmia, joita toinen halusi katsella, katsella työn puolesta. Tunsin vaivautuneisuutta ohjelmien musiikkeja ja puhetapaa kohtaan, mitä sanottiin ja kuinka. Hirveä määrä mainoksia, mielistely ärsytti. Minua hämmästyttää kuinka samankaltaisia luodut äänimaailmat ovat tai ehkä se on vain minun asenteellinen näkemykseni. Opettelin sietämään sitä mitä en voi sietää ja aloin pohtia televisio- olemusta, televisiokokemusta. Nykyään olen jo innostunut. Huvittavasti työni kautta ohjelma nimeltään Animal Rescue tuli uniini. Ohjelmassa pelastetaan kaikenlaisia eläimiä kaupunkialueella ja hiukan sen ulkopuolella Brisbanessa Australiassa. Eläimiä, jotka hyvin usein ovat kissoja erilaisissa kiipeleissä.

Unessani pelastin punaisen kissanpennun talon raunioista. En hennonut jättää sitä selviytymään yksin. Otin kissan syliini ja lähdin ajamaan pyörälläni kohti eläinlääkäriä. Matkalla kaaduin pusikkoon yrittäessäni oikaista. Puska oli täynnä ampiaisia. Ajoin pyörälläni hurjaa vauhtia eläinlääkärin luo hätistellen ötököitä, joita ryömi ja pyöri ympärilläni loputtomasti, samalla pelkäsin, että kissa kuolee matkalla. Se oli jo muutenkin huonossa kunnossa. Kissalta lähtikin taju, mutta saimme sen virkoamaan vedellä päästyäni perille ja pelastetuksi. Ampiaiset kuolivat lopulta. Olen pelastanut unissani kissoja aiemminkin. Sama uni näet on toistunut eri kissalla ja eri hyönteisillä, joihin törmään ja joita pakenen pyörällä. Mutta paikka, johon nämä kissaunet päättyvät on aina sama. Siellä aiemmin pelastamani kissat kasvavat ja jatkavat elämistä näissä toisinaan toistuvissa unissani. Lempeät kissan silmät.

Useassa lehdessä on viikon tv-ohjelmat. Lehdissä käydään läpi tv:n tarjonta, tv:ssä esiintyvät ihmiset ovat julkkiksia, joiden kasvot ovat kansikuvissa. Ohjelmista, joita seuraa suuri joukko ihmisiä, tehdään lehtijuttuja, lööppejä. Keksitään ihmisille tv:ssä tekemistä, josta seuraa jotakin, jota voidaan kommentoida seuraavana päivänä. Miksi nämä keksityt tapahtumat, tosi tv-ohjelmat ja saippuaoopperat kiinnostavat tässä määrin, että niillä voidaan myydä lehtiä? Mielestäni on tarpeen kysyä, koska on kyse arvoista, mikä on tärkeää, millaista maailmankuvaa viihdelehdet tv-jutuilla luovat. Mistä on hyvä puhua, mistä täytyy puhua ja kirjoittaa, missä määrin viihde voi hallita ihmisen elämää ja milloin se hallitsee. Missä kohtaa katoaminen tulee vastaan viihteellistyvässä maailmassa? Mistä lähtien toimittaja on ollut tv:tä työkseen kommentoiva henkilö ja miksi?

Viihteellä on jotakin arvokasta annettavaa, koska uutisetkin käyttävät hyväkseen viihteellistymistä. Mitkä valikoituvat uutisiksi, pääsevät tietoisuuteemme ja

puheenaiheiksi? Ovatko ne aiheita, jotka herättävät tunteemme? Aikaansaada joukkoreaktio, uutiset antavat siihen mahdollisuuden. Hysteeristä. Tarvitsemme naurua ja iloa rentoutuaksemme, jaksaaksemme, kokeaksemme kuuluvamme ryhmään, saadaksemme hyvänolon tunnetta. Mikä meitä nykyään naurattaa? Mitä on viihtyä? Itse ajattelen naurua, kun ajattelen viihdettä, mutta viihtyminen on myös rentoutta, huolettomuutta. Viihdyn huumoriohjelmien parissa, mutta myös toimintaelokuvat viihdyttävät minua. Onko se vain hauskanpitoa?

Se, mikä katoaa viihteellisyyden saadessa sijaa, on tunne tylsyydestä, arkisuudesta, vakavuus, asioihin paneutuminen, vaikeista asioista puhuminen, tai kenties alitajunta tekee työtänsä silloin kun viihdymme ja ratkoo ongelmiamme. Mikä kapenee viihteellistymisen myötä yleisessä tietoisuudessa, on marginaali, useampia asioita ihmetellään outoina ja ne pysyvät outoina, saamme käsittämättömän paljon informaatiota päivän mittaan, lopulta kokonaiskuva on vähintäänkin outo. Tai muuri outouden ja tavallisuuden välillä kasvaa. Länsimainen yhteiskunta on kummallinen yhtälö kuvitelmia, jonka väkivaltainen pyrkimys tasapainoon ja onneen on nurinkurinen ja liikkuvan kuvan kyllästämä. Pidämme kuvatulvaa positiivisena, koska se on aktiivinen. Eläydymme jonkun tuntemattoman kohtaloon ja elämään, jonkun, jonka näemme ruudulla elävän. Henkilöistä tulee ihailtuja tai inhokkeja, jotka jatkavat elämäänsä kuvitelmissamme ja kun kadulla tulee vastaan roolihenkilöä esittänyt näyttelijä, hän on roolinsa. Näyttelijä saa kokea tunteemme.

John Fiske puhuu kirjassaan Television culture (1987) median katharsiksesta vaikutuksesta, kuinka esimerkiksi Japanissa näytetään väkivaltaisempaa pornoa tv:ssä kuin länsimaissa keskimäärin, mutta yllättävä tieto on, että Japanissa väkivaltaiset seksirikokset ovat harvinaisempia kuin länsimaissa. Esimerkiksi tv:n tietoa yksipuolistava ja aivojamme tyhmentävä vaikutus on ollut tapetilla, mutta tutkimusten mukaan olemme älykkäämpiä nyt kuin 1900-luvun alussa. Mainontaa, ohjelmasijoittelua, tuotesijoittelua, ajatussijoittelua, aivopesua, taputtelua, tekemisen ja sanomisen tapojen yhdenmukaistamista, silittelyä, trendien seuraamista, sukupuolittamista, normittelua, vähän jotakin kaikille paketoituna. Fiske Television culturessaan sanookin, että kulttuurillinen vaikutus mitä televisioon tulee, kulkee kahteen suuntaan, emme vaikutu ainoastaan tv:stä, se kasvaa mukanamme, muuttuu ympäröivän kulttuurin ja trendien kanssa, joten manipulointia on hankala pitää muuna kuin normaalina informaation jakamisena ja vastaanottamisena. Ellei epäilyttävänä pidetä mainostajien tarpeita, kuinka niitä täytetään ja kuinka ohjelmistoa käytetään hyväksi, jotta luotaisiin taloudellista voittoa. Mikä esim. lasten ohjelmien kohdalla on erittäin arveluttavaa. Poliittinen manipulointi tv:n avulla Suomessa, mitähän se mahtaa olla tai onko sitä? En koe itse tulleeni manipuloiduksi. Mutta, entäpä se uni? Tai kuinka tv-yhtiöiden omistussuhteet vaikuttavat mitä tv:stä näytetään?

Istumme sen edessä ja laitamilla. Tv viihtyminen voi olla täydellistä. Eräs lempiohjelmistani Dallas tuli 90-luvun lopulla iltapäivisin, samoin 60-luvulla filmatisoitu camp-sarja Batman sekä englantilainen Emmerdale. Sopivasti koulu päättyi samoihin aikoihin iltapäivällä, jotta ehdin poikaystäväni kommuuniin katsomaan kimaraa porukalla ja juomaan kahvia. Kolmen sohvan muodostama muodostelma vastaanottimen edessä, keskellä suuri pöytä, joka oli täynnä roinaa. Roskat ja sotkuisuus lattialla lisäsivät tunnelmaa ja tilaa. Eräänlainen temmellyskenttä, silleen jätetty, jonka äärellä saimme nauttia saduista ilkeistä sedistä, tuhmista cowboysta, englantilaisista junteista ja hassuista supersankareista. Tv:n vaikutus minuun ihmisenä ja taiteilijana on syvä. Jo pelkästään tällä ihmettelyn asteella kuinka paljon katsomme tv:tä ja kuinka paljon ympärilläni on katsottu tv:tä. Mutta kuinka analysoida vaikutusta muuten kuin katselumieltymysteni, tuntemusteni, kuinka paljon olen katsellut, mitä ajatuksia katsomani on herättänyt, kenen kanssa, onko tv valokuvassa, kuinka tv elämässäni on ollut, milloin ja missä kautta. Vaikutus on perinpohjainen, kokonaisvaltainen. Olen kuvannut ystävääni asentamassa tv:tä muuton jälkeen. Tv ei ollut pelkkä laite. Se oli asennettuna osa taloa ja asuntoa. Se tarjosi hyviä ja arvokkaita hetkiä sekä läheisyyttä, loi tilanteen, jossa läheisyys ja reagoiminen oli oleellista, kaikkien paikalla olijoiden oli nähtävä pieneltä ruudulta. Trinitronimme oli noin 22- tuumainen loota.

Mieskasa. Essee tv-urheilun massavaikutuksesta: Millaisena ajattelemme urheilun.

Jonkun on kuoltava, mut kaikki sankareita. Lopulta kaikki on yhtä sotaa, mutta sodan keskellä voi urheilla ja se merkitsee rauhaa. Urheilu on universaali kieli, koska säännöt ovat samat.
Slow motion replays, Super slow motion, Super slow slowmotion replay and superfast it was over in couple of seconds http://www.bbc.co.uk/news/magazine-19726898 Shared language of sports and politics.

Maali!! Mieskasa mieskasa, mieskasa, (onni) syleily, tukehtuminen, maali! Urheilu tv:ssä tuo pakahduttavia kokemuksia. Eläydymme täysillä omiemme tappioihin ja menestyksiin. Ravit, jalkapallo, jääkiekko, talviurheilulajit, mitä niitä nyt on. Jotenkin eläimellistä (pärinää). Massa, se on se formulakuski. Ne tienaa paljo, kuskit. Naisten urheilu, naisurheilu kuten vammaisurheilu saavat vähemmän huomiota mediassa, tosin tilanne kenties muuttumassa hitaasti. Etuliitteet nais- ja vammais- karsinoidaksemme varsinaisesta miesten urheilusta poikkeavat, miksi niin. Eivätkö naiset urheile tosissaan vai liekö hitaampi tahti vähemmän kiinnostava. Mitä tehottomampi meininki, sitä vähemmän katsojia, sen vähemmän tuloja vai mikä logiikka? Mikä on urheilun etiikka? Onko se rahan tekemisen, menestyksen, kilpailun kautta tuleva nopeat syövät hitaat ja voittajat ovat voittajia niin kauan, kun eivät häviä. Entä urheilun seuraamisen logiikka.

Katsomisen kohde on lopulta katsoja itse. Onko maali katsojan halujen ja tekojen kohde? Tapahtuma, joka ohjautuu katseen kohteena olevan luotua jotakin haluttavaa? Pointti on se, ettei tiedä mitä saa ja joutuu jännäämään tulosta. Mikä on kiinnostavaa huippu-urheilussa ja miksi. Ihmiset tekevät äärisuorituksia, itsensä ylittämisiä, tuloksia, yhä nopeampia ja kovempia. Sitä ei voi tarkalleen koskaan tietää kuinka, mutta analysoida voi ja sitä vasten kalkyloida kuinka tulevaisuudessa ihminen pätee, jos haluaa pelata varman päälle kuten tv:ssä halutaan ajatella. Tulos ja katsojaluvut tekevät asiasta hyvän ja pätevän. Onko johtotähtenä innostus, palo, tunne, pyrkimys johonkin parempaan. Niin kai. Vaikea uskoa tai sitten meillä on TV:n kanssa eri näkemys mikä on hyvää. Entä mitä ajattelet, kun katsot urheilua tv:stä? Onko ajatuksesi, etteivät asiat muutu ja seuraamme samaa tapahtumaa paremmilla välineillä yhä uudestaan ja uudestaan? Onko urheilun seuraamisessa oleellista, että ei keskity enää omaan arkeensa? Onko tunteenpalo riippuvainen kansallisen edun saavuttamisesta, voitosta ja kunniasta täydellisenä hyvänä, kansakunnan näkyvyydestä, saadusta positiivisesta tunnesaldosta, joka kestää ja yhteenkuuluvuudesta, joka syntyy yhä uudestaan? Voiko samoin viihtyä ja jännittää urheilun parissa ilman varsinaista omaa puolta? Miksi on niin, että urheilu on valjastettu kansalliseksi edustuskoneistoksi? Miksi juuri urheilu koskettaa niin monia tällä tavoin maan kaataen tai nostaen? Kilpailu ja voittaminen että häviäminen ovat jotakin perusihmisyyttä, jota toteutamme. Pärjäämmekö me? Olemmeko hyviä verrattuna toisiin maihin. Kansallistunnon nostattajana urheilu on ylittämätön, siis usein vielä ihmisten kesken, jotka eivät itse urheile. Onko urheilu teatteria, reality-ohjelmaa vai molempia, ilman valmista loppua, ainoastaan toiveita paremmasta. Sopupelithän eivät käy. On oltava tosissaan oikealla tavalla. Elettävä voittaakseen muttei vilpillisesti. Lopputulos on arvoitus, siitä jännitys, arvaamattomuudessa ja yllätyksessä. Haluamme jännitystä ja dramatiikkaa, nopeutta, vaihtuvuutta, verenmakuisia kohtaamisia kuin sodassa vihollisten taistellessa ja jommankumman voittaessa mutta kaikki elossa ja kaikkensa antaneina. Siitä myöskin vaihtoehdottomuus ja kamala pettymys, kaikkensa antamisessa. Jonkun on näennäisesti kuoltava. Mut’ kaikki sankareita.

Mestarien liigan finaaliottelua odotellessa on alkuhappening, noin puoli tuntia. Siis kyseessä jalkapallo (eng. soccer). Studio on hyvin asiallinen. Kommentaattorit ovat virallisesti puvut päällä. Alustavat ottelun, esittelevät pelaajia. Valmentajia kuullaan kansainvälisessä tiedotustilaisuudessa. Mitä he sanovat? Kertovat pelaajien ominaispiirteistä pelaajina kuten, hän ei ole koskaan vihaisen näköinen ja hän on ensimmäistä kertaa finaalissa ja on nälkäinen, millaisen panoksen joku antaa kokonaispelille. Olen ollut seuraamatta kansainvälistä jalkapalloa tähän asti, joten yllätyin kuullessani mestarien liigan virallisen hymnin 2013 (kuin kansallis-). Kuinka vakava hartaus muovautui pelaajien kasvoille kädet munilla.

Perinteisesti pelin alussa pelaajat seisovat rivissä katsomoon päin tervehtien katsojia, tuomareita ja esittäytyen. Peliä ennen tällä kertaa on näytösluonteinen keskiaikainen taistelu (2013 mestarien liigan finaali). Mahtipontisuuden päälle liimaaminen Lontoon Wembleyn areenalla tuntui kummalta. Kaksi saksalaisjoukkuetta saivat kuninkaalliset ja näytelmälliset puitteet. Kuninkaallisuus tässä yhteydessä vertautuu oksennukseen housuilla ja kuinka kauan oma kuva näkyy. Bayer Münchenin fanit saapuvat kolme tuntia ennen ottelua areenalle. Dortmundin kannattajat ovat hitaampia. Fanijoukoillakin on ominaispiirteitä. Pelin aikana meteli on huikea harras messu. Oooooaaaaaaoooooaaaaaaooooooaaaaaa + koreografia stadionilla. Tahtiin taputuksia (antaumus ja hauskuus), hyppyjä tahtiin. Hyppelehtiviä halauksia miesten kesken, homoeroottisuutta ei lienee, mutta yhteiset asut ja meininki. Väreinä mustakeltainen ja punamusta. Pelottavan samankaltainen joukkolaulu ja mölinä kuului myös vastikään homo-avioliittoa vastustavien ranskalaisten http://www.reuters.com/article/us-france-politics-gaymarriage-idUSKBN12G0T9 (150000 ihmistä otti osaa 2013) http://www.nytimes.com/2013/05/27/world/europe/thousands-march-in-france-against-gay-marriage.html mielenosoitus-mellakassa, jossa otettiin yhteen puolialastomien feministien sijaan poliisin kanssa. Tarpeetonta lienee mainita, että jalkapallo on fanaattisuuteen asti suosiossa Ranskassa. Jalkapallo kuten jääkiekko ovat vahvasti hetero-mieskuvaa vahvistavia, vahvalla miehisyydellä pelaava kulttuuri, joka pitää jotakin muuttumattomana. Samainen mielenosoitus toistui myös tänä vuonna 2017, siis homo-avioliittoja vastaan ja keräsi suuren massan.

Olen minäkin asenteellinen. En kannata fanaattisuutta, perinteisiä sukupuolirooleja, nationalismia, jonka johdosta urheilumenestyksen eteen tehdään asioita, joista ei voi puhua ääneen, syrjintää, joukkotappeluita, rahan syytämistä huippu-urheilulle lasten ja nuorten sijaan. Puhumattakaan muista urheilun lieveilmiöitä, kuten massaturismia, prostituutiota, urheilun kulutuksellisen ja viihteellisen puolen korostamisesta mediassa, kaiken median mammuttimaisesta täyttöasteesta urheilulle. Kiinnitetään valtavaa huomiota huippupelaajiin, tiettyihin lajeihin erityisesti ja urheilun mieskeskeisyys on edelleen omituista. Se on miesten juttu, aivan kuten sota ja taide perinteisesti. Asiat, jotka etsivät, nostavat ja tekevät sankareita. Toki katsojien sukupuoli määrittää mitä näytetään, kuten on loogista, paitsi taiteessa. Kuten tavallista tunteet joukkourheilutapahtumia kohtaan ovat joko puolesta tai vastaan, inhoa, ihailua ja innostusta ja on hyviäkin puolia yhteenkuulumisen tunteesta puheenaiheisiin. Kuten aikamme on urheilu myös narsistista oman edun tavoittelua, joka ei kuulosta siltä mitä urheilun odotetaan olevan: innostusta, iloa ja mukavaa tekemistä, jossa ylitetään itse. Enkä puhuisi reilusta pelistä etenkään huippu-urheilun kohdalla, mutta massatapahtumat puolustavat paikkaansa juuri karnevalistisen hurman ja ilon kokemusten kautta. Siksi olisi entistä tärkeämpää pitää peli puhtaana. Sanonta pelata omaa peliä kuulostaa myös niin homeiselta kuin mikä tahansa sisäänlämpiävä yhteisö. Pelitermistön ajautumisen yleiseen kielenkäyttöön voi toki nähdä hauskana kielenkäyttönä ja toisinaan itsekin revin pelihousuni, kuvainnollisesti.

Laulu, liput, värit, makkara ja olut. Katsomo hiljenee, pelaaja itkee. Näytetään itkevä mies ja julkiset intiimit tilanteet, joihin voi tunnetasolla ottaa osaa, tuntea empatiaa, herkkyyttä, kanssaihmisyyttä ja ihailua. On meneillään maskuliininen performanssi, joka ottaa askeleita feminiinisyyteen. Kuinka määritellä urheilu maskuliinisuuden kautta ja miten urheilu määrittää maskuliinisuuden muuten kuin voiman ja kestävyyden kautta? No kaikilla on oltava lihakset nykyään ja kuka kehon määrittelee yhä uudelleen samalla tavalla mutta vietynä ääreen, joten jotakin muuttuu. Maskuliinisuudella on tiukat rajat, joka on nykymaailmassa edelleen iso ongelma. Puhutaan myrkyllisestä maskuliinisuudesta, machoudesta, peräänantamattomasta itsepäisestä miehisyyden mallista, jossa fyysisellä voimalla pidetään hallinnassa heikkoja ja ajetaan pois näkyvistä ne, joista ei pidetä. Miehessä ei saa olla hiventäkään naisellisuutta eli heikkoutta ja haavoittuvuutta, paitsi että pitkät hiukset, timanttikorvakorut, muotivaatteet, tapa puhua tuovat lisäulottuvuutta karskiuteen ja jäyhyyteen, kuten kaunis vaimo, tyttöystävä, ostetut asiat lisäävät ulottuvuuksia persoonaan. Uhoaminen, pullistelu ja voittaminen merkitsevät rajojen vetämistä, nykyään kun on menestynyt voi olla herkempi. Sellaiseen voi samaistua, kun tuntee olonsa heikoksi. Ulkonäöllä koreillaan, koska miehisyys on muutoksen tilassa, mutta millaisessa onkin kiinnostava pohtia juuri urheilun kautta.

Homous ja heterous urheilussa ovat vielä perinteisissä asemissaan. Hikisyys ja homous sopivat kenties liian hyvin yhteen miehisessä skenessä jossa miehisyyden epäileminen, liika naismaisuus ovat suorastaan rikollisia tekoja. Sellaiselle tyypille nauretaan, häntä kiusataan ja hyljeksitään. Kuinkas voi pärjätä muuten kuin oppia puolustamaan itseään, kova maailma on miesten maailma. On oltava samassa pukukopissa ja suihkussa. Lihaksikas keho on seksikäs, puoleensavetävä, kehon esittäminen voimakkaana tahdonalaisena veistoksellisena haluttavana saavutuksena, työn tuloksena, jonka avulla voittaa kilpailun on jotakin erinomaista. Työtä kaihtamattomuus, raadanta menestymisen eteen, halu voittaa, kehon hallinta ja lihaksikkuus ovat haluttavia ominaisuuksia huippu-urheilun ulkopuolellakin. Ne edustavat pärjääjän habitusta. Kuinka kantaa itsensä, kuinka tehdä itsensä ja menestyä. Se on vaihtoehdottomuuden maailma, se, jossa on vain häviäjiä ja voittajia. Kilpailu voitosta on raadollista, ehdottomuus on raadollista ja kuluttavaa henkisesti. Kakkossija voi olla pettymys. Pettymys on se, joka tuotetaan itselle ja kannattajille kun hävitään. Pettymys on kuin kunnian menetys tässä tapauksessa, heikkous ja huonommuus.

Kentällä valmentaja Diego Maradona suutelee pelaajia. Pelaajan suoritukseen liittyvää kehumista ja teatteria. Erotisoivassa lukutavassa eli kuinka katsoa kuvaa, jossa mies suutelee miestä ei silti ole homoerotiikkaa vaan innostusta. Erotiikka on ulkopuolella niissä naisissa, jotka esiintyvät väliajalla. Kuka erotisoi ja ketä, suutelevathan miespoliitikotkin, mutta miksi. Mikä on eroottista, on treenattu mieskeho, hikinen, voittoisa, yritteliäs ja kuinka pitkälle urheilun eroottisuus viedään tai kuka sitä vie, kun suurtapahtumien nais-miesasetelma on aina sama. Haluaahan mies olla halun kohde. Naisen ja miehen eroottisuus ovat aktiivinen ja passiivinen pysyvästi vastakohtina. Moottori-urheilussa jako on selvä. Nainen poseeraa kimmeltävän ajokin kyljessä vähän vaatteita yllään ja tekee halukkaasti niin. Ajajista hämmentävän harva on nainen, vaikka voisi kuvitella, ettei ajotaidoissa ole kysymys sukupuolieroista. Eroja toki on, mutta onko vauhdissa. Millaisia ominaisuuksia vaaditaan rallikuskilta ja kuinka paljon rahaa vaaditaan, että voi ryhtyä kuskiksi? Mitä tallit, jotka kuskeja palkkaavat odottavat ja kuinka paljon ajajan sukupuolella on merkitystä? Onko ajaja pelkästään voittoisa rohkea mielikuva, jota nainen ei voi olla? Kuva, joka tallista halutaan antaa, on suuri sankarillinen mies tekemässä suuria tekoja. Ostavathan naisetkin autoja, mutta erilaisia kuin miehet. Mikä on ralliautoilun kantava voima ja syy kilpailla on vauhti, ääni ja laitetestaus. Tallit kehittävät mahdollisimman kestäviä ja nopeita autoja. Onko muita syitä kuin mainostaminen ja uuden teknologian testaus? Millä tavalla autoilu liittyy seksiin, mielikuviin, jolla ralliurheilua myydään, tai siis mieskuvaan, prostituutioon, vedonlyöntiin, kaahailuun, auto- ja viihdekulttuuriin, jossa elämme. Kovaa ajaminen vertautuu ns. kapinallisuuteen, aivojen narikkaan heittoon, vapauden tunteeseen ja holtittomaan elämään eli luodaan täydellinen kiiltokuva tekevästä miehestä, jostakin tavoittelemisen arvoisesta sankarillisuudesta ja rahan tekemisen kulttuuri, jossa mikään ei ole tarpeeksi.

Urheilijan kävely areenalle, vilkutus, keskittyminen, juoksu, juoksentelu, hengittely, puhina. Valtava määrä kovaa työtä muutaman sekunnin tai tunnin kliimaksin tähden. Eikä se riittänytkään.

Kuvaa urheilusta tv:ssä ei ole vaikea pilkkoa osiin. Se on “täydelliseksi” luotua ohjelmaa täydellisyydestä, täydellisyyden tavoittelusta ja sen palvonnasta. Valmiiksi pilkottua, teatraalista, hulluuden partaalle, joka huipentuu katsojajoukkojen karnevaaleissa peliareenoiden ympärillä. Niin olisiko urheilua ilman katsojia. Yhteisöllisyyden tuntuna, kuulumisena, oman puolustamisena, tunteiden jakamisena, ilona, kenties sekasortona. Usein urheilusta kiinnostumattoman kysymys on, miksi seurata jotakin, jossa potkitaan nahkakuulaa tai pientä mustaa lätkää jäällä, jota isot miehet ajavat takaa eli viitataan aikuisten lapselliseen käytökseen ja vähäjärkisyyteen. Urheilussa ei kliseisesti käytetä aivoja. Toisen kummallisen toiminnan vähättely ei menoa haittaa, yhteenkuulumisen tunne on niin voimakas ja tekeminen, mikä on tärkein pointti lasten ja nuorten urheilussa, joka kehittää ihmistä kokonaisvaltaisesti kollektiivisena tekevänä olentona. Ei urheilu noin yksinkertaistettuna kuvauksena järkevältä puuhalta kuulostakaan, mutta järki on mainitsemissani asioissa, joista yhteisöllisyys kenties tärkein, kuuluminen, tunne ja niiden esittäminen. Avoimet tunteet urheilussa ja autenttisuus eli suora lähetys ja sen odottamattomat onnen hetket. Mitä on siinä pyhän hetken tunnussa, kun kansalainen tuo mitalin olympialaisista. Sankarillista kuin oman maan puolustus vihollista vastaan. Kuinka avoimia tunteita ja kuinka avoimia kommentteja lopulta voi tässä kontekstissa ilmaista. Epäisänmaallista käytöstä on tuoda maalleen huonoa mainetta, häpeää – tällaisiako te olette. Joo, tällaisia me ollaan.

Urheilijan ylenpalttinen feminiinisyyden esille tuominen ponnauttaa urheilijan valokeilaan: juoksijan pitkät kynnet ja erikoinen seksikkyyttä korostava pukeutuminen, paljas iho, vahva meikki, pienet bikinit. Siinäpä erotisoivalle katseelle paikka. Sama koskee myös miehiä, seksistyminen, ja pohdinta, miksi jääkiekkoilijoiden tyttöystävät ovat usein missejä. (Kauanko sitä jaksaa pohtia.)

Pelaajien näytteleminen eli tuo toinen löi ja sattui niin hemmetisti, vaikkei sattunutkaan ja seuraa vapaapotku, kivun esittäminen. Opetetaanko näyttelemistä jalkapalloilijoille erityisesti? Tai annetaanko pelaajille ohjeita, kuinka kentällä pelataan niin kokonaisvaltaisesti, että kieroilu ja suoranainen valehtelu ovat sopivia keinoja voittoon? Ilmeisesti, koska pelaajien näytteleminen on yleisesti tiedossa oleva asia ja epäilyn kohde. Siis teatteria, onko teatteri urheilua? Äänet, etenkin jalkapallossa yleisön mylvintä on iso osa peliä. Fanit osallistuvat ottelun rakentamiseen luomalla yhteisen tilan, jossa voi ilmaista itseään melko vapaasti. Se on suoja-alue, atmosfääri. Kameratietoisuus – temput, joita tehdään siksi, että peli kuvataan ja omalla käytöksellä halutaan ilmaista tukea, kuulumista joukkoon ja näyttää se mahdollisimman monelle, halu esiintyä, olla esillä. Jokainen voi nykyään olla esiintyjä median ansiosta. Sananvapauden ja luovuuden kannalta hyvä asia.

Entä kuinka urheilija voi lähetyksessä käyttäytyä ja miksi urheilijalta kysytään suorituksen jälkeen, kuinka suoritus meni (eikö se ole jo selvä, kaikki näki) ja kuinka hän itse analysoi urheilutekonsa. Miten arvioida suoritus, joka on tavallaan aina samanlainen, mutta urheilija pyrkii ylittämään sen? Hän teki kaikkensa, parempaan ei pystynyt tällä kertaa jostakin syystä. Rajallisuutemme luo tuskaa. Kuinka suoritustaan voi analysoida ylipäänsä. Mistä sitä tietää miksi se meni niin kuin meni. Analysoinnin tähdentäminen on keskiössä, puheessa täydellistäminen, kuinka kohdistaa ja tarkentaa kun on juuri ponnistanut äärimmilleen. Kuinka tärkeää on kuka analysoi? Kuka on luotettava analysoija muu kuin entinen valmentaja, entinen huippu-urheilija. Kehen muuhun katsoja luottaa? Kuinka luottamus synnytetään, on huippusuoritusten kautta. Onko luottamuksen osoitus, että katsoja palaa katsomaan samaa ohjelmaa uudestaan? Vai voidaanko puhua luottamuksesta? Ehkä se on kokonaan väärä sana tai ilmeisesti joihinkin odotuksiin on osattu vastata. Paluun aikaan saamiseksi, katsojan paluu, tai kun ei tullut töllöstä muutakaan, jupinaa. Mielenkiintoista on millaiset piirteet puhujassa ja millaiset sanavalinnat luovat luotettavan kuvan, mitä sieltä suusta tulee, kuinka paljon ja missä tahdissa. Myös lupa puhua kameralle on jonkinlainen luottamuksen ja uskalluksen osoitus, kaverillisuus, selkään taputtelu. Mielipiteesi on tärkeä. Hetkellisyys, hetken tallentaminen muistoksi, elin sen hetken, josta puhutaan.

Kuinka urheilun seuraaminen tv:n kautta on muuttunut, selostajan käsien huitominen, punainen naama, pelleys, kerronnan sujuvuus, ylitseampuva into voitosta, joka saa katsojan nauramaan, mutta eläimellisyys ei käy, siltikään,  on oltava asiallinen. Mutta eivätkö fanijoukot mylvi, hulinoitse, apinoi, karju, näytä muutenkin tunteitansa avoimesti joukkotappeluun saakka? Formulakisojen yhteydessä on käsittääkseni säännönmukaisesti prostituutiota varten tietyt paikat, miehisiä tarpeita täyttämään, naiset ovat vähäpukeisia, ja olut virtaa. Säännönmukaisesti ajajien tyttöystävien kuvat käsilaukkuineen ja aurinkolaseineen kuvittavat iltapäivälehtiä. Urheilukisojen seuraaminen antaa luvan olla vapaalla, hurrata äänekkäästi, tuhlata rahaa, kännätä, huorata, nimitellä, tapella, käyttäytyä muutenkin holtittomasti, imitoida ihailemaansa urheilijaa kaahaamalla, pukeutumalla joukkueensa paitaan ja väreihin, toisin sanoen karnevalisoida arki äänekkäästi, sotkea julkisia tiloja kuseksimalla ja roskaamalla. Tehdä asioita, joita ei muuten tekisi tai ainakaan julkisesti. Karnevaalisuus myös häiritsee niitä, joita urheilusuoritus ei sytytä, joko häviäjäpuolta tai naapureita. Jääkiekon maailmanmestaruus antaa luvan käyttäytyä näin Suomessa, ei kovin moni muu tapaus.

Median muuttuminen joustavammaksi/suvaitsevammaksi käytöskoodiltaan on suupalttien ja verbaalisesti taiturillisten selostajien ja sosiaalisen median televisioon tulon myötä käynyt luontevasti. Sosiaalisen median kommentointivirran ja mahdollisuus seurata livenä, olla livenä, ottaa osaa – En tiedä mitä tuo muutos, joka on jatkuva, lopulta on tehnyt ja tekee sille mitä tv:stä näemme ja kuinka maailma näyttäytyy. Kankea ja asiallinen tyyli on kaikkoamassa pikkuhiljaa. Tuloksellisuus antaa tilaa urheilun viihteellisyydelle ja urheilun muassa puhutaan lieveilmiöistä, hyvistä ja huonoista eikä ainoastaan keskitytä suoritukseen ja kuinka siihen on päädytty.

Mieleen jäävimmät “urheiluteot” ovatkin olleet niitä, joissa on ilmennyt urheilijasta jotakin persoonallista ja omaperäistä esiin, usein skandaalimaista käytöstä urheilijalta urheilun ulkopuolella. Tähän moni urheilija jo pyrkiikin, näytöksellisyyteen, spektaakkelimaiseen esitykseen maalin ja pelin jälkeen. Uskallukseen ja tunteiden näyttämiseen. Näihin tilanteisiin kamera(-mies) kiinnittää huomiota. Tuuletuksia, että maalitilanteita verrataan ja katsotaan hidastettuna useaan kertaan, kuinka se meni. Näin saadaan aikaan kertomus herooisesta urheilijasta, joka antaa kaikkensa pelille, jota rakastaa sitä mitä tekee ja elää täysillä.

Selostajan on tunnettava peli, pelaajat, joukkueen huoltajat ja manageri, että valmentajat, jotta voi kertoa heistä katsojalle. Kuka valmentaja sai potkut, koska joukkue ei menestynyt. Uusi kehiin. Näytetään pettyneen valmentajan kasvot, kuinka ne ovat tuskasta hikiset tai käsi hän on kasvoilla itkua pidätellen. Tunteet ovat pelissä, miehiset ja suuret. Millaiset kuvat toistuvat, kuinka useasti maalitilanne näytetään, millaiset äänenpainot selostajalla on käytössään, mikä on kuvan, toiston ja äänen suhde? Selostaja on ammattipuhuja. Parhaimmat, ne, joilla on mukaansatempaavimmat jutut ovat huippusuosittuja julkkiksia, joiden ansiosta urheilun katsomiselämys on kihelmöivämpi ja hauska. Joka taas kehittää koko tv-urheilun presentaatiota, ja tulevia lähetyksiä, koska koko ajan on muututtava, oltava kenties hiukan edellä muutosta kuin vain olla osa sitä. Onko muutos viihteellistyminen? On selviydyttävä tilanteesta kuin tilanteesta. Tiivis tunnelma on aina maalilla, hiukan odotteleva ja viipyilevä, tarkasteleva kerronta seuraa. Kuinka tilanne etenee maalille, kuinka maalille päästään. Mitä kentällä tapahtuu, mitä kentällä tapahtuu. Eläytyvä selostaja on kuin pelaaja, pelaten molempien puolella.


Urheilukisa alkaa jo ihmisten mielessä odotellessa h-hetkeä, arvuutellaan kuinka pelissä käy. Veikataan ja pelataan rahapelejä, keskustellaan. Odotetaan, jännitetään. Urheilu on juhla, median ja mainostajien maisemoima kulutusjuhla, jossa kuluttavat kansakunnat eli katsojat. Pärjäämisestä onkin kyse kokonaisvaltaisesti. Olympialaisten saaminen kotikisoiksi on jo voitto. Maan valmisteluja seurataan, koska ne kestävät vuosia eikä budjetissa säästellä, koska näkyvyys on maailman suurimmissa kisoissa a ja o. Siis mitä näkyy ja mitä ei. Urheilu-alueen siisteyden ylläpitoon käytetään runsaasti voimavaroja. Kuten olympialaisten tieltä poistetaan kaduilla asuvat köyhät omiin slummeihin. Turistien ja katsojien ympäri maailmaa on nähtävä parhaat puolet ilman sosiaalisia ongelmia painamassa tunnelmaa. Suuri urheilutapahtuma on egobuusti maalle ja tuo mainoksen lisäksi turistien rahavirran. Urheilussa liikkuukin valtavat summat, jotka kerätään katsojilta ja mainostajilta
Huippu-urheilijoiden palkkiot puhuttavat juorupalstoilla, kuten urheilijoiden yksityiselämä. Kauniit vartalot ja kasvot myyvät urheilu- ja luksustuotteita. Ihailtujen sankareiden oletetaankin olevan esillä. Terveys-, kuntoilu-, laihdutus-yms. business kukoistavat urheilun avustuksella. Terveyttä, kauneutta ja nuoruutta on helppo myydä ja urheilija kehollisuuden kautta helppo erotisoida, saada kaupaksi. Juuri vastikään naisrantalentopalloilijat saivat luvan käyttää peittävämpiä asuja bikinien sijaan. Seikoissa, yksityiskohdissa kuinka miehiä ja naisia kuvataan urheilutilanteessa, on eroja. Pyllistävä naistakamus on helppo kuvauskohde ja katseenvangitsija lehden sivulla. Naisten oletetaan olevan seksikkäitä urheilun ulkopuolella. Lihaksikas nainen on itsevarma, terveennäköinen ja vahva mutta onko hän naisellinen. Kuinka moni seuraa urheilua seksikkyyden takia? Edellisissä Olympialaisissa beachvolley katsomot olivat aina täynnä. Herättääkö urheilija luottamuksen juuri terveellisellä elämäntavallaan ja voittaakseen maalleen? Miksi juuri urheilija on luotettava?

Kävely muuttuu lihasten kasvaessa miehekkäämmäksi, otteet urheilussa ovat riuskat, on voitettava ja oltava koko ajan parempi. Ihmisellä on tavoite ja keinot saavuttaa se. Pärjätäkseen, noustakseen huipulle on oltava narsisti ja haluttava sinne ja myös esille. On kyettävä olemaan katsottavana ja luomaan tarina myös verbaalisesti, joten huippu-urheilu ei vaadi ainoastaan urheilullista lahjakkuutta. On osattava viihdyttää ja puhua. Jos ei osaa, on oltava hyvännäköinen ja palvottavissa. Luotava itsestään idoli, jollaiseksi moni nuori haluaa, katseen kohteeksi. Tulla katsottavaksi, seurattavaksi. Tuota narsismia tukee ralliautoilijoiden kauniiden tyttöystävien ja vaimojen koristeenomaisuus. Piipahtaminen varikolla, käsilaukku ja aurinkolasit.

Suomessa urheilijat ovat vielä sangen vakavia eikä idolikulttuuri ole samanlainen kuin esimerkiksi jalkapallossa muualla maailmassa. Suomalaiset mainostavat maitoa ynnä muita ns. terveystuotteita kiltisti kilteillä urheiluhahmoilla, ehkä joku avioero ja kaahailu-uutinen tai kännissä toilailu tai omituinen kannanotto Twitterissä, on jo vakava paikka. Harri Ollin keskisormen näyttäminen miljoonayleisölle hyppykisojen yhteydessä oli lööppikamaa ja huonoa mainosta. Mielestäni se oli parasta urheilua. Sopimatonta urheilun puhtoisessa pinnassa, josta kaikki tietävät, ettei se nyt niin puhtoista ole. Urheilijalle ei sallita julkista juopottelua tai muuta itsetuhoista käytöstä, mutta sitä jotenkin odottaa ja olettaa tapahtuvan, kun on juhlittava. Ura voi olla ohi hetkessä. Huippu-urheilijan ura on riippuvainen valmentajista, mediasta ja mainostajista. Kuinka urheilijan lopulta käy tarkoittaa sitä, että hän itse on pelinappula ja asettaa itsensä siihen asemaan, mainoskyltiksi. Millaiseksi hänen julkisuuskuvansa muodostuu, ja kuinka se jatkuu urheilu-uran jälkeen, kenties riippuu kuinka suhteitaan on hoitanut. On osattava pelata annetuin tiukoin säännöin ja tässä pelissä.

Vallan määräytyminen, vallan käyttö ja katsojan ohjailu, psykologinen kontrolli on saada katsoja jännityskoukkuun, tunneloukkuun, kollektiiviseen tarinankerronnan huumaan, joka jaetaan ja jota jatketaan iltapäivälehdissä. Urheilulle pyhitetään lehdistössä useita sivuja etusivua myöten. Kiihkeätunnelmaisen pelin tähtihetket, tulokset ja tunnelmat, molemmin puolin sekä syyt voittoon että häviöön. Loukku sinänsä negatiivisena sanana ansana, pyydyksenä, ahnaana suuna, joka puhuu, pulputtaa sopii asetelmaan. Se on vangitsevuus ja tehtävä tv:ssä, koukuttaa. Täyttää tila, katsojan mieli, näkökenttä, tulevaisuus ja suunnitelmat. Television tarjonta herättää haluja, unelmia, mielitekoja ja antaa valmiita virikkeitä, luo tyylin, jonka voi ostaa omakseen. Niin voi tuntea omistavansa saman gloorian kuin tähtikultin päähenkilöt. Vielä enemmän niin kutsuttuna interaktiivisena aikana, jolloin sosiaalisen median kautta voi ottaa osaa ohjelman tekemiseen kommentoimalla. En ole varma keksinnön suomasta lisäarvosta ohjelmalle tai yhtään millekään. Chattailu, kevythumpuuki, kokeiluarvo, Twitter-kommentit, joo. Kuten taas, kulutusarvo ja tunne on melkoinen eli yhteistsemppi päällä. Toisaalta ihmisten käyttämän kielen tutkimuksen kannalta mielenkiintoista, kuinka nopea puhevirta tuo esiin jatkuvan ajatusten vaihdon merkityksellisyyden, median määräävyyden ajassamme, muutoksen nopeuden tai hitauden ja voi pohtia, kuinka aikaansaamamme muutos lopulta on tarpeen ja mihin se johtaa ja mikä muuttuu. Päädymme samoihin pisteisiin, kuin mistä olemme lähteneet kyllästyneinä jatkuvaan hälinään. Vähemmän on enemmän, on vain osattava valita vähemmän mitä.

Suomi-Ranska, kumpi voitti, patonki vai ruisleipä,olut vai viini?

Pori voittaa monestakin syystä, esimerkiksi siellä on varsin hienosti säilytetty vanhaa rakennuskantaa eli pisteet Porille. Mutta aiheeseen eli voittamiseen suuressa mittakaavassa: riippuu pelistä ja mistä tykkää, jalkapallosta vai jääkiekosta. Eteneminen polvillaan vai seisten? On valittava puolensa ja tapansa edetä, kaikki ei käy, etenkään nuoleskelu, perseen. Paikallaan tarpominen, juosten kusten vai viiniä juoden patonkia syöden ja omaa kulttuuriperintöään vaalien (tirsk), hitot välittämättä mitä muut ajattelevat, joka on arvostettavaa nykyään kun on oltava varpaillaan oman imagon suhteen. Kulttuuriperintö on baskerikin todellakin ja Moulin Rouge, no doubt. Pisteet Ranskalle paskan haistattamisesta ja omanarvon tuntemisesta. Noin karrikoidusti, mutta onhan heilläkin varsin isohko fasismi-ongelma, kuten kaikilla nykyään, ja mustaa miestä pistetään kadulla turpaan armotta sekä köyhää. Juuri sitä säälittävää idioottia, joka ei selviä nyky-yhteiskunnassa sillä mitä hänellä on, koska sitä mitä hänellä ei ole tuijotetaan ja hän tuntee arvottomuutta loputtomasti osaamatta ajatella mitä hänellä on. Silti Suomen ja Ranskan vertaaminen voi olla terveellistä ja silmiä avaavaa, etenkin kun haluamme painottaa asioita, jotka on tärkeää säilyttää ja pitää arvossa (voimme yhdessä pohtia mitä nuo asiat ovat), joka työ on edelleen pienelle Suomelle haasteellista, koska haluamme ostoskeskuksia ja nähtävyyksiä, mainetta. Kuten esimerkiksi voi kysyä mitä ranskalainen ajattelisi ja tekisi jos joku ulkomainen yritys haluaisi olla majakka Ranskalle eli edustaa Ranskaa, koska ihailee Ranskaa kuten Guggenheim haluaa olla Suomelle, majakka? Ensimmäinen ajatus ranskalaisessa päässä: mitä vittua! Kuka tämä saatanan aasi kuvittelee olevansa! Ranskaa ei edusta yksikään yhdysvaltalainen yritys oli kyseessä taide tai teknologiayritys, piste. Toisin on Suomessa. On ihmisiä joiden mielestä meidän pitäisi olla tyytyväisiä huomiosta ja kiinnostuksesta, koska sitä, kiinnostusta ja rahaa, on niin vähän (ja älyä meillä on vielä vähemmän). Joku raja. 20 miljoonaa ei ole 40 miljoonaa.

Kuinka arvostaisimme itseämme ja näkisimme fasadin ja lipevyyden taakse, näkisimme parhaat puolemme että vahvuutemme juuri pienenä kansakuntana, joka on omalaatuinen ja että se on hyvä asia, pienuus ja omalaatuisuus maailmassa, jossa suuri ja rahakkain tekee suurimman ja näkyvimmän vaikutuksen? Juuri nyt olemme heikoilla kuten aina, huokaus. Emme voita. Sosiaalimenot ovat kasvaneet ekspotentiaalisti eli potenssiin helvetin paljon, eikä se ole hyvä asia. Tämän tiedostaa jokainen vaikka ei matematiikasta mitään tiedä. Tästä tilasta voimme etsiä syyllisiä itsestämme ja halustamme elää leveästi, koska ajattelemme, että meillä on oikeus. Meillä ei ole oikeutta kaikkeen, emmekä saa kaikkea mitä haluamme. Painottaaksemme omaa erikoislaatuisuuttamme kansojen seassa, meidän ei tarvitse lytätä ja inhota maahanmuuttajia, homoja, feministejä eikä etenkään taiteilijoita, koska taide on edelleen asia joka Suomesta huomataan ulkomailla. Uskokaa jo. Vaikka et taiteesta mitään ns. ymmärtäisi on taiteen tärkeys hyvä sisäistää. Olisi hyvä myös ymmärtää kuinka taide, vanha ja uusi, muokkaa ja on muokannut ajatteluamme ja omakuvaamme. Asia on ollut näin niin kauan kuin Suomi on ollut olemassa, ja taiteilijat, nuo väheksytyt ja köyhät, ovat erittäin tärkeä voimavara. Sitä taitoa nimittäin löytyy. Hämmästelen tarvetta vähätellä, edelleen, kuinka meidän olisi hyvä ottaa mallia muualta, silti vaikka nykymusiikki, nykytaide lyö laudalta ja ne huomataan. Miten paljon voittaminen on oleellista kansakunnan itsetunnolle on lähes puhtaasti urheilullista ja urheilupoliittista, taloudellista, kuka on parempi-kilpailua, joka on perustaltaan hyvin lapsellista. Tuo urheiluvoitto huomataan vaikka ei urheilisi muuten kuin penkillä istuen. Urheilu koskettaa. Kiinnostavaa sinänsä missä painoarvo tuntuu ja mikä on kansallista arvoa, voima ja fysiikka.

Ranska taas on vanha siirtomaavalta ja suurvalta, jota on apinoitu monesta syystä joka paikassa, koska ranskalaiset tuntevat tyylin, tavat, ruuan ja juoman, tuntevat oman arvonsa yms. eli ovat kuin yli-ihmisiä meidän maallisten junttien seassa, ja silti tai siitä syystä seksismi, maahanmuuttokriittisyys ja ulkomaalaisvastaisuus on voimissaan juuri Ranskassa. Työn löytäminen on haasteellista myös Ranskassa, josta syystä lisää populaa ei tarvita sotkemaan markkinoita sielläkään. Vanha ajatus, että kansakunta voi käydä poimimassa jostakin kaukaa parhaat ja arvokkaimmat jutut, liata ja sotkea kyseisen siirtomaan asiat totaalisesti ja lähteä pois kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, on tyypillistä arroganttia fasistista toimintaa, joka ajattelutapa on edelleen olemassa ellei sitä aktiivisesti haluta muuttaa ja kyseenalaistaa, ja josta syystä ja historiasta köyhät siirtomaat eivät edelleenkään osaa hyödyntää omaa omaisuuttaan ja löytää kyvykkyyttään hyväkseen, kaikkien hyväksi, vain ainoastaan harvojen hyväksi. Kyseessä on hyvin tyypillinen ajatus äärimmäisestä erinomaisuudesta, ylemmyydestä, jota myös taide monesti edustaa, joka jollakulla maalla ja ihmisillä on, että heillä on jotakin parempaa kuin muilla. Mutta se ei tarkoita etteikö erinomaisuus ja erityislaatuisus olisi saavutettavissa muilla keinoin, etteivätkö muut tavat tehdä olisi hyviä ja menestyksekkäitä. Ilmankos Ranskikset eivät halua sulauttaa vaikutteita Yhdysvalloista itseensä. He tietävät arvonsa. Heillä on jotakin omaa jota muutkin haluavat. Yhdysvallat on junttiuden ja yhteensulauttamisen perikuva joille Ranska edustaa jotakin kuninkaallista. Maailmaa ei kukaan tai mikään joukko ihmisiä omista, joku raja sentään on oltava ranskalaisille ja yhdysvaltalaisille maailmanomistajille. Meno on eläimellistä puhui kuinka ranskaa tahansa ja piti hyvistä viineistä, osasi olla lipevä liiketoiminnan takia. Raha ja näkyvyys ei ole kaikki.

Juon viiniä kun kirjoitan tätä. En ole kännissä, vaikka varmaan pitäisi. Eikö se ole sivistynyttä, vain maistella? You want a piece of me? So it seems.

Laitan tämän linkin tähän. Siinä Jollan pomo, tai joku entinen Nokialainen, kehottaa Suomea hankkimaan Piilaakson, ja olemme edelleen kuin kylä Galliassa koska tappelemme mitättömistä asioista sen sijaan, että eläisimme sovussa muun maailman ja toistemme kanssa, mutta pääasiassa itsemme kanssa. http://www.talouselama.fi/uutiset/kyla-nimelta-suomi-tarvitsee-remontin-6577282

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000000258410.html Suomen Pariisi, Oulu. Eiffel-tornia kehiin. je t’aime. Joroinen on Savon Pariisi syystä, jota en todellakaan tiedä. Minua pelottaa tämä ajatus.

Freedom to exercise and move is a basic human right.

How much moving do our bodies and minds need to be healthy? My phone tells me there are recommendations according to which to walk 6000 steps per day is a minimum which all should follow. It is not just my phone that tells me things, it is my body and my brain. They both are needy for sports every day. Without moving and sweating I begin to feel a low that is very uncomfortable and painful and I feel how not moving effects. To push one’s limits via sports is what also tells that one can push those bodily boundaries pretty far, even further. As I sit down most of the day I must walk and jog daily. My feet hurt because of this routine but I know it is a good hurt: I have used my muscles, my thinking benefits from this muscle pain, gush of blood. On that track which I go to whether it rains or not, heavy breathing against cold breeze forcing of myself to go faster and do more, running uphills as fast as I can. I do it even I feel tired, especially when I feel tired.
To think there are prohibitions for women to not use their bodies to exercise is quite horrible thinking the benefits of sports and feeling of freedom it brings, feeling of youthfulness and happiness. Body that is made a jail is also jail for the mind, which jailing of course serves those who like to rule those feminine bodies and sentiments as those bad things females possess ruin the society, ruin minds of men bringing chaos and destruction of virtues and order. When female body causes such dangerous effects on those who can be corrupted by devious and evil thoughts, which obviously and naturally are there, men corrupted by looking at women’s bodies, thought occurs how sensitive and naive are those men, how delicate and horny by nature poor creatures. Power of women is therefore pretty mighty. Those who are born males are not corrupted by their gender and sex and are given opportunities because they deserve the privileges. To deserve something is interesting here. They who are lifted above and shall not be taken down by women, this must be the logic, are holier. Women, less holy, those sub-beings who are corrupted and irrationally ill need the chains. It feels rather strange to be a woman.


Saudi Women Make History in Elections