Ohjaus: Sergei Bondartšuk

”Keisari on palannut.”

”Teidän majesteettinne, hirviö on paennut Elban saarelta.” kuningas Louis XVIII saa viestin.

Napoleon hallitsi Elban saarta, jonne hänet karkotettiin Leipzigin taistelun 1813–1814 jälkeen. Sota oli kammottava tappio Ranskalle. Ranskan oli voitettava liittoutuneet Preussi, Ruotsi, Venäjä, Britannia, Sisilia, Sardinia, Itävalta, Portugali ja Espanja. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuudennen_liittokunnan_sota Preussi julisti sodan, joten vaihtoehtoja oli aika vähän. Vaihtoehdottomuus leimaa ihmisten elämää.

Elokuva alkaa viestintuojien kiillotettujen saappaiden marssilla kohti Napoleonia. Napoleon katselee ikkunasta. Sota on hävitty. Itävaltalaiset ovat Versaillesissa. Kasakat ja preussit ovat Pariisissa. Tällaisen tappion jälkeen siirtyminen Elban hallitsijaksi on kunniakas vaihtoehto, jota tarjotaan. Kuolleita oli kymmeniä tuhansia. Napoleon haluaa silti taistella, ei antautua, vaikka Pariisi on piiritetty eikä sotilaita enää ole. Wellington (Christopher Plummer) voittaa aina, hän on piikkinä Napoleonin lihassa. ”Miksi aina Wellington?” kysyy Napoleon. ”Pelkäättekö häntä, koska hän voitti Espanjassa?” hän kysyy sotapäälliköiltään. ”Ranska ei seuraa teitä”, sanoo Ney, rohkeimpien rohkein, Ranskan marsalkka.

”Ranska seuraa minua tähtiin, jos annan heille voiton!” huutaa Napoleon. Napoleon lisää karjuen: ”Minä en antaudu!” Kuiskaava ääni Napoleonin päässä sanoo: ei ole mitään tehtävissä. Allekirjoita. Elokuvan ansioita on äänenkäyttö. Etenkin johtoasemissa olevien herrojen mielenliikkeiden kuvauksena aivan fantastinen.

Kuinka muutama ihminen on liikutellut ihmismassoja sotiin kuin leikkikaluja ja vastustusta ei ole. Seuraaminen on orjallista ja ihailevaa. Kuinka sotilaat itkevät, kun Napoleon huutaa jäähyväispuheensa kaikuvalla sisäpihalla valtavassa tunnekuohussa. Kuinka Wellington halveksii alempiaan on brutaalia, että jopa vaimo on kauhistunut. Lähettää ihmiset sotaan inhoten? Onko se isänmaallista? Napoleon ei ole niin täynnä itseään että halveksisi sotilaitaan samoin, vaikka onkin keisari ja omaa valtavan egon. Tiettyyn pisteeseen asti vallankumouksen aatteiden vaikutus kenties, joka Napoleonissa toimii, tekee vaikutuksen kansaan ja täytyy ajatella tätä keisaria eri tavoin kuin aiempia hallitsijoita. Vallankumous ei voinut olla täysin turha?

Vuoden 1970 Waterloo on loistava luonnekuvaus. Kuinka päästä sellaisen ihmisen pään sisään, jolle sotiminen on henkilökohtaista, jonka on välttämätöntä olla keisari, jota rakastetaan ja johon luotetaan häviöstä huolimatta. Mitä vaihtoehtoja kansalla on? Aika vähän. Aina tulee uusi despootti. Taistelu vallasta on myös veristä.

Steiger tekee loistavan suorituksen pienenä suurena miehenä. Karjuen hän puhuu sotilaille kun ei ole megafonia. Napoleonille sotilaat ovat hänen lapsiaan, joita hän rakastaa ja jotka hän lähettää kuolemaan. Sodat julistetaan hänelle henkilökohtaisesti, ei Ranskalle. Hän ottaa ne vastaan kuin olisi itse ne kymmenet- ja sadattuhannet miehet, jotka taistelevat. Napoleon pitää puheen jäljellä oleville sotilaille: ”Olen tullut sanomaan teille hyvästit. Ranska on hävinnyt. Rakastan teitä kaikkia!”

Koska elokuva on YouTubessa, väliin tulee Zalandon mainos, jossa Emily in Paris valitsee vaatteita ja sähköhamnasharja tietää, milloin hampaasi ovat puhtaat.

Saapuva viestii 1815 on tarkoitettu kuningas Ludvig XVIII:lle, jota näyttelee Orson Welles. Napoleon (Rod Steiger) on paennut Elbalta armeijoineen. Ludvig XVIII ei usko Napoleonin mahdollisuuksiin voittaa kruunua takaisin itselleen, kun otetaan huomioon massiiviset sotatappiot vuosina 1812 Venäjällä ja 1813-14 sekä se, että Napoleonilla on vain tuhannen sotilaan armeija Elballa. Silti Napoleon seisoo ilman asetta kuninkaan armeijan edessä, joka on valmis käskystä ampumaan. Armeija kääntyy Napoleonin puolelle.

Kuningas Ludvig XVIII kutsuu Napoleonia ihmissudeksi ja toteaa, ettei tuhannen miehen armeija vielä muodosta uhkaa Ranskalle eikä kuninkaalle. Kuinka väärässä hän onkaan. Se, jonka puolella armeija on, saa vallan.

Ranskalla on kompleksinen suhde ympärillään oleviin maihin sekä omaan kokoonsa, valtaansa ja voimiinsa. Aivan kuten Napoleonilla, joten Napoleon on täydellinen ranskalainen, vaikka onkin Korsikalta. ”Bourbonit kompostiin! Petturit hirteen!” huutavat kansalaiset, kun Bonaparte saapuu Pariisiin.

”Minä olen Ranska ja Ranska olen minä!” karjuu Bonaparte parvekkeelta hurmiossa omasta voimastaan ja saavutuksestaan palata valtaan.

Orson Welles on mainio valinta valtavaksi, tursuilevaksi kuninkaaksi, jonka on vaikea kävellä ja joka on epätietoinen kohtalostaan noustessaan vaunuihin lähtiessään linnastaan. Tilanteet muuttuvat nopeasti vallankumouksen jälkeisessä Ranskassa. Lihava kuningas on symbolisesti kuollut pilkankohde ja menettänyt arvovaltansa.

Kuninkaan ja keisarin tittelin ero paperilla ei näytä kovinkaan suurelta, mutta Napoleon on uudistushenkinen ja saa paljon aikaan. ”En anastanut kruunua. Löysin sen katuojasta ja nostin sen miekallani. Kansa pani sen päähäni”, runoilee Napoleon. Onko Napoleon rakastettava, vaikka kaappasi vallan? Armeijan mielestä on, samoin kansalaisten.

Suurin efekti, jota elokuvassa käytetään, on ilmakuva taistelukentästä, ylhäältä näkee hyvin järjestäytyneet sotilaat. Sotakuvauksena se on kuin Napoleonin pään sisällä tapahtuva kymmenien tuhansien miesten kuolema mudaksi muuttuvalla aukealla. Tinasotilaita ja heidän johtajiaan, jotka ovat pukeutuneet hienosti ja juovat snapsit ennen taistelun alkua hevostensa selässä. Napoleon on hyvin ihailtu johtaja, ja uudelleen keisariksi nouseminen on hänen tavoitteensa. Sotilaat ovat asemissa muodostelmissa valmiina tuhoamaan vastustajan ja maiseman ja ne todella kokevat tuhon ja muodonmuutoksen. Raatoja, polkuja ja mutaa.

Bonaparte on koko Euroopassa vaikuttava henkilö. Vaikuttavuus toimi sodan kautta, 1799 tehdyn vallankaappauksen ja keisariksi julistautumisen kautta 1804. ”Napoleonin vahvistama lakikokoelma Code civil, joka tunnetaan myös nimellä Code Napoléon, on edelleen tärkeä osa monien maiden lainsäädäntöä, jopa Japanissa saakka. Hän organisoi uudelleen Ranskan koulujärjestelmän, kehitti useita tieteenaloja, rakennutti lennätinjärjestelmän, edisti isorokkorokotuksia, rakennutti kaupunkeja ja sairaaloita sekä perusti Ranskan keskuspankin. Egyptin sotaretki puolestaan vaikutti merkittävästi modernin egyptologian syntyyn. Rosettan kivi löydettiin retken yhteydessä, ja Suezin kanavan suunnitelmatkin liittyvät tähän aikakauteen.” https://fi.wikipedia.org/wiki/Napoleon_I

Uskollisuus Bonapartea kohtaan on varsin uskomatonta ja ihmetystä herättävää vielä vuonna 1815. Ranskan armeijan historia on itsessään hyvin kiinnostava. Kuinka hävityt sodat, kuten sotaretki Venäjälle vuonna 1812, jossa matkaan lähti 680 000 sotilasta ja 93 000 palasi, eivät ilmeisesti olleet katastrofi yrityksen johtajalle eivätkä maallekaan. Katastrofi kohtasi ainoastaan rivisotilasta, joka kuoli ensin viluun, tauteihin ja nälkään ja sitten kohdatessaan venäläiset.

Vuonna 1813-14 koettiin tappio Leipzigin taistelussa, joka oli verisin ennen ensimmäistä maailmansotaa käyty taistelu Euroopassa. ”Tein elämässäni yhden virheen. Meidän olisi pitänyt polttaa Berliini”, sanoo Bonaparte Waterloon taistelukentällä, kun Preussin armeija lähtee hyökkäykseen. On kova paikka antautua briteille ja preussilaisille. Egoistille häviö on nöyryyttävä. ”Tässä englantilaisessa on kaksi ominaisuutta, joita ihailen: varovaisuus ja rohkeus”, ajattelee Bonaparte Wellingtonista. ”Eikö Wellingtonilla ole tarjota minulle muuta kuin näitä Amatsoneja?”

”Te juopuneet lurjukset! Senkin huoranpenikat! Senkin varkaat!” huutaa brittiupseeri sotilailleen. On kiinnostavaa, millaista joukkoa Wellington johtaa ja millainen sotilaslauma kulkee kohti kuolemaa perääntymättä. Wellington kuvailee sotilaitaan rupusakiksi ja kerjäläisiksi ”Gin is the spirit of their patriotism” sanoo Wellington. Hän odottaa, että miehet kuolevat hänen puolestaan, ihmettelee vaimo. Velvollisuudesta? Kyllä. Arvo on siinä, kuinka monta kymmentätuhatta miestä kuolee puolestasi. Tanssiaiset yhdistävät miehet ja naiset puhumaan sodasta, sotimisen taidosta ranskalaisia vastaan: ranskalaisten kanssa tanssitaan sitten pellolla. Tanssisali on eteeristen kaunokaisten hetki leijua valssin tahtiin upseereiden kanssa. Taistelu ei ole paikka naisille sanotaan, mutta he ovat kiinnostuneita, millaista sodassa on. Kuva siirtyy tanssisalista tantereelle, joka on ruma näky. Waterloon kenttä on mutainen rankasta sateesta. Wellington tulee olemaan rauhanneuvottelujen pöytä, uhkuu Napoleon voitonvarmana.

Rumpuja pärisyttävät nuoret pojat kuolevat siinä missä miehetkin. Possun varastamisesta seuraa kuolemantuomio, mutta tällä kertaa varas ylennetään korpraaliksi kuin vitsinä. Sotajoukot osaavat koreografian ja muodostelmat. Se on tosiaan kuin tanssia.

Sodan loppuessa Wellington ratsastaa savuavan taistelukentän läpi. Ruumiiden keskelle syntyy polku, kun kuolleita kannetaan riveihin. ”Seuraavaksi surullisinta kuin hävitty taistelu on voitettu taistelu.” “Hyviä papuja, Wellington.” “Jos on jotakin tässä maailmassa, mistä en tiedä yhtään mitään, se on maanviljely.” “Me teemme murhia, teidän armonne.”