Suomalaisesta elitismistä

Ei tarvitse katsoa kauas eikä puhua ihmisistä, jotka ovat korkeissa asemissa yhteiskunnassa, kun löytää elitismin Suomessa, elitismin siemenen, jota voi kutsua luokkajaoksi. Elitismi ja etuoikeutettu asema näkyvät asenteissa, siihen on kasvettu, kasvatettu, että vain paras kelpaa, paskatöihin ei kosketa, koska paras ei tee niin ja paskatöitä eli huonosti palkattuja töitä, vähän koulutusta vaativia töitä tekevät laiskat, tyhmät ja saamattomat eli luuserit. Tähän asenteeseen olen aina törmännyt kun koulutuksestani huolimatta otan vastaan työn, jossa tuntipalkka on 10 e tunti. Törmään ennakkoluuloihin joita on vaikea käsittää enää olevan tai miksi kuvitelmat hyvästä ja huonosta työstä pysyvät hengissä.

Tässä työttömyystilanteessa työ on työtä. Asema, että oma erikoislaatuisuus, ovat toissijaisia. Suomalainen elitismi tulee ilmi siinä kuinka heikommassa asemassa oleva poljetaan tilanteen tullen maanrakoon jotta oma etevyys ja paremmuus loistaisi, töissä ja kouluissa. Työ ja raha määrittelevät meidät täysin. Saanen sanoa että on räikeä ristiriita siinä mikä on hyvä työ, tärkeä työ ja miten työ vaikuttaa ihmisen arvoon. Ihmisen luonne ja ihmisyys mitataan siinä kuinka hän kohtelee toisia ihmisiä olivat he ketä tahansa, tekivät mitä tahansa työtä. Olen oppinut kuinka pallottelu ja pompottelu, selän takana puhuminen ja selkärangattomuus palkitaan. Kuinka se joka tekee huonosti palkattua työtä on luuseri, joka ei ole elämässään päässyt eteenpäin. Eteenpäin menoa merkkaavat suuri palkka ja sillä saatavat asiat. On menestystä kuinka voi kuluttaa ja millaisia kavereita ihmisellä on, kuinka asuu ja miten pukeutuu. Kokonaisarvioni suomalaisesta työelämästä, sitä taiteilijana seuranneena, on surullinen.

Sitten on kysymys miten paljon ihmisen on hyvä tienata ja kuinka paljon raha merkitsee vai merkitseekö se, että on mielekästä merkityksellistä työtä ylipäänsä. Miten työn merkitys löytyy? Minulle yhtälö on helppo, koska taiteilijan työ on minulle kutsumusammatti. Se tuo elämääni merkityksen. Harvoin tapaan taiteilijoita tekemässä niitä muita töitä joita teen elääkseni ja ilmeisesti on harvinaista olla taiteilija työelämässä, koska taiteilijan ammatti on kummallisuus, jota ihmetellään tai ajatellaan ja sanotaan että olen huono taiteilija koska en myy töitäni, työni ei myy. Raha määrittää laatua edelleen. On ollut kiinnostavaa tehdä duunarin töitä ja kohdata nykytaiteesta autuaan tietämätön kansa. Joka on saanut minut pohtimaan luokkajakoa ja millaiset asiat ketäkin kiinnostavat. Taidekuplasta kannattaa astua ulos, koska ulkona on hyvin taiteeton maailma, joka on varsin mustavalkoinen. Eipä sillä, taidekupla on myös putkinäköinen monella tapaa, on heitä ja meitä. Ärtymystä on vaikea peitellä kun ennakkoluulot toistuvat mihin tahansa menenkin, milloin mitenkin päin, omaa identiteettiäni sen enempää painottamatta. Ärtymystä on myös vaikea peitellä tässä Suomen paapotussa elitistisessä ilmapiirissä jossa itseä pidetään liian hyvänä tekemään matalapalkkatyötä ja se joka siihen sortuu on häviäjä, jonka itsetunto piakkoin rapisee. Työn tekemiseen on muutenkin tullut kummallinen asenne: vaivannäköä kartetaan, itsensä likoonlaittamista ja työn hyvin tekeminen, etenkin jos se on huonosti palkattua, on liikaa vaadittu.

Viimeksi pari kuukautta sitten kuulin taas kysymyksen miksi opiskella niin paljon kun joutuu tekemään edelleen matalapalkkatyötä. Niin, miksi sitä joku opiskelee. Jotkut opiskelevat siitä saatavan taloudellisen hyödyn vuoksi. Jotkut opiskelevat, koska ovat kiinnostuneita asioista ja itsensä kehittämisestä ja kenties haluavat muuttaa yhteiskuntaa ajattelemalla ja kirjoittamalla ja taiteella. Tämä jälkimmäinen syy on ilmeisen huono, koska siitä ei makseta. 😦