julkinen

Terveisiä, ihmettelin tässä muutoksen olemattomuutta, vaikka siitä jauhetaan loputtomiin hyvänä asiana. Mikä on muutos, johon pyritään taiteessa ja mitä taide haluaa muuttaa tai mihin se kykenee, kun vaikuttaa, ettei se kykene siihen itsekään?

| Henna Timanttimetsä

Miten kun taiteessa seksismi ja suhmuilu eivät katoa minnekään, nykyaikana kun ollaan niin feministejä ja vasemmalla, sitä vaan ihmettelin, että kuinka on mahdollista, pitää yllä systeemiä, jossa vanhanaikainen ympäripyöriminen, selkääntaputtelu ja alaspäin katsominen ovat hyviä asioita, suoranainen ilkkuminen? Minusta kun vaikuttaa, että valta-asemissa, joissa puolustetaan omia oikeuksia, omaa oikeassaoloa, olemassaoloa ja luennoidaan muille, miten kieltä tulee käyttää, mikä on syrjintää ja väkivaltaa, käytös kun on heillä itsellään kovasti hukassa siellä sisällä, ne prioriteetit ja arvot etenkin, mitkä ne taiteessa ylipäänsä ovat: että ne tosi hyvät tekevät taiteen, tuottavat sen ja instituutiot tuottavat nämä tähdet? Asia on nyt toisinpäin, että se ilkkuminen tapahtuu täältä suunnasta ja aiheesta. Aiheetta ilkkuminen on noloa. Jatkuva muutospuhe silti minkään muuttumatta haluttuun suuntaan, alaspäin lyöminen kuin se olisi oleellinen osa taiteilijan kokea, kertoo kritiikin tarpeellisuudesta ja miten kykenemättömiä taiteessa työskentelevät ovat huomaamaan oman vaillinaisuutensa, tietämättömyytensä, osaamattomuutensa ja typeryytensä että vallanhimonsa. Tähtenä on kiva hillua, sanottavaa vaan on niin vähän ja omasta navasta, tekoja vielä vähemmän, koska se vaikuttaa urakehitykseen.

Taide ja kun sitä julkisesti rahoitetaan, on hyvä muistaa, miten ideologista toiminta taiteessa on ja mennään oma etu edellä. Ei ole uutta, että taiteilija julistautuu kommunistiksi, sen millään tavalla vaikuttamatta systeemin muutokseen eli tuotanto- ja tekotapojen muutokseen, ajattelun muutokseen, kuinka taide esitetään, missä se on esillä ja ylipäänsä, millaista taidetta on nyky-yhteiskunnassa: saammeko laatua eli voimmeko luottaa systeemin toimijoihin tässä asiassa ja millaisilla motiiveilla asioita tehdään, kenen etua ajetaan ja suojellaan? Minulla on niin vahva epäilys, että se on jo suorastaan tieto. Taiteilijat ja systeemin ylläpitäjät voivat paistatella tässä kauniissa hyväntekijän ja asiantuntijan valossa, jossa otetaan kantaa ja kommentoidaan sieltä sisältä tänne ulos. Elitismi haisee kauas ja on niin vinksahtanut ristiriitaisuudessaan, että nykytaiteesta ja näistä taiteilijoista voi olla tietämätön. Nykytaiteen ohittaa helposti ja kommunismi ja feminismi tässä kontekstissa on hämmentävä mix, että olen jäänyt pohtimaan, miten vähän he näistä ismeistä tietävät ja mitä tarkoitusta ne ajavat lopulta. Mikä se kommunistinen ja feministinen osuus on, onko se julistautuminen ja ryhmäytyminen, yhdessä tekeminen ja hyväntekijyys? Keskittyä selkeiden väärinkäytösten ja epäpätevyyden vähentämiseen on liikaa pyydetty, niitä voidaan tunnustaa tapahtuvan, mutta asioille mitään tekemiseen kuluu helposti vuosikymmeniä, selkeästi hyvin paljon ja selkeästi se on hyvin vaikeaa. Muutos tarkoittaisi kasvojen, menestyksen ja arvovallan menetystä, kuka enää tietää taiteesta mitään oikeasti muuta kuin tämän kilpajuoksun ja syy tehdä taidetta voi olla pelkkä maineen hamuaminen. Miten taiteessa käyttäydytään ei ole syy, miksi mitään muutettaisiin ja miksi sitä tehdään, tarkoitus on näkyä mahdollisimman paljon: no, näin on tehty jo vuosikymmeniä, jatketaan samalla sapluunalla. Huomauttaisin kuitenkin, nykysysteemi on ollut käytössä todellakin vain vuosikymmeniä ja on jäänyt huomaamatta, ettei se enää vastaa nykypäivää. Oma ura on ennen kaikkea tärkein asia, saadut rahasummat ja vasemmistolaisuus kivasti kultaa tämän, taiteen, maineen, puheen taiteesta ja sen merkityksestä, se kuulemma parantaa. On merkityksellistä taidetta ja paljon ainoastaan tekijälleen tarpeellista. Taide on kaunista tai mitä julkiseen taiteeseen tulee, todella kamalaa liian usein, hirveää settiä ihan kuntien ja ihmisten kustannuksella, näkösaasteena järkyttävää. Osaamisella vaikuttaisi olevan hyvin vähän tekemistä hyväksymisen kanssa, tästä on niin monta esimerkkiä, että on suorastaan koomista, että tällainen systeemi voi jatkaa toimintaansa siihen kenenkään puuttumatta aivan kuin konemaisesti tai kenenkään voimatta vaikuttaa siihen millään tavalla konkreettisesti, mikä edelleen kertoo hyvin autoritäärisestä, muutosvastaisesta systeemistä ja sen ylläpitäjistä, jotka voitelevat toisiaan ja ovat kritiikin yläpuolella. Sellaiset jotka kritisoivat ääneen ja julkisesti, heitä on vähän ja syystä. Heidät nauretaan ulos, hiljennetään, leimataan, ei heistä mainita missään mitään paitsi niissä supinoissa, joita täytyy itse ruokkia, se on niin kovin helppoa ja loputtoman huvittavaa. On se kumma, kun ne fasistit on aina jossain muualla.. heidän kustannuksellaan vitsaillaan ja heitä kauhistellaan, aivan kuin vallan kahvassa vain voi, ylhäältä alas, siellähän ei ole fasisteja, etenkään taiteessa, he ovat sosialisteja, keskenään, koska vain tosi asiantuntijat voivat niin tehdä ja ovat hyvän puolella pahaa vastaan.

On hyvä kommunistin muistaa, että kommunismissa on ensisijaisesti työstä kysymys, yhteistyöstä siinä merkityksessä, ettei leijailla yläilmoissa ja katsota alaspäin, työläisen asemasta, työläisen lapsista ja niistä matalapalkkatöistä, niistä joita luuserit tekevät, työläisen elämästä ja mitä varten se on: toimeentuloa ja hyvinvointia varten, ei pahoinvointia. Keskiluokkainen nykykommunisti taitaa olla enemmistö kommunisteista ja se on tosi outo ilmiö, etenkin taiteessa, jossa työntekijöitä eli sisällöntuottajia lähinnä kusetetaan ja käytetään hyväksi, koska olemme yrittäjiä, näin voi tehdä? Olisi todella kommunistista tehdä taiteen työläisen etujen eteen työtä, sen sijaan, että ensisijaisesti puolustaa irakilaisia pakolaisia ja pyörittää maisteritehdasta, koska tällainen tämä systeemi nyt on ja olemme sen osia ja meillä on niin paljon sanottavaa, etenkin kuinka ihmisiä kohdellaan. Ihan todella. Taiteilijaa voi dissata joukolla sen vaikuttamatta kenenkään feministisyyteen tai vasemmistolaisuuteen koskaan, kun on siellä matalapalkkapäässä ja taiteilija, se tarkoittaa, että olet huono, et ole paremmin pärjännyt.. ja eikös rahattomuus ole yksi naurunaihe keskiluokkaisessa taiteessa, keskiluokalle tai siis ne, joilla sitä ei ole ja se näkyy päällepäin. Ei kovin vasemmistolaista, siis työn tekemisen dissaaminen ja taiteilijuuden, köyhyyden, tosi kiinnostavaa, raha ja taide ja kommunismi. Kiinnostavaa juuri tämän ideologisen kehyksen sisässä, jota te jatkuvasti käytätte ainoastaan oman edun tavoitteluun ja esille pääsyyn, niin ja ne pakolaiset, voi voi. Jos te ette pysty uudistumaan, miten maailmanparannus teiltä onnistuu sieltä kuutiosta, pakolaiskeskus galleriaan? Asunnottomistahan ei niin väliä, vai mitä, hehän ovat vain niitä suomalaisia köyhiä, juoppoja ja nistejä (niitähän ei taiteilijoissa ole..). Köyhät eivät ole taiteessa nykypäivänä kiinnostavia edes aiheina, joskus on ollut toisin. Liikemiesmäisyyden tunkeutuessa taiteeseen, häpeän tunteet tulevat kovin voimakkaina, jos haisee pahalle. Galleriasta voi huudella ismejä ja leimakirveitä, mutta mikään ei muutu muuta kuin huonompaan suuntaan, vallankäyttö keskittyneemmäksi, voittojen keräytyminen harvoille ja te voitte kiillottaa kuvaanne vasemmistolaisuudella? Taidehan on tieteellisesti täysin naurettava tähtikultti, joka legitimoi olemassaoloaan ja työtään käyttämällä tiedettä hyväksi, siis yliopistojahan te käytte, se ei välttämättä ymmärrystä lisää. Tämäkin on melko varma tieto. Se ei tarkoita, että kykenisitte itsereflektioon, te heijastatte muita ja luontoa, kun olette niin oppineita, teillähän on siihen mandaatti. Miten tämä näyttää ja kuulostaa aivan muulta kuin oppineisuudelta?

Julkinen taide on erinomainen esimerkki kyvyttömyydestä tunnistaa huonosti tehtyjä asioita, ajan ohi ajamista ja haluttomuutta korjata kulttuuria, joka suoltaa luokatonta möhkälettä paraatipaikoille, aukioille ja toreille vuodesta toiseen, koska sitä pitää olla siellä jostakin syystä. Möhkäle on nimenomaisesti kuvaava sana, jäänne taidehistoriasta, jonka ajatellaan olevan ärsyttämättä ketään, koska tämä on joku virallinen juttu. Senkin ovat luoneet oppineet ihmiset ja hehän tietävät enemmän kuin perusjamppa. Taide ärsyttää huonoudellaan, oletuksillaan ja jälkeenjääneenä tapana, jossa muotopuolet 60-luvulle pysähtyneet ajatukset haisevat kauas. Helppous, ideaköyhyys ja selkeä kuntien varojen ja hyväntahtoisuuden hyväksikäyttö, jossa kuntalaisilla ei ole tässä päätöksenteossa sananvaltaa muuta kuin purnata jälkikäteen että tällainen ilmestyi, koska instituutioissa ovat ne asiantuntijat, jotka tuottavat tätä iloa meille ja he tietävät taiteesta. Ihmettelen, mitä he tietävät lopulta. Itselläni ei ole luottoa osaamiseen lainkaan. Nämä esimerkkiteokset ovat myös esimerkki huonosta sijoittelusta, esillelaitosta, joka on iso osa teosta. Että teos vain tönöttää jossakin kyltin kanssa, ei riitä perustelemaan itseään eikä taiteilijan toimeentulon pitäisi olla peruste huonon julkisen teoksen olemassaololle tässä kohtaa, jos tuotetaan näin esteettisesti heikkolaatuista julkista taidetta teos teoksen perään, mikä sen funktio todella on kaupunkilaisille, pitää asiantuntijat leivässä, jotka eivät osaa työtään? Tampereella todellakin on omituinen tyyli taiteen suhteen ja paska on jalustallakin paska kirjaimellisesti. Onko tämä joku pieni kaveripiiri, joka näitä tekee ja valitsee, koska tämä on todella kamalan näköistä ja ammattitaidotonta, niin monella tavalla yhä uudestaan ja uudestaan ja taso vain heikkenee. Lähiöihin tulee Fingerpori-muraaleita ja keskusta saa erinäisistä möhkälemateriaaleista koottuja viitteellisiä sisällyksettömiä pystejä ja pintakoristeita, räjäytettävää roskaa. Osaaminen on Suomessa selkeästi jossain muualla, kuin missä sen pitäisi olla ja olisi toivottavaa, että kunnissa ryhdyttäisiin äänekkäämmin siellä valtuustoissa kyseenalaistamaan huono taide ja sen tuottaminen, että virat ja jalustoilla pällistelyt vuosikymmenestä toiseen. Taiteessa uudistuminen ei ole itsestäänselvyys, vaikka näin oletetaan, ei ole myöskään luovuus, näkemys ja riskinotto. Sellaiset ovat niitä outoja, jotka pilaavat alan maineen… Julkisessa taiteessa ei oteta minkäänlaisia riskejä, etenkään taiteellisesti ja älyllisesti. Museoissa ja taidekouluissa yhä vähemmän, koska on oltava poliittisesti korrekti ja palveltava ensisijaisesti vähemmistöjä ja ajateltava tunteita ja kuka loukkaantuu. Se on älyllistä epärehellisyyttä, alamaisuutta. Kasvojen ja yleisön menetyksen pelkääminen vievät taidetta pois taiteesta ja saamme pinnallista höttöä, sisällyksetöntä pintaliitoa, mitään haastamatonta kivaa tekemistä ja tähtiä, jotka tuovat yleisöä. En pidä koristelua taiteena enkä taidetta taiteen vuoksi taiteena, varsinkaan säännönmukaista sääntökirjan mukaan tuotettua että-on-jotakin-taidetta ja taidetta muistuttavaa taidetta, pelkäävää taidetta, sanelun mukaan tehtyä varsinkaan. Jos ei ole omaa ajattelua eikä uskallusta, taide ei kehity hyvään suuntaan tai ollenkaan, kuten jo julkisen taiteen osalta näemme paljaalla silmällä.

Kommunismi ja pelkääminen on uskoisin, vaikuttanut julkisen taiteen muotoon Suomessa ja miten sitä on tuotettu nimekkyyden voimalla täyttämään tila oikeassa kohdassa. Nimekkyys ei ole lupaus yhtään mistään taiteessa. Se vain kertoo, että on päästetty esille, tämä ihminen on näkynyt ja hänestä on kirjoitettu. Hänet on kruunattu ja hyväksytty ja ehkä jopa myy, mikä on ilmeisesti merkki laadusta. Kun kommunismi näkyy ulkomuodossa, muttei systeemin ajattelussa työläisen asemasta, ulkokultaisuus toimii niin, että kommunisti saa rahat ja ne jotenkin keskittyvät.

Kauneuden kokemus

| Henna Timanttimetsä

Kauneuden kokemus on jotakin johon osin kasvamme josta on vaikea puhua, koska kauneus liittyy herkkyyteen, ja jostakin syystä heikkouteen, heikkopäisyyteen, katoavaisuuteen, taiteeseen ja naiseuteen. Ajatuksemme kauneudesta on hyvin leimautunut ja halveksunnalla syöpynyt ettemme voi todeta kauneutta, tehdä kauneutta, olla kauniita ilman, että se herättää liikaa huomiota, ja kovin omituisia reaktioita. Meidät kasvatetaan osin joko arvostamaan kauneutta itsessämme ja ympärillämme sekä toisissamme tai väheksymään kauneuden moninaisuutta, vähättelemään, josta arvojärjestyksestä, vaatimattomuudesta, olemattomuudesta on vaikea pyristellä irti. Vähättelystä syntyy järjestys, kuin jono, jossa päät painuksissa marssimme, koska emme uskalla, tohdi julistaa kauneutta ja sen arvoa kaikessa ja itsessämme. Kauneus on tavallaan epäjärjestystä, rakkautta, kaaosta, epäjärjestystä aiheuttava ja pelottava, josta syystä sitä on voitava kontrolloida, mitätöidä tuo ylemmyyden tunne, mahdollisuus ja erinomaisuus.

Voimme kenties yhteen ääneen todeta että luonto on kaunis missä tahansa. Jonkun mielestä kauniimpi toisaalla kuin toisaalla. Mikä siinä toisessa näkymässä on kauniimpaa olisi kiinnostavaa kuulla, mutta melko harvoin ryhdymme sanallisesti analysoimaan kauneuden kokemustamme. Siinä on jotakin äärimmäisen vaikeaa (kauneus on hankaluudessa, yksityiskohdissa) ja tuo kokemus on itsestäänselvyys jonka oletamme että jokainen tietää, yksityinen, henkilökohtainen huokaus, jonka voimme jakaa kuvana helposti ja katsoja ymmärtää, että auringonlasku on kaunis, ne värit, se tunne kun tulee hiljaa yö ja pimeä. Näethän itsekin kuinka kaunis tai paljon kauniimpi tämä on kuin tuo toinen, että olen täällä näkemässä tämän kauneuden, olen kuin osa sitä eli spesiaali ja ymmärsin tämän kauneuden jonka näin. Kauneuden monimutkaisuus paljastuu kun ryhdymme ruotimaan miksi jokin on kaunista, niin kaunista että pysähdymme ja miksi toinen ei koe samoin. Mikä tekee asioista kauniita, mikä tekee meistä kauniita? Mihin kiinnitämme huomiota? Kuinka kauneus on arjessamme ja kuinka luomme tai puramme kauneutta ympärillämme? Kiinnitämmekö tarpeeksi huomiota tai liikaa huomiota kauneuteen, tietyntyyppiseen kauneuteen kuin tehtaassa näkemättä toisenlaista kauneutta, koska olemme keskittyneitä ja fiksautuneita hyvin spesifisti tietynlaiseen kauneuteen ja sen luomiseen? Mitä kauneus saa aikaan? Millaisia tunteita ja ajatuksia kauneuden kokeminen saa aikaan? Huomaammeko kauneuden ja ymmärrämmekö kauneutta tarpeeksi? Hyvänolontunne lienee päällimmäinen, nautinto ja ilo. Kuinka sitten tuhoamme kauneuden, halveksimme, olemme näkemättä ja miksi? Se tapahtuu niin kovin helposti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Bench heart, cutout from a leather jacket, 2015

Kiinnostavaa on kuinka yksilöllinen näkemys kauneudesta on, kaikesta tapahtuvasta aivopesusta, kuvallisuudesta ja informaatiosta, samankaltaisuuden vaatimuksesta, huolimatta, halumme kokea, nähdä ja kuulla kauneuden kaikessa. Kauneuden kokemisessa voi tulla paremmaksi, avoimemmaksi ja oppia kokemaan puolia kauneudessa kuin sen muutaman tai aina tuon saman. Miten maailmassamme kauneus löytyy? Kauneus todellistuu aistiemme, ympäristömme, toisten ihmisten ja tietomme kautta, tietoisuuden, tuntemisen, älyllisyyden, ajallisuuden, olemisen, muistojen, halujen ja tarpeiden kerroksellisesta tapahtumasta. Sattumasta, opitusta, annetusta ja luvasta nauttia jostakin jonka koemme kauniiksi, jonka voimme hyväksyä kauniina, koska siihen liittyy jotakin hyvää, herkkää, pysäyttävää, elävää, pysyvää, toistuvaa, turvallista ja sopivaa. Menemällä kauneutta kohti opimme kauneudesta. Osin, luodaksemme kauneutta, on sen oltava tietoinen päätös ja osin luomme, koska elämme ja se on kauneutta. Miksi kauneuden hyväksyntä on tarpeen voimme pohtia ja miksi kauneuden hyväksyminen voi olla äärimmäisen vaikeaa, kuten miksi sopivuus, säädyllisyys ja vulgaariuden puuttuminen toimivat monelle kauneuden kokemuksen määrittelijöinä ja nimenomaan herkkyyden, hellyyden kevyenä sipaisuna, jossa kauneus on kosketus iholla, mutta ei välttämättä mitään syvempää, rajua, radikaalia, rivoa tai repivää muutosta. Kauneus on eheyttävä, korjaava, mutta se on meille malli johon pyrimme, kokonainen, kokonaisuus johon asettua, usein jotakin valmista joka annetaan ja johon tyydymme, johon pyrimme, koska ihailemme tuota kaunista ihmistä ja haluamme. Onko siis elämä pyrkimystä kauneuteen? Mikä on kaunista on voimakkaasti säädeltyä, rajattua, suojeltua ja osin vähäteltyä arvona, sen on oltava pidättyväistä, ei valtoimenaan päälle purkautuvaa käsittämätöntä, jolloin se on pelottavaa ja tuntematonta. Se on yksi tärkeimpiä arvoja ja tarpeita ihmiselle ihmisenä ja kokevana olentona, joten on merkillistä kuinka rajoittunut katsanto kauneuteen voi olla, toki jokaisella on oikeutensa nähdä ja kokea kauneus tai olla näkemättä. Kauneudessa on pyhyyttä, mutta myös jotakin jonka haluamme rikkoa.

Se, että meillä on lupa olla kauniita, katsoa kauneutta, kokea ja tehdä kaunista on ensiarvoista ihmisyydelle ja uuden luomiselle. Että meitä kielletään toteuttamasta kauneutta kuulostaa kummalliselta, mutta nähdäkseni näin tapahtuu paljon, kauneus on sietämätöntä, naiivia, emme halua pysähtyä koska emme voi. Kauneudella on hintansa, mikä se lieneekin niin mahtaa olla kova. Kauneus voi olla jotakin liikaa, liian pitkälle vietyä, todella ärsyttävää, tarpeeksi kauan kiellettynä omituista ja ylitsepursuavaa, jumalatonta kuin Perkelestä, koska nautimme siitä liikaa ja teemme liian vähän kun olemme kauneuden äärellä. Haluamme monesti painottaa, että kauneuden kokemus on yksilöllinen, että jokainen voi valita minkä kokee kauniiksi minkä ei. Miten näyttäytyä kauniina tai ei, miten esittää kauneus tai ilmaista kauneus, kuinka valita kaunis ja miksi valita. Kauneus voi olla ujostuttavaa, epämiellyttävää ja käsittämätöntä edelleen, runollista, pientä ja mitätöntä. Mitä enemmän loitonnumme kauneudesta sitä merkillisemmäksi ja yksioikoisemmaksi ymmärryksemme kauneudesta käy. Kuinka sitten on mahdollista, että ihminen haluaa tehdä niin valtavan pesäeron siihen mikä on kaunista? Haluaako ihminen luoda ainoan oikean kauneuden, jumaluuden itsestään, joka luo puhdasta kauneutta, ettei ole muita kauneuksia kuin ihmisen kauneus, jota hän voi kutsua jumalansa kauneudeksi, koska on arroganttia pitää itseään jumalana hän kuitenkin uskoo johonkin ylempään? Miksi ihminen kuvittelee tietävänsä jumalan kauneudesta yhtään mitään, mikä jumala on tai mitä jumala haluaa? Puhun jumalasta, koska luoja on se, johon kauneus peilautuu, josta kaikki on uskonnon mukaan lähtöisin, kaikki kauneus.

Kaikki kauneus, kaiken kauneus yhä uudestaan se luo itsensä ja uusiutuu, hiukan erilaisena, mutta aina kauniina jotenkin muuttuneena jota on ymmärrettävä ja joka on hyväksyttävä sellaisenaan. Jos emme ymmärrä emmekö näe kauneutta? Jos joku ei vastaa kauneuskäsitystämme onko se rumaa vai emmekö vain ymmärrä katsoa? Tienpiennar on jonkun mielestä ruma, samoin kasvit jotka viihtyvät tienvarsilla. Tuhoamisessa ei ole kauneutta voidaan ajatella. Ymmärrämmekö rumuutta paremmin kun elämme rumuudessa vai olemmeko turtuneita rumuuteen? Kaipaus kauneuteen on inhimillistä, siispä kysynkin kuinka selvitämme kauneuden ongelman, kuinka kaipauksemme konkretisoituu ja onko kauneus aina kaukana jossakin muualla, jollakulla toisella ja jotakin enemmän kuin tässä ja minulla on? Mitä turtumisesta seuraa ja onko turruttamisellamme joku tarkoitus? Pakeneminen, tietynlaisten halujen ja mielitekojen aikaansaaminen? Tuleeko kaikesta yhdentekevää kun kaikki vaikuttaa yhdenmukaiselta mikä ympärillä on? Elämän tuhoaminen on rumuutta pahimmillaan. Ihminen tuhoaa, laittaa asioita raameihin ymmärtääkseen, järjestelee, lajittelee, luokittelee, eristää, poistaa, omasta mielestään tietäen mikä on tärkeää ja mikä ei, mikä on kaunista ja mikä ei. Kaikki on jotenkin hyvin selkeää ja selvää mutta olemme ongelmissa. Kaunista on jokin edessämme ei takanamme tai toisinpäin. Edessämme on jotakin todella outoa. Haluamme esitellä kauneutta jonka näemme, se on jotakin minkä haluamme omistaa, kutsua omaksemme, olla ylpeitä että olemme osa kauneutta. Kauneus arvona on myyntiartikkeli. Tämä on kaunista tulkaa kokemaan se. Tämä on kaunista. Haluamme olla kauniita, sanoa kokeneemme kauneuden, tai pitää sen salaisuutena, ettei se turmellu.