What if they say no? Aalto-yliopisto lähtee mukaan yrityksen leimaamista vastaan 2020, vielä kerran, hiiop!! Miten järkevää on ollut yhdistää kauppakorkeakoulu ja taidekoulu, muuten? Just asking.. Kiitos Aalto-yliopisto, hauskaa, että taide on teille näin tärkeä, tyrsk.
Mitä tekee brändiuskollisuus, -uskovaisuus, -lojaalius, -luottamus, sokea sellainen, että suurten taideinsinöörien palvonta, taidejättiläisten palvonta ja ajattelu, että tämä yhtälö tuottaa jotakin mahtavaa ja hienoa aina, yhtenä jatkumona, että koko ja taideuskonto ovat jotakin, mitkä tekevät vaikutuksen ja on hyvää, hyväätekevä, parantavaa ja ajatuksiaherättävä, tärkeitä ajatuksia, suuria ajatuksia ja tunteita, elämyksiä. Hälytyskellojen tulee soida rankasti, kun ajattelemme brändejä ja kuinka luotamme niihin, koska luottamus on luja ja yritys ei ole läpinäkyvä, etenkään taide ei ole. Olemme vaikutuksen alaisia, meitä manipuloidaan olemaan vaikuttuneita ja vakuuttuneita, ja kaikki tämä suuruus tekee Suomessa vaikutuksen, vaikkei ole syytä ja pieni on aina väärässä ja huonompi, koska on pieni ja haluaa suureksi. Kuuluisuus ja maine ja mitä niiden pitäisi kertoa osaamisesta? Tällä kertaa ne kertovat sellaisesta paikalleen jämähtämisestä, että jäämme katsomaan, miten kauan tällainen järjestelmä ja ajatusmalli pystyy toimimaan uskottavasti, kuka sitä rahoittaa, mihin sillä pyritään ja miksi siitä näin hanakasti halutaan pitää kiinni jopa yliopistossa, ja ehkä siksi juuri siellä…
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000006804375.html ”Ulkomaisen toimijan tulo uuteen maahan voi saada paljon positiivista huomiota, tai sitten siihen voi kohdistua huomattavia ennakkoluuloja”, kertoo yhtenä tutkimuksen vetäjistä toiminut Aalto-yliopiston apulaisprofessori Tiina Ritvala. Artikkeli, jonka Aalto-yliopiston tutkijaryhmä julkaisi nimellä A processual view of organizational stigmatization in foreign market entry: The failure of Guggenheim Helsinki, julkaistu lehdessä Journal of International Business Studies 2020, lähtee otsikkoa myöten johtotähtenä etsimään pääasiallista syytä, miksi Suomi ja suomalaiset vieroksuivat kuuluisaa brändiä ja heidän mahtavaa kokoelmaansa, leimaamisesta eli stigmatisoinnista eli Guggenheim on tässä uhrin asemassa.
I suppose that it [rejection of the Guggenheim Foundation’s entry in Helsinki] was a reaction to a sense of engulfing internationalism, or a reaction against globalism. That’s how I’m explaining it to myself.
—Richard Armstrong, Director of the Guggenheim Foundation
Myös Richard Armstrong selittää itselleen ja meille muille, että Suomi ja suomalaiset ovat globalisaatiota ja internationalismia vastaan. Katsotaan kuinka sosialistiliitto määrittelee nationalismin ja internationalismin: http://www.sosialistiliitto.org/arkistot/22 ”Nationalismi, kansallisuusaate, on kapitalismin tuote. Se on kapitalistien tärkeimpiä keinoja saada työläiset sidotuksi kapitalistiseen järjestelmään. Siksi sosialistit vastustavat nationalismia. Sen sijaan sosialistit ovat internationalisteja.” Sosialistit sanovat nationalismin olevan kapitalismin tuote eli Suomen Guggenheim-päätös on ollut oikeanlainen, koska toimimme (ainakin teoriassa) kapitalismissa ja sen sääntöjen mukaan, emme sosialismissa ja yritykset joko kaatuvat tai kukoistavat ja siitä on turha syyttää kuluttajia. Sosialismi on kiinnostava ilmiö neoliberalismin/uusliberalismin seassa ”Uusliberalismi on 1940-luvulla syntynyt talouspoliittinen suuntaus,[1][2] jonka mukaan yksityinen omistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa edistävät parhaiten ihmisten hyvinvointia.[1] Uusliberalismi on markkinoiden valtaa ja sääntelemättömyyden ihannetta. Uusliberalismissa politiikka ei saa ohjata yhteiskuntaa.[3]”https://fi.wikipedia.org/wiki/Uusliberalismi ja yhteiskunnan varallisuuden hyväksikäytön kannalta katsottuna eli kuinka suuret toimijat katsovat oikeudekseen hyväksikäyttää/pyytää verovaroja, maa-aluetta, käyttää markkinajohtajuutta ja markkina-etua ja olla sääntelemättömiä, ottamatta kritiikkiä vastaan, markkina-etuja isolla toimijalla kuten Guggenheim on. Taiteessa näitä etuja käytetään siekailematta pienen ryhmän hyödyksi, sanotaan, että tämä on meidän (Suomen) etu ja uhriutua, kun käytössä oleva taktiikka ei kaikille käy. Kertoo kulttuurista, jossa toimijan ehdotuksesta ei saa kieltäytyä ja näihin asiantuntijoihin on luotettava. On kiinnostavaa, kuinka Business School Aalto-yliopisto lähtee tukemaan sosialistisia käytäntöjä eli Suomen valtion ja Helsingin kaupungin olisi pitänyt ilman kritiikkiä tukea taloudellisesti miljoonilla suurta ja tunnettua ulkomaista brändiä ja yritystä, myös antamalla käyttöön paraatipaikka Helsingin keskustassa, ja koska näin ei käynyt, kuten pyydettiin (melkein kuin käskemällä), syntyy uhriutuminen eli pieni toimija ei voi sanoa ei, ilman syyllistämistä, ja Suomen tulisi olla tyytyväinen, että meistä ollaan näin kiinnostuneita ja maksaa silkkaa rahaa tästä kiinnostuksesta ja onnesta, muuten olemme takaperoisia antisemitistejä ja muuta inhottavaa, hyi.
Guggenheim puhui haluavansa olevan beacon eli majakka Suomelle: miksi museo/ulkomainen yritys haluaa olla beacon Suomelle ja millainen majakka/yritys Guggenheim on? Millaista yrittäjyyttä ja hyvinvointikauppaa nykytaide on ja mihin taiteella pyritään nykymaailmassa muuhun kuin vaikuttavuuteen, vallankäyttöön ja massiivisuuteen. Kun toimimme taidebisneksessä yritysmaailmassa, yrittäjinä, yrittäjyyden ehdoilla sekoittaen sosialismia ja uusliberalismia kuvitellen toimivamme kapitalismissa, ilmeisesti taiteen ehdoilla ja tehden että tuottaen yhteiskunnalle tärkeää sisältöä, mutta myös taidemarkkinoiden ehdoilla (jotka ovat?) eli sanelupolitiikkalla ja asiantuntijadiktatuurilla, niin on hyvä pysähtyä miettimään, mistä arvoista ja kenen edusta mitäkin tehdään ja milloinkin puhutaan, vai onko sanelupolitiikka jo mennyttä maailmaa taiteen osalta, kuten Suomen päätös kertoo? On paljon toimijoita, jotka tietävät omasta mielestään, mikä on Suomen ja suomalaisten etu ja he haluavat sanella, mikä on kiinnostavaa ja hyödyllistä. Kuka taiteessa ja politiikassa sanelee mitäkin ja miksi kuluttajan pitäisi uskoa sanelua siitä, mikä on hyvää ja tarpeellista taidetta/politiikkaa ja mikä kaupantekoa ja hyväksikäyttöä? Miksi taide on hyödyksi yrityksille ja miksi juuri Guggenheim herätti paikallisten yritysten kiinnostuksen taiteeseen? Onko taide luopumassa itsenäisyydestään ja tuotteistunut täysin, antautunut markkinoiden ja kuuluisuuskulttuurin vietäväksi niin, ettei taiteilijalla ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä sitä, mikä myy, saa katsojia ja toivoa huomiota, koska taide elää huomiosta? Vai kuoleeko se siihen, kuten moni taidemessu kovasti yrittää. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002833401.html. http://leostranius.fi/2015/06/guggenheim-helsinki-kylla-vai-ei/ Kiinnostavasti Euroopan vanhimmat kaupungit vetävät yhä enemmän matkailijoita, joten voimmeko vetää johtopäätöksiä, mikä ihmisiä vetää puoleensa?
Miksi meidän pitäisi ottaa yrityksen puhe todesta ja olla onnellisia tästä huomiosta? Millaisessa yritysten kuplassa elämme, kun huomio, jonka Suomi osakseen saa, tulee yrityksiltä ja heidän arvonsa ovat ne, joihin meidän on pyrittävä, ne uskottava ja että yrityksistä on ainoastaan hyötyä meille? Kiinnostavin kysymys on, miten tällaiset toimijat ottavat kritiikin vastaan, muuttavat toimintatapojaan, miten he huomaavat omat virheensä vai tekevätkö he virheitä lainkaan, painetaanko ne villaisella ja miksi? Se, millaista valtaa Guggenheim yrityksenä käyttää taidejärjestelmässä, milllaista etua se luo tietyille tahoille, pienille piireille, ja kenelle näin isoista toimijoista on haittaa, olisi pitänyt ottaa tarkempaan selvittelyyn, koska markkinaetu ja markkinan hyväksikäyttö ovat asioita, joista ei taiteessa puhuta, niitä pidetään itsestäänselvyyksinä ja oikeuksina eli hyväksikäyttö on sallittua, kun on tarpeeksi suuri ja saanut jalansijan taidejärjestelmässä eli maineen laadun tuottajana ja taidevaikuttajana.
Pelkästään se, että Guggenheimin johtaja ei vastaa häntä häiritseviin kysymyksiin ja kävelee tv-haastattelusta pois, kertoo paljon sanelupolitiikasta ja ajattelusta, ettei meillä pitäisi olla sananvaltaa tai sijaa kyselyille, vaan rahavirta valtiolta ja kaupungilta pitäisi olla läpihuutojuttu ja kaupallinen museo on ainoastaan hyvä asia kaikille. Taide on kinkkinen systeemi ja ajatusmalli, kun tarkastellaan, miten valtaa käytetään, kuka valtaa käyttää, mitä raha tarkoittaa ja tekee taiteessa, mistä raha tulee eritoten, millainen kenttä poliittisesti taide on, mikä näkyy, näytetään tai ei näy, kuka tekee rahaa taiteessa ja miksi. Raha näyttelee pääosaa aina. Taide, kuten Guggenheim todistaa, toimii kuten eläisimme sosialismissa, mutta erittäin ankarassa neoliberalistisessa kilpailussa, jossa arvon luovat koulut, raha, suhteet, media ja museot sekä käytännöt, jotka eivät muutu systeemissä, jota ei säädellä, koska se on asiantuntijavalta, joka tietää, miten asiat tehdään ja taide tekee hyvää, tietäen mikä on hyvää taidetta (siinä on leima). Guggenheim päätyi siis poliittiseksi peliksi, koska heidän toimintansa on franchise-tyyppinen kansainvälisesti eli kaupunki/maa sitoutuu maksamaan Guggenheimille heidän kokoelmastaan ja kaupunki saa rakennuttaa velkarahalla museon ja käyttää nimeä matkailijoiden houkuttelemiseksi Helsinkiin, mikä on Guggenheimin suurin tavoite, massat, näkyvyys, näyttävyys ja koko. Omituinen sekoitus sosialismia, jotakin vanhaa ja muuttumatonta, kuviteltua ja haluttua massiivista kasvua, jota pidetään edistyksenä ja uusiutuvana/uutena yhä uudestaan ja riistokapitalismia, jossa museo sanelee ehdot, koska he ovat omasta mielestään niin suuri osaava toimija, pomminvarma menestys (mitä se ei ole ollut monessa muussa kaupungissakaan), ettei kenenkään pitäisi napista saati kritisoida tätä toimintaa ja mallia ja suomalaiset tutkijat edelleen puhuvat leimaamisesta jo otsikossa?
Kun yritys ’leimataan’, se tarkoittaa, että kritiikillä ei ole pohjaa, puhutaan mustamaalaamisesta ja toiminnan estämisestä. Kieltäytyminen on siis väärä että huono päätös. Leimaaminen eli kritiikki on ainoastaan paha asia yritystoiminnan kannalta ja vahingoittaa ennen kaikkea Suomen ja Helsingin mainetta, koska olemme toimineet väärin tätä hienoa yritystä kohtaan ja meidän olisi pitänyt kohdella heitä kuin kuninkaallisia, koska he ihailivat meitä. Suomi on hieno maa, haluamme tulla tekemään maastanne suuren turistikohteen taiteen avulla, josta pääsemme toiseen kritiikinaiheeseen eli massaturismiin, joka taiteensysteemissä on ainoastaan hyvä asia, eikä ongelma kenellekään joka matkustaa biennaalista toiseen.
Mitä taiteilija ajattelee turismista ja että taide valjastetaan globaalisti massaturismille? Moni Euroopan kaupunki on jo kuin ulkoilmamuseo ja turistit aiheuttavat enemmän haittaa kuin hyötyä, etenkin luonnolle turismi on selvä haitta ja vanhoille kaupungeille rasite, jonka näkee Venetsiassa, kun risteilyalus lipuu kaupunkiin. ”Tänä kesänä Helsinkiin saapuu noin 300 kansainvälistä risteilijää tuoden mukanaan noin 360 000 matkailijaa. Vain osa risteilijöistä jättää likavetensä satamaan, kun taas Itämerellä liikkuvista matkustajalaivoista niin tekevät kaikki.” https://wwf.fi/wwf-lehti/pandan-polku-2-2011/laivojen-jatevedet-mereen-vai-viemariin/ Turismin aiheuttama jäteongelma on Välimerellä iso. https://wwf.fi/tiedotteet/2018/06/wwfn-raportti-valimeri-muuttumassa-vaaralliseksi-muovimereksi-suurena-syyna-turismi-ja-heikko-jatteidenkasittely/ ”Muoviroskat ja mikromuovi uhkaavat muuttaa Välimeren valtavaksi muovimereksi, selviää WWF:n tänään julkaistusta raportista. Muovi uhkaa meriluonnon ja merenelävien lisäksi myös ihmisten terveyttä. Suurimmat syyt Välimeren muoviongelmiin ovat massaturismi, heikko jätteidenkäsittely ja liiallinen muovinkäyttö.” Näitä ongelmia ei tullut esiin puhuttaessa Guggenheimista mediassa, ne ovat aiheita taiteilijoille, eivät systeemille, koska se joutuisi ison olemassaolo-ja muutospyörityksen keskelle ja kyseenalaistamaan toimintamallinsa totaalisesti. Taidesysteemi hyödyntää taiteen ja taitelijoiden arvon luomalla rahallisen arvon, houkuttelee katsojia ja pyörittää asiantuntijavetoista systeemiä, jota ei saa siis kyseenalaistaa, koska taide on meitä varten ja hyvän puolella pahaa vastaan. Se on olemassaolevan järjestelmän tärkein tehtävä, pyörittää vuodesta toiseen taiteilijoita kommentoimassa polttavia aiheita ja ihmiset maksamassa tästä huvista, tähtikultti, joka vetoaa taiteenrakastajiin ylevöittäen asiantuntijat ja katsojansa.
WOW-arkkitehtuuri on Guggenheim-brändin tavaramerkki, joka myös epäonnistui tuottamaan minkäänlaista WOW:ta. Arkkitehtuurikilpailun voittaja mukaili suomalaista makua. Se oli pliisu, arkinen, tylsä, virastomainen, mitäänsanomaton, tarkoitettu istumaan suomalaiseen nykykaupunkimaisemaan eli missä se WOW oli ja mitä uutta ajattelua/arkkitehtoonista lisää tämä rakennus olisi tuonut Helsingin ja Suomen museokenttään? Guggenheim puhui kehityksestä (progress), jota he edustavat, museo aktivoi käyttäjänsä ja puhuttiin pedagogiasta. Millaista oppia tämä projekti on antanut museokentälle, Aalto-yliopistolle, taidekentälle, taidekaupalle ja ajatukselle, miksi nykytaidetta/modernia taidetta tehdään ja tullaan katsomaan? Millaisesta ajattelusta kertoo, että valtio on yritykselle lypsylehmä?
Kannattaa muistaa, kun palkkaa kalliin konsulttitoimiston kirjoittamaan opuksen massaturismin puolesta museolle ja kaupungille englanniksi, kuka sen lukee, kenelle se on tarkoitettu ja mikä on käyttäjän osa, vaikka sen, joka ei puhu englantia ja asuu Suomessa ja ennenkaikkea, kuka tämän pelleilyn maksaa.
Persettä pohdiskellessani, mietin nykyistä suhdettamme kehoihin ja etenkin naisen kehoon. Taiteessa alaston keho on perusyksikkö, mutta harvoin sielläkään hyvin erilaisia kehoja tulee vastaan, ehkä nykyään enemmän kuitenkin, kun puhutaan kehopositiivisuudesta, kehojen kauneudesta ja kehon tutkiminen on edelleen kiinnostavaa, voimme muokata itseämme loputtomasti, mutta voimmeko muokata mitä pidämme kauniina ja taiteena, tutkimmeko todella itseämme ja kehitymme vai vain imitoimme ja esiinnymme? Itsensä hyväksyminen on silti, kaikesta positiivisuudesta huolimatta, tänä päivänä todella haasteellista, juuri ehkä itsensäpaljastajien ja menestymisenpakon johdosta, nimenomaan netissä tapahtuvana jonakin jatkuvana itsensä ja toisten tarkkailuna.
Itsensäpaljastaminen on halun osoitus, bisnes ja keho on joku ihminen, kenties taideteos, joka on muokattu ruokavaliolla, treenillä ja leikkauksilla tai ihan sellainen kuin sattuu olemaan, sen kuvaamista ja dokumentointia. Se, miksi haluamme olla kuvassa paljaina, miksi kuvaamme itseämme ja paljastamme mahdollisimman paljon, on minulle vielä hiukan arvoituksellinen asia, mutta exhibitionismi ja huomiohakuisuus lienevät päällimmäisinä ja halu näyttää stereotyyppisen kauniilta on pakkomielteistä. On vaikea tulla huomatuksi lahjakkuudellaan, etenkin kun on nainen ja jokaisen on pakko pärjätä, kuuluisuus ja tunnettuus on ilmeisesti korkein halu, tulla nähdyksi. Pidätkö minusta vai pitäisikö minun olla toisenlainen, on outo ajatus juuri kehon kautta. Paljaat rinnat huomataan, sen ovat feministitkin todenneet. Median huomion saa välittömästi. Onko se sitten naisten vika tai vika ylipäänsä? Olemme kehomme, osiemme summa ja meidät arvioidaan ulkonäkömme kautta, aina ja aina on joku vialla. Rintojen suurennusleikkausten määrästä päätellen voisi kuvitella, että emme olisi kovin kummissamme rinnoista ja nänneistä. Olen ihmeissäni, miksi pullistumat, väljä kaula-aukko ja rintojen välin esittely ei väräytä kenenkään hälytyskelloja, mutta nänni tekee sen? Onko nänni traumatisoiva? Se on se kohta, joka laitetaan lapsen suuhun ja jota voi muutenkin nuoleskella. Nänni on kuin sormenpää, joka osoittaa puseronkin läpi. Katse kiinnittyy siihen melko välittömästi, että ne voi teipillä peittää ja jopa täytyy.
Alastomuus herättää närää ja kummallista kaksoisstandardia, jossa silkka pehmoporno on ihan ok, jos se tapahtuu salilla. Taiteena alastomuus on edelleen outoa selkeästi. Maalauksena menettelee, valokuvana hmm, performanssina menee jo yli. Katsomme alastomia kehoja TV:ssä, se ei häiritse ketään, eivät seksikohtaukset, se on viihdettä, kun meillä ei ole henkilökohtaista kontaktia esiintyvään ihmiseen, se on vaan joku. Riippuuko taas kuka tekee ja kuka katsoja on? En tiedä. Naisen alastomuus on huoraamista, häpeällistä, mies voi lähettää kuvan kullistaan ja se on viihdettä, sille miehelle. Milloin keho ja mitä kehollaan tekee, traumatisoi? Mitä et halua nähdä?
Kun asettuu katsottavaksi alastomana, ottaa ison riskin. Taiteilijana voin sen ottaa, koska reaktio on kiinnostava, siis joko pelottava tai että pornoesityskö tämä. Teenkö taidetta vai olenko aktivisti, imitoinko jotakin? Itseäni kiinnostaa omituisuus, hyökkäävyys, banaalius, vanhanaikaiset tavat katsoa alastonta ja nykyaikainen kehokuvien tulva, pakkomielteisyys kehoa kohtaan, mihin huomio kiinnittyy: nänneihin, läskeihin, muotoihin, ikään ja mitä vielä, onko alaston keho aina seksuaalinen ja miten pakkomielteinen suhde meillä on seksiin? Kun keho on työkalu, on ajatus seksistä myös työkalun asteella, ei henkilökohtainen eikä häpeällinen. Keho on selkeästi kriisissä, sen näkee TV-ohjelmien laadusta, joka on myös kriisissä. Parantavatko paljaat tissit maailman?
Mietin mitä taiteilijamyytti tarkoittaa. Onko se vapauttava vai kahlitseva? Ainakin sitä voi kommentoida, koska on kyse yhteiskunnan arvoista, esittämisen tavoista, määrittelyistä, kulttuurista kokonaisvaltaisesti, sivistyksestä ja estetiikastamme. Minulle se on länsimainen sankaritaiteilijakäsitys jossa pelataan näyttävyydellä, maineella, historiankirjoituksella, tärkeydellä, painotuksilla, piilotuksella, teatterilla ja tarinoilla ja toisaalta hyvin avoimella itsepaljastuksella, itsetarkoituksellisella jossa tähdätään korostamiseen. Mystiikalla ja myytillä on kiehtovuuden elementti, joka helposti jää insinöörikeskeisessä hyötyajattelussamme vähemmälle arvostukselle höpöhöpönä. Insinööreillä on omat myyttinsä ja tarpeensa. Taide tulee taiteen myytissä jostakin tuntemattomasta, kuvitellusta missä ei ole sanoja, josta ei ole sanoja, jokin selittämätön on tehty näkyväksi, ihasteltavaksi ja haluttavaksi, etenkin kuvataiteessa, joten taiteilija on välikappale jolla on lahja. Taiteilijan ei tarvitse selittää tekemisiään tai hänelle on siunaantunut lupa tehdä ja kokeilla joka elämänalueella. ”Kun te taiteilijat olette sellaisia.” On joku tieto millaisia taiteilijat ovat, koska on kerrottu. Kärsivä taiteilija-käsitys on jotakin säälittävää ja dekadenssi vaarallista, taiteilijuus tunteellista, estotonta ja epätodellista, sadunomaista ja kammottavaa, mutta kiehtovan kaunista. Tosin taiteilijan on osattava hommansa, on oltava hyvä. Mistä kärsimys johtuu ja miksi taiteilija kärsii. Taidekäsitys johon kuuluvat vahvat kliseet taiteilijuudesta on pidetty. Mieltymykset joita pidetään tietoisesti yllä ovat nostalgisia, ne palvelevat ikuistamisprosessia ja liiketoimintaa, tarinoiden nälkää. Mitä taide on ja kuinka tärkeä kysymys se on ratkaista? On varmaan vielä ajatus ja valinta, että katsoja ei ymmärrä, koska hän sanoo niin, hän ajattelee ettei joku taiteena tehty ole taidetta, koska nähty ja koettu ei selity opituilla katsomisen ja ajattelun tavoilla joita taiteesta on tai taide on taidetta koska niin sanotaan, mutta ei katsojalle, koska hän voi päättää. Mitä se tarkoittaa taiteilijan kannalta? Onko se kritiikki vai moite, huomionarvoinen asia? Mitä voi ymmärtää tuntemattomasta ensi silmäyksellä ja miten paljon täytyy ymmärtää? Kaikki välittömästi? Taiteilijamyytissä on ikuisuuspainotus ja idolisointiajatus, että taide on muuttumatonta ja taiteilijat ovat tämän myytin armoilla. Muuttumattomuus on keskinkertaisuuden ehto eli taiteen oletetaan pysyvän samanlaisena ja se tarjoillaan samanlaisena, samoista lähtökohdista, tarkoituksista, motiiveista, välineillä ja esittämisen tavoilla syntyneenä, jotakin hyvää taiteena, jonka voi hyväksyä, koska sen ymmärtää. Ymmärtää mitä? Onko taide esine joka laitetaan johonkin tuttuun paikkaan tutulla tavalla symmetrisesti vai voiko taide olla orgaaninen osa rakennusta ja rakennuksessa olemista? Onko taide monumentti rakennuksen edessä vai onko sillä joku muu funktio? Myytti on nimenomaan paikallaan pysyvä ja varjeltava esine, joka kertoo ja kuvaa mitä taiteessa kuvataan, joka on myös oletus.
Mitä taiteilija käy läpi elämässään on oletus, että se vaikuttaa taiteeseen jota hän tekee, että henkilökohtainen muotoutuu taiteeksi, on osa tarinallisuutta, jota voi miettiä, miten se istuu nykypäivään. Millaisista perspektiiveistä taiteilijuus kasvaa, kun oletus, joka on ollut sama, muuttuu tai esikuvat ovat niin iskostuneet mieliin, että taiteilijuus kasvaa niistä väistämättä jotenkin. Ei ehkä samanlaisena, mutta vaikuttuneena vastustaen tai hyväksyen. Mitä taiteilijasta tulee tietää, mitä taiteilijan persoonasta on avattava ja miksi. Onko taiteilija esillä vai teos, vai molemmat? Mitä myytti tarkoittaa naiselle, joka on taiteilija ja kokee, että taiteilijuus on hänen ensisijainen tarkoituksensa, identiteettinsä, tehtävänsä, työnsä, rakkautensa ja olemassaolon välttämättömyys, huolimatta siitä, mitä yhteiskunta ja ihmiset olettavat hänen olevan ja tekevän. Oletukset ovat aikamoinen painolasti ja myytin kautta oletetaan, kuten sukupuolen ja iän kautta oletetaan, mitä on tehtävä. Oletukset ohjaavat paljon kuinka taiteilija esitetään, koska taiteilija on nähtävä ja tavattava. Hän poseeraa kameralle. Mitä taiteilijan tulee tehdä taiteena jota halutaan ohjailla, kun kerrotaan mikä on taidetta ja mikä ei. Millaisiin tuntoihin taiteen tulee vastata, millaiseen estetiikkaan? Valmiina olevat kehykset taiteelle ohjaavat mikä ajatellaan taiteena. ”Tämä on nyt sitä taidetta”. Astutaan varovaisesti paikkaan jossa ei ole ennen käyty, kuten oopperaan tai taidegalleriaan, omituisuuden, tuntemattoman ja tutun välimaastossa tehdään valintoja. Miten täällä ollaan?
Taiteilijuus voi tarkoittaa että taiteilija on omituinen (ensisijaisesti) friikki, ulkopuolinen, vaikeaselkoinen ja hauras, jonka työ on käsittämätöntä ja kenties turhaa, ehkä hänestä ei tule mitään. Yksi oleellinen osa on voimakas seksuaalisuus, joka yhdistetään taiteeseen, tekemiseen, jota kautta on olemassa oletus, että kaikille taiteilijoille on ok tulla lähestytyksi ja nähdyksi seksin kautta, että taide ammattina on seksuaalinen ja siltä osin taiteilija on estoton, villi ja kokeilunhaluinen. Suoria johtopäätöksiä tehdään kaiken aikaa ja ne ovat haitallisia, ihan missä tahansa. Käsittämättömyyden ajatukseen taiteilijamyytti solahtaa varsin helposti, kuten myös pelkoihin tuntematonta vaikeutta, myyttiä ja kokoa kohtaan, ajatusta siitä, mitä taiteilija tekee ja on, ajatus siitä, mitä on kohdata tuo kummallinen taruolento, kun elämme varsin arkisessa nykymaailmassa. Alastomuus on aina liikaa, sairasta ja hyvän tavan vastaista. Seksi taiteessa on pornoa ja kertoo taiteilijasta jotakin. Kuinka opimme katsomaan taidetta ja taiteilijaa niin, että niissä molemmissa on tasoja ilman oletuksia? Jotakin narratiivia on muutettava.
Taidemuseoiden olisi oltava perheystävällisiä, kuvauksellisia majakoita ja taiteen toistaa sitä mitä siltä odotetaan, viihdyttää ja antaa elämyksiä, kasvattaa ja opettaa, kerätä kokoon maksavia asiakkaita? Syyttävä sormi osoittaa taiteilijaa, että hän on sairas. Millainen sairaus piilee kulttuurissa joka lokeroi kovin vahvasti ja instituutio-uskovaisuudessa, jossa taiteilija tuottaa sisällön, mutta on näin alisteisessa asemassa? Sairauden ja sairaalloisuuden myytti on vahva taiteilijuudessa, jossa omituisuus, eksentrisyys helposti mielletään hulluudeksi, joka bisneksessä ei välttämättä enää myy, koska hulluus on pelottavaa, mutta toisaalta taas myy kuin häkä, koska mielikuvat ovat tärkeitä. Tämäkin asia on hyvin sukupuolittunut. Hulluus, naintihalukkuus ja päihteiden väärinkäyttö on naiselle enemmän väärin kuin miehelle, ellei ole Tracey Emin eli jo valmiiksi kuuluisa ja hän on silti skandaali. Taiteilijamyytti on kertomus ja elämäkerta, skandaalimainen sairaalloisesta, alkoholisoituneesta kevytkenkäisestä huithapelista, joka ei välitä annetuista suosituksista eikä rajoista. Tämä on hyväksyttyä, kun siihen on tietty etäisyys ja on saavutettu kuuluisuus. Hyödytön tekeminen on oleellista taiteessa, mutta se on myös taiteen leimaamista ulkopuolelta, kun taide nähdään vaikeana lähestyä. Se on hyödytöntä, koska tulokset ovat mitä sattuu ja pahinta on, jos sillä ei tee rahaa vai onko sittenkin, kun ei tule noteeratuksi. Ne eivät kuitenkaan ole synonyymejä. Hyödyttömyyden ruumiillistuma on rahaton ihminen, joka maalailee ja kuvittelee olevansa mitä milloinki.
Nainen taiteilijana kohtaa taiteilijamyytin, joka on rakennettu elostelulle, itsekeskeisyydelle, tiukoille roolimalleille, turhamaisuudelle, naisvihalle ja avoimelle seksismille ja sille mahdolliselle tulevalle sankaruudelle. Käyttää sanaa naistaiteilija on omituista. Se palvelee taiteilijuuden rajaamista, erilaisuuden painottamista sukupuolen mukaan, valintaa joka on poikkeava ja jonkun vanhoillisen jaon elossa pitämistä, jolle ei enää ole käyttöä. Erottelu on ongelmallista myös, kun puhutaan vaikka vammaistaiteesta ja etnisestä taiteesta, kun halutaan erotella kuka tekee ja minne tekee, kenelle tekee, ihmisyys, taiteiden seinät ja esittämisen paikat ja painottaa, mistä pisteestä lähteä katsomaan tekijää. Määritelläänkö näin taiteen taso ja kritiikin antamisen raja? Korkea vai matala, tärkeä ja tärkeämpi, miksi kertoa miten katsoa? Miten tärkeä tekijän tausta on taiteen kannalta? Kun taide on miehinen ja valkoinen tausta kertoo paljon, jos niin halutaan, mitä se kertoo taiteestamme? Mitä tietoa tekijä antaa, mitä haluamme tietää ja miksi? Haluamme samaistumispintaa ja taiteella on yhteiskunnallinen, poliittinen merkitys, siksi on skandaalimaista että edelleen seksismi ja raja-aidat ovat taiteessa. Millaista kertomusta taiteilijasta haluamme ja onko taiteilija aktiivinen tämän kertomuksen kertojana vai solahtanut jo olemassa olevaan tapaan, jonka ajatellaan kuuluvan taiteen tapoihin, kuten esimerkiksi poseeraaminen teoksen edessä, jonka ajatellaan olevan oleellista taiteilijan näkemisen ja taiteilijan asettelun kannalta, taiteilija asetellaan, jotta hän tulee nähdyksi. Pohdinnan arvoista on, miten tekijän sukupuoli, vamma, väri, seksuaalinen suuntautuminen, kansallisuus, asuinpaikka, ulkonäkö ja koulutus jne. vaikuttavat taiteeseen ja taiteen arvoon taiteena, taiteilijan arvoon taiteilijana.
Taiteilijamyytissä on kyse brändäyksestä ja tunnistamisesta. Tunnistetaan ja tunnustetaan taiteellinen lahjakkuus ja hyväksytään hänet olemassa olevaan raamiin tunnustamalla ja tunnistamalla taide taiteeksi, taiteilija taiteilijaksi. Minulle tämä on esimerkiksi ollut hämmentävä kokemus, koska tulen taustasta, jossa taiteilijoita tulee toisenlaisista perheistä, joita sanotaan paremmiksi, ei sieltä mistä minä tulen. Kenties olenkin kiinnostava juuri sellaisena, duunaritausta hylkii taiteilijaa, kuten myös porvarillinen taide. Tilanne on hämmentävä ja jatkuva hylkimisreaktio johon tartun, koska raja-aita on siinä muurattuna. Tämä on yksi myytti, joka on olemassa, mistä taiteilija tulee ja voi tulla, kuka voi olla taiteilija, syntyykö taiteilija vai tehdäänkö hänet. Toinen myytti on, mitä taiteilija tekee että on taiteilija, millaiset kriteerit hänen on täytettävä ja kuka kriteerit asettaa. Millainen on luova ihminen, joka tekee ikuisia teoksia kuten luoja. Taiteilija on erikoiskyvykäs poikkeusihminen, kuten myytti sana antaa olettaa ja taiteilijoista oletetaan monasti jotakin ylevää tai päinvastaista. Ihminen josta tehdään ja joka tekee itsestään elävän sankarillisen tai anti-sankarillisen kuvan, joka muuttaa historian tai unohtuu. Mitä ajattelemme taiteilijan olevan, voimakas ja ihailtava, näkemyksellinen ja nimenomaan erikoislaatuinen ajattelija ja tekijä, itsellinen muutosvoima. Myytissä on aika ja koko, jotka molemmat ovat pitkiä ja suuria. Hän on hyvä, koska istuu historialliseen kertomukseen ja oletukseen mikä on taiteilija ja hänen tehtäväänsä, hän poikkeaa normaalista, hän on päättänyt olla taiteilija ja häntä seurataan, miten hän on tehnyt asioita. Mikä tekee hänestä taiteilijan? Joten myytti on taru todellisesta ihmisestä, joka tekee hyvin.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.