Kiihkottomuuden estetiikka

Kiihko on termi jota on totuttu käyttämään vihastuneesta tunteesta jossa käytetään sanoja ja kehoa painottamaan voimakasta tunnetta ja omaa kantaa. Kiihko on uhkaava ja kiihkoilija on uhka vaarantaen tasapainon ja mielen rauhan. Sellaiselta suljemme korvamme ja sellaisen kanssa emme halua olla missään tekemisissä ellei asioissa todella ole jotakin pielessä ja kiihkoilija onkin oikeassa, ha. Kiihkossa voidaan käyttää arveluttavaa toisen puolen vastaisuutta ja mustamaalaamista lyömäaseena tarkoituksella satuttaaksemme. Näin arvelen usein olevan puhuttaessa todellisesta kiihkosta, joka ei ole kovin harvinaista, väkivaltaisuutta, aggressiota, sytyttämistä runsaalla ja vahvalla puheella vahvoin sanoin ja visioin. Tiedon vääristely ja pahat puheet kuuluuvat todelliseen kiihkoiluun. Aggressio ja väkivalta eivät ole ainoastaan fyysisiä tapahtumia ja satuttaminen voi olla hyvinkin harmittoman oloista. Tämä kuulostaa sosiaaliselta medialta, juorupalstoilta ja politiikalta. Kiihko on puolelleen käännyttämistä jossa uskossaan vahvat ja tiedoissaan heikot kohtaavat, mutta se voi parhaimmassa tapauksessa saada aikaan palavaa keskustelua. Kuvaillakseni kiihkottomuuden olemuksen, joka islamin ja kristinuskon vastakkainasettelun aikoina painottuu erikoisesti eli on jatkunut melko kauan ja joka, kiihkottomuuden, sovittelevuuden ja tyyneyden ihanne, mielestäni Suomessa saa jännittävät mittasuhteet, on tehtävänä hankala ja kiihkoinen. Suomalainen auktoriteetteihin luottaminen ja toisaalta uskonpuute vaikuttamismahdollisuuksiin ovat mielestäni luoneet kuplan joka hiljentää vastaanväittäjät ja venkoilijat. Kun ihmisistä ja tiedottamisesta on kyse, jotakin vääristyy aina, joten on oltava tarkka kuinka asioita lähestyy ja kuinka ne toteuttaa. Kenties olemme tulleet liian varovaisiksi ja pelkäämme toteuttaa ideoita jotka voisivat älähdyttää ja poiketa totutusta kaavasta jossa poikkeamia ei sallita. Vääristynyttä kuvaa emme voi välttää tarkoituksella kiillotetussa maailmassa, joka pyrkii kohti täydellistymistä ja harmoniaa ja jossa kiihko ja epäjärjestys ovat silti enemmänkin valtavirtaa ja määräävä asenne, jossa median on oltava näennäisesti  kiihkoton ja puolueettomuus eli asioiden tarkastelu monilta eri puolilta ilman omaa kantaa voi olla liikaa pyydetty. Eli on toisinaan vaikea sanoa mikä todella on vääränlaista kiihkoa, sellaista jota on vastustettava ja paheksuttava kun pääasiassa vaikuttaa että kapitalistisen maailmankuvan vastustaminen esimerkiksi boikotoimalla on kiihkoa kun kapitalisti itse ei ole kiihkoinen laisinkaan vaan harmiton ja hyvä liikkeenharjoittaja.

Kun tarkastelemme asenneilmastoamme laajemmin, tai ehkä oikeastaan olemattomuuden olemusta kun on oltava kuin ei olisikaan, koska kiihkoa ei saa olla jos haluaa tulla vakavasti otetuksi. Asiat ovat niin ja onhan toki niinkin sovittelevasti ettei synny äläkkää. Luterilaisessa älkäähän nyt kyllä se siitä ilmastossa on hyvä häslätä miljoonien ja miljadrien kanssa kun ei siitä kovin suurta meteliä kukaan jolla on asema nosta vaarantamatta omaa positiotaan. Älisijät ja vastustajat ovat niitä hankalia joilla on väärä asenne kun halutaan todella tahkota rahaa. Asennettamme kansalaistottelemattomuuteen, toisinajatteluun, erilaisuuteen ja yleensä mihinkään poikkeavaan on syytä kritisoida ja painottaa vaikutusmahdollisuuksiemme kapenemisen mahdollisuutta joka on todellinen uhka. Olemme omaksuneet niin totaalisen kiihkottomuuden metodin että kaikki poikkipuolinen ja hiukankaan kovaääninen on kiihkoilua. Perussuomalaisten provokaatioihin suhtautuminen on hyvä esimerkki ja etenkin kun osa heidän ajatuksistaan on osoittautunut paikkansa pitäviksi kuten huoli ghettoutumisesta, mielipiteet pakolaisvirrasta ja pakolaisten vastaanottamisesta eli pakolaisia ja hädänalaisia autetaan parhaiten siellä missä hätä on ei massavaelluksella maihin joissa rasismi, työttömyys ja sopeutuminen ovat oikea ongelma.

Kiihkottomuus on tullut tarkoittamaan Suomessa asennetta jossa kaikki on hyvin. Jossa voidaan toki sanavapauden nimissä sanoa oma mielipide mutta pääasiassa sillä ei ole hevonvitun väliä, koska kuka vittu sä oikeasti edes olet. Kiihkottomuus on pidättyväisyyttä, kykyä olla hiljaa ja mieluiten aina, pukeutua sopivalla tavalla ja nauraa oikeissa kohdissa. Kaikenlainen muu käytös on omituista ja sitä on kartettava ettei leimautuisi. Kiihkoton yhteiskunta jakaa leimoja kiihkottomuudessaan, siinäpä vasta kunnon kiihkoa. Jännittävä ristiriita on juuri tässä pidättyväisyyden ja ryhmäkurin pakossa. Kun ihminen kiihkoaa eli näyttää tunteiden koko skaalan ollessaan kimpaantunut asioiden laidasta, kimpaantuneisuus jota ei saa etenkään julkisesti näyttää, koska se on mielenvikaista, sivistymätöntä ja johtaa ongelmatilanteisiin kertoen että ihmisellä itsellään on ongelma koska hän noin reagoi. Kiihkoilija on ongelma kiihkottomuutta ihannoivalle yhteiskunnalle joka haluaa olla rauhallinen ja pysyä rauhallisena, haluamatta minkäänlaisia sekaannuksia vaikka miljardiluokan ongelmia rakennetaan tuosta noin vain koska halpa sähkö.

Kiihko yhdistetään terrorismiin, radikalismiin, epäselvyyteen, epäilyttävyyteen, epäammattimaisuuteen, epäherrasmiesmäisyyteen ja epänaismaisuuteen, vaikka naismainen on negatiivinen termi on epänaismainen vielä negatiivisempi. Kuka nainen haluaa olla epänaismainen?