näkyvyys

Silmätikkuna on aiheellista kirjoittaa vainosta, jonka teknologia mahdollistaa tehokkaasti sekä instituutioiden sokeus ideologian vaikutuksesta luotettavuudelle ja mikä on hyvää tai huonoa. Miten poliittisuus ja kaupallisuus yhdistyvät?

| Henna Timanttimetsä

Virtuaalisesti vainoaminen on huomattavasti helpompaa, kuin puun takaa ja pimeydestä. Selän takana puhuminen, pelottelu ryhmän avulla ja muu stalkkaaminen/seuraaminen, kuten esimerkiksi toimittajat tekevät ja kirjoittavat juttujaan somekirjoitusten pohjalta tai niihin viittaamalla, mikä on usein mitätöimistä ja itsensä ylentämistä. Vainoaminen on narsistinen tapa pakottaa joku valtansa alle, aivan kuin omistaisi sen toisen ja vallankäyttö on nimenomaan tarkkailua ja raportoimista eteenpäin, aivan kuten juoruilussa, löydetään ne negatiiviset asiat ja keskitytään vain niihin, ei kontaktia kohteeseen välttämättä tarvita eli mahdollisuutta puolustautua ei ole muuten kuin blokkaamalla somessa ja kirjoittamalla ylös kaikki. Vaino perustellaan hyvin itsekeskeisesti oman edun kautta ja toisen pahuudella, kielteisillä luonteen piirteillä ja ajatusten vääryydellä, pelolla fasismista ja puhutaan toisen mahdollisesta väkivaltaisuudesta, mitä jo sanatkin tuottavat, toki toisinaan. Puhutaan mielipiteistä, tuo sanoi noin, käyttäytymisestä, oikeassa olemisesta, loukatuksi tulemisesta, milloin mistäkin, joka on tunnetasolla ilmeisen vakava asia, nimenomaan tunnetasolla ja jaetaan näin omankädenoikeutta: tuo teki noin ja sanoi noin, siksi minä voin tehdä näin, mikä on myös cancel-kulttuurin toimintamalli ja väitetään, ettei cancel-kulttuuria ole tai että se on hyvä tapa toimia, kun ahdistaa. Kun oikeus on näin voimakkaasti rivikansalaisilla ja instituutioilla, mikä on todellisen oikeuden taso ja määrä suomalaisessa yhteiskunnassa? Muualla tilanne vaikuttaisi olevan vielä huonompi. Mikä on vainotuksi tulleen oikeusturva ja mikä on mielipiteenvapauden taso Suomessa esimerkiksi? Kun on itse tullut huonosti kohdelluksi ja oma viiteryhmä joko syrjii tai on syrjitty, täytyy tämä kohtalo jakaa ja laittaa paha kiertämään ihan kenelle tahansa, joka uskaltaa sanoa poikkeavan mielipiteen, kuten tällä hetkellä tapahtuu. Faktoja ei ole, on tunteita ja kun tunteet määrittelevät oikeuden, olemme menossa taaksepäin lujaa. Väärässä olemista ei voi myöntää, eikä anteeksi (kumpikaan puoli), silloin luovuttaisi vallan itseltään ja myöntäisi virheellisyytensä, vastapuolen oikeassa olemisen, kostomentaliteetin ja että toisella on joku kredibiliteetti.

Se, että joutuu vainotuksi, on erittäin pelottava kokemus, uhkaava ja traumatisoiva, mutta ketä se kiinnostaa, kun mahdollisuutena on massiivinen näkyvyys. Miten tunteet ovat saaneet näin suuren vallan ja sananvallan etenkin? Silmätikkuna oleminen on hiukan samanlainen kokemus kuin silkka vaino. Ei voi tehdä mitään oikein ja jokainen liike rekisteröidään, raportoidaan eteenpäin ja nähdään negatiivisessa valossa, et siis voi etkä osaa tehdä mitään oikein. Tarkoitus tällä rankaisukeinolla on antaa opetus, opettaa tavoille, riisua erilaisuus eli vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen että omanarvontuntoon, niin että on kiltisti nyökyteltävä ja oltava samaa mieltä, varoa tekemisiään tai muuten käy huonosti, parempi kun vain poistut. Työmahdollisuuksien menettäminen on iso juttu, kuten ettei työtä noteerata ollenkaan. Tämä on textbook behavioristinen malli, kuinka mikä tahansa ajatteleva olento oppii, palkitsemalla ja rankaisemalla. Näin toimivat aikuiset ihmiset nykymaailmassa: sinä et tehnyt, kuten minä halusin, et saa sitä ja tätä. Ihan aikuisten yliopistossa ja työpaikoissa toimitaan näin.

Taiteilijana olen osannut jo etukäteen henkisesti valmistautua tällaisiin konflikteihin, niitä on tullut vastaan paljon. Konfliktin voi katsoa olevan perustoimintatapa taiteissa, silti sitä pelätään, konfliktin aiheuttajaa, konfliktia itseään, tilannetta, jossa on käytävä läpi vaikeita asioita. On olemassa oleva ääri, joka on keskiluokalle pelottava ja se tarkoittaa menetystä, kasvojen, rahan ja aseman. Taide myös on hyvin hierarkkinen ja vanhanaikainen systeemi ja ajattelu on kuin tehty tällaiselle pelkuruudelle ja ajatusrikostuomioistuimelle ilman tuomioistuinta, on vain säännöt ja teoria, joita voi rikkoa ja haastaa, jos uskaltaa ja jo pelkästään kilpailu aiheuttaa erikoista käytöstä, ihan mitä ja ketä tahansa poikkeavaa kohtaan. High profile on tavoiteltu asema myös omasta mielestään äärivasemmistolaiselle, siis itseisarvona on asema. Suvaitsevaisuus ja muutos parempaan ei ole taiteiden ytimessä ja on hämmentävää, että näin väitetään. Oletus on, että taide on vasemmalla. Todellisuus on jännän äärellä ja odottaa, että joku sanoo ääneen. Äärivasemmalla on erittäin moni taiteilija omasta mielestään. Miksi he työskentelevät neoliberalistisessa taidemarkkinassa ja -systeemissä, joka ei muutu muuta kuin kaupallisemmaksi ja rahanahneemmaksi? Ismit ovat kuin titteleitä, mutta ne ovat aseita väärinajattelevia ja väärin eläviä kohtaan, mutta kovin tylsiä, koska feminismi ja vasemmistolaisuus sellaisina kuin minä ne ymmärrän, eivät toimi taiteissa. Jos toimisivat, palkanmaksu museoissa toimisi kaikille taiteilijoille eikä tarvitsisi kommentoida lehdessä, että taiteilijat ovat niin tiedostavia nykyään. Ai ovat vai? Mitä he tiedostavat? Omien mahdollisuuksiensa vähäisyyden ja sen, kuinka paljon he ovat systeemin armoilla?

Vainoamisella ja pelonkulttuurilla on suoraviivainen tarkoituksensa ja ilmeisesti moni kokee, että sellainen on sivistyksen merkki ja oikein, että on omasta mielestään trendikkäästi oikean ja hyvän puolella, pahaa vastaan ja voi pomputtaa ihmisiä ja tuhota uria, koska on loukkaantunut ja nappia painamalla ongelma-ihminen poistuu eikä saa näkyvyyttä ja parasta on, jos tälle ihmiselle julkisesti nauretaan. Sivistyksenkin siis ymmärrämme hyvin eri tavoin. Se on niin pitkälti ulkokultaista monin paikoin, että ehkä meidän pitäisi katsoa asiaa tarkemmin ja kriittisemmin ihmisiä, jotka käyttävät valtaa arkitasolla selkeästi kiusaamalla ihan luvan kanssa. Vainon kohteelle kun käy huonosti, tunnetaan voitonriemua ja ilakoidaan, sitten vainotaan lisää ja katsotaan, miten huonosti hänelle vielä käy. Tällainen Big Brother-tyyppinen valvonta ja seuraamus seuraamuksen perään sanotuista ja tehdyistä asioista, on viety jo varsin pitkälle ja varmasti rikkoo ihmisoikeuksia ja lakeja. Luulin, että ihmisoikeudet olivat keskiössä ja tärkeitä, mutta ne eivät siis olekaan kaikille eikä kaikkien, vaan joku päälleliimattava asia, joka kuuluu joillekin jossakin toisaalla, koska kansainväliset sopimukset ja YK? Nettivainoamiseen on vaikea puuttua, koska todistaminen on ongelma. Yhteisöissä, joissa suosioon pääsy on edellytys menestymiselle, tämä on tuttua. Usean vuoden jälkeen, en enää kuvittele. Somessa sanotuista asioista syntyy uusia poruja ja jotenkin en ole samaa mieltä nykymaailman ihmisten kanssa monestakaan asiasta, eikä minun mielestäni tarvitse. Laissa on mielipiteen ja uskonvapaus ja tarkoittaa juuri sitä. Se ei tarkoita muunneltua lakia, että kyllä sinulla on oikeus, mutta minä haluan että sinulla ei ole oikeutta ja teet ja ajattelet, kuten minä haluan tai muuten. Vainoamisella puututaan ihmisten elämiin, elinkeinon harjoittamiseen selkeästi, vaikka toisin väitetään, vapauteen sanoa ja tehdä eli se on vapauteen kajoamista, ei vapauden sallimista kaikille, mitä vapautta kaikille halutaan, mutta ei haluta. Pelolla ohjaaminen ei tietenkään ole mitään uutta ja olen itse pohtinut, voiko täysin pelotta nainen ja taiteilija edes elää. Pelot nimenomaan ovat naisten elämässä olemassa olevia ja todellisia. Pojat voivat pienestä asti olla pelottomampia ja pelottomuus tulee heiltä kenties luonnostaan. Joten on kiinnostavaa, että transnaiset esimerkiksi julkaisevat hirttokuvia naisista, joita kutsutaan nimellä terf, kill all terfs on slogan jota paljon näkee. Väkivaltaisuus on selkeästi miesten ongelma, kun nainen sanoo eriävän mielipiteensä ja vastaus siihen on hirttäminen: en voi itse muuta sanoa kuin, ettei sukupuolta voi vaihtaa ja biologialla on merkitys käytöksessämme. Nämä hirttokuvat ja tappamisfantasiat eivät myöskään täytä vihapuheen kaltaista syytemahdollisuutta ilmeisesti, eivät kiinnosta Feminististä puoluetta, en tiedä yhdenkään poliisin esimerkiksi puuttuneen transihmisten vihakäytökseen naisia kohtaan sanomalla julkisesti asiasta. Britanniassa nuorten naisten joukkoraiskaustapauksissa pakistanilaisten miesten toimesta, poliisi pelkää tulevansa leimatuksi rasistiksi ja ei ilmeisesti vain ole ollut tarpeeksi high profile-tapaus suojella valkoisia köyhiä nuoria naisia, vaikka uhreja on ilmeisesti tuhansia, ilmiö edelleen jatkuu ja jopa pahenee. Se siitä feminismistä, sanoisin. Kun patriarkaattia murskataan, silloin ei suojella patriarkaalisia uskontoja, joita ovat kaikki isot uskonnot. Matriarkaalisia lienee hyvin vähän. Ristiriidat eivät lakkaa, taiteissakin islam otetaan lämpimästi vastaan ja heidän uskonvapaus on taiteissa ja politiikassa hyvin tärkeä suorastaan pyhä asia. Uskontojen kritisointi on erinomaisen tärkeää juuri naisten ja tyttöjen oikeuksien kannalta. Ihmisoikeuksia islam ei paljoa tunnusta, silti he tulevat niitä lännestä pyytämään ja länsimaiset ihmiset syyllistetään kuolemista tänne tulon aikana ja ihmisoikeuksien puutteesta. Se on ilmeisen mahdotonta nähdä, että me emme voi tehdä heille hyvinvointivaltiota, kun he eivät itse sitä tee. Ihmisoikeuksiin vaikka Iranissa on täältä käsin vaikea vaikuttaa.

Taiteilijoiden aktivismi on perinne, johon on hyvä tarttua, jota poliittista taidetta itsekin teen ja mietin, mitä tarkoittaa taiteella vaikuttaminen ja mihin sillä vaikutetaan, jos yleisö on ylempää keskiluokkaa ja muuta rikasta populaatiota, onko kyseessä omatunto, sääli, huomiotalous, todellinen hätä ja mitä tehdä sille? Onko se tiedottamista pahimmillaan? Mikä on taide osuus siinä? Onko kyseessä vain aktivismi taidekontekstissa ja poliittinen äärivaikuttaminen ns. älyllisessä tilassa, jossa debatoida ja onko taidetila yleensä vasemmistolainen vai kapitalistinen, riistokapitalistinen, kuten itse ajattelen? Vasemmistolainen porvari on kiinnostava monin tavoin ja on nykyään vasemmiston johtohenkilö, joka ei siis ole työläinen. Työ ei ole vasemmiston pääkiinnostuksen kohde eikä ajatuksissa, muuten kuin olla tekemättä työtä ja tehdä taidetta tai filosofoida. Eli onko taiteen poliittisuus mainos itsessään taiteen paikoille, taiteen ammatille, jota valtiokin tukee, kunnianosoitus vasemmistoteorialle ja -ajattelulle, joka taiteissa on hyvin arvostettua vain teoriatasolla. Trendeihin voimakkaasti tarttuminen ja joidenkin taiteilijoiden raju tuomitseminen viittaa tähän ulkokultaisuuteen ja puhe taiteissa on siitä, mikä kiinnostaa sillä hetkellä ja on katastrofin partaalla, ei tosin vanhustenhuolto. Niin, mikä kiinnostaa vai mikä on tärkeää vai mikä tuo asiakkaita? Mikä luo kiinnostavuuden ja mihin katse kiinnittyy tai mitä haluamme nähdä, mitä meidän tarvitsee nähdä taidekontekstissa tai herätellä jatkuvasti itsessämme? Taide pyrkii viestimään omaa kantaansa päivän kysymyksiin ja on näin aallonharjalla eli kuin klikkiotsikoissa katse kiinnittyy sillä hetkellä tärkeinä koettuihin asioihin, luoden taiteilijan imagon ja poliittisuuden näkyvästi, syntyy taidetyö. Onko sitä olla poliittinen taiteilija, jos kuitenkin pelkää sanoa, mitä todella ajattelee ja pelkää systeemin rangaistusta? Moni selkeästi pelkää eikä taiteen järjestelmää kukaan ääneen kritisoi. Se on liian poliittista? Kun taiteilija on oikealla puolella, häntä voi seurata ja kannattaa, häneen voi luottaa, kun mediakin luottaa ja raportoi. Lännessä toisinajattelija taiteilija blokataan somessa ja poistetaan kartalta, idässä hän joutuu vankilaan tai tapetaan. Toisinajattelija voi olla taiteen toisinajattelija, ei pelkästään maan johdon kritisoija, kuten monessa autoritaarisessa maassa.

Rantaviiva osoittautuu äärettömän pitkäksi, kun mitataan jokainen hiekanjyvä/Shoreline is infinitely long, when measuring every grain of sand. 2001. Taiteilija työvoimana ja taiteen tehtävä.

| Henna Timanttimetsä
Kronstadt 2001 (kuva Henna SuoMen-ryhmän kanssa matkalla)

Miss Beach having fun, Rantaviiva osoittautuu äärettömän pitkäksi, kun mitataan jokainen hiekanjyvä, Barcelona 2001 (kuvat rannalla with Mikko Lipiäinen)

Huomiomme kiinnittyi merten ja rantojen puhtauteen, ekosysteemien säilyttämiseen ja kuten olemme tulleet huomaamaan, asia on erittäin akuutti tänä päivänä, näyttäisi siltä, että vielä huomattavasti enemmän kuin 20 vuotta sitten. Tahti on vain kiihtynyt, teollistumisen, riiston ja kertakäyttöisyyden..myötä. Turismi, ryöstökalastus ja teollisuuden että maatalouden päästöt aiheuttavat rannoille ja merille kestämätöntä tuhoa ja kuormaa, jonka seuraukset kannamme juomavedessä ja ruuassa asti. Muovien haitat siirtyvät aikuisilta lapsiin, ekosysteemit taantuvat ja niiden uusiutuminen on joko epävarmaa tai erittäin hidasta. Venäjällä 2001 otimme puheeksi likaisen Itämeren ja mitä Venäjä voi tehdä/tekee asialle. Heidän mielestään silloin 2001, mitään ongelmia ei ole, he pitävät luonnon siistinä ja puhtaana. Taisi olla Kronstadtin kaupunginjohtaja tai muu vastaava. Noh, mitäpä taiteilija siihen tai Kronstadtin kaupunginjohtaja.

Mitä taiteilija voi tehdä, on kyseenalaistaa taiteen hyväksikäytön massaturismikohteena ja systeemin oletuksen, että taide on kassamagneetti, jolla koneisto tekee rahaa. Ajatus massalle tehtävästä asiasta lienee syyllinen luonnon saastumiseen ja kestämättömään tilanteeseen. Massa päättää, mikä on kannattava asia, on markkinan toimintamalli ja kuinkas muutenkaan. Missä määrin taiteen on oltava massahuvi ja mikä on marginaalin tehtävä? Malli, jolla taidetta myydään, ei kyseenalaista omaa vaikutustaan luontoon, saati taiteen ja taiteilijan hyväksikäyttöön ja kertakäyttöisyyteen, nähty ja käyty-kulttuuriin, mutta on trendikästä ottaa kantaa ilmastonmuutosta vastaan ja yhtälailla trendikäs on taide-elämäntapa, jossa matkustetaan ympäri maailmaa ja ollaan käyty ja nähty. Taiteen perustelu on, että taide on niin tärkeää, että sen varjolla voi tehdä mitä tahansa ja tämä on malli, jolla nykytaidejärjestelmä elää, hinnoittelee ja lihottaa itseään, tarkemmin taidemaailman osa, joka käyttää valtaa selkeästi pitääkseen hinnat korkealla ja asiantuntijoiden avulla luo sen hyvän, jota vaelletaan katsomaan. Logiikka ei ole taiteen vahvin alue, eikä omasta edusta, paikasta auringossa luopuminen tai sen kriittinen tarkastelu käy, koska saattaisi tulla ilmi, miten hauraalla pohjalla ollaan, millaisia ristiriitoja toiminnassa ja ajattelussa ilmenee ja millainen kehä pyörii vain ympyrää. Taidetta ei helposti haluta mieltää yritystoiminnaksi, koska silloin se todella on pelkkää bisnestä ja mitä muuta taide on? Kuinka kauan näiden kysymysten esittäminen ei kiinnosta ketään ja milloin systeemissä tulee tarpeeksi ihmisiä, jotka kykenevät, saati haluavat jotakin muuta ja toisenlaisen arvotussysteemin? Paljon kertoo muutoksen hitaus, vastahankaisuus ja egoilun määrä että vähättely, vähän samaan tyyliin, ettei syy ole meidän ja näin tämä vain toimii ja se on nieltävä sellaisenaan. Toimii joten kuten, suuret syövät pienet. Ihmiset, jotka työskentelevät taiteessa, ovat hyvin etuoikeutettuja yleensä ja jalustalta alas astuminen täytyy tehdä tönäisemällä, kun ymmärrys tapahtuu niin hitaasti, että on ihmeteltävä yliopistokouluksen vaikutusta ja merkitystä, niin eli mitkä motiivit lopulta taiteessa vaikuttavat, kun ahneus ja oma etu vaikuttaisivat olevan vahvoilla ja systeemin pyörittäminen aivan kuin mitään ei haluttaisi muuttaa, on ilmeinen?

On trendikästä olla poliittinen ja sitä pidetään ajankohtaisuutena. Kun mitään muuta ongelmaa ei ole, kuin rahanpuute vai oliko sitäkään, kun tuet Suomessa ovat Anna Tuorin (Marja Sannikan ohjelmassa 2021) mukaan hyvät? Miten omahyväinen voi olla, että elää tuilla hyvillä mielin, perustaa elinkeinonsa tukiin ja ajattelee, että niin sen tuleekin olla? Miksi ihmeessä? Tukisysteemi on täysin kyseenalaistamaton asia, keinotekoinen, tekohengitys ja on yhteiskunnan tehtävä taata, että meillä on kuvataidetta sellaisena kuin nyt, että kuvataide esitetään tietyissä paikoissa, tietyllä tavalla that’s it- on tämä järjestelmä ja sen tunnistaa. Nykytaiteen olemassaolo ja kuinka sitä katsotaan, on hyvin pieni reikä, jonka kautta nähdään, mitä nähdään ja tätä taidehistoria todistaa kaikessa taiteessa. Taiteessa tuki on meriitti ja olet esillä tietyissä taiteen paikoissa, tietyllä tavalla, se on ymmärrettävää. Se on ymmärrettävä malli. On oltava ymmärrettävä. Olen ihmetellyt tätä jo yli 20 vuotta, ehkä seuraavatkin. Täältä marginaalista on tietysti kiva huudella ja ihmetellä.

Kuvataidehan on oma maailmansa, jossa arvoa luo lentely ympäri maailmaa ja isot kaupungit, joissa näkyä. Jos et näy, et ole olemassa, mikä on nykyihmiselle kokonaisuudessaan iso ongelma ja ahdistusta aiheuttava tekijä. Taiteessa helposti ja mielellään tehdään jako harrastelijoihin ja ammattilaisiin rahalla ja näkyvyydellä ja sen voi ottaa vakavasti tai olla ottamatta. It is business as usual eli raha luo suurimman arvon taiteessa ja millaisessa ryhmässä liikkuu vai liikkuuko ryhmässä lainkaan ja mitä rajoilla ihmettely sitten tekee. Taiteilijalle raha ei materialisoidu helposti (tuet pääasiallisesti ovat projektirahaa, ei palkkaa), raha materialisoituu taidesysteemin pyörittäjille, joilla ei ole mitään ongelmaa jatkaa samaan tapaan tietenkään, he tosin vinkuvat kovaäänisemmin kuten Guggenheim todisti, eikä ymmärrys uppoa siellä päässä, jossa pyöritetään museonjohtajia pienemmistä kaupungeista suurempiin, vaikka kuinka selittäisi. Koska taiteilija on yrittäjä, palkka taiteilijalle kuvataiteessa ei ole edes ajatus, että työllään tulisi toimeen, sen voisi yrittää ottaa koulutuksessa huomioon, eikö todella. Päivän poliittiset kysymykset eivät pitäisi olla taiteen ensisijainen ajatus ja tarkoitus, vaikka ideoitsija tekee pyhästä hengestä ja tarpeesta ja parantaa maailmaa, tarve on ottaa kantaa tärkeisiin aiheisiin, aivan kuten luonto on olemassa hyväksikäytettäväksi ja taide tekee mitä, parantaa maailmaa? Mikä on taiteilijan tehtävä nykyään, jää helposti pohtimaan: pitää museon työntekijät leivässä? Jo pelkästään siitä syystä ihmettelen muutoksen ja rahan olemattomuutta tai missä raha on taiteessa, mutta erittäin paljon ihmettelen järjestelmän jähmeyttä ja kykenemättömyyttä että haluttomuutta nähdä oman toiminnan heikkouksia, selkeitä virheitä ja hyvesignalointia, joka toimii yritysmaailmassa samalla tavalla ja tämä ajatus on hyväksytty taidekouluissa. Ei ole kovinkaan uskottavaa edes poliittisesti entä työvoimapoliittisesti? Politiikka hiukan pelkää ottaa kantaa taiteilijoiden toimeentuloon ja julkisen taiteen tilaan, koska alkaa ulina, että taidetta on oltava? Onko nykytaidetta oltava? Miten kestävä elinkeinomalli on esitellä taidetta ja toivoa myyntiä ja pitäisikö tehdä sitä mikä myy, jos sen sattuu tietämään? Aiheko myy, nimi vai paikka, jossa on ollut esillä? Kuvataidehan on tällä hetkellä hyvin usein erillinen, ei orgaaninen osa kaupunkeja, toisin kuin ennen ja näkyvyys tulee median kautta, jonka avulla taide elää tai ei. Bussipysäkin koristelu hökötyksellä pitäisi tuoda hyvää mieltä? Juu, on se orgaaninen osa, mutta mikä osa ja heiluuko se? https://www.tampereenratikka.fi/art/ratikan-taide-tuo-pyynikintorille-teoksen-joka-valtaa-koko-pysakin-talta-varikas-taidepysakki-tulee-nayttamaan/ Näyttää ja kuulostaa hyvältä paperilla aivan kuten Pasila. Teosta ei ole hirveästi kehuttu ja kommenteissa sitä on pidetty kalliina ulkonäköönsä ja heppoisuuteensa nähden. Taide on tässä osa isompaa kokonaisuutta, mutta millainen osa? Ratikka on kummitusjuna, joka menee eriväristen taidepisteiden läpi? Onko taide ottanut kuin jääkiekkokaukalon osan, ainakin samanlaisista materiaaleista teos on tehty, suoja ja pleksikoristelu samassa? On tietenkin positiivista, että on yritystä tehdä teoksia osaksi isompaa kaupunkikokonaisuutta, mutta miten hyvin nykytaide siihen pystyy, kun on päälleliimattu fiilis ja laitetaan kivoja värejä? Hyvä asia on, jos mainosten määrä näin vähenee. Samaa tekniikkaa ja taktiikkaa kuin tässä työssä käyttävät ulkomainokset ja ajattelu on kevyen oloista eli teos ei teknisesti eikä taiteellisesti tee vaikutusta. Kun nykytaide tehdään peittämään tylsiä rakenteita ja toimittaa pellen virkaa, onko se taidetta. Pitäisikö taiteen edessä olla haltioissaan ja pysähtyä? Taide kun arkipäiväistyy mainosten tasolle, se samalla litistyy ja kertakäyttöistyy, mikä on nykyajan tyyli, nopea vilkaisu ja seuraava kuva. Jalankulkijan ja julkisten liikennevälineiden käyttäjän taso on hyvä lähtökohta, mutta tekevätkö mainokset saman ja myykö taide jotakin ja kenelle? Kaippa tässä on ajateltu vihreästi ja kuinka harmaata meillä on, että värilliset lasit päähän, niin näyttää paremmalta? Ratikka itsessään on hieno ja tarpeellinen. Tampereella on tässä vuosien varrella ollut outo tyyli koristella taiteen näköisellä reittejä, jotenkin peruskoulutasoa isossa mittakaavassa, jos tiedät mitä tarkoitan, mutta jos olisi oikeasti naivistinen eikä muuten vain lapsellinen ja ihan sama.

Valokuva on isossa osassa nykytaidetta, kun taiteella on oltava näkijä ja kokija tai tehty työ on tuotava esille, se tapahtuu, kuten performansseissa yms. valokuvan avulla (niinkin paljon, että valokuvausprosessi on osa teosta), kun yleisö on hyvin rajautunut, pieni tai muuten olematon, kuten yleensä itselläni esimerkiksi, valokuvasta tulee teos ja se on samalla dokumentti. Eli taiteella on oltava yleisö ja onko katsoja/ohikävelijä aina yleisö/asiakas, vastaanottava ja mitä taiteen avulla vastaanotetaan? Mikä taiteen vastaanoton tulee olla? Hiljaista hyväksyntää, välinpitämättömyyttä, kiukkua vai innostaako kuvataide esimerkiksi bussipysäkillä? Jos on tarkoitus kokea, ajatella, tuntea ja olla osa kaupunkia, kyllä taiteella oma paikkansa tässä prosessissa on, itse odotan aikaa, jolloin Tampere ryhtyy tekemään muuta kuin koristelua taiteena, koristelu koristeluna on ihan ok, taiteena kovin onttoa. Monesti, kuten nytkin, vastaanotto on, että rahan olisi voinut käyttää mielenterveyspalveluihin, mikä ei ole aivan väärä huomio. Iloisen pinnan oletetaan tuovan hyvää mieltä.