Silmätikkuna on aiheellista kirjoittaa vainosta, jonka teknologia mahdollistaa tehokkaasti sekä instituutioiden sokeus ideologian vaikutuksesta luotettavuudelle ja mikä on hyvää tai huonoa. Miten poliittisuus ja kaupallisuus yhdistyvät?

Virtuaalisesti vainoaminen on huomattavasti helpompaa, kuin puun takaa ja pimeydestä. Selän takana puhuminen, pelottelu ryhmän avulla ja muu stalkkaaminen/seuraaminen, kuten esimerkiksi toimittajat tekevät ja kirjoittavat juttujaan somekirjoitusten pohjalta tai niihin viittaamalla, mikä on usein mitätöimistä ja itsensä ylentämistä. Vainoaminen on narsistinen tapa pakottaa joku valtansa alle, aivan kuin omistaisi sen toisen ja vallankäyttö on nimenomaan tarkkailua ja raportoimista eteenpäin, aivan kuten juoruilussa, löydetään ne negatiiviset asiat ja keskitytään vain niihin, ei kontaktia kohteeseen välttämättä tarvita eli mahdollisuutta puolustautua ei ole muuten kuin blokkaamalla somessa ja kirjoittamalla ylös kaikki. Vaino perustellaan hyvin itsekeskeisesti oman edun kautta ja toisen pahuudella, kielteisillä luonteen piirteillä ja ajatusten vääryydellä, pelolla fasismista ja puhutaan toisen mahdollisesta väkivaltaisuudesta, mitä jo sanatkin tuottavat, toki toisinaan. Puhutaan mielipiteistä, tuo sanoi noin, käyttäytymisestä, oikeassa olemisesta, loukatuksi tulemisesta, milloin mistäkin, joka on tunnetasolla ilmeisen vakava asia, nimenomaan tunnetasolla ja jaetaan näin omankädenoikeutta: tuo teki noin ja sanoi noin, siksi minä voin tehdä näin, mikä on myös cancel-kulttuurin toimintamalli ja väitetään, ettei cancel-kulttuuria ole tai että se on hyvä tapa toimia, kun ahdistaa. Kun oikeus on näin voimakkaasti rivikansalaisilla ja instituutioilla, mikä on todellisen oikeuden taso ja määrä suomalaisessa yhteiskunnassa? Muualla tilanne vaikuttaisi olevan vielä huonompi. Mikä on vainotuksi tulleen oikeusturva ja mikä on mielipiteenvapauden taso Suomessa esimerkiksi? Kun on itse tullut huonosti kohdelluksi ja oma viiteryhmä joko syrjii tai on syrjitty, täytyy tämä kohtalo jakaa ja laittaa paha kiertämään ihan kenelle tahansa, joka uskaltaa sanoa poikkeavan mielipiteen, kuten tällä hetkellä tapahtuu. Faktoja ei ole, on tunteita ja kun tunteet määrittelevät oikeuden, olemme menossa taaksepäin lujaa. Väärässä olemista ei voi myöntää, eikä anteeksi (kumpikaan puoli), silloin luovuttaisi vallan itseltään ja myöntäisi virheellisyytensä, vastapuolen oikeassa olemisen, kostomentaliteetin ja että toisella on joku kredibiliteetti.

Se, että joutuu vainotuksi, on erittäin pelottava kokemus, uhkaava ja traumatisoiva, mutta ketä se kiinnostaa, kun mahdollisuutena on massiivinen näkyvyys. Miten tunteet ovat saaneet näin suuren vallan ja sananvallan etenkin? Silmätikkuna oleminen on hiukan samanlainen kokemus kuin silkka vaino. Ei voi tehdä mitään oikein ja jokainen liike rekisteröidään, raportoidaan eteenpäin ja nähdään negatiivisessa valossa, et siis voi etkä osaa tehdä mitään oikein. Tarkoitus tällä rankaisukeinolla on antaa opetus, opettaa tavoille, riisua erilaisuus eli vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen että omanarvontuntoon, niin että on kiltisti nyökyteltävä ja oltava samaa mieltä, varoa tekemisiään tai muuten käy huonosti, parempi kun vain poistut. Työmahdollisuuksien menettäminen on iso juttu, kuten ettei työtä noteerata ollenkaan. Tämä on textbook behavioristinen malli, kuinka mikä tahansa ajatteleva olento oppii, palkitsemalla ja rankaisemalla. Näin toimivat aikuiset ihmiset nykymaailmassa: sinä et tehnyt, kuten minä halusin, et saa sitä ja tätä. Ihan aikuisten yliopistossa ja työpaikoissa toimitaan näin.

Taiteilijana olen osannut jo etukäteen henkisesti valmistautua tällaisiin konflikteihin, niitä on tullut vastaan paljon. Konfliktin voi katsoa olevan perustoimintatapa taiteissa, silti sitä pelätään, konfliktin aiheuttajaa, konfliktia itseään, tilannetta, jossa on käytävä läpi vaikeita asioita. On olemassa oleva ääri, joka on keskiluokalle pelottava ja se tarkoittaa menetystä, kasvojen, rahan ja aseman. Taide myös on hyvin hierarkkinen ja vanhanaikainen systeemi ja ajattelu on kuin tehty tällaiselle pelkuruudelle ja ajatusrikostuomioistuimelle ilman tuomioistuinta, on vain säännöt ja teoria, joita voi rikkoa ja haastaa, jos uskaltaa ja jo pelkästään kilpailu aiheuttaa erikoista käytöstä, ihan mitä ja ketä tahansa poikkeavaa kohtaan. High profile on tavoiteltu asema myös omasta mielestään äärivasemmistolaiselle, siis itseisarvona on asema. Suvaitsevaisuus ja muutos parempaan ei ole taiteiden ytimessä ja on hämmentävää, että näin väitetään. Oletus on, että taide on vasemmalla. Todellisuus on jännän äärellä ja odottaa, että joku sanoo ääneen. Äärivasemmalla on erittäin moni taiteilija omasta mielestään. Miksi he työskentelevät neoliberalistisessa taidemarkkinassa ja -systeemissä, joka ei muutu muuta kuin kaupallisemmaksi ja rahanahneemmaksi? Ismit ovat kuin titteleitä, mutta ne ovat aseita väärinajattelevia ja väärin eläviä kohtaan, mutta kovin tylsiä, koska feminismi ja vasemmistolaisuus sellaisina kuin minä ne ymmärrän, eivät toimi taiteissa. Jos toimisivat, palkanmaksu museoissa toimisi kaikille taiteilijoille eikä tarvitsisi kommentoida lehdessä, että taiteilijat ovat niin tiedostavia nykyään. Ai ovat vai? Mitä he tiedostavat? Omien mahdollisuuksiensa vähäisyyden ja sen, kuinka paljon he ovat systeemin armoilla?

Vainoamisella ja pelonkulttuurilla on suoraviivainen tarkoituksensa ja ilmeisesti moni kokee, että sellainen on sivistyksen merkki ja oikein, että on omasta mielestään trendikkäästi oikean ja hyvän puolella, pahaa vastaan ja voi pomputtaa ihmisiä ja tuhota uria, koska on loukkaantunut ja nappia painamalla ongelma-ihminen poistuu eikä saa näkyvyyttä ja parasta on, jos tälle ihmiselle julkisesti nauretaan. Sivistyksenkin siis ymmärrämme hyvin eri tavoin. Se on niin pitkälti ulkokultaista monin paikoin, että ehkä meidän pitäisi katsoa asiaa tarkemmin ja kriittisemmin ihmisiä, jotka käyttävät valtaa arkitasolla selkeästi kiusaamalla ihan luvan kanssa. Vainon kohteelle kun käy huonosti, tunnetaan voitonriemua ja ilakoidaan, sitten vainotaan lisää ja katsotaan, miten huonosti hänelle vielä käy. Tällainen Big Brother-tyyppinen valvonta ja seuraamus seuraamuksen perään sanotuista ja tehdyistä asioista, on viety jo varsin pitkälle ja varmasti rikkoo ihmisoikeuksia ja lakeja. Luulin, että ihmisoikeudet olivat keskiössä ja tärkeitä, mutta ne eivät siis olekaan kaikille eikä kaikkien, vaan joku päälleliimattava asia, joka kuuluu joillekin jossakin toisaalla, koska kansainväliset sopimukset ja YK? Nettivainoamiseen on vaikea puuttua, koska todistaminen on ongelma. Yhteisöissä, joissa suosioon pääsy on edellytys menestymiselle, tämä on tuttua. Usean vuoden jälkeen, en enää kuvittele. Somessa sanotuista asioista syntyy uusia poruja ja jotenkin en ole samaa mieltä nykymaailman ihmisten kanssa monestakaan asiasta, eikä minun mielestäni tarvitse. Laissa on mielipiteen ja uskonvapaus ja tarkoittaa juuri sitä. Se ei tarkoita muunneltua lakia, että kyllä sinulla on oikeus, mutta minä haluan että sinulla ei ole oikeutta ja teet ja ajattelet, kuten minä haluan tai muuten. Vainoamisella puututaan ihmisten elämiin, elinkeinon harjoittamiseen selkeästi, vaikka toisin väitetään, vapauteen sanoa ja tehdä eli se on vapauteen kajoamista, ei vapauden sallimista kaikille, mitä vapautta kaikille halutaan, mutta ei haluta. Pelolla ohjaaminen ei tietenkään ole mitään uutta ja olen itse pohtinut, voiko täysin pelotta nainen ja taiteilija edes elää. Pelot nimenomaan ovat naisten elämässä olemassa olevia ja todellisia. Pojat voivat pienestä asti olla pelottomampia ja pelottomuus tulee heiltä kenties luonnostaan. Joten on kiinnostavaa, että transnaiset esimerkiksi julkaisevat hirttokuvia naisista, joita kutsutaan nimellä terf, kill all terfs on slogan jota paljon näkee. Väkivaltaisuus on selkeästi miesten ongelma, kun nainen sanoo eriävän mielipiteensä ja vastaus siihen on hirttäminen: en voi itse muuta sanoa kuin, ettei sukupuolta voi vaihtaa ja biologialla on merkitys käytöksessämme. Nämä hirttokuvat ja tappamisfantasiat eivät myöskään täytä vihapuheen kaltaista syytemahdollisuutta ilmeisesti, eivät kiinnosta Feminististä puoluetta, en tiedä yhdenkään poliisin esimerkiksi puuttuneen transihmisten vihakäytökseen naisia kohtaan sanomalla julkisesti asiasta. Britanniassa nuorten naisten joukkoraiskaustapauksissa pakistanilaisten miesten toimesta, poliisi pelkää tulevansa leimatuksi rasistiksi ja ei ilmeisesti vain ole ollut tarpeeksi high profile-tapaus suojella valkoisia köyhiä nuoria naisia, vaikka uhreja on ilmeisesti tuhansia, ilmiö edelleen jatkuu ja jopa pahenee. Se siitä feminismistä, sanoisin. Kun patriarkaattia murskataan, silloin ei suojella patriarkaalisia uskontoja, joita ovat kaikki isot uskonnot. Matriarkaalisia lienee hyvin vähän. Ristiriidat eivät lakkaa, taiteissakin islam otetaan lämpimästi vastaan ja heidän uskonvapaus on taiteissa ja politiikassa hyvin tärkeä suorastaan pyhä asia. Uskontojen kritisointi on erinomaisen tärkeää juuri naisten ja tyttöjen oikeuksien kannalta. Ihmisoikeuksia islam ei paljoa tunnusta, silti he tulevat niitä lännestä pyytämään ja länsimaiset ihmiset syyllistetään kuolemista tänne tulon aikana ja ihmisoikeuksien puutteesta. Se on ilmeisen mahdotonta nähdä, että me emme voi tehdä heille hyvinvointivaltiota, kun he eivät itse sitä tee. Ihmisoikeuksiin vaikka Iranissa on täältä käsin vaikea vaikuttaa.

Taiteilijoiden aktivismi on perinne, johon on hyvä tarttua, jota poliittista taidetta itsekin teen ja mietin, mitä tarkoittaa taiteella vaikuttaminen ja mihin sillä vaikutetaan, jos yleisö on ylempää keskiluokkaa ja muuta rikasta populaatiota, onko kyseessä omatunto, sääli, huomiotalous, todellinen hätä ja mitä tehdä sille? Onko se tiedottamista pahimmillaan? Mikä on taide osuus siinä? Onko kyseessä vain aktivismi taidekontekstissa ja poliittinen äärivaikuttaminen ns. älyllisessä tilassa, jossa debatoida ja onko taidetila yleensä vasemmistolainen vai kapitalistinen, riistokapitalistinen, kuten itse ajattelen? Vasemmistolainen porvari on kiinnostava monin tavoin ja on nykyään vasemmiston johtohenkilö, joka ei siis ole työläinen. Työ ei ole vasemmiston pääkiinnostuksen kohde eikä ajatuksissa, muuten kuin olla tekemättä työtä ja tehdä taidetta tai filosofoida. Eli onko taiteen poliittisuus mainos itsessään taiteen paikoille, taiteen ammatille, jota valtiokin tukee, kunnianosoitus vasemmistoteorialle ja -ajattelulle, joka taiteissa on hyvin arvostettua vain teoriatasolla. Trendeihin voimakkaasti tarttuminen ja joidenkin taiteilijoiden raju tuomitseminen viittaa tähän ulkokultaisuuteen ja puhe taiteissa on siitä, mikä kiinnostaa sillä hetkellä ja on katastrofin partaalla, ei tosin vanhustenhuolto. Niin, mikä kiinnostaa vai mikä on tärkeää vai mikä tuo asiakkaita? Mikä luo kiinnostavuuden ja mihin katse kiinnittyy tai mitä haluamme nähdä, mitä meidän tarvitsee nähdä taidekontekstissa tai herätellä jatkuvasti itsessämme? Taide pyrkii viestimään omaa kantaansa päivän kysymyksiin ja on näin aallonharjalla eli kuin klikkiotsikoissa katse kiinnittyy sillä hetkellä tärkeinä koettuihin asioihin, luoden taiteilijan imagon ja poliittisuuden näkyvästi, syntyy taidetyö. Onko sitä olla poliittinen taiteilija, jos kuitenkin pelkää sanoa, mitä todella ajattelee ja pelkää systeemin rangaistusta? Moni selkeästi pelkää eikä taiteen järjestelmää kukaan ääneen kritisoi. Se on liian poliittista? Kun taiteilija on oikealla puolella, häntä voi seurata ja kannattaa, häneen voi luottaa, kun mediakin luottaa ja raportoi. Lännessä toisinajattelija taiteilija blokataan somessa ja poistetaan kartalta, idässä hän joutuu vankilaan tai tapetaan. Toisinajattelija voi olla taiteen toisinajattelija, ei pelkästään maan johdon kritisoija, kuten monessa autoritaarisessa maassa.

Miksi puhua vallankumouksesta?

Me olevinaan ymmärrämme mikä on vallankumous kun sanomme sanan. Siinä on jotakin todella voimakasta ja viettelevää. Tarkoitamme termillä ja idealla jotakin oletettua, ajatuksellista ja visuaalista, jokainen jotakin omaa, aivan kuten väreistä puhuessamme näemme ne subjektiivisesti. Joka subjektiivisuus kenties yksi poliittisen vallankumouksen perusongelmista: jokainen haluaa jotakin tiettyä, kuinka saada kaikki haluamaan samaa asiaa ja löytää yhteiset keinot päämäärän saavuttamiseksi. Väkivalta on ollut tehokas keino. Väkivallan ja kuoleman pelko saa ihmiset taipumaan. Uhkailua käytetään edelleen jotta ihmiset saadaan toimimaan halutulla tavalla. Ihmisten vapaa tahto ja oikeudet ovat oleellinen osa modernia ja demokraattista, mutta kuinka istuttaa ihmisiin velvollisuuden tunto, myötätunto ja kunniallisuus? Nämähän ovat  perusarvoja joita on pidetty arvossa Jumalaa ja herroja peläten. Toisenlaista kunnioitusta ja velvollisuutta tarvitaan tässä ajassa. Kunnioitus ja velvollisuus jotka ovat kuin reliikkejä, koska arvostamme vapauttamme päättää itse kaikesta, myös siitä kuinka käyttäydymme. Oma päätäntävalta ja itsenäisyys ovat arvossa niin kauan kuin ei ole riippuvainen ja koe velvollisuutta kohdella toista ihmistä ihmisarvoisesti esimerkiksi. Kun kokee olevansa niin vapaa, että voi tehdä mitä haluaa eli ihmisellä on valta ylitse muiden. Tämähän on tilanne kiusaamistapauksissa. Kyseessä on vallankäyttöongelma ja vääristynyt käsitys omasta vallasta ja tärkeydestä.

Elämme vallankumousten muokkaamassa maailmassa ja väkivalta on oikeutettu niistä suurimmassa osassa. Gandhin väkivallattomassa vastarinnassa Gandhi itse kuoli luotiin, arabivallankumouksissa pääpaino oli väkivallattomuudessa ja tiedon levittämisessä ja kumoukset on tukahdutettu voimakeinoin, laulavassa vallankumouksessa Baltian maissa Venäjä yritti kukistaa kapinalliset ja useita ihmisiä menetti henkensä eli kun kansa nousee tyranniaa vastaan väkivalta joka tappaa tulee voimalla jostakin muualta ja oikealta. Oikeisto on nykyään se joka puhuu vallankumouksesta juuri sen historian kautta haluten vallankumousta jossa vallankäyttäjä vaihtuu sopivaan. Vallankumous on perinteisesti vastaus vallankäyttöongelmaan ja kollektiiviseen kiusaamiseen tai hankkiutuminen eroon vääränlaisesta johtajasta ja johtamistavasta, kuten esimerkiksi Chilessä tapahtunut sotilasvallankaappaus 1973 https://fi.wikipedia.org/wiki/Chilen_sotilasvallankaappaus_1973, jossa sosialistijohtaja Salvador Allende sai surmansa ja alkoi diktatuuri Yhdysvaltojen tuella. Historia jonka kaikki tuntevat. Vallankumous-sanan positiivinen varaus on useiden vallankumouksellisten ansiota jotka ovat kuoleman uhalla muuttaneet yhteiskuntaa. Oman hengen menettämisen uhalla, koska asiat ovat tärkeitä ja se mitä on mahdollista saavuttaa on sen arvoista, vaikka ja koska tuo saavutus on asetettu mahdottomaksi tehtäväksi. Tämä mission impossible on sankariteko joka vaatii äärimmäisihmisyyttä, äärimmäisiä tekoja, vaikeita ratkaisuja yleisellä ja henkilökohtaisella tasolla joihin on oltava valmis, koska asia on tärkeä, tärkeämpi kuin oma hyvinvointi ja mukavuus.

Asettaa itsensä alttiiksi kritiikille, kidutukselle, halveksunnalle, kuolemalle, hylkäämiselle, ulkopuolelle jättämiselle, katoamiselle, vaientamiselle jne. Ihmisen lannistamisen keinot ovat lukuisat ja kun menettämisen pelko on voimakas, kuka uskaltaa ottaa riskin jonka johdosta menettää kaiken. Mihin siis uskoa, koska uskosta on pitkälti kysymys, kun tavoitellaan mahdotonta ja miten tuo usko määrittelee mitä ihminen elämässä valitsee ja tekee. Millaiset voimat ovat edessä jotka yrittävät estää tavoitteen saavuttamisen? Sama pätee taiteessa, politiikassa, elämäntavoissa: kuinka elää elämänsä kun ulkopuolelta ja koko ajan toistetaan samaa ja halutaan pysyä junnaavasti samoissa toimintakaavoissa ja ajattelutavoissa. Ne jotka ovat silmätikkuja ovat niitä jotka erottuvat joukosta aina yhä uudestaan. Joukosta erottuminen on edelleen huono juttu. Se on se erikoisuus josta otetaan kiinni joka halutaan muuttaa samanlaiseksi kuin kaikki muutkin ovat. Uskalluksen puute ja laumasieluisuus vievät meitä yhä edelleen. Tästä kertoo yhteiskunnan sisäänlämpiävyys, luottamuksen puute, haluttomuus ymmärtää eriäviä mielipiteitä tai täydellinen kyvyttömyys siihen, oman edun tavoittelu ja oman aseman pönkittäminen, johon ei mahdu asioiden muuttuminen tai muuttaminen,  koska silloin voi oma etu heikentyä. Sitä voi pohtia miksi suomalaisessa yhteiskunnassa yhteisten asioiden parantaminen on kovan työn takana, kuten näyttää olevan kaikkialla, ja näiden kollektiivisten etujen ja parannusten huonontaminen on kovin helppoa ja tapahtuu käden heilautuksella.

Yhdysvalloissa on heittona sanottu että huonompiosaisten tilanteen yhä jatkuva huonontaminen voi mahdollisesti johtaa siihen että vallankumous on käsillä. Tilanteen huonontumista voi miettiä, että mikä se piste on, joka on niin huono josta huono-osaisten vallankumous alkaa. Huono-osaisten vallankumousliikkeet ovat olleet vasemmistojohtoisia. Sitten on se toinen leiri eli vastapuoli, joka ei kestä Marxilaisia vallankumouksia, vallankumouksellisia ajatuksia, joissa yhteinen hyvä jaetaan. He tekevät myös vallankumouksia. Kiinnostavaa on tämänhetkinen Yhdysvallat ja kuinka huono-osaiset äänestivät presidentinvaaleissa. Mikä on huono-osaisten agenda tällä hetkellä? Onko heillä agendaa? Onko heillä aikaa, voimavaroja ja kiinnostusta kapinallisuuteen? Pelko omien etujen menettämisestä taitaa olla päällimmäinen ja ymmärrettävä pelko, kun vähästä viedään kaikki vähäkin, mitä jää jäljelle. Mistä köyhä ponnistaa ja miten surkeiksi on asioiden mentävä? Ne jotka käyttävät valtaa voivat käyttää sitä hyvin murskaavasti. Puhutaan yleisesti fasismista ja fasismin uudesta tulemisesta, vaikka ei se poissa ole ollutkaan. Fasisteiksi kutsutut ovat tehneet vallankumouksensa varsin hissukseen ja ehkä se on oljenkorsi köyhälle, joka näkee eliitin ulottumattomissa tekevän mitä haluaa ja jonne köyhällä ei ole asiaa. Eliitti tekee asioita jotka ovat olleet ristiriidassa eliitin sanottuja arvoja kohtaan ja vastoin lupauksia eli eliitti on valehdellut ja ajatellut omaa etuaan liikaa. Voidaan kysyä millä tavalla vallankumous mitataan, onnistuminen ja epäonnistuminen, muutoksen tapa, laajuus ja kuinka muutos saavutetaan eli kuinka vallankumous tehdään, mikä riittää muu kuin asetettu tavoite? Millä tavalla muutoksen ajatellaan olevan vallankumous, onko vallankumous tietoinen vai tiedostamaton, hyväksytty vai kielletty, vapaaehtoinen vai pakotettu valinta? Millä tavalla valinnoillamme teemme vallankumousta ja mikä on vallankumouksen charmi? Charmi on ilmeisesti onnistumista, koska se vokottelee. Ehkä vallankumouksessa on lopulta kyse johtajuuden löytymisestä.

Ketkä sitten ovat fasisteja tai vallankumouksellisia fasisteja? Slavoj Zizek ei pidä nykyhallintoja länsimaissa fasistisina, ei edes Trumpin hallintoa https://www.youtube.com/watch?v=t8f41HqGbnA. Linkki keskusteluun jossa Zizek keskustelee Will Selfin kanssa vallankumouksesta ja kuinka se tapahtuisi tai onko muutos mahdollinen.

Fasismi määritelmän mukaan on autoritaarinen äärinationalismi yhdistyneenä korporatistiseen järjestelmään, josta lisää löydät https://fi.wikipedia.org/wiki/Fasismi. Määritelmän mukaan fasismia on vaikea rajata ja määrittää, koska liike on hajanainen ja paikallisesti sitoutunut. Itse ymmärrän tämän juuri samaisena oman edun tavoitteluna jossa puhutaan ja toimitaan eri tavoin ja joka on vaikea tavoittaa tahi osoittaa. Puhutaan niin että saadaan mahdollisimman paljon ihmisiä asian taakse ja kun on tullut menestystä ryhdytään toteuttamaan tosiasiallista suunnitelmaa. On olemassa asioita joista ei puhuta niinkuin ne ovat, koska julmuudelle ei löydy avoimesti tarpeeksi suurta kannattajakuntaa kun ryhdytään politikoimaan. On puhuttava kuinka asioiden pitäisi olla ja puhutaan kuinka eliitti tekee hallaa työläisten asemalle. Työläisten asema on aina se joka saa tunteet esille. He jotka tekevät ruumiillisen työn, yhteiskunnan toiminnan kannalta tarpeellisen ja tärkeän perustyön josta palkka on minimi tai vähän enemmän, vähän koulutusta vaativa ja suurta massaa puhutteleva, vähän arvostettu ja aliarvioitu työpanos. Aliarviointi ja vähättely ovat sosiaalisen epätasa-arvoisuuden kulmapilareita. Ihmisen arvo rakentuu työlle. Mitä työtä hän tekee ja millaisen palkan ihminen saa, hän on sen arvoinen. Joten vallankumous on aina kytemässä koska vallankäyttö toisen yli on ihmisyyden perustarve. Mikä parempi tapa käyttää valtaa kuin halveksunta.

 

 

 

Sanoa olen feministi. Kuinka sanon sen? Miksi en sanoisi? Milloin sanon niin? Kuka haluaa tietää? Sanoa edustavansa jotakin ideologiaa. Mitä feminismi oikein tarkoittaa?

Oikeudet olla kokonaisvaltainen kokonainen ihminen, määräysvaltainen omaan kehoonsa ja mieleensä sekä kuinka maailmassa on ja itseänsä toteuttaa. Se on paljon, vaikka kuulostaa itsestäänselvyydeltä. Olla ihminen. Mutta sehän on riittävä, silti vaikea ja miltei mahdoton. Kiinnostus feminismiin ja feministiksi itsensä määrittely juontuu siitä että on tullut väärin kohdelluksi naisena ja tyttönä. Omakohtainen kokemus konkretisoituu haluksi muuttaa asemansa. Mitä väkivaltaisempi alkutilanne sitä voimakkaampi vastustus ja keinot. Nykyfeministit ajavat tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia kaikille sukupuoleen katsomatta. Mahdollisimman tasa-arvoista maailmaa, mikä on ihanan utooppinen ajatelma. Mutta moni feministien saavuttamista asioista ovat paino-arvoltaan mittavia, kuten naisten äänioikeus, oikeus omaisuuteen, työssä käymiseen, oikeus päättää omasta kehostaa ja kenen kanssa menee naimisiin jne. lista on huima. Feminismin vaikutus kaikkien ihmisten elämään saavutusten valossa on järkälemäinen. Koska naisten oikeudet ja hyvinvointi heijastuu suoraan perheeseen ja yhteiskunnan hyvinvointiin.

Olen tiedostanut olevani feministi kauan aikaa, ja tietoinen naisen asemasta maailmassa. Hämmästelen sanan aiheuttamaa kohinaa. Millaisia tunteita feminismi herättää. Se on jotakin kiellettyä. En käsitä. Samojen oikeuksien vaatiminen naisille kuin miehille on jotakin väärin. Mikä hirveä tappelu täytyy käydä läpi, jotta saavutettaisiin tasa-arvo, edelleen. Feminismi on voimakkaasti poliittinen termi, oikeudellinen, naisellinen, arvottava, puolustuksellinen ja hyökkäävä.  On hyökättävä vastaan saadakseen jotakin aikaan. Oltava tiukka ja vaadittava, mentävä rajojen yli, rikottava omat kynnykset ja kärsittävä asiansa puolesta. Se kenties feminismissä pelottaa ja työntää luotaan. Naisten on täytynyt mennä ääreen ponnistuksissaan parempien oikeuksien puolesta. Uhmata ja uhrata terveytensä ja vapautensa, maineensa, kaikki mahdollinen. Sellainen on pelottavaa, lopullista. Nainen joka tietää mitä haluaa on pelottava. Tietoinen, älykäs ja itsenäinen on uhka. Toki jokainen voi valita mihin uskoo ja mitä asioita vie eteenpäin, mutta silti ihmettelen miksei jokainen ole feministi. Feministillä ei ole mitään pelättävää.

päivän paras: hotlinekeskusteluyhteys P-Korean ja E-Korean välillä vuodesta 1971, (kiroilua)

” It gives us pleasure to mention that due to significant improvements in our procedures, our current expected average accuracy is nearly 95.0%. Actually, we might be operating in a near zero error phase because every sample is being tested by newly developed color procedures. This may not be taken to mean that we are absolutely perfect, but we are now in a position to compete with well-known gender determining technologies like CVS and amniocentesis. Furthermore, since we can detect the gender AS SOON AS ONE CAN DO THE PREGNANCY TEST, we have become the earliest in the world in this field.” http://www.in-gender.com/cs/forums/p/247413/2346539.aspx