Miss Beach having fun, Rantaviiva osoittautuu äärettömän pitkäksi, kun mitataan jokainen hiekanjyvä, Barcelona 2001 (kuvat rannalla with Mikko Lipiäinen)
Huomiomme kiinnittyi merten ja rantojen puhtauteen, ekosysteemien säilyttämiseen ja kuten olemme tulleet huomaamaan, asia on erittäin akuutti tänä päivänä, näyttäisi siltä, että vielä huomattavasti enemmän kuin 20 vuotta sitten. Tahti on vain kiihtynyt, teollistumisen, riiston ja kertakäyttöisyyden..myötä. Turismi, ryöstökalastus ja teollisuuden että maatalouden päästöt aiheuttavat rannoille ja merille kestämätöntä tuhoa ja kuormaa, jonka seuraukset kannamme juomavedessä ja ruuassa asti. Muovien haitat siirtyvät aikuisilta lapsiin, ekosysteemit taantuvat ja niiden uusiutuminen on joko epävarmaa tai erittäin hidasta. Venäjällä 2001 otimme puheeksi likaisen Itämeren ja mitä Venäjä voi tehdä/tekee asialle. Heidän mielestään silloin 2001, mitään ongelmia ei ole, he pitävät luonnon siistinä ja puhtaana. Taisi olla Kronstadtin kaupunginjohtaja tai muu vastaava. Noh, mitäpä taiteilija siihen tai Kronstadtin kaupunginjohtaja.
Mitä taiteilija voi tehdä, on kyseenalaistaa taiteen hyväksikäytön massaturismikohteena ja systeemin oletuksen, että taide on kassamagneetti, jolla koneisto tekee rahaa. Ajatus massalle tehtävästä asiasta lienee syyllinen luonnon saastumiseen ja kestämättömään tilanteeseen. Massa päättää, mikä on kannattava asia, on markkinan toimintamalli ja kuinkas muutenkaan. Missä määrin taiteen on oltava massahuvi ja mikä on marginaalin tehtävä? Malli, jolla taidetta myydään, ei kyseenalaista omaa vaikutustaan luontoon, saati taiteen ja taiteilijan hyväksikäyttöön ja kertakäyttöisyyteen, nähty ja käyty-kulttuuriin, mutta on trendikästä ottaa kantaa ilmastonmuutosta vastaan ja yhtälailla trendikäs on taide-elämäntapa, jossa matkustetaan ympäri maailmaa ja ollaan käyty ja nähty. Taiteen perustelu on, että taide on niin tärkeää, että sen varjolla voi tehdä mitä tahansa ja tämä on malli, jolla nykytaidejärjestelmä elää, hinnoittelee ja lihottaa itseään, tarkemmin taidemaailman osa, joka käyttää valtaa selkeästi pitääkseen hinnat korkealla ja asiantuntijoiden avulla luo sen hyvän, jota vaelletaan katsomaan. Logiikka ei ole taiteen vahvin alue, eikä omasta edusta, paikasta auringossa luopuminen tai sen kriittinen tarkastelu käy, koska saattaisi tulla ilmi, miten hauraalla pohjalla ollaan, millaisia ristiriitoja toiminnassa ja ajattelussa ilmenee ja millainen kehä pyörii vain ympyrää. Taidetta ei helposti haluta mieltää yritystoiminnaksi, koska silloin se todella on pelkkää bisnestä ja mitä muuta taide on? Kuinka kauan näiden kysymysten esittäminen ei kiinnosta ketään ja milloin systeemissä tulee tarpeeksi ihmisiä, jotka kykenevät, saati haluavat jotakin muuta ja toisenlaisen arvotussysteemin? Paljon kertoo muutoksen hitaus, vastahankaisuus ja egoilun määrä että vähättely, vähän samaan tyyliin, ettei syy ole meidän ja näin tämä vain toimii ja se on nieltävä sellaisenaan. Toimii joten kuten, suuret syövät pienet. Ihmiset, jotka työskentelevät taiteessa, ovat hyvin etuoikeutettuja yleensä ja jalustalta alas astuminen täytyy tehdä tönäisemällä, kun ymmärrys tapahtuu niin hitaasti, että on ihmeteltävä yliopistokouluksen vaikutusta ja merkitystä, niin eli mitkä motiivit lopulta taiteessa vaikuttavat, kun ahneus ja oma etu vaikuttaisivat olevan vahvoilla ja systeemin pyörittäminen aivan kuin mitään ei haluttaisi muuttaa, on ilmeinen?
On trendikästä olla poliittinen ja sitä pidetään ajankohtaisuutena. Kun mitään muuta ongelmaa ei ole, kuin rahanpuute vai oliko sitäkään, kun tuet Suomessa ovat Anna Tuorin (Marja Sannikan ohjelmassa 2021) mukaan hyvät? Miten omahyväinen voi olla, että elää tuilla hyvillä mielin, perustaa elinkeinonsa tukiin ja ajattelee, että niin sen tuleekin olla? Miksi ihmeessä? Tukisysteemi on täysin kyseenalaistamaton asia, keinotekoinen, tekohengitys ja on yhteiskunnan tehtävä taata, että meillä on kuvataidetta sellaisena kuin nyt, että kuvataide esitetään tietyissä paikoissa, tietyllä tavalla that’s it- on tämä järjestelmä ja sen tunnistaa. Nykytaiteen olemassaolo ja kuinka sitä katsotaan, on hyvin pieni reikä, jonka kautta nähdään, mitä nähdään ja tätä taidehistoria todistaa kaikessa taiteessa. Taiteessa tuki on meriitti ja olet esillä tietyissä taiteen paikoissa, tietyllä tavalla, se on ymmärrettävää. Se on ymmärrettävä malli. On oltava ymmärrettävä. Olen ihmetellyt tätä jo yli 20 vuotta, ehkä seuraavatkin. Täältä marginaalista on tietysti kiva huudella ja ihmetellä.
Kuvataidehan on oma maailmansa, jossa arvoa luo lentely ympäri maailmaa ja isot kaupungit, joissa näkyä. Jos et näy, et ole olemassa, mikä on nykyihmiselle kokonaisuudessaan iso ongelma ja ahdistusta aiheuttava tekijä. Taiteessa helposti ja mielellään tehdään jako harrastelijoihin ja ammattilaisiin rahalla ja näkyvyydellä ja sen voi ottaa vakavasti tai olla ottamatta. It is business as usual eli raha luo suurimman arvon taiteessa ja millaisessa ryhmässä liikkuu vai liikkuuko ryhmässä lainkaan ja mitä rajoilla ihmettely sitten tekee. Taiteilijalle raha ei materialisoidu helposti (tuet pääasiallisesti ovat projektirahaa, ei palkkaa), raha materialisoituu taidesysteemin pyörittäjille, joilla ei ole mitään ongelmaa jatkaa samaan tapaan tietenkään, he tosin vinkuvat kovaäänisemmin kuten Guggenheim todisti, eikä ymmärrys uppoa siellä päässä, jossa pyöritetään museonjohtajia pienemmistä kaupungeista suurempiin, vaikka kuinka selittäisi. Koska taiteilija on yrittäjä, palkka taiteilijalle kuvataiteessa ei ole edes ajatus, että työllään tulisi toimeen, sen voisi yrittää ottaa koulutuksessa huomioon, eikö todella. Päivän poliittiset kysymykset eivät pitäisi olla taiteen ensisijainen ajatus ja tarkoitus, vaikka ideoitsija tekee pyhästä hengestä ja tarpeesta ja parantaa maailmaa, tarve on ottaa kantaa tärkeisiin aiheisiin, aivan kuten luonto on olemassa hyväksikäytettäväksi ja taide tekee mitä, parantaa maailmaa? Mikä on taiteilijan tehtävä nykyään, jää helposti pohtimaan: pitää museon työntekijät leivässä? Jo pelkästään siitä syystä ihmettelen muutoksen ja rahan olemattomuutta tai missä raha on taiteessa, mutta erittäin paljon ihmettelen järjestelmän jähmeyttä ja kykenemättömyyttä että haluttomuutta nähdä oman toiminnan heikkouksia, selkeitä virheitä ja hyvesignalointia, joka toimii yritysmaailmassa samalla tavalla ja tämä ajatus on hyväksytty taidekouluissa. Ei ole kovinkaan uskottavaa edes poliittisesti entä työvoimapoliittisesti? Politiikka hiukan pelkää ottaa kantaa taiteilijoiden toimeentuloon ja julkisen taiteen tilaan, koska alkaa ulina, että taidetta on oltava? Onko nykytaidetta oltava? Miten kestävä elinkeinomalli on esitellä taidetta ja toivoa myyntiä ja pitäisikö tehdä sitä mikä myy, jos sen sattuu tietämään? Aiheko myy, nimi vai paikka, jossa on ollut esillä? Kuvataidehan on tällä hetkellä hyvin usein erillinen, ei orgaaninen osa kaupunkeja, toisin kuin ennen ja näkyvyys tulee median kautta, jonka avulla taide elää tai ei. Bussipysäkin koristelu hökötyksellä pitäisi tuoda hyvää mieltä? Juu, on se orgaaninen osa, mutta mikä osa ja heiluuko se? https://www.tampereenratikka.fi/art/ratikan-taide-tuo-pyynikintorille-teoksen-joka-valtaa-koko-pysakin-talta-varikas-taidepysakki-tulee-nayttamaan/ Näyttää ja kuulostaa hyvältä paperilla aivan kuten Pasila. Teosta ei ole hirveästi kehuttu ja kommenteissa sitä on pidetty kalliina ulkonäköönsä ja heppoisuuteensa nähden. Taide on tässä osa isompaa kokonaisuutta, mutta millainen osa? Ratikka on kummitusjuna, joka menee eriväristen taidepisteiden läpi? Onko taide ottanut kuin jääkiekkokaukalon osan, ainakin samanlaisista materiaaleista teos on tehty, suoja ja pleksikoristelu samassa? On tietenkin positiivista, että on yritystä tehdä teoksia osaksi isompaa kaupunkikokonaisuutta, mutta miten hyvin nykytaide siihen pystyy, kun on päälleliimattu fiilis ja laitetaan kivoja värejä? Hyvä asia on, jos mainosten määrä näin vähenee. Samaa tekniikkaa ja taktiikkaa kuin tässä työssä käyttävät ulkomainokset ja ajattelu on kevyen oloista eli teos ei teknisesti eikä taiteellisesti tee vaikutusta. Kun nykytaide tehdään peittämään tylsiä rakenteita ja toimittaa pellen virkaa, onko se taidetta. Pitäisikö taiteen edessä olla haltioissaan ja pysähtyä? Taide kun arkipäiväistyy mainosten tasolle, se samalla litistyy ja kertakäyttöistyy, mikä on nykyajan tyyli, nopea vilkaisu ja seuraava kuva. Jalankulkijan ja julkisten liikennevälineiden käyttäjän taso on hyvä lähtökohta, mutta tekevätkö mainokset saman ja myykö taide jotakin ja kenelle? Kaippa tässä on ajateltu vihreästi ja kuinka harmaata meillä on, että värilliset lasit päähän, niin näyttää paremmalta? Ratikka itsessään on hieno ja tarpeellinen. Tampereella on tässä vuosien varrella ollut outo tyyli koristella taiteen näköisellä reittejä, jotenkin peruskoulutasoa isossa mittakaavassa, jos tiedät mitä tarkoitan, mutta jos olisi oikeasti naivistinen eikä muuten vain lapsellinen ja ihan sama.
Valokuva on isossa osassa nykytaidetta, kun taiteella on oltava näkijä ja kokija tai tehty työ on tuotava esille, se tapahtuu, kuten performansseissa yms. valokuvan avulla (niinkin paljon, että valokuvausprosessi on osa teosta), kun yleisö on hyvin rajautunut, pieni tai muuten olematon, kuten yleensä itselläni esimerkiksi, valokuvasta tulee teos ja se on samalla dokumentti. Eli taiteella on oltava yleisö ja onko katsoja/ohikävelijä aina yleisö/asiakas, vastaanottava ja mitä taiteen avulla vastaanotetaan? Mikä taiteen vastaanoton tulee olla? Hiljaista hyväksyntää, välinpitämättömyyttä, kiukkua vai innostaako kuvataide esimerkiksi bussipysäkillä? Jos on tarkoitus kokea, ajatella, tuntea ja olla osa kaupunkia, kyllä taiteella oma paikkansa tässä prosessissa on, itse odotan aikaa, jolloin Tampere ryhtyy tekemään muuta kuin koristelua taiteena, koristelu koristeluna on ihan ok, taiteena kovin onttoa. Monesti, kuten nytkin, vastaanotto on, että rahan olisi voinut käyttää mielenterveyspalveluihin, mikä ei ole aivan väärä huomio. Iloisen pinnan oletetaan tuovan hyvää mieltä.
