Virtuaalisesti vainoaminen on huomattavasti helpompaa, kuin puun takaa ja pimeydestä. Selän takana puhuminen, pelottelu ryhmän avulla ja muu stalkkaaminen/seuraaminen, kuten esimerkiksi toimittajat tekevät ja kirjoittavat juttujaan somekirjoitusten pohjalta tai niihin viittaamalla, mikä on usein mitätöimistä ja itsensä ylentämistä. Vainoaminen on narsistinen tapa pakottaa joku valtansa alle, aivan kuin omistaisi sen toisen ja vallankäyttö on nimenomaan tarkkailua ja raportoimista eteenpäin, aivan kuten juoruilussa, löydetään ne negatiiviset asiat ja keskitytään vain niihin, ei kontaktia kohteeseen välttämättä tarvita eli mahdollisuutta puolustautua ei ole muuten kuin blokkaamalla somessa ja kirjoittamalla ylös kaikki. Vaino perustellaan hyvin itsekeskeisesti oman edun kautta ja toisen pahuudella, kielteisillä luonteen piirteillä ja ajatusten vääryydellä, pelolla fasismista ja puhutaan toisen mahdollisesta väkivaltaisuudesta, mitä jo sanatkin tuottavat, toki toisinaan. Puhutaan mielipiteistä, tuo sanoi noin, käyttäytymisestä, oikeassa olemisesta, loukatuksi tulemisesta, milloin mistäkin, joka on tunnetasolla ilmeisen vakava asia, nimenomaan tunnetasolla ja jaetaan näin omankädenoikeutta: tuo teki noin ja sanoi noin, siksi minä voin tehdä näin, mikä on myös cancel-kulttuurin toimintamalli ja väitetään, ettei cancel-kulttuuria ole tai että se on hyvä tapa toimia, kun ahdistaa. Kun oikeus on näin voimakkaasti rivikansalaisilla ja instituutioilla, mikä on todellisen oikeuden taso ja määrä suomalaisessa yhteiskunnassa? Muualla tilanne vaikuttaisi olevan vielä huonompi. Mikä on vainotuksi tulleen oikeusturva ja mikä on mielipiteenvapauden taso Suomessa esimerkiksi? Kun on itse tullut huonosti kohdelluksi ja oma viiteryhmä joko syrjii tai on syrjitty, täytyy tämä kohtalo jakaa ja laittaa paha kiertämään ihan kenelle tahansa, joka uskaltaa sanoa poikkeavan mielipiteen, kuten tällä hetkellä tapahtuu. Faktoja ei ole, on tunteita ja kun tunteet määrittelevät oikeuden, olemme menossa taaksepäin lujaa. Väärässä olemista ei voi myöntää, eikä anteeksi (kumpikaan puoli), silloin luovuttaisi vallan itseltään ja myöntäisi virheellisyytensä, vastapuolen oikeassa olemisen, kostomentaliteetin ja että toisella on joku kredibiliteetti.

Se, että joutuu vainotuksi, on erittäin pelottava kokemus, uhkaava ja traumatisoiva, mutta ketä se kiinnostaa, kun mahdollisuutena on massiivinen näkyvyys. Miten tunteet ovat saaneet näin suuren vallan ja sananvallan etenkin? Silmätikkuna oleminen on hiukan samanlainen kokemus kuin silkka vaino. Ei voi tehdä mitään oikein ja jokainen liike rekisteröidään, raportoidaan eteenpäin ja nähdään negatiivisessa valossa, et siis voi etkä osaa tehdä mitään oikein. Tarkoitus tällä rankaisukeinolla on antaa opetus, opettaa tavoille, riisua erilaisuus eli vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen että omanarvontuntoon, niin että on kiltisti nyökyteltävä ja oltava samaa mieltä, varoa tekemisiään tai muuten käy huonosti, parempi kun vain poistut. Työmahdollisuuksien menettäminen on iso juttu, kuten ettei työtä noteerata ollenkaan. Tämä on textbook behavioristinen malli, kuinka mikä tahansa ajatteleva olento oppii, palkitsemalla ja rankaisemalla. Näin toimivat aikuiset ihmiset nykymaailmassa: sinä et tehnyt, kuten minä halusin, et saa sitä ja tätä. Ihan aikuisten yliopistossa ja työpaikoissa toimitaan näin.

Taiteilijana olen osannut jo etukäteen henkisesti valmistautua tällaisiin konflikteihin, niitä on tullut vastaan paljon. Konfliktin voi katsoa olevan perustoimintatapa taiteissa, silti sitä pelätään, konfliktin aiheuttajaa, konfliktia itseään, tilannetta, jossa on käytävä läpi vaikeita asioita. On olemassa oleva ääri, joka on keskiluokalle pelottava ja se tarkoittaa menetystä, kasvojen, rahan ja aseman. Taide myös on hyvin hierarkkinen ja vanhanaikainen systeemi ja ajattelu on kuin tehty tällaiselle pelkuruudelle ja ajatusrikostuomioistuimelle ilman tuomioistuinta, on vain säännöt ja teoria, joita voi rikkoa ja haastaa, jos uskaltaa ja jo pelkästään kilpailu aiheuttaa erikoista käytöstä, ihan mitä ja ketä tahansa poikkeavaa kohtaan. High profile on tavoiteltu asema myös omasta mielestään äärivasemmistolaiselle, siis itseisarvona on asema. Suvaitsevaisuus ja muutos parempaan ei ole taiteiden ytimessä ja on hämmentävää, että näin väitetään. Oletus on, että taide on vasemmalla. Todellisuus on jännän äärellä ja odottaa, että joku sanoo ääneen. Äärivasemmalla on erittäin moni taiteilija omasta mielestään. Miksi he työskentelevät neoliberalistisessa taidemarkkinassa ja -systeemissä, joka ei muutu muuta kuin kaupallisemmaksi ja rahanahneemmaksi? Ismit ovat kuin titteleitä, mutta ne ovat aseita väärinajattelevia ja väärin eläviä kohtaan, mutta kovin tylsiä, koska feminismi ja vasemmistolaisuus sellaisina kuin minä ne ymmärrän, eivät toimi taiteissa. Jos toimisivat, palkanmaksu museoissa toimisi kaikille taiteilijoille eikä tarvitsisi kommentoida lehdessä, että taiteilijat ovat niin tiedostavia nykyään. Ai ovat vai? Mitä he tiedostavat? Omien mahdollisuuksiensa vähäisyyden ja sen, kuinka paljon he ovat systeemin armoilla?

Vainoamisella ja pelonkulttuurilla on suoraviivainen tarkoituksensa ja ilmeisesti moni kokee, että sellainen on sivistyksen merkki ja oikein, että on omasta mielestään trendikkäästi oikean ja hyvän puolella, pahaa vastaan ja voi pomputtaa ihmisiä ja tuhota uria, koska on loukkaantunut ja nappia painamalla ongelma-ihminen poistuu eikä saa näkyvyyttä ja parasta on, jos tälle ihmiselle julkisesti nauretaan. Sivistyksenkin siis ymmärrämme hyvin eri tavoin. Se on niin pitkälti ulkokultaista monin paikoin, että ehkä meidän pitäisi katsoa asiaa tarkemmin ja kriittisemmin ihmisiä, jotka käyttävät valtaa arkitasolla selkeästi kiusaamalla ihan luvan kanssa. Vainon kohteelle kun käy huonosti, tunnetaan voitonriemua ja ilakoidaan, sitten vainotaan lisää ja katsotaan, miten huonosti hänelle vielä käy. Tällainen Big Brother-tyyppinen valvonta ja seuraamus seuraamuksen perään sanotuista ja tehdyistä asioista, on viety jo varsin pitkälle ja varmasti rikkoo ihmisoikeuksia ja lakeja. Luulin, että ihmisoikeudet olivat keskiössä ja tärkeitä, mutta ne eivät siis olekaan kaikille eikä kaikkien, vaan joku päälleliimattava asia, joka kuuluu joillekin jossakin toisaalla, koska kansainväliset sopimukset ja YK? Nettivainoamiseen on vaikea puuttua, koska todistaminen on ongelma. Yhteisöissä, joissa suosioon pääsy on edellytys menestymiselle, tämä on tuttua. Usean vuoden jälkeen, en enää kuvittele. Somessa sanotuista asioista syntyy uusia poruja ja jotenkin en ole samaa mieltä nykymaailman ihmisten kanssa monestakaan asiasta, eikä minun mielestäni tarvitse. Laissa on mielipiteen ja uskonvapaus ja tarkoittaa juuri sitä. Se ei tarkoita muunneltua lakia, että kyllä sinulla on oikeus, mutta minä haluan että sinulla ei ole oikeutta ja teet ja ajattelet, kuten minä haluan tai muuten. Vainoamisella puututaan ihmisten elämiin, elinkeinon harjoittamiseen selkeästi, vaikka toisin väitetään, vapauteen sanoa ja tehdä eli se on vapauteen kajoamista, ei vapauden sallimista kaikille, mitä vapautta kaikille halutaan, mutta ei haluta. Pelolla ohjaaminen ei tietenkään ole mitään uutta ja olen itse pohtinut, voiko täysin pelotta nainen ja taiteilija edes elää. Pelot nimenomaan ovat naisten elämässä olemassa olevia ja todellisia. Pojat voivat pienestä asti olla pelottomampia ja pelottomuus tulee heiltä kenties luonnostaan. Joten on kiinnostavaa, että transnaiset esimerkiksi julkaisevat hirttokuvia naisista, joita kutsutaan nimellä terf, kill all terfs on slogan jota paljon näkee. Väkivaltaisuus on selkeästi miesten ongelma, kun nainen sanoo eriävän mielipiteensä ja vastaus siihen on hirttäminen: en voi itse muuta sanoa kuin, ettei sukupuolta voi vaihtaa ja biologialla on merkitys käytöksessämme. Nämä hirttokuvat ja tappamisfantasiat eivät myöskään täytä vihapuheen kaltaista syytemahdollisuutta ilmeisesti, eivät kiinnosta Feminististä puoluetta, en tiedä yhdenkään poliisin esimerkiksi puuttuneen transihmisten vihakäytökseen naisia kohtaan sanomalla julkisesti asiasta. Britanniassa nuorten naisten joukkoraiskaustapauksissa pakistanilaisten miesten toimesta, poliisi pelkää tulevansa leimatuksi rasistiksi ja ei ilmeisesti vain ole ollut tarpeeksi high profile-tapaus suojella valkoisia köyhiä nuoria naisia, vaikka uhreja on ilmeisesti tuhansia, ilmiö edelleen jatkuu ja jopa pahenee. Se siitä feminismistä, sanoisin. Kun patriarkaattia murskataan, silloin ei suojella patriarkaalisia uskontoja, joita ovat kaikki isot uskonnot. Matriarkaalisia lienee hyvin vähän. Ristiriidat eivät lakkaa, taiteissakin islam otetaan lämpimästi vastaan ja heidän uskonvapaus on taiteissa ja politiikassa hyvin tärkeä suorastaan pyhä asia. Uskontojen kritisointi on erinomaisen tärkeää juuri naisten ja tyttöjen oikeuksien kannalta. Ihmisoikeuksia islam ei paljoa tunnusta, silti he tulevat niitä lännestä pyytämään ja länsimaiset ihmiset syyllistetään kuolemista tänne tulon aikana ja ihmisoikeuksien puutteesta. Se on ilmeisen mahdotonta nähdä, että me emme voi tehdä heille hyvinvointivaltiota, kun he eivät itse sitä tee. Ihmisoikeuksiin vaikka Iranissa on täältä käsin vaikea vaikuttaa.

Taiteilijoiden aktivismi on perinne, johon on hyvä tarttua, jota poliittista taidetta itsekin teen ja mietin, mitä tarkoittaa taiteella vaikuttaminen ja mihin sillä vaikutetaan, jos yleisö on ylempää keskiluokkaa ja muuta rikasta populaatiota, onko kyseessä omatunto, sääli, huomiotalous, todellinen hätä ja mitä tehdä sille? Onko se tiedottamista pahimmillaan? Mikä on taide osuus siinä? Onko kyseessä vain aktivismi taidekontekstissa ja poliittinen äärivaikuttaminen ns. älyllisessä tilassa, jossa debatoida ja onko taidetila yleensä vasemmistolainen vai kapitalistinen, riistokapitalistinen, kuten itse ajattelen? Vasemmistolainen porvari on kiinnostava monin tavoin ja on nykyään vasemmiston johtohenkilö, joka ei siis ole työläinen. Työ ei ole vasemmiston pääkiinnostuksen kohde eikä ajatuksissa, muuten kuin olla tekemättä työtä ja tehdä taidetta tai filosofoida. Eli onko taiteen poliittisuus mainos itsessään taiteen paikoille, taiteen ammatille, jota valtiokin tukee, kunnianosoitus vasemmistoteorialle ja -ajattelulle, joka taiteissa on hyvin arvostettua vain teoriatasolla. Trendeihin voimakkaasti tarttuminen ja joidenkin taiteilijoiden raju tuomitseminen viittaa tähän ulkokultaisuuteen ja puhe taiteissa on siitä, mikä kiinnostaa sillä hetkellä ja on katastrofin partaalla, ei tosin vanhustenhuolto. Niin, mikä kiinnostaa vai mikä on tärkeää vai mikä tuo asiakkaita? Mikä luo kiinnostavuuden ja mihin katse kiinnittyy tai mitä haluamme nähdä, mitä meidän tarvitsee nähdä taidekontekstissa tai herätellä jatkuvasti itsessämme? Taide pyrkii viestimään omaa kantaansa päivän kysymyksiin ja on näin aallonharjalla eli kuin klikkiotsikoissa katse kiinnittyy sillä hetkellä tärkeinä koettuihin asioihin, luoden taiteilijan imagon ja poliittisuuden näkyvästi, syntyy taidetyö. Onko sitä olla poliittinen taiteilija, jos kuitenkin pelkää sanoa, mitä todella ajattelee ja pelkää systeemin rangaistusta? Moni selkeästi pelkää eikä taiteen järjestelmää kukaan ääneen kritisoi. Se on liian poliittista? Kun taiteilija on oikealla puolella, häntä voi seurata ja kannattaa, häneen voi luottaa, kun mediakin luottaa ja raportoi. Lännessä toisinajattelija taiteilija blokataan somessa ja poistetaan kartalta, idässä hän joutuu vankilaan tai tapetaan. Toisinajattelija voi olla taiteen toisinajattelija, ei pelkästään maan johdon kritisoija, kuten monessa autoritaarisessa maassa.