Kun taide on tavara, taiteilijakin on.

Taiteen tavarallisuus on taiteilijan tavarallisuus on taidemaailman tavarallisuus josta syntyy logistiikka ja kuljetus. Se on kallista, voi pojat kuinka kallista. Täytyy puhua henkilöbrändistä kun puhutaan tunnetusta taiteilijasta ja imago on oleellinen osa työtä, kuinka kertomus syntyy ja miten sitä pidetään yllä. Onko kertomus satu, paikalleen jämähtänyt kuvitelma jossa moni roikkuu kiinni kun ei muutakaan keksi ja se on tähän asti ollut hyvin tuottoisaa. Missä kohtaa taiteilija on tehdas, loputtomasti toimiva ikiliikkuja ja missä kohtaa taidetyöläinen jonka pitäisi elääkin, on edelleen omituinen pohdittava akuutti asia, varsinaista määritelmää millekään on usein mahdoton sanoa ääneen, mutta hevonpaskan tunnistaa suurista puheista. Taiteilija toimii kuin yritys kun hän tuottaa myytäviä uniikkeja tavaroita jotka ovat ideoita jotka toimivat teoksina, mutta rahanvaihtoa ei välttämättä tapahdu tai sitten tuohta tulee runsaasti jos on onnekas, oikeassa paikassa oikeiden ihmisten seurassa. Taiteilijan on luotava ura ensin taidemaailmassa, jotta hän voi tehdä asioita sen ulkopuolella. Taidemaailmalla on vahva auktoriteetti tehdä taiteilijoita eli taidemaailma on tehdas ja taiteilija on tavara.

Kun ihminen nähdään tavarana; siitä on asetettu markkinahinta joka maksetaan tavaran omistamisesta tai vuokrasta, käytöstä. Tavara arvostellaan kuten tavara, jotkut kohtelevat tavaroita hyvin, toiset huonosti. Tavaroilla ei ole tunteita eivätkä ne ajattele eivät sano vastaan vaan tekevät tehtävänsä eli luovat arvoa. Taiteeseen on monella pinnallinen näkemys, mikä on ymmärrettävää, ajatteleminen vie energiaa, aikaa eli on työlästä. Pidämme sisustamisesta laatutaiteella, jonka tunnistaa. Se tuo kotiin arvokkuutta ja omistajalleen vakuutuksen hyvästä mausta ja arvon noususta. Laatutaiteen tuntee että sillä on korkea hinta, siinä on sitä jotakin, se myydään oikeassa paikassa ja sen on tehnyt tunnettu, arvostettu taiteilija varmoin ottein ja on tiennyt mitä tekee. Taiteessa kuten sisustamisessa vaikuttaisivat päällimmäisenä olevan tärkeitä ulkokohtaiset asiat kuten mikä tyyli sopii tähän aikaan, mikä houkuttelee mahdollisimman paljon katsojia, millainen maku kenelläkin on, mikä ei pistä silmän eikä erotu taustasta ja kuinka tätä kautta kukin saa asiansa eteenpäin eli oman persoonansa ja identiteettinsä esiin tavaroiden ja ideoiden avulla. Tärkeät jutut, kuten tunnettuus joka on kovin suhteellista, myyvyys, hinta, mitä taide lisää siihen paikkaan jossa se on, tuovat lisäarvoa. Kiinnostava kysymys on miksi taide toimii kuin laastari kuin kunnon kohottaja ja ilmeen antaja. Mikä on taiteen sisustuksellinen arvo sisä- ja ulkotiloissa? Ulkotiloja sisustetaan siinä missä sisätilojakin, kuinka tämä arvo mitataan ja miksi taiteen tulee sopia muuhun sisustukseen?

Mikä on taiteen tekemisen mieli, merkitys ja arvo kun kaikki lasketaan ensisijaisesti rahassa. Tässä mahdollisessa tuotossa joka on menestys, suuruus, huippuus, saavutus, julkisuus, ja mitkä asiat edesauttavat tätä ketjureaktiota tapahtumaan? Jotenkin itsestään selvän oloinen ketjureaktio, että siinä on jo pakko-oireilun tuntua ja toiston makua, pyörimme kehää kun emme osaa tai uskalla mennä pois vanhasta. Ei ole sattumaa taitelijan uraa tehdessä yleisimmät kommentit ovat tuleeko sillä toimeen, oletko hyväkin, oletko tunnettu, et sä varmaan tunnettu tai hyvä ole, koska olet täällä töissä eli taiteilijan työn kuvaus alkaa rahallisesta tilanteesta, toisinaan jopa millaista taidetta teet. Saatan miettiä tovin kuinka selittäisin, koska se on itselle niin itsestäänselvää etten osaa palikkatasolla selittää kovin helposti, kuten mikä on installaatio, käsitetaide, miten taide voi olla netissä, miksi näissä ei ole hintoja ja miksi et tee kuvistasi vedoksia. Tärkeintä tuntuu olevan että asia myydään eli se kiinnostaa kun saadaan kaupaksi konkreettisesti myyjä-ostajasuhteessa. Mistä on kysymys eli mitä myydään? On oltava kappale jotakin jonka tunnistaa taiteeksi jonka voi omistaa ja liittää itsensä jatkeeksi?

Miksi joku on taiteilija, mitä merkitsee olla taiteilija. Taiteen traditioksi voidaan kutsua jatkuvaa ammattitaidon epäilyä, koska taiteilijat nyt ovat sellaisia, kyllähän te tiedätte sen ajatuksen ja kliseen. Tsekataan moneen kertaan ettei ole päästään sekaisin, pyydetään suosituksia. Siinä työympäristössä jossa taidetta, etenkin kuvataidetta, tehdään pään sekoaminen ei ole mikään ihme, joten onhan se ymmärrettävää että epäillään. Sama pään kunnon tarkastelu vaan ei tapahdu kuraattoreille, taidekriitikoille, taidevirkailijoille yms. muille jotka saavat palkkansa taiteen parissa. Heidät on virallisesti valittu, joten he ovat ok. Virallisuus sulkee pois epämääräisyyden ja heikkouden, päätöksistä ja visioista huolimatta.  Se on vain kestettävä, että kuka tahansa on taiteen asiantuntija ja tuntee taateelijoita ja pitää asemaansa meriittinä lähinnä itselleen.

Kuinka arvo syntyy taiteessa, riippuu siitä missä taide esitetään, kuka taiteen on tehnyt, millaisen vastaanoton taide on saanut yleisesti ja taidemaailmassa ja kuka siitä on kirjoittanut ja missä. Entä jos lakkaa olemasta kiinnostunut siitä mistä taiteentekijän tulisi olla kiinnostunut eli näyttelyiden pitämisestä, esille pääsemisestä, myynnistä ja suhteista. Entä jos tekeekin niin että tekee päinvastoin ja innovoi itselleen uuden tavan olla taiteilija. Huonostihan siinä käy, niin. Tuleeko sillä edes toimeen? Tämä uusi tapa on äärimmäisen paljon inspiroivampi ja kiinnostavampi. Se on itsenäistä ajattelua jossa päätäntävalta on minulla. Kun kaikki tekevät vain työnsä haluamatta muuttaa vallitsevia käytäntöjä, joko uskalluksen puutteesta, tai koska vanha järjestelmä palvelee henkilökohtaisesti juuri sinua, mitä saamme? Juuri sen mitä meillä nyt on, sisäilmaltaan ummehtuneen koneiston, joka ei uskalla muuttua paremmaksi tai ei osaa eikä halua.

Arvot ja moraali

Minkälaiset arvot ja moraali ohjaavat meitä nyt? Meillä on aina oltava jonkunlainen arvopohja tekemiselle. On oltava arvokasta tekemistä joka synnyttää elämiselle ja tekijälleen arvoa. Aihe arvoista ja moraalista on kovasti tapetilla talouskurimuksessa ja pohdiskellessamme laman syitä. Onko syyllisiä monta vai muutama? Kuinka syylinen tai syytön yksittäinen kuluttaja on valintoihinsa jotka kumuloituessaan aiheuttavat suuria vaikutuksia? Ketä syyttää ja miten näin mittava taloudellinen, humanitaarinen ja ympäristöllinen katastrofi on mahdollinen? Voidaan jo varmaan puhua inhimillisestä virheiden sumasta jossa kukaan ei usko jäävänsä kiinni tai syytetyksi mistään, mittakaava on valtava. Katastrofit linkittyvät toisiinsa ja ovat vaikeasti ratkaistavissa. Pohdinnan arvoinen kysymys on miksi tämän hetkisiin ongelmiin joita maailmamme kohtaa ei ole löytynyt ratkaisua. Mikä on ongelman ydin? Onko se yhtenäinen selkäranka joka meillä kaikilla pitäisi olla ja kenties on nyt jotakin muuta eli koemmeko moraalikatoa ja arvojen rappeutumista rikkauksien keskellä tahtoessamme yhä vain lisää maallista hyvää kuten moraalin rappiossa ajatellaan käyvän eli onko jatkuvan kasvun ja rikastumisen joskus loputtava vai voimmeko vain haluta lisää ja pysyvää korkeaa elintasoa? Olemmeko valmiita luopumaan ja hyväksymään ettei kaikkea voi saada ja vähän voi olla jopa parempi? Onko ajatus yhtenäisyydestä haihattelua ja haavekuva moraalisesti vahvasta ihmiskunnasta, yhteiskunnasta joka osaa ja haluaa puhaltaa samaan hiileen uhteisen hyvän saavuttamiseksi? Puhumme ahneudesta melko useasti talouden romahdusten yhtenä syynä, itsekkyydestä, itserakkaudesta ja oman edun tavoittelusta nykykulttuurissa menestymisen työkaluina, persoonien osina jotka ovat taloudellisen menestyksen oleellisia aineksia. Mietin mitä kautta tarkastelisin arvojen ja moraalin ongelmaa. Oma itse on tietysti ensimmäinen piste josta lähteä purkamaan koko yhteiskuntaa koossa pitävää järjestelmää. Pidämmekö arvojamme ja moraaliamme muita korkeampina, sellaisina joita voi odottaa muilta? Kuinka pitkälle uskomme ja tiedämme arvojemme ja moraalimme olevan oikeat, sellaiset joita voimme vaatia myös muiden noudattavan? Kysymys oikeasta ja väärästä, sopimuksista ja hyvistä tavoista, kasvatuksesta, oppimisesta, johtamisesta ja seuraamisesta. On myös osattava seurata oman järkensä ääntä kun yhteiskunnassa on moraalikato, päätöksenteko on läpinäkymätöntä ja omat vaikutusmahdollisuudet heikot. Kun kokee että itsellä on korkeampi moraali ja vastuuntunto kuin niillä jotka asioista päättävät miten toimia että asioidenhoito tapahtuisi jatkossa vastuullisesti ja moraalisääntöjen mukaisesti?

Taiteen itseisarvo on eristää taide.

Ymmärrän itseisarvon niin että taide on arvokas teko tekijälleen taiteena. Tehdyn taiteen arvostus taiteena luo tekijälle ja teokselle arvoa. On yhteiskunnasta kiinni millainen taiteen arvo on hyväksyttävää, tarpeellista ja arvokasta ja mihin taiteen arvostus perustuu: mitä taiteelta haluamme määrittää taiteen arvon.  Tekijä, joka ryhtyy taiteilijaksi ajattelee tekevänsä taidetta. Hän tietää mitä taide on, mitä taiteelta haluaa, mitä taiteensa haluaa saavan aikaan eli miksi sitä tekee, on valinnut tekemisensä ajatuksena ja ryhtynyt toimeen. Teos joka on olemassa, jota voi katsella, esineenä ja esityksenä. Taide on itseisarvona on arvollinen, arvokas itsenään henkisenä tuotteena tekijöille ja katsojille ilman taloudellista tai muuta ulkopuolista arvoa. Tämä on tietysti ideaali ja taiteen totuus taiteen kuplassa. Taiteella on aina taloudellinen arvo, mikä on myös taiteen painolasti. Toinen painolasti on arvottaminen korkeaan ja matalaan taiteeseen eli arvokkaaseen ja vähemmän arvokkaaseen. Taide yleisesti toimii kokemuksena, elämyksenä, jonka voi omistaa, sanoa  ja ajatella nähneensä, tehneensä, luoneensa, osanneensa ja iloinneensa siitä. Taiteen tekeminen, minkä tahansa taiteen tekeminen on erikoisosaamista, joka vaatii taitoa, kykyä ajatella, halua ymmärtää ja herkkyyttä. Siis herkkyyttä. Mitä se sitten lieneekin. Taiteen tekeminen ammattilaisena vaikka puhutaan herkkyydestä ja hauraudesta vaatii päinvastaista. Asenteiden painolasti on pääasiassa negatiivinen, josta voi päätellä, ettei edes taiteen sisällä taiteilija saa arvostusta taiteilijana sinällään. Arvostus vaatii jotakin ulkoista, joka on muuta kuin pelkkä taiteentekeminen.

Että sanotaan tämä on taidetta on luoda taideteos. Teos sijoittuu. Teoksen olemassaolo vaatii katsojan. Taideteos yhteiskunnallisessa kontekstissa tarkoittaa asiaa, jonka ymmärrämme taiteena, mutta jota myös emme ymmärrä yhtenä ja samana. Teos on jokaiselle erilainen. Teos, jonka arvoa alamme mielissämme ja kokemuksena arvioimaan. Mitä teos antaa, mikä on teoksen kyky keskustella katsojansa kanssa, kuinka se resonoi, saa vastakaikua ja jatkuu puheena.

Tarkoitukseni ei ole ylevöittää taidetta, päinvastoin. Ylevöittämisellä ja taiteen itseisarvosta puhumisella luomme taidemarkkinat, joka on maailmanlaajuinen miljardibisnes. Luomme ylellisyyttä ja businessta, jota voidaan kutsua kauneudeksi, elämän lisäarvoksi pienelle osalle ihmisistä joilla on siihen varaa. Samaa ylevöittämistä tekevät museot ja galleriat, jotka eristävät taiteen ja pitävät taiteen itseisarvon arvossaan ja erillään. Pääsymaksut ja taiteen erikoislaatu ylellisyytenä tekevät sitä missä olemme nyt: taide ei kiinnosta, ei puhuttele, ei tavoita, eikä ole saavutettavissa mahdollisimman monelle edes ohi kävellessä. Taide pysyy poterossaan sen yläluokkaisuuden vuoksi, koska se pyrkii yläluokkaisuuteen, jossa tietynlaisella näyttäytymisellä ja näyttämisellä on tärkeä sija. Luokittelu ja halveksunta on osa taiteen maailmaa, joten hyljeksintä ja haluttomuus ymmärtää ja edes pyrkiä tuohon maailmaan on ymmärrettävää. Minäkään en siihen halua. Taide ei ole niin laajassa käytössä yhteiskunnassa kuin sen pitäisi olla. Taide ei ole arkipäivää.

Taiteen tekeminen lähiöissä, lasten ja nuorten kannustaminen taiteen tekemiseen on askel siihen suuntaan, mitä taiteen on tarkoitus olla ja tehdä. Itse olen kokenut taiteen tärkeimmäksi osaksi juuri tekemisen prosessin. Olen myös kaivannut taidetta, joka on osa arkkitehtuuria, en monumentteja ja suuria nimiä. Kun ja jos taideteos on ainoastaan ylellisyysesine mikään ei muutu. Noihin esineisiin suurimmalla osalla ei ole varaa. Siinä on yksi taiteen tehtävä, ylevöittää ne, joilla on taloudelliset resurssit itsensä ylevöittämiseen.